Millä tavalla me 80-90-luvun vanhemmat kasvatettiin aivan väärin?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

Toinen sisaruksistani masentui vuosiksi eikä onnistunut käymään lukiota (myöhemmin kävi), toinen huostaanotettiin ja joutui pitkäksi aikaa suljetulle osastolle ja vietti 15 vuotta nuoresta aikuisuudestaan keräilemässä itseään. Nyt molemmilla menee hyvin. Itse pärjäilin kunnes romahdin 40-vuotiaana, pääsin terapiaan jossa kävin 4 vuotta, nyt olen OK.

Minä jouduin myös vanhimpana hoitamaan kaikki asiani itse tuosta 10v alkaen, hammaslääkärikäynnit jne. mutta se nyt oli pikkujuttu tuossa konkurssissa.

Ero oli täysin oikea ratkaisu äidiltäni (isäni on kamala puoliso vaikka OK isä), uusperhe taas ei. Etenkään ei se, että äidille ei tullut mieleenkään harkita tilannetta uudelleen, kun oli selvää, miten paljon me kärsimme. Myöskään isäni ei tehnyt elettäkään auttaakseen, edes silloin kun oli selvää, että nuorin sisareni ei voi enää asua uusperheessä.

Eli enemmän ymmärrystä lasten tarpeille ja kehitysvaiheille ja vähemmän sokeaa luottoa lapsen "sopeutumiskykyyn". 

90-luvulla kouluhammaslääkäri oli koulun yhteydessä ja opettaja vähän huolehtikin että kukin muisti mennä. Ei siellä kellään ollut vanhempia mukana niinko nykyisin.

Ei meidän koulussa ollut mitään kouluhammaslääkäriä. Hammaslääkäri oli kirkonkylän terveyskeskuksessa. Vanhemmat kuljettivat sinne. Vanhemmat eivät saaneet tulla kouluikäisten kanssa hammaslääkärin huoneeseen, vaan odottivat odotushuoneessa. 

Vierailija kirjoitti:

Yksinään kun sokeltaa pienestä eksyy helposti.

 

Aina kaikki tehdä yksin ja itse. Ei kommunikointia. Ei opastusta, ei tien osoitusta. Musta tuli luuseri.

Et ole luuseri, vaan selviytyjä.  

Keltikangas-Järvinen on kirjassaan sitä mieltä, että olemme menneet liian pitkälle tunnepuheessa ja kasvattaneet siten ahdistuneen sukupolven. Olisiko jonkinlainen välimuoto 80-90-luvun ja 2010-20-luvun kasvatuksista paras? Kasvoiko paras sukupolvi 00-luvun alun lapsista?

Vierailija kirjoitti:

Keltikangas-Järvinen on kirjassaan sitä mieltä, että olemme menneet liian pitkälle tunnepuheessa ja kasvattaneet siten ahdistuneen sukupolven. Olisiko jonkinlainen välimuoto 80-90-luvun ja 2010-20-luvun kasvatuksista paras? Kasvoiko paras sukupolvi 00-luvun alun lapsista?

Meneekö tulkintasi vähän liian yksioikoiseksi? Minusta koulu alkoi muuttua oudoksi jo 2000 loppupuolella. Harjoittelukoulussa se näkyi esim. niin että harjoittelijat keskittyivät enemmän omaan persoonaansa kuin siihen, että oppisivat opettamaan.

Kirjassa puhutaan paljon siitä, että kasvatuksen tavoitteet (ja keinot) sanellaan ulkoapäin eivätkä ne perustu tietoon lapsen kehityksestä

Tämä on mielenkiintoinen ketju. Sain omat lapset ysärin alussa. Koska oman äitini kanssa en ole voinut kysyä tai puhua lapsuudestani, olen sanonut omilleni jo pitkään, että kerro, jos joku asia lapsuudessa mietityttää. 90-luku oli minulle aika raskasta, koska siihen sattui työttömyysvuosia ja parisuhdekin oli välillä huonossa hapessa. 

