Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Millä tavalla me 80-90-luvun vanhemmat kasvatettiin aivan väärin?
21.08.2026 |
Iltalehti otsikoi vähän väliä miten nykyiset pienten lasten vanhemmat haluavat kasvattaa lapsensa aivan toisin kuin me tuon ajan pienten vanhemmat. Millaisista kasvatuksen traumoista te nyt kärsitte?
Kommentit (211)
Itse olen usein muistellut lapsillekin heidän hauskoja sanomisiaan. Lähinnä olen ollut ylpeä verbaalisesti lahjakkaista lapsista tai ihmetellyt, miten niin pieni on osannut ajatella asiaa noin. Moni juttu naurattaa, mutta lämmöllä, ei ilkeästi tai pilkallisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani.
Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.
Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään).
Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia.
Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.
Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.
Toisaalta jos lähtee hakemaan sellaista dikotomiaa että väkivaltaa tapahtui vain muutenkin huonoissa perheissä niin sitä ei kyllä todellakaan ollut. Tukkapöllyä sai kaveripiirissäni rikkaat ja hienot ihan yhtä lailla kuin yh-alkkisten lapset. Eli se oli vielä voimissaan oleva kasvatustapa.
Pohjois-Suomesta? Itse en tuttavapiirissäni kohdannut tukkapöllyjä saaneita. Ei ollut 90-luvulla muotia mun piireissä.
90-luvulla tietyissä piireissä oli muotia pitkä lapsentahtinen imetys, perhepeti ja alun perin tietenkin pehmeä syntymä. Tällainen trendi halusi välttää lapset traumoilta ensisijaisissa asioissa, kasvattaa lajityypillisesti lähellä emoa, ei omassa makuuhuoneessa pienestä asti.
Olen Helsingin kehyskunnasta, aikuiset töissä pk-seudulla yrityksissä ja valtiolla. Ja eipä vanhemmat toisilleen varmasti paljastaneet mitä tekivät, olihan siinä jo laittomuuden vuoksi piilottelua ja häpeää silloin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.
Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.
Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.
Miten tämä viina ja kalja kelpaa esimerkiksi 90-lukulaisesta kasvatuksesta, kun kaverin perheessä saunottiin ja syötiin yhdessä. Kumpi näistä edustaa 90-luvun vanhempia?
Tuo viina ja kalja olivat vakio. Nuo yhteistä aikaa viettävät perheet olivat hyvätuloisia eliittiperheitä, mutta vähemmistössä. Ja tästä on vielä varsinaiset alkoholistiperheet erikseen, joissa oikeasti asiat olivat huonosti.
Tässä lainaus Keltikangas-Järvisen kirjasta:
"Silloin (80-luvulla) vanhemmilla myös oli tämän kirjan kirjoittajan tässä mainitsemista neljästä vuosikymmenestä paras ymmärrys lapsen kehityksestä ja lapsen tarpeista, jos parhaalla ymmärryksellä tarkoitetaan sitä, millainen tutkimustieto kertoo lapsen olevan ja mitä tarvitsevan.
Lapsi nähtiin lapsena, joka omien valintojen sijaan tarvitsi hoivaa, ohjeita, neuvoja ja jolla tuli olla aikaa leikkiä.
Sen jälkeen kehitys on kulkenut niin, että lapselle on ryhdytty keksimään yhä enemmän uusia valmiuksia ja uusia tarpeita aina sen mukaan, mikä sopii kulloiseenkin aikuisten maailmaan. Sen ymmärtäminen, että lapsuus on kehitystehtävä eikä tyhjiö, joka aikuisen tulee täyttää, on vähitellen kadonnut sekä vanhemmilta että ammattikasvattajilta."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisilla oli aina oletus, että asiat pitäisi vain osata ilman opettamista. Jos ei osannut tai tiennyt, nolattiin ja haukuttiin. Muistan, miten oikein koko suku päivitteli ja naureskeli ruokapöydässä, kun en pikkulapsena tiennyt mikä ohjelma tiskikoneessa kuului laittaa päälle. Mutta äitini ei koskaan ollut tätä minulle näyttänyt, olisin varmasti tiennyt jos olisi. Jos taas menin ominpäin tekemään jotain, tuli huudot koska olin tehnyt asioita väärin. Kaikki asiat siis opittiin näin erehdyksen kautta.
