Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (542)
Masokistifibat tulee traumahullusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En enää usko että ap on oikea ihminen. Hän on trolli, joka sepustaa paskaa sanan "trauma" ympärille.
Vierailija kirjoitti:
En enää usko että ap on oikea ihminen. Hän on trolli, joka sepustaa paskaa sanan "trauma" ympärille.
Sinä se vaikutatkin tasapainoiselta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Varmaan ihan työpaikkakohtaista, miten toimitaan. Joissain paikoissa on yleisestikin kiusaamista, toisissa ei. Esimies on avainasemassa, ryhmäyttää porukkaa. Oma asennekin ratkaisee.
Työssä ryhmäytyminen tarkoittaa sitä että kaikille on selvää työn tavat ja tavoitteet ja tiimityöskentely tavoitteen eteen, ei henkilökohtaisten, yksityisten asioiden jatkuvaa puimista. Hyvässä työyhteisössä tietysti uskalletaan myös kertoa juuri esim. satunnaisesta kriisistä, joka ei oikeuta sairauslomaan mutta saattaa vaikuttaa hetkellisesti työpanokseen. Hetkellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Miten jos henkilön työkyky on vaikka 95 % koko työuran ajan? Pääosin jaksaminen on normaalia, satunnaisesti on jotain heikompia jaksoja?
Ohjataanko silloin osa-aikaiseksi?
Harva kuitenkaan jaksaa joka päivä painaa aivan täydellä teholla.
Ilmainen vinkki kaikille: töissä ei ikinä kannata tehdä 100% heti alkuun koska siitä tulee oletustaso. Kannattaa jättää hieman löysää oletuksiin juuri siksi että joskus sitä tulee tarvimaan. Ja kiireessä voi sitten tehdä joskus sen satasen verran.
Juuri näin; hate the game not the player.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Hyvä pointti. En tajunnut, että kirjoittaja olisi tarkoittanut tuota, koska osatyökykyisyys konseptina on jo olemassa, ja mielenterveysongelmista pääsee myös sairauslomalle tai eläkkeelle.
Toki järjestelmä voisi varmasti toimia paremminkin. Uskon, että väliinputoajiakin on.
Miten jos henkilön työkyky on vaikka 95 % koko työuran ajan? Pääosin jaksaminen on normaalia, satunnaisesti on jotain heikompia jaksoja?
Ohjataanko silloin osa-aikaiseksi?
Harva kuitenkaan jaksaa joka päivä painaa aivan täydellä teholla.
Ilmainen vinkki kaikille: töissä ei ikinä kannata tehdä 100% heti alkuun koska siitä tulee oletustaso. Kannattaa jättää hieman löysää oletuksiin juuri siksi että joskus sitä tulee tarvimaan. Ja kiireessä voi sitten tehdä joskus sen satasen verran.
Ja siihen ei tarvita traumaa. Joku krapulamaanantai tai rakastajan kanssa vietetty vähän unen yö on kiva töissä hoitaa ilman kysymyksiä
Olen huomannut saman, sitä avoimuutta pyydetään, mutta sitten sitä käytetään aseena avointa ihmistä vastaan ja käytetään hyväksi. Trauma ei tarkoita sitä, että ihminen ei olisi toimintakykyinen, trauma voi tehdä ihmisestä myös viisaamman, harkitsevamman ja kokeneemman ja paremman havaitsemaan riskejä ennalta kuin ruusunpunaiset lasit päässä kulkevilla. Trauma ei ole aina uhka ryhmälle vaan myös etu jota ei haluta nähdä. Se vähän riippuu ihmisestä ja siitä onko ottanut traumoistaan jotakin opikseen käyttökelpoista elämäänsä ja työhönsä vai käyttääkö traumoja tekosyynä jollekkin. Itse ainakin olen traumojen johdosta parempi ihmistuntija. Haistan ihmisten motiiveja ja näen miten asia voi mennä. Jotkut ihmiset vaan ei halua ajatella riskejä ollenkaan vaan mennä vaan pumpulissa eteenpäin ja kokevat raskaana jos puhutaan sellaisistakin asioista jotka heillekin kuitenkin tulee esim. töissä jossain muodossa vastaan. Yhdistän tuon myös haluttomuuteen ottaa todellista vastuuta kun riskejä ei tarvi arvioida "tietämättömyyttään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata ikinä avaa itestää liikaa, koska ihmiset on niin tyhmiä että ne kategorisoi sut lopun elämäkses muottiin jossa sä oot mielenterveysongelmainen tai "entinen" sellainen. Ei suomalaiset ole niin fiksuja että keskusteluita voitaisi käydä uhriutumatta tai kategorisoimatta.