Monessa asiassa mietin, miten omat vanhemmat tällaiset hoitivat ja tein itse päinvastoin. Luin lapsille paljon, vein heitä kerhoihin ja kerroin, miten tärkeitä he minulle ovat. Iän myötä harjoiteltiin asioita, jotka jännitti. Kun oli aika alkaa varata itse parturiaikaa, "leikittiin", että lapsi on aikaa varaava asiakas ja minä parturi. Muistutin, että he ovat yrityksille maksavia asiakkaita ja jos saa huonoa kohtelua, voi aina äänestää jaloillaan. Kotitöitä piti opetella myös. En halunnut, että omat lapset joutuvat aloittamaan aikuiselämän ilman mitään taitoja kuten itse jouduin.

Aikuisilla oli aina oletus, että asiat pitäisi vain osata ilman opettamista. Jos ei osannut tai tiennyt, nolattiin ja haukuttiin. Muistan, miten oikein koko suku päivitteli ja naureskeli ruokapöydässä, kun en pikkulapsena tiennyt mikä ohjelma tiskikoneessa kuului laittaa päälle. Mutta äitini ei koskaan ollut tätä minulle näyttänyt, olisin varmasti tiennyt jos olisi. Jos taas menin ominpäin tekemään jotain, tuli huudot koska olin tehnyt asioita väärin. Kaikki asiat siis opittiin näin erehdyksen kautta.

Edelleen työelämässä minulla on vaikeuksia kysyä neuvoa, koska en ole varma, pitäisikö minun vai tietää jokin asia perehdyttämättä. Yritän siis pärjätä mahdollisimman paljon itse, ilman apua.

Nolaaminen ja lällätys, nälviminen. Ja nimen omaan sellainen mistä ns kaikki ajatteli että oli hyväntahtoista kiusoittelua, ja siksi ihan ok. Positiivisetkin asiat kuten ihastuminen lälläteltiin ja lapsen mieleen tuli pysyvästi että oli jotenkin syvästi noloa ja häpeällistä ilmaista mitään kiinnostusta tai toimintaa toista sukupuolta kohtaan.  Härnättiin jos siihen reagoi siten kuten lapsi osaa, eli ei-rauhallisesti. Minusta kasvoi jotenkin kiukkuinen ja reaktiivinen sosiaalisesti ja vasta aikuisena opin että en ole sitä millään tavalla vaan ihan mukava ihminen. Koska olin ison perheen pienin niin tätä teki myös sisarukset vanhempien johdolla. 

En usko että kukaan osaisi tätä ulkopuolelta sanoittaa ja vanhempien sukupolvella on kyllä joku trauma tässä itsellään, setäni ei osannut jotenkin olla oikeinpäin kun kertoi uutisia nuorimman serkkumme (ihan aikuisen, eikä hänen lapsensa edes) lapsen saamisesta vahingossa. Siinä haisi se ihmeellinen suhtautuminen nuorimman (23v mutta hänelle vauva, ikuinen lapsi!) sukupolven sukupuolielämään. Yritin sitten siinä jotenkin tukea aikuismaiseen keskusteluun aiheesta ja siitä, että se nyt ei ole ihanteellista mutta ei mitenkään tavatontakaan ja pitää vain toivoa että asiat sujuu hyvin ja että onpa hienoa kuitenkin jos tuli terve lapsi jne. Näytti ihan fyysisesti vaikealta hänelle se tilanne.

Lisäksi se että mitään ei opetettu, mutta osata piti tai suututtiin. Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

Voisin kirjoittaa paljon pidemmän viestin positiivisista asioista, aika lailla loputtoman. Mutta nämä em asiat on kyllä jotain mitkä vasta tässä 30-40 on huomannut että alitajunnan kuplat puhkeaa päässä ja niitä pitää joko työstää tai sitten haudata jonnekin seuraavan sukupolven iloksi. 

Vierailija kirjoitti:

Aikuisilla oli aina oletus, että asiat pitäisi vain osata ilman opettamista. Jos ei osannut tai tiennyt, nolattiin ja haukuttiin. Muistan, miten oikein koko suku päivitteli ja naureskeli ruokapöydässä, kun en pikkulapsena tiennyt mikä ohjelma tiskikoneessa kuului laittaa päälle. Mutta äitini ei koskaan ollut tätä minulle näyttänyt, olisin varmasti tiennyt jos olisi. Jos taas menin ominpäin tekemään jotain, tuli huudot koska olin tehnyt asioita väärin. Kaikki asiat siis opittiin näin erehdyksen kautta.

