Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan

Olen ollut tilanteessa jossa sekä minä että lapseni oli hyvin lähellä kuolemaa. Pitäisin erikoisena jos olisin tuon marssinut työpaikalle avautumaan. Traumatisoiduin kyllä ja marssin ammattilaiselle. Puhuin ystäville. Yksikään työkaveri ei edes tiedä tapahtumasta ja olisi outoa joutua puhumaan noin henkilökohtaisesta asiasta töissä. En jaksa myöskään kuunnella työkaverin henkilökohtaista asioista ellemme ole myös ystäviä. Työpaikka on siitä ihana paikka että siellä voi ihan vaan tehdä töitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuore kuolemantapaus on normaali elämän suru, ei välttämättä trauma ellei kyse jostain onnettomuudesta tai vaikka oman lapsen kuolemasta.

Siitä voi jäädä trauma jos surunsa joutuu peittämään, kun ihmiset eivät jaksa surevaa kohdata.

Itse ainakin olin äitini kuoltua sairaslomalla sen pahimman hetken. Muistaakseni minulle maksettiin siitä jopa sairaslomapalkka. Ei tarvinnut olla jossain nurkassa nyyhkimässä ja vaatimassa muilta ties mitä likasankoilua.  Palatessani työpaikalle moni ilmaisi surunvalittelunsa ja se siitä. Ei siihen tarvinnut sen kummemmin jumiin jäädä 

Ei tarvitse toiseenkaan ääripäähän mennä, että esim. läheisensä kuoleman sureminen olisi jokin likasanko, mitä helvettiä. Kyllä nyt tavallinen ihminen osaa suruun suhtautua normaalina osana elämää, jos vaikka näkee työkaverilla itkettyneet silmät tai työkaverilla tulee hetki, jolloin ei pysty itkua pidättämään.

Kyllä se on likasankoilua. Kun vaihtoehtojakin surun käsittelyyn on. Se on jopa palkallisen vapaan aihe lähiomaisen menettäminen

 

Mutta sinä olet se samaan asiaan jumittunut mielenterveyshäirikkö joka on jäänyt jumiin tähän ketjuun hokemaan yhtä ja samaa asiaa, joten ymmärrän että sinulla on vaikeaa  ja onneksi en ole sinun työkaverisi

Tuo oli toinen kommenttini ketjuun, molemmat tämän päivän ajalta. Ja ei muuta kuin sopikaamme, että olemme eri mieltä siitä, että suru läheisen kuolemasta pitäisi kyetä täysin piilottamaan. Minun mielestäni on sairasta, jos ei minkäänlaista surua kyetä kohtaamaan. Onneksi ei ole lähipiirissä kaltaisiasi, joiden lähellä pitää ihmisyytensä piilottaa, jotta ette hajoa.

Jahas. Mutta viis muiden ihmisten traumoista. Sinun traumasi ovat ne kaikkein tärkeimmät :DD

Oletko ikinä ihmetellyt miksi olet aina yksin 

Olen pahoillani. Jos sinulle on traumatisoivaa nähdä mitään surun merkkejä muissa ihmisissä, on tietenkin parasta, että suojaat itsesi niiltä mahdollisuuksien mukaan. Käännät huomiosi pois työkaverin itkettyneistä silmistä ja poistut paikalta, jos työkaveri pillahtaa itkuun. Kyllä ne surevat löytävät tukensa muualta, ei siihen sinua tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi vaihtoehto on myös kokeilla kypsää aikuisuutta 

 

Onko se kypsää aikuisuutta ettei saa olla itsensä ja rankaisee itseään omasta herkkyydestään? Ei se mikään heikkous ole. Aikuisuutta olisi ennemmin valjastaa ominaisuutensa paremmin, ei poistaa.

Tee mitä teet, mutta muista että työkaverit ovat vain työkavereita. Eivät terapeuttejasi.

Aika usein ihmiset jotka ovat raskaita ja vaikeita, ovat omasta mielestään "vain oma itsensä" joten toivot ettet ole yksi näistä sankareista.

Jos koet erilaiset ihmiset raskaiksi, ei tarkoita että heissä olisi aina se vika.... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kakkahattutäti kirjoitti:

Jos rakennat identiteettisi traumojen varaan, miksi hämmästyt, kun sinua kohdellaan sen mukaisesti?

Ihmisillä on yleensä useita erilaisia identiteettejä erilaisia tilanteita varten. On ihan täyttä olkiukkoilua väittää että kukaan rakentaisi traumojen varaan identiteettiään. Kyllä se vain siltikin jättää jälkensä, jos esimerkiksi joutuu rikoksen uhriksi.

"Kyllä se vain siltikin jättää jälkensä, jos esimerkiksi joutuu rikoksen uhriksi."

Ilmeisesti ikuisen jäljen ja pysyvän trauman?

Niin, jos siitä ei tahdo päästää irti, vaan haluaa kiduttaa traumailullaan jokaista läheistä ihmistä. Ei ihme, että lopulta jäljellä ei ole muuta kuin työyhteisö, eikä sekään kauaa jaksa kuunnella

Niin kuin tuo edellinen totesi ihan itse. Traumailusta voi tehdä itselleen identiteetin

Jos vammautuu sen takia, että joku puukottaa kadulla, niin kai se ihmisen kokemukseen itsestään jotenkin vaikuttaa, jos arki sen seurauksena menee uusiksi. Voitko kuvitella?

No nyt on sitten jokaista traumapelleä tietenkin puukotettu yllättäen kadulla. No enpä olisi millään arvannut mihin keskustelu johtaa. Säilyitkö hengissä vai kuolitko?

Sekoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kakkahattutäti kirjoitti:

Jos rakennat identiteettisi traumojen varaan, miksi hämmästyt, kun sinua kohdellaan sen mukaisesti?

Ihmisillä on yleensä useita erilaisia identiteettejä erilaisia tilanteita varten. On ihan täyttä olkiukkoilua väittää että kukaan rakentaisi traumojen varaan identiteettiään. Kyllä se vain siltikin jättää jälkensä, jos esimerkiksi joutuu rikoksen uhriksi.

"Kyllä se vain siltikin jättää jälkensä, jos esimerkiksi joutuu rikoksen uhriksi."

Ilmeisesti ikuisen jäljen ja pysyvän trauman?

Niin, jos siitä ei tahdo päästää irti, vaan haluaa kiduttaa traumailullaan jokaista läheistä ihmistä. Ei ihme, että lopulta jäljellä ei ole muuta kuin työyhteisö, eikä sekään kauaa jaksa kuunnella

Niin kuin tuo edellinen totesi ihan itse. Traumailusta voi tehdä itselleen identiteetin

Jos vammautuu sen takia, että joku puukottaa kadulla, niin kai se ihmisen kokemukseen itsestään jotenkin vaikuttaa, jos arki sen seurauksena menee uusiksi. Voitko kuvitella?

Sinua tuskin kukaan on puukottanut niin, että olet vammautunut ja silti töissä. Suomen sodissakaan et ole ollut.

Sotaveteraanit muuten eivät töissään jauhaneet niitä asioita. Muistikuvani mukaan luonnostaan oli äijärinkejä joissa puhuivat keskenään ja yleensä aivan muusta kuin sodasta.