Edelleen työelämässä minulla on vaikeuksia kysyä neuvoa, koska en ole varma, pitäisikö minun vai tietää jokin asia perehdyttämättä. Yritän siis pärjätä mahdollisimman paljon itse, ilman apua.
Muistan varmaan kuolemaani saakka kun kysyin että miksi Toyota lausutaan "tojota" eikä "toyota". Voi sitä naurua! Hahahha hhahah! HAHAHAH! AIjai. Kukaan ei kerro. Mutta tämä kysymykseni kyllä kerrotaan. Moneen otteeseen ja vaikka missä. Oli siinä 4-5v lapsella aika hankala tulla nolatuksi jostain tosi pahasti, mitä ei mitenkään ymmärtänyt.
Nykyään pidän tarkkaan huolta, että vastaan jokaiseen lapsen kysymykseen kunnioittavasti.
Tämä. Lasten tietämättömyydelle (yritykselle oppia ja ottaa selvää) naurettiin. Telkkarissakin oli joku ohjelma, missä naurettiin lasten sanomille asioille.
Myös lasten ulkonäölle naurettiin. Muistan, kun serkullani oli sellainen ihan kauhea pottamallin paksu etutukka, jonka hänen äitinsä pakolla leikkasi keittiösaksilla ihan vinoon ja sitten sukulaiset nauroivat sille porukalla ääneen. Myös lasten kehoja ja painoa kommentoitiin ihan kamalalla tavalla.
Monella 80-luvulla syntyneellä kaverillani (naisilla) on myös kokemuksia siitä, että kun menivät kertomaan äidilleen alkaneista kuukautisista, niin reaktio oli kiukkuinen "saat sitten itse pestä pikkarisi ja ostaa itse siteesi". Tällaista kokemusta oli myös sellaisilla naisilla, jotka kokivat äitinsä muutoin ihan järkeviksi ja pääosin turvallisiksi vanhemmiksi.
Lasten häpäisy oli aikuisten hupia jo 70-luvullakin. Itekin muistan miten minun viattomia kysymyksiä toisteltiin ja räkätettiin kahvipöydässä. Esimerkiksi pilkattiin kun en osannut vielä r-äännettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1976 on mun synt. vuosi. Olen jo täyttänyt 50 v tammikuussa. Äitini on just täyttänyt 83 v, on leski. Ja sen kasvatusmetodit..........aivan mahdottomia !!!!!!!! Oliko mukamas jo yli 45 v sitten missään, varsinkaan missään kyläkaupassa, mitään valvontakameroita ???? Tuskin. Ja kerran se väitti, et mä olisin mukamas myymälä varas, että olin jäänyt kiinni, kun kamera oli kuvannut........mitä lienee se olikaan, se on täyttä valhetta ! Siksi äitini kehtasi tukistaa mua aika usein syyttä. Äsken se, kun se oli mennyt hankkimaan sen uuteen asuntoon mun pikku huoneeseen jonkun ihme tuolin, kun me avattiin pakkausta, se huitoi terävällä veitsellä mua. Ei osunut. Heidän omat vanhempansa olivat aika tyhmiä aikoinaan, mukamas opettivat, miten lapsia käsitellään............mutteivat ne ottaneet huomioon meitä vammaisia ! Ja isälle ei ilmeisesti ole koskaan opetettu yhtään mitään. Kun se vielä eli. Ei tehnyt mitään muuta, kuin lämmitti saunan ! Maailman laiskin mies.
Miksi sulla on 50-vuotiaana oma huone sun äidin asunnossa??
Kannattais lukea tuo teksti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.
Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin.
Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.
Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään.
90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.
Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä lainaus Keltikangas-Järvisen kirjasta:
"Silloin (80-luvulla) vanhemmilla myös oli tämän kirjan kirjoittajan tässä mainitsemista neljästä vuosikymmenestä paras ymmärrys lapsen kehityksestä ja lapsen tarpeista, jos parhaalla ymmärryksellä tarkoitetaan sitä, millainen tutkimustieto kertoo lapsen olevan ja mitä tarvitsevan.
