Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (542)
Vierailija kirjoitti:
Nämä tilanteet on vaikeita, kun ei jotain kollegaa pysty kovin tunteellisella otteella alkaa tukemaan töissä, ei vaan voi. Aina pyrin kohtaamaan inhimillisesti ja empasttisen kohteliaasti toisen ja ajoittainen työssä huonommin suoriutuminen on ymmärrettävää, mutta jos ei ole työkykyinen on oikea paikka lääkäri ja terveydenhuolto. Ja sanon tämän itsekin vuosien traumaterapian läpikäyneenä.
Ehkä tulen tunnistetuksi tästä, mutta itse aloitin kerran paikassa, jossa kollega ilmoitti ettei tule minua missään asiassa neuvomaan, olen aivan omillani.
Aika huono alkuhan se oli työn aloittamiselle, mutta silti minulle neuvottiin että ehkä tällaiselta ihmiseltä saisi paremman suhtautumisen jos kertoisi jostain omista vaikeuksistaan.
En todellakaan ottanut sitä riskiä, että kaikki olisi saattanut mennä vielä huonompaan suuntaan. Puursin sitten itsekseni ja mielenterveys alkoi horjua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa."
No AP, mitä jos todella olet raskasta seuraa? Niillä työkavereilla voi olla vapaalla paljon isommat murheet kuin sinulla ja he saattavat oman jaksamisen takia tarvita kevyen työyhteisön jota ei tarvi kantaa omien asioiden lisäksi
Kyllä pitää saada sitten erikseen palkkaa siitä jos työkaverin mielenterveyttä pitää hoitaa sen varsinaisen työn ohessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi traumojeni läpikäymisestä seuraavasti. Tapahtumat alkoivat v. 2023 varsin hyvämaineisessa helsinkiläisessä koulussa. Lastani oltiin kiusattu jonkun aikaa, enkä ollut sitä huomannut. Hän itse ei yhdenkään osapuolen mukaan ollut tehnyt mitään muille. Oli vaan syystä tai toisesta päätynyt muutaman kaverin kiusaamaksi säännöllisesti. Oli sitten tapaaminen kuraattorin kanssa. Sätin siellä itseäni, että yleensä olen hyvin kartalla mitä lapsen elämässä tapahtuu, ja luen häntä hyvin, mutta että noihin aikoihin kävin itse läpi yhtä traumaa ja se ilmeisesti vaikutti siihen, etten ollut huomannut lapseni käytöksessä tai muussa mitään outoa.
Tiedättekö mitä tapahtui? Kuraattori ensinnäkin sanoi, ettei kaikkea oman elämän asioita kannata huudella joka paikassa. Mitä helvettiä? Toisekseen, kiusaajat saivat "tsot tsot"-keskustelun ja se oli siinä. Meistä sen sijaan tehtiin lastensuojeluilmoitus, että "mitä siellä kotona tapahtuu". Monen kuukauden äärimmäisen kuormittava kokemus vängätä lasun kanssa, et kaikki hyvin, aloitin vaa v*ttu terapian itse.
Oon yh-mies, niin en tiedä, jos olisin ollut nainen, olisiko traumojen esille tuominen ollut hyväksytympää.
Sillä oli ammatin puolesta velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Tähän ei liity mitenkään lapsen huoltajan sukupuoli.
Eihän vanhemman käyminen terapiassa tarkoita mitenkään automaattisesti sitä, että perheestä olisi velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Lapset eivät valitettavasti usein mielellään puhu kiusaamisesta, koska se on ikävä asia miettiä koulupäivän jälkeen.
Usein ihminen itse on niin syvällä ongelmissaan, ettei näe muuta rooliaan työpaikalla. Yksi keino olisi vaan olla muille pelkkä työkaveri. Juo muiden kanssa kahvit, puhuu yleisistä asioista. Silloin voisi tulla helpomnin yhteisln jäseneksi, saisi itsekin kivaa palautetta.
"Itke, niin saat itkeä yksin, naura, niin maailma nauraa kanssasi." Julmaa mutta totta ja toimii.
Töissä tehdään sitä mistä saadaan palkkaa ja mitä varten sinne on menty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi traumojeni läpikäymisestä seuraavasti. Tapahtumat alkoivat v. 2023 varsin hyvämaineisessa helsinkiläisessä koulussa. Lastani oltiin kiusattu jonkun aikaa, enkä ollut sitä huomannut. Hän itse ei yhdenkään osapuolen mukaan ollut tehnyt mitään muille. Oli vaan syystä tai toisesta päätynyt muutaman kaverin kiusaamaksi säännöllisesti. Oli sitten tapaaminen kuraattorin kanssa. Sätin siellä itseäni, että yleensä olen hyvin kartalla mitä lapsen elämässä tapahtuu, ja luen häntä hyvin, mutta että noihin aikoihin kävin itse läpi yhtä traumaa ja se ilmeisesti vaikutti siihen, etten ollut huomannut lapseni käytöksessä tai muussa mitään outoa.
Tiedättekö mitä tapahtui? Kuraattori ensinnäkin sanoi, ettei kaikkea oman elämän asioita kannata huudella joka paikassa. Mitä helvettiä? Toisekseen, kiusaajat saivat "tsot tsot"-keskustelun ja se oli siinä. Meistä sen sijaan tehtiin lastensuojeluilmoitus, että "mitä siellä kotona tapahtuu". Monen kuukauden äärimmäisen kuormittava kokemus vängätä lasun kanssa, et kaikki hyvin, aloitin vaa v*ttu terapian itse.
