Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (545)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Monesti se traumatisoitunut voi olla se työpaikan vastuunkantaja, koska hänelle on helppo nakittaa työtehtäviä. Traumatisoituneilla voi olla kova tarve pitää kaikki kasassa ja välttää liikaakin joustamalla ristiriitatilanteet toisten kanssa.
Niin iso osa ihmisistä on traumatisoituneita ettei tätä voi oikein yleistää...
No puhutaan sitten sellaisista ihmisistä, joilla on aktiivinen pyrkimys käsitellä niitä traumojaan, jotta niistä ei olisi henkilölle itselleen eikä muille haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös eri asia sanonut "lääkäri määräsi että nyt pystyn antamaan töihin vain 50%, riittääkö se tiimille" kuin olettaa että tiimi kokoontuu hoivaamaan ja parantamaan kuunnellen ummet ja lammet ja ymmärtää tästä lähtien kaiken perseilyn
Eikö 50% työkykyyn ole yleensä vähän eri ratkaisut kuin se, että tekee töissä 50% työpanosta mutta saa 100% palkan?
Toki ajattelin tuossa nimenomaan 50% työaikaa ja pointti oli enemmän se viestintätyyli
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös eri asia sanonut "lääkäri määräsi että nyt pystyn antamaan töihin vain 50%, riittääkö se tiimille" kuin olettaa että tiimi kokoontuu hoivaamaan ja parantamaan kuunnellen ummet ja lammet ja ymmärtää tästä lähtien kaiken perseilyn
Eikö 50% työkykyyn ole yleensä vähän eri ratkaisut kuin se, että tekee töissä 50% työpanosta mutta saa 100% palkan?
Se on aika eri asia että työteho on jonkin yksittäisen viikon heikompi kun kärsii silloin traumojen aktivoiduttua unettomuudesta kuin jos työteho olisi pysyvästi merkittävästi heikentynyt.
Pitäisi olla myös jonkinlainen ymmärrys siitä että millaisissa tilanteissa omista traumaattisista kokemuksista kertoo ja missä ei, varsinkin työelämässä. Lapsellani oli opettaja joka oli omassa lapsuudessaan menettänyt vanhempansa ja oli sitten kertonut tämän lapsille, olisiko ollut jonkun juhlapäivän yhteydessä. Ihan tarkkaa sanamuotoa miten oli puhunut tästä lasten kanssa en tietenkään ollut kuulemassa, mutta ainakin meidän lapsi oli tämän jälkeen todella huolissaan ja ahdistunut että mitä jos meistäkin jompikumpi kuolee tai molemmat, että mitä hänelle sitten tapahtuu. Vaikka lapsen kanssa tietenkin puhuttiin asiasta niin lapselle tämä juttu aiheutti huolta ja pelkoja, eikä meidän lapsi tosiaan ollut ainoa.
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi traumojeni läpikäymisestä seuraavasti. Tapahtumat alkoivat v. 2023 varsin hyvämaineisessa helsinkiläisessä koulussa. Lastani oltiin kiusattu jonkun aikaa, enkä ollut sitä huomannut. Hän itse ei yhdenkään osapuolen mukaan ollut tehnyt mitään muille. Oli vaan syystä tai toisesta päätynyt muutaman kaverin kiusaamaksi säännöllisesti. Oli sitten tapaaminen kuraattorin kanssa. Sätin siellä itseäni, että yleensä olen hyvin kartalla mitä lapsen elämässä tapahtuu, ja luen häntä hyvin, mutta että noihin aikoihin kävin itse läpi yhtä traumaa ja se ilmeisesti vaikutti siihen, etten ollut huomannut lapseni käytöksessä tai muussa mitään outoa.
Tiedättekö mitä tapahtui? Kuraattori ensinnäkin sanoi, ettei kaikkea oman elämän asioita kannata huudella joka paikassa. Mitä helvettiä? Toisekseen, kiusaajat saivat "tsot tsot"-keskustelun ja se oli siinä. Meistä sen sijaan tehtiin lastensuojeluilmoitus, että "mitä siellä kotona tapahtuu". Monen kuukauden äärimmäisen kuormittava kokemus vängätä lasun kanssa, et kaikki hyvin, aloitin vaa v*ttu terapian itse.