Lapsi nähtiin lapsena, joka omien valintojen sijaan tarvitsi hoivaa, ohjeita, neuvoja ja jolla tuli olla aikaa leikkiä.Sen jälkeen kehitys on kulkenut niin, että lapselle on ryhdytty keksimään yhä enemmän uusia valmiuksia ja uusia tarpeita aina sen mukaan, mikä sopii kulloiseenkin aikuisten maailmaan. Sen ymmärtäminen, että lapsuus on kehitystehtävä eikä tyhjiö, joka aikuisen tulee täyttää, on vähitellen kadonnut sekä vanhemmilta että ammattikasvattajilta."
Ai silloin kun hänen omat lapset oli pieniä ja hän oli itse kasvattajan roolissa 😅 Melko omahyväistä.
Tosin voidaan myös miettiä kuinka moni 80-luvun vanhemmista edes luki jotain kasvatudoppaita, ei ainakaan minun vanhempani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.
Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.
Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.
Miten tämä viina ja kalja kelpaa esimerkiksi 90-lukulaisesta kasvatuksesta, kun kaverin perheessä saunottiin ja syötiin yhdessä. Kumpi näistä edustaa 90-luvun vanhempia?
Tuo viina ja kalja olivat vakio. Nuo yhteistä aikaa viettävät perheet olivat hyvätuloisia eliittiperheitä, mutta vähemmistössä. Ja tästä on vielä varsinaiset alkoholistiperheet erikseen, joissa oikeasti asiat olivat huonosti.
Ei tässä keskustelussa ole mitään järkeä kun alkkisten lapset tulee tänne esittämään omaa kieltämättä traagista perhehistoriaansa yleisenä totuutena. Alkkisten perheet ovat kärsineet jokaikisenä vuosikymmeninä maailman alusta maailman tappiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.
Toinen sisaruksistani masentui vuosiksi eikä onnistunut käymään lukiota (myöhemmin kävi), toinen huostaanotettiin ja joutui pitkäksi aikaa suljetulle osastolle ja vietti 15 vuotta nuoresta aikuisuudestaan keräilemässä itseään. Nyt molemmilla menee hyvin. Itse pärjäilin kunnes romahdin 40-vuotiaana, pääsin terapiaan jossa kävin 4 vuotta, nyt olen OK.
Minä jouduin myös vanhimpana hoitamaan kaikki asiani itse tuosta 10v alkaen, hammaslääkärikäynnit jne. mutta se nyt oli pikkujuttu tuossa konkurssissa.
Ero oli täysin oikea ratkaisu äidiltäni (isäni on kamala puoliso vaikka OK isä), uusperhe taas ei. Etenkään ei se, että äidille ei tullut mieleenkään harkita tilannetta uudelleen, kun oli selvää, miten paljon me kärsimme. Myöskään isäni ei tehnyt elettäkään auttaakseen, edes silloin kun oli selvää, että nuorin sisareni ei voi enää asua uusperheessä.
Eli enemmän ymmärrystä lasten tarpeille ja kehitysvaiheille ja vähemmän sokeaa luottoa lapsen "sopeutumiskykyyn".
90-luvulla kouluhammaslääkäri oli koulun yhteydessä ja opettaja vähän huolehtikin että kukin muisti mennä. Ei siellä kellään ollut vanhempia mukana niinko nykyisin.
Nykyäänkin meidän lapsen koulussa hammastarkastukset tapahtuvat koululla, ilman vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tiedä mitä teet muut olette tehneet väärin mutta mä sain 90-luvulla syntyneistä lapsistani koulutettuja työssä käyviä ihmisiä. Heillä on terveet elintavat ja arvot. Tiedän kohdittain mokanneeni ja olleeni huono äiti mutta siitä huolimatta lapsistani kasvoi täyspäisiä. Nykyaika ja jotkut nykyajan arvot on niin syvältä, ettei ihme jos ne heikompiin vaikuttaa. Nykyaika ei tue tervepäisyytä eikä someaika ole helppoa.