Tähän samaan minäkin olen kiinnittänyt huomiota.
Itse yritän olla ihminen, joka ei tekisi tällaista. Turhauttavaa nimittäin on, kun sinut nähdään pelkän diagnoosisi kautta. Kaikki asiat. Kaikki toiminta.
Vierailija kirjoitti:
Ap se jaksaa taas uhriutua. Edellisestä vollotuksesta onkin jo kuukausia.
Tulin tänne vähättelemään hänen hedelmätöntä piehtarointiaan TRAUMOISSAAN ihan kertoakseni, että en kasvanut missään turvallisessa ympäristössä vaan jäin 2 kk ikäisenä vaihtuvien hoitajien hoivattavaksi ja kasvoin ilman rakkautta kodissa, jossa ei kosketettu toisiaan muuten kuin väkivaltatarkoituksessa.
Tästä huolimatta kasvoin ihan kivaksi ihmiseksi, joka ei jaksa katsella tuollaista täysin hedelmätöntä jumittamista ja kaiken nykyisen selittämistä muiden tekemisillä kaukaisessa menneisyydessä.
Kasva ap aikuiseksi ja syö vaikka nappeja että rauhoitut. Sitä mitä sulle tapahtui, ei ole enää olemassa eikä ole ollut pitkään aikaan, mutta sä raavit rupeasi irti toistuvasti koska nautit kroonistaa ikävät kokemuksesi. Et sinä tarvitse ymmärrystä vaan potkuja perseeseen kunnes tulet järkiisi.
Ehkä olet jo toivoton tapaus, jossa tapauksessa kepeät mullat sulle ja muille hyvää loppukesää.
Osuiko johonkin kipeään kohtaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Uuden työntekjän perehdyttämisen järjestäminen kuuluukin työnantajalle eikä niille kollegoille. Työnantaja tietenkin voi määrätä, että Matin tai Maijan tehtävä on nyt perehdyttää tämä uusi työntekijä. Monissa paikoissa valitettavasti tilanne on se, että koko perehdyttäminen jätetään ilmaan leijumaan. Ja koska sitä ei ole kenenkään työtehtäviin erikseen määrätty, niin kukaan ei myöskään perehdytä. Huonoa työnjohtoa.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Uuden työntekjän perehdyttämisen järjestäminen kuuluukin työnantajalle eikä niille kollegoille. Työnantaja tietenkin voi määrätä, että Matin tai Maijan tehtävä on nyt perehdyttää tämä uusi työntekijä. Monissa paikoissa valitettavasti tilanne on se, että koko perehdyttäminen jätetään ilmaan leijumaan. Ja koska sitä ei ole kenenkään työtehtäviin erikseen määrätty, niin kukaan ei myöskään perehdytä. Huonoa työnjohtoa.
Kyllä se oli määrätty sen työntekijän tehtäväksi. Mutta kun esimiehen kanssa puhui tällaisesta käytöksestä, hän sanoi ettei voi tehdä mitään ja että kokee näiden samojen tiettyjen työntekijöiden kiusaavan häntäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata julkisesti kertoa traumoista. Minä ainakin työnantajana palkkaisin traumattoman, koska yhdistän trauman mielenterveyshäiriöön ja sen taas poissaoloihin. En ole esihenkilö onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata julkisesti kertoa traumoista. Minä ainakin työnantajana palkkaisin traumattoman, koska yhdistän trauman mielenterveyshäiriöön ja sen taas poissaoloihin. En ole esihenkilö onneksi.
Sama. Hälytys ei oikeastaan olisi ne traumat vaan niistä liian avoin puhuminen joka viittaisi siihen ettei vapaalla ole kunnon tukea olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Uuden työntekjän perehdyttämisen järjestäminen kuuluukin työnantajalle eikä niille kollegoille. Työnantaja tietenkin voi määrätä, että Matin tai Maijan tehtävä on nyt perehdyttää tämä uusi työntekijä. Monissa paikoissa valitettavasti tilanne on se, että koko perehdyttäminen jätetään ilmaan leijumaan. Ja koska sitä ei ole kenenkään työtehtäviin erikseen määrätty, niin kukaan ei myöskään perehdytä. Huonoa työnjohtoa.