Oon yh-mies, niin en tiedä, jos olisin ollut nainen, olisiko traumojen esille tuominen ollut hyväksytympää.
Ei tuollaisessa keskustelussa tietenkään aleta avautumaan omista traumoista. Sille ihmiselle olisi riittänyt että henkilökohtaiset syyt veivät huomion itseesi ja et siksi havainnoinut lastasi kuten kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaisessa tilanteessa, jossa sinun olisi ok avata verinen side ja esitellä ilkeän näköinen haava, sellaisessa tilanteessa voit avautua myös henkisestä traumasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Muillihmisillä ei ole mitään muuta keinoa suhtautua asiaan, kuin kehottaa hakemaan apua. Maallikon ei tarvitse ottaa koppia ihmisestä jolla on mt-puolen ongelmia. Oikea osoite on hoidon piiriin hakeutuminen.
On järkyttävän itsekästä kipata ovat traumat muiden käsiteltäviksi
Omassa lähipiirissäni oli tällainen ihminen. Siihen päälle työkaveri, joka selitti miten oli itseltään henkeä riistämässä.
Missä noiden vastuu omasta elämästään ja siitä hoitoon hakeutumisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Muillihmisillä ei ole mitään muuta keinoa suhtautua asiaan, kuin kehottaa hakemaan apua. Maallikon ei tarvitse ottaa koppia ihmisestä jolla on mt-puolen ongelmia. Oikea osoite on hoidon piiriin hakeutuminen.
On järkyttävän itsekästä kipata ovat traumat muiden käsiteltäviksi
Omassa lähipiirissäni oli tällainen ihminen. Siihen päälle työkaveri, joka selitti miten oli itseltään henkeä riistämässä.
Missä noiden vastuu omasta elämästään ja siitä hoitoon hakeutumisesta?
Miten sinä näet että ne traumat paranevat sillä, että joku pääsee hyvällä tuurilla kerran kuussa puhumaan sairaanhoitajalle jaksamisestaan, mutta samaan aikaan työpaikalla kiusataan tätä jo muutenkin ahdistunutta ihmistä rajusti?
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi traumojeni läpikäymisestä seuraavasti. Tapahtumat alkoivat v. 2023 varsin hyvämaineisessa helsinkiläisessä koulussa. Lastani oltiin kiusattu jonkun aikaa, enkä ollut sitä huomannut. Hän itse ei yhdenkään osapuolen mukaan ollut tehnyt mitään muille. Oli vaan syystä tai toisesta päätynyt muutaman kaverin kiusaamaksi säännöllisesti. Oli sitten tapaaminen kuraattorin kanssa. Sätin siellä itseäni, että yleensä olen hyvin kartalla mitä lapsen elämässä tapahtuu, ja luen häntä hyvin, mutta että noihin aikoihin kävin itse läpi yhtä traumaa ja se ilmeisesti vaikutti siihen, etten ollut huomannut lapseni käytöksessä tai muussa mitään outoa.
Tiedättekö mitä tapahtui? Kuraattori ensinnäkin sanoi, ettei kaikkea oman elämän asioita kannata huudella joka paikassa. Mitä helvettiä? Toisekseen, kiusaajat saivat "tsot tsot"-keskustelun ja se oli siinä. Meistä sen sijaan tehtiin lastensuojeluilmoitus, että "mitä siellä kotona tapahtuu". Monen kuukauden äärimmäisen kuormittava kokemus vängätä lasun kanssa, et kaikki hyvin, aloitin vaa v*ttu terapian itse.
Oon yh-mies, niin en tiedä, jos olisin ollut nainen, olisiko traumojen esille tuominen ollut hyväksytympää.