Samoin, en tunnista näitä kauhukertomuksia. Nyt joku sanoo , että nostan itseni yläpuolelle ja pyhimykseksi . Todisteet puhuvat puolestaan , kasvatin täyspäisen hyvällä itsetunnolla varustetun henkilön. Kaiken lisäksi olemme puheväleissä , hyvissä sellaissa. Ihan hyvä saavutus huomioiden miten 90-lama iski myös meihin. Rehellisesti en tiedä mitä olisi pitänyt tehdä toisin, pitää erossa tietokoneesta vähän pidempään ?
Mistä sinä tiedät minkälaisia tunteita tämän täyspäisen ihmisen sisällä on?
Minäkin olen vanhempieni silmissä ihan hyvin menestynyt normaali ihminen. He eivät vaan tiedä, että olen 24/7 valtavan ahdistunut, kärsin kaikenlaisista hermostollisista oireista, syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Ja miksi heille sitä kertoisinkaan, kun he eivät tuollaisesta ymmärrä yhtään mitään? Toteaisivat vaan höpöhöpö ja alkaisivat puhua omista asioistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.
Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin.
Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.
Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään.
90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.
Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.
Tuossa puhuttiin 80-luvusta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä lainaus Keltikangas-Järvisen kirjasta:
"Silloin (80-luvulla) vanhemmilla myös oli tämän kirjan kirjoittajan tässä mainitsemista neljästä vuosikymmenestä paras ymmärrys lapsen kehityksestä ja lapsen tarpeista, jos parhaalla ymmärryksellä tarkoitetaan sitä, millainen tutkimustieto kertoo lapsen olevan ja mitä tarvitsevan.
Lapsi nähtiin lapsena, joka omien valintojen sijaan tarvitsi hoivaa, ohjeita, neuvoja ja jolla tuli olla aikaa leikkiä.Sen jälkeen kehitys on kulkenut niin, että lapselle on ryhdytty keksimään yhä enemmän uusia valmiuksia ja uusia tarpeita aina sen mukaan, mikä sopii kulloiseenkin aikuisten maailmaan. Sen ymmärtäminen, että lapsuus on kehitystehtävä eikä tyhjiö, joka aikuisen tulee täyttää, on vähitellen kadonnut sekä vanhemmilta että ammattikasvattajilta."
Ai silloin kun hänen omat lapset oli pieniä ja hän oli itse kasvattajan roolissa 😅 Melko omahyväistä.
Tosin voidaan myös miettiä kuinka moni 80-luvun vanhemmista edes luki jotain kasvatudoppaita, ei ainakaan minun vanhempani.
Tuo nainen on tutkija, jonka ammattitaitoon kuuluu eliminoida omat ennakko-odotukset yms. Tutkimukset perustuvat kyselyihin ym dataan myös, eikä pelkkään mutuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.
Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.
Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.
Miten tämä viina ja kalja kelpaa esimerkiksi 90-lukulaisesta kasvatuksesta, kun kaverin perheessä saunottiin ja syötiin yhdessä. Kumpi näistä edustaa 90-luvun vanhempia?
Tuo viina ja kalja olivat vakio. Nuo yhteistä aikaa viettävät perheet olivat hyvätuloisia eliittiperheitä, mutta vähemmistössä. Ja tästä on vielä varsinaiset alkoholistiperheet erikseen, joissa oikeasti asiat olivat huonosti.
Ei tässä keskustelussa ole mitään järkeä kun alkkisten lapset tulee tänne esittämään omaa kieltämättä traagista perhehistoriaansa yleisenä totuutena. Alkkisten perheet ovat kärsineet jokaikisenä vuosikymmeninä maailman alusta maailman tappiin.
90-luvulla alkoholistit olivat niitä, jotka vetivät kännit päivittäin ja eivät voineet edes käydä töissä tai asua omassa asunnossa alkoholiongelmansa takia. Aikuiset ryyppäsivät aina, mutta jos kävi hyväpalkkaisessa työssä ja asui omakotitalossa, ei kukaan nähnyt itseään alkoholistina.
Me milleniaalit kärsimme omien vanhempiemme mukana tuomasta sota-ajan traumoista isovanhemmilta perittynä. Näin minä näen sen... Eikä elämä ole ollut helppoa kun olemme tavallaan eläneet montakin murrosvaihetta tässä oman elämämme aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.
Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin.
Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.
Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään.
90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.
Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.
Tuossa puhuttiin 80-luvusta
Edelleen: avioerot alkoivat jo 70-luvulla, vaikka ei ollut niitä tukia. Eronneet naiset meni duuniin, esim. talojen emännät, joiden mies joi. Töitä nääs oli.
Täällä 85 syntynyt nainen. Omat vanhemmat syntyneet 50-luvulla ja heidän 30-luvulla, jotka ovat olleet myös mukana elämässä vaikuttamassa. Voin allekirjoittaa monet kohdat joita täällä on ollut, mm. Fyysinen ja henkinen väkivalta, rajattomuus, nöyryyttäminen muiden edessä, apua eikä tukea saanut. Aikuistuttuaankaan ei autettu ja vanhemmat muistaa asiat ihan eri tavalla. Olen katkaissut välit vanhempiini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.
Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin.
Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.
Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään.
90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.
Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.
Jos kommentin kirjoittanut henkilö on syntynyt 1978 niin miten tuo vuoden 1995 lapsilisäkorotus hänen äitiään olisi auttanut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.
Toinen sisaruksistani masentui vuosiksi eikä onnistunut käymään lukiota (myöhemmin kävi), toinen huostaanotettiin ja joutui pitkäksi aikaa suljetulle osastolle ja vietti 15 vuotta nuoresta aikuisuudestaan keräilemässä itseään. Nyt molemmilla menee hyvin. Itse pärjäilin kunnes romahdin 40-vuotiaana, pääsin terapiaan jossa kävin 4 vuotta, nyt olen OK.
Minä jouduin myös vanhimpana hoitamaan kaikki asiani itse tuosta 10v alkaen, hammaslääkärikäynnit jne. mutta se nyt oli pikkujuttu tuossa konkurssissa.
Ero oli täysin oikea ratkaisu äidiltäni (isäni on kamala puoliso vaikka OK isä), uusperhe taas ei. Etenkään ei se, että äidille ei tullut mieleenkään harkita tilannetta uudelleen, kun oli selvää, miten paljon me kärsimme. Myöskään isäni ei tehnyt elettäkään auttaakseen, edes silloin kun oli selvää, että nuorin sisareni ei voi enää asua uusperheessä.
Eli enemmän ymmärrystä lasten tarpeille ja kehitysvaiheille ja vähemmän sokeaa luottoa lapsen "sopeutumiskykyyn".
90-luvulla kouluhammaslääkäri oli koulun yhteydessä ja opettaja vähän huolehtikin että kukin muisti mennä. Ei siellä kellään ollut vanhempia mukana niinko nykyisin.
Nykyäänkin meidän lapsen koulussa hammastarkastukset tapahtuvat koululla, ilman vanhempia.
Wau, onpa jossain varaa! Itse yläkoulun opena on joutunut tottumaan siihen, että oppilas lähtee jonnekin huitsin nevadaan hammaslääkäriin, eikä enää välttämättä palaakaan kouluun, vanhemmat ajaa autolla usein. Hammashoitolat koulujen yhteydessä on kaupungissani lakkautettu, hoitolat keskitetty kolmeen paikkaan, paikkakunta Jyväskylä.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä vain. Ja esimerkiksi uutisissa lasten haastattelujen idea oli se, että kysyttiin niin tyhmä kysymys että lapsi pakostikin joutuu vastaamaan jotain hassua tai menee vähintään hämilleen siitä kysymyksestä. Se oli ihan kamalaa. Nykyään tuntuu niin hienolta miten fiksusti ja järkevästi lapset ja nuoret osaa kommunikoida, vaikka sitten kun haastatteluissa kysytään jotain, koska heille on syntynyt luottamus keskustelukulttuuriin eikä kokemusta siitä että kaikki mitä aikuiset sinulle sanoo on jonkinlainen jallitus ja hermosto menee hälytystilaan kun pitää puhua.