Kyllä se oli määrätty sen työntekijän tehtäväksi. Mutta kun esimiehen kanssa puhui tällaisesta käytöksestä, hän sanoi ettei voi tehdä mitään ja että kokee näiden samojen tiettyjen työntekijöiden kiusaavan häntäkin.
Sitten sen esimiehen olisi pitänyt viedä asia omalle esimiehelleen. Mutta joo, ymmärrän kyllä tuon. Mä olin työurani ensimmäiset 20 vuotta naisvaltaisella hoitoalalla ja välillä kyllä mietti, että onneksi tämä sijaisuus päättyy parin viikon päästä ja toista kertaa en tähän paikkaan tule. Oli myös mukavia työpaikkoja, joissa oli yhteishenkeä. Ja se, oliko yhteishenkeä vai ei, riippui kyllä aivan täysin esimiehestä. Kun sitten vaihdoin it-alalle, niin työkavereina oli lähinnä "mörköjä ja mörököllejä" eli melko introverttiä porukkaakin vielä lisäksi. Siihen porukkaan sopeuduin tosi nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata julkisesti kertoa traumoista. Minä ainakin työnantajana palkkaisin traumattoman, koska yhdistän trauman mielenterveyshäiriöön ja sen taas poissaoloihin. En ole esihenkilö onneksi.
Sama. Hälytys ei oikeastaan olisi ne traumat vaan niistä liian avoin puhuminen joka viittaisi siihen ettei vapaalla ole kunnon tukea olemassa.
Kyllähän työelämässä yhtä lailla syrjitään ihmisiä senkin perusteella, että on jokin fyysinen vaiva, se on sitten olevinaan niin vaivalloista huomioida pyörätuolin käyttäjän tarpeet jne.
Ääneen tätä ei toki työnhakijalle sanota ja jos kyse on työntekijästä, niin ihmistä voidaan alkaa erityistarpeiden takia savustaa työpaikalta ulos.
Mutta se satunnainen krapulapäivä sitten ilmeisesti onkin mystisesti jotenkin enemmän ok kuin mielenterveyden haasteet tai sairaudet tai vammat, vaikka erona on että sen kohdalla kyse on täysin itseaiheutetusta ongelmasta.
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata julkisesti kertoa traumoista. Minä ainakin työnantajana palkkaisin traumattoman, koska yhdistän trauman mielenterveyshäiriöön ja sen taas poissaoloihin. En ole esihenkilö onneksi.
Noin yleisesti ottaen työnantaja tietenkin palkkaa mieluummin terveen kuin sairaan. Olipa sitten kyse mistä tahansa sairaudesta. Sairaalla kun on todennäköisesti enemmän poissaoloja kuin terveellä. Mä vaihdoin vuosituhannen vaihteessa hoitoalalta it-alalle. Mulla oli vielä vakkarityö Meilahden sairaalassa ja opinnotkin ammattikorkeassa vielä aika alusssa, mutta kyselin jo valmiiksi harjoittelupaikkaa it-alalta. Mut kutsuttiin työhaastatteluun ja avoimesti kerroin, että olen sairastanut nivelreumaa jo vuosia ja tämä sairaus edellyttää säännöllisiä labrakokeita ja lääkärikäyntejä, jotka valitettavasti yleensä osuvat virka-aikaan. Yllätyksekseni tuleva pomoni kysyi, milloin voin aloittaa. Myöhemmin kertoi, että mun rehellisyyteni sairaudestani oli se, mitä hän tosi paljon arvosti.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata julkisesti kertoa traumoista. Minä ainakin työnantajana palkkaisin traumattoman, koska yhdistän trauman mielenterveyshäiriöön ja sen taas poissaoloihin. En ole esihenkilö onneksi.
Noin yleisesti ottaen työnantaja tietenkin palkkaa mieluummin terveen kuin sairaan. Olipa sitten kyse mistä tahansa sairaudesta. Sairaalla kun on todennäköisesti enemmän poissaoloja kuin terveellä. Mä vaihdoin vuosituhannen vaihteessa hoitoalalta it-alalle. Mulla oli vielä vakkarityö Meilahden sairaalassa ja opinnotkin ammattikorkeassa vielä aika alusssa, mutta kyselin jo valmiiksi harjoittelupaikkaa it-alalta. Mut kutsuttiin työhaastatteluun ja avoimesti kerroin, että olen sairastanut nivelreumaa jo vuosia ja tämä sairaus edellyttää säännöllisiä labrakokeita ja lääkärikäyntejä, jotka valitettavasti yleensä osuvat virka-aikaan. Yllätyksekseni tuleva pomoni kysyi, milloin voin aloittaa. Myöhemmin kertoi, että mun rehellisyyteni sairaudestani oli se, mitä hän tosi paljon arvosti.
Se onkin tietyllä tavalla ironista, että mieluummin usein palkataan se, jonka ei tiedetä olevan sairas kuin se jolla on tiedossa oleva sairaus, mutta joka on sitoutunut sen hoitamiseen.
Työnantaja voikin rekrytoidessa saada yllätyksen, kun se ei ole mikään tae siitä, ettei ongelmia olisi, jos henkilö ei näe niitä tarpeelliseksi pyrkiä hoitamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Ja miksi tämä kiinnostaisi anonyymejä internetissä?
Mistä minä tiedän miksi sinä tätä ketjua luet tai mikä sinua kiinnostaa? Tämä on minun kokemukseni millaista työelämässä on ollut traumatisoituneena.
Nytkö sitten sait kaipaamaasi empatiaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta työelämässä pitää puhua omalle esimiehelleen, jos oma työkyky ei enää riitäkään siihen työhön, joka pitäisi hoitaa. Jos tilanne on paha, sitten haetaan sairaslomaa. Jos keskittymiskyky on pysyvästi heikentynyt tai muuten kestää pidempään, niin ei ole työkavereiden tehtävä ratkaista ongelmaa vaan työterveyshuolto yhdessä työnantajan kanssa selvittää, millaisiin tehtäviin työntekijä voidaan siirtää.
Itse ajattelen niin, että on aika eri asia yhtenä päivänä tehdä työkaverinkin työt, koska tältä edellisenä päivänä oli vaikka kissa kuollut, kuin että viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia kävisi vähän väliä tekemässä omien töidensä lisäksi myös työkaverin työt. Mä olin viimeiset 19 vuotta töissä pienessä firmassa, jossa tosiaan oli ihan normaalia, että olipa sitten menettänyt kissansa tai anoppinsa tai jotain muuta, niin työkaverit tuli apuun. Itsekin niiden vuosien aikana monesti otin itselleni päivystysvuoron, kun työkaverilla elämäntilanne oli hetkeksi mullinmallin. Mutta vastaavasti hekin kyllä sitten tekivät saman silloin, kun mun elämässäni tapahtui jokin äkillinen juttu.Minä en saa koskaan tietää mitä olisin saanut töissä aikaan, jos olisi ollut sellainen kollega, joka olisi perehdyttänyt työpaikan käytäntöihin. En päässyt kovin pitkälle, mutta en olisi voinutkaan päästä, kun en saanut alkuun minkäänlaista tukea, vaan vahingoniloista kohtelua, kun ei tiennyt työpaikan järjestelmistä. Mielenterveys alkoi hajoilla, mutta ei tuo ollut terve työympäristö.
Ja miksi tämä kiinnostaisi anonyymejä internetissä?
Mistä minä tiedän miksi sinä tätä ketjua luet tai mikä sinua kiinnostaa? Tämä on minun kokemukseni millaista työelämässä on ollut traumatisoituneena.
Nytkö sitten sait kaipaamaasi empatiaa?
Hyvä että jaksat sivistää itseäsi opettelemalla uusia sanoja.
Ap se jaksaa taas uhriutua. Edellisestä vollotuksesta onkin jo kuukausia.
Tulin tänne vähättelemään hänen hedelmätöntä piehtarointiaan TRAUMOISSAAN ihan kertoakseni, että en kasvanut missään turvallisessa ympäristössä vaan jäin 2 kk ikäisenä vaihtuvien hoitajien hoivattavaksi ja kasvoin ilman rakkautta kodissa, jossa ei kosketettu toisiaan muuten kuin väkivaltatarkoituksessa.
Tästä huolimatta kasvoin ihan kivaksi ihmiseksi, joka ei jaksa katsella tuollaista täysin hedelmätöntä jumittamista ja kaiken nykyisen selittämistä muiden tekemisillä kaukaisessa menneisyydessä.
Kasva ap aikuiseksi ja syö vaikka nappeja että rauhoitut. Sitä mitä sulle tapahtui, ei ole enää olemassa eikä ole ollut pitkään aikaan, mutta sä raavit rupeasi irti toistuvasti koska nautit kroonistaa ikävät kokemuksesi. Et sinä tarvitse ymmärrystä vaan potkuja perseeseen kunnes tulet järkiisi.
Ehkä olet jo toivoton tapaus, jossa tapauksessa kepeät mullat sulle ja muille hyvää loppukesää.