Sillä oli ammatin puolesta velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Tähän ei liity mitenkään lapsen huoltajan sukupuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Muillihmisillä ei ole mitään muuta keinoa suhtautua asiaan, kuin kehottaa hakemaan apua. Maallikon ei tarvitse ottaa koppia ihmisestä jolla on mt-puolen ongelmia. Oikea osoite on hoidon piiriin hakeutuminen.
On järkyttävän itsekästä kipata ovat traumat muiden käsiteltäviksi
Omassa lähipiirissäni oli tällainen ihminen. Siihen päälle työkaveri, joka selitti miten oli itseltään henkeä riistämässä.
Missä noiden vastuu omasta elämästään ja siitä hoitoon hakeutumisesta?
Miten sinä näet että ne traumat paranevat sillä, että joku pääsee hyvällä tuurilla kerran kuussa puhumaan sairaanhoitajalle jaksamisestaan, mutta samaan aikaan työpaikalla kiusataan tätä jo muutenkin ahdistunutta ihmistä rajusti?
No, kun se juttu on just siinä, että mun ei tarvitse nähdä yhtään mitään. Se on ihan sen kaverin oma juttu.
Mulle annettiin erään trauman jälkeen ohjeeksi että puhu, puhu, puhu. No en hitossa aiheesta puhunut töissä pihaustakaan, mutta läheisille kyllä puhuin. Se on kuitenkin aika erilaista puhetta kuin se mitä puhutaan psykologille. Läheisten kanssa tietysti kuulostellaan minkä verran voi puhua ja enemmän puhutaan käytännön asioista. Syvimmät tunteet ja pelot käsitellään ammattilaisen kanssa.
Töissä jos olisin kertonut mitä käyn läpi, olisi mennyt monta projektia sivusta kun minut olisi oletettu heikoksi valinnaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Muillihmisillä ei ole mitään muuta keinoa suhtautua asiaan, kuin kehottaa hakemaan apua. Maallikon ei tarvitse ottaa koppia ihmisestä jolla on mt-puolen ongelmia. Oikea osoite on hoidon piiriin hakeutuminen.
On järkyttävän itsekästä kipata ovat traumat muiden käsiteltäviksi
Omassa lähipiirissäni oli tällainen ihminen. Siihen päälle työkaveri, joka selitti miten oli itseltään henkeä riistämässä.
Missä noiden vastuu omasta elämästään ja siitä hoitoon hakeutumisesta?
Miten sinä näet että ne traumat paranevat sillä, että joku pääsee hyvällä tuurilla kerran kuussa puhumaan sairaanhoitajalle jaksamisestaan, mutta samaan aikaan työpaikalla kiusataan tätä jo muutenkin ahdistunutta ihmistä rajusti?
No, kun se juttu on just siinä, että mun ei tarvitse nähdä yhtään mitään. Se on ihan sen kaverin oma juttu.
Ei se kyllä ole, jos sinä osallistut kiusaamiseen tai suljet siltä silmäsi. Silloin myös sinä olet osaltasi työyhteisön jäsenenä vastuussa kiusatun pahasta olosta.
Kerran yksi työpaikka oli sellainen (naisvaltainen hoitoala) että ihmiset oli vuosia siellä riidelleet ja huono maine. Mitään oikeaa (esim riitaisien irtisanominen tms) ei ikinä saatu tehtyä ja ongelmat jatkui. Olin nuori, ja taas jossain keskusteluissa kerroin, että tiedän että alalla voi olla huonoja ilmapiirejä ja että tunnistan työpaikkakiusaamisen koska olen nähnyt sitä aikaisemmassa paikassa samalla alalla. Tämän jälkeen itsekin kiusaava esihlö totesi että olen traumatisoitunut :DD.. kohta oli passittamassa koko työyhteisöä hoitoon. Siinä vaiheessa päätin jättää koko hullujen huoneen.. ongelmat ei ratkea sillä että oikeita syyllisiä ei pistetä koskaan vastuuseen vaan vastuutetaan myös ne täysjärkiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Harva katsoo asiakseen olla vaikka työkaverin tukena. Työssä ollaan tekemässä työtä. Vaikka olisi halua auttaa, ei siihen ole aikaa. Työpaikka ei ole hyvä paikka levitellä asioitaan. Ongelmat nähdään riskinä.