Oon yh-mies, niin en tiedä, jos olisin ollut nainen, olisiko traumojen esille tuominen ollut hyväksytympää.
Sillä oli ammatin puolesta velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Tähän ei liity mitenkään lapsen huoltajan sukupuoli.
Eihän vanhemman käyminen terapiassa tarkoita mitenkään automaattisesti sitä, että perheestä olisi velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Lapset eivät valitettavasti usein mielellään puhu kiusaamisesta, koska se on ikävä asia miettiä koulupäivän jälkeen.
Lapsella ongelma koulussa, huoltajalla kotona = lastensuojeluilmoitus.
Vierailija kirjoitti:
Töissä tehdään sitä mistä saadaan palkkaa ja mitä varten sinne on menty.
Osa ihmisistä toimii kyllä töissä sillä tavalla, että heidän pitäisi olla mahdollisimman kaukana koko paikasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä tilanteet on vaikeita, kun ei jotain kollegaa pysty kovin tunteellisella otteella alkaa tukemaan töissä, ei vaan voi. Aina pyrin kohtaamaan inhimillisesti ja empasttisen kohteliaasti toisen ja ajoittainen työssä huonommin suoriutuminen on ymmärrettävää, mutta jos ei ole työkykyinen on oikea paikka lääkäri ja terveydenhuolto. Ja sanon tämän itsekin vuosien traumaterapian läpikäyneenä.
Näinhän se onkin, eikä kukaan vaadi työkavereilta mitään traumaterapeutin roolia. Riittää ihan vain se, että jos toisessa on jotain outoa, niin antaa hänelle tilaa, eikä ala syrjimään tai pilkkaamaan. Jos jotain ongelmia ilmenee, niin sitten esihenkilön kautta, ei itse minkään työkaveririnkioikeuden kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Jos ammattilaiset eivät voi traumatisoitunutta auttaa, miten minä taviksena voisin?
En tiedä miten huomioisin vireystilan vaihtelut. Kaikilla ei sellaisia ole, ja itse en onneksi tunne traumoissaan vellovia ihmisiä.
Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä.
Läheisillä ihmisillä varmaan tarkoitetaan perhettä ja ystäviä. Mulla on hyviä työkavereita, mutta en kutsuisi heitä läheisiksi. Ongelmaa voi tulla, jos perheeseen ei ole välejä eikä ystäviä ole. Silloin kannattaa olla yhteydessä potilasjärjestöihin ja etsiä vertaistukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Varmaan ihan työpaikkakohtaista, miten toimitaan. Joissain paikoissa on yleisestikin kiusaamista, toisissa ei. Esimies on avainasemassa, ryhmäyttää porukkaa. Oma asennekin ratkaisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Varmaan ihan työpaikkakohtaista, miten toimitaan. Joissain paikoissa on yleisestikin kiusaamista, toisissa ei. Esimies on avainasemassa, ryhmäyttää porukkaa. Oma asennekin ratkaisee.
Ei sillä hyvällä asenteella silti pysty estämään sitä, että joku voi päättää ottaa silmätikuksi ja tehdä työskentelystä todella vaikeaa. Usein tällaisella työpaikalla ei esihenkilö suostu puuttumaan kiusaamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Miten jos henkilön työkyky on vaikka 95 % koko työuran ajan? Pääosin jaksaminen on normaalia, satunnaisesti on jotain heikompia jaksoja?
Ohjataanko silloin osa-aikaiseksi?
Harva kuitenkaan jaksaa joka päivä painaa aivan täydellä teholla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Miten jos henkilön työkyky on vaikka 95 % koko työuran ajan? Pääosin jaksaminen on normaalia, satunnaisesti on jotain heikompia jaksoja?
Ohjataanko silloin osa-aikaiseksi?
Harva kuitenkaan jaksaa joka päivä painaa aivan täydellä teholla.
Siinä vaiheessa jos mikään muu kuin sadan prosentin suorituskyky päivittäin ei riitä, niin aika paljon porukkaa tippuu pois työelämästä erilaisten syiden takia. Ehkä tekoäly jää sitten siinä vaiheessa pyörittämään automatisoituja järjestelmiä ja ihmiset tappelevat keskenään ruoasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.
Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Miten jos henkilön työkyky on vaikka 95 % koko työuran ajan? Pääosin jaksaminen on normaalia, satunnaisesti on jotain heikompia jaksoja?
Ohjataanko silloin osa-aikaiseksi?
Harva kuitenkaan jaksaa joka päivä painaa aivan täydellä teholla.
Ilmainen vinkki kaikille: töissä ei ikinä kannata tehdä 100% heti alkuun koska siitä tulee oletustaso. Kannattaa jättää hieman löysää oletuksiin juuri siksi että joskus sitä tulee tarvimaan. Ja kiireessä voi sitten tehdä joskus sen satasen verran.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Ja miksi tämä kiinnostaisi anonyymejä internetissä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Ja miksi tämä kiinnostaisi anonyymejä internetissä?
Mistä minä tiedän miksi sinä tätä ketjua luet tai mikä sinua kiinnostaa? Tämä on minun kokemukseni millaista työelämässä on ollut traumatisoituneena.
En täysin ymmärrä, mikä on ongelma. Ei tämä juttu koske vaan mielenterveyttä, vaan monia asioita. Ihmiset ei tarkoita pahaa, mutta jonkun terveysongelmat, talousvaikeudet, parisuhdeongelmat tms. ei kuulu vieraille. Niistä avautuminen tuntuu kiusalliselta. Työpaikalla ollaan vaan työkavereita, tehdään yhdessä töitä. Ystävät on sitten erikseen tai sukulaiset.