Edelleen työelämässä minulla on vaikeuksia kysyä neuvoa, koska en ole varma, pitäisikö minun vai tietää jokin asia perehdyttämättä. Yritän siis pärjätä mahdollisimman paljon itse, ilman apua.

Muistan varmaan kuolemaani saakka kun kysyin että miksi Toyota lausutaan "tojota" eikä "toyota". Voi sitä naurua! Hahahha hhahah! HAHAHAH! AIjai. Kukaan ei kerro. Mutta tämä kysymykseni kyllä kerrotaan. Moneen otteeseen ja vaikka missä. Oli siinä 4-5v lapsella aika hankala tulla nolatuksi jostain tosi pahasti, mitä ei mitenkään ymmärtänyt. 

Nykyään pidän tarkkaan huolta, että vastaan jokaiseen lapsen kysymykseen kunnioittavasti. 

Itsenäisyyttä, pärjäävyyttä ja reippautta arvostettiin paljon ja siihen kasvatettiin tiuskimalla, olemalla etäinen ja vaikeasti lähestyttävä, vertailemalla muihin reippaampiin ja osaavampiin lapsiin ja naureskelemalla virheille ja mokille. Yhdessä tekemällä ja opettamalla ei näitä ominaisuuksia tavoiteltu. Mutta tämä päti nimenomaan kotikasvatukseen. Mielestäni koulussa opetettiin ja opastettiin rauhallisesti ja hyvin ja oppiminen tehtiin reiluksi ja helpoksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.

Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Nolaaminen ja lällätys, nälviminen. Ja nimen omaan sellainen mistä ns kaikki ajatteli että oli hyväntahtoista kiusoittelua, ja siksi ihan ok. Positiivisetkin asiat kuten ihastuminen lälläteltiin ja lapsen mieleen tuli pysyvästi että oli jotenkin syvästi noloa ja häpeällistä ilmaista mitään kiinnostusta tai toimintaa toista sukupuolta kohtaan.  Härnättiin jos siihen reagoi siten kuten lapsi osaa, eli ei-rauhallisesti. Minusta kasvoi jotenkin kiukkuinen ja reaktiivinen sosiaalisesti ja vasta aikuisena opin että en ole sitä millään tavalla vaan ihan mukava ihminen. Koska olin ison perheen pienin niin tätä teki myös sisarukset vanhempien johdolla. 

 

En usko että kukaan osaisi tätä ulkopuolelta sanoittaa ja vanhempien sukupolvella on kyllä joku trauma tässä itsellään, setäni ei osannut jotenkin olla oikeinpäin kun kertoi uutisia nuorimman serkkumme (ihan aikuisen, eikä hänen lapsensa edes) lapsen saamisesta vahingossa. Siinä haisi se ihmeellinen suhtautuminen nuorimman (23v mutta hänelle vauva, ikuinen lapsi!) sukupolven sukupuolielämään. Yritin sitten siinä jotenkin tukea aikuismaiseen keskusteluun aiheesta ja siitä, että se nyt ei ole ihanteellista mutta ei mitenkään tavatontakaan ja pitää vain toivoa että asiat sujuu hyvin ja että onpa hienoa kuitenkin jos tuli terve lapsi jne. Näytti ihan fyysisesti vaikealta hänelle se tilanne.

 

Lisäksi se että mitään ei opetettu, mutta osata piti tai suututtiin. Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

 

Voisin kirjoittaa paljon pidemmän viestin positiivisista asioista, aika lailla loputtoman. Mutta nämä em asiat on kyllä jotain mitkä vasta tässä 30-40 on huomannut että alitajunnan kuplat puhkeaa päässä ja niitä pitää joko työstää tai sitten haudata jonnekin seuraavan sukupolven iloksi. 

Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

Onko tämä yhden perheen ja yhden temperamentin ilmausta vai ysikytlukulaista kasvatusta? Veikkaan ekaa. Itse olin äiti 90-luvulla, eikä meidän perheessä suututtu tuollaisista todellakaan.

Se ongelma näissä kyselyissä on, että vaikea erottaa yksityiset ja yleiset kokemukset toisistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Toisaalta jos lähtee hakemaan sellaista dikotomiaa että väkivaltaa tapahtui vain muutenkin huonoissa perheissä niin sitä