Niin tunnutaan näkevän. Osalla riittää silti sillä kiireisellä työpaikalla aikaa tehdä vaikka mitä verkostomarkkinointia.
On eri juttu tukea traumatisoitunutta ihmistä kuin myydä jotain rojua kahvitunnilla. En kyllä ole sellaiseenkaan törmännyt.
Kyllä tuki ja apu pitää löytää muualta, hoitotahosta tai vastaavasta. Työpaikoilla keskitytään tuloksen tekemiseen.
Ymmärrät varmaan että traumat voivat vaikuttaa keskittymiseen? Joko yhteiskunnassa siedetään sitä etteivät kaikki pysty antamaan koko ajan sadan prosentin työpanosta ja pyritään parhaansa mukaan tukemaan myös tässä tilanteessa olevia ihmisiä tai sitten maksetaan heidän elämisensä verovaroista.
Pieni joustavuus on huomattavasti halvempi ratkaisu yhteiskunnan kannalta kuin ihmisten ajaminen yhteiskunnan ulkopuolelle. Jokaiselle voi nimittäin tapahtua jotain ikävää elämässä ja toisinaan se näkyy myös ihmisestä ulospäin.
Mitäs sitten jos se traumataustainen ei vaikka pysty hoitamaan niitä työtehtäviä jotka hänelle kuuluu, esimerkiksi toimimaan tietynlaisten ihmisten kanssa? Ei ole reilua jos niiden työkavereiden hoidettavikai jätetään aina ne haastavammat tapaukset, se kuormittaa taas toisia.
Se on esihenkilön asia hoitaa, kuten kaikki muukin mikä sinua hiertää työkavereissa ihan riippumatta siitä mikä työkaverisi mielenterveydentila on.
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Oli pakko vähän paskantaa kuitenkin, pointin puolesta?
Vierailija kirjoitti:
(Yritin vastata viestiin 211, mutta se ei jostain syystä toiminut.)
Olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisiä joilla menee huonommin kannata missään nimessä "ajaa yhteiskunnan ulkopuolelle". Mutta ongelma tuossa kuvailemassasi tilanteessa on, että on aika paljon ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen niitä, jotka joustavat. Eikä työpaikalla ole mielestäni reilua odottaa tuollaista tukea työkavereilta, joilla on usein omiakin ongelmia.
Itse asiassa vastuunkantajien ja huolenpitäjien omat ongelmat jäävät usein huomiotta, kun "kyllähän se pärjää".
Itse en käsittänyt tuota siten, että yksittäisiltä henkilöiltä vaadittaisiin joustoa kuin korkeintaan asenteidensa kanssa. Ymmärsin, että kye on yleisestä työelämänjoustosta, eli tästä iänikuisesta aiheesta kuinka sovittaa paremmin osatyökykyisyys tai muut elämäntilanteen haasteet työelämään.
Töissä tehdään töitä, se ei ole mikään terapiakerho. Jos ei ole työkykyä- sairauslomalle. KISS, keep it simple stupid
Nämä tilanteet on vaikeita, kun ei jotain kollegaa pysty kovin tunteellisella otteella alkaa tukemaan töissä, ei vaan voi. Aina pyrin kohtaamaan inhimillisesti ja empasttisen kohteliaasti toisen ja ajoittainen työssä huonommin suoriutuminen on ymmärrettävää, mutta jos ei ole työkykyinen on oikea paikka lääkäri ja terveydenhuolto. Ja sanon tämän itsekin vuosien traumaterapian läpikäyneenä.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa."
No AP, mitä jos todella olet raskasta seuraa? Niillä työkavereilla voi olla vapaalla paljon isommat murheet kuin sinulla ja he saattavat oman jaksamisen takia tarvita kevyen työyhteisön jota ei tarvi kantaa omien asioiden lisäksi
Eikö 50% työkykyyn ole yleensä vähän eri ratkaisut kuin se, että tekee töissä 50% työpanosta mutta saa 100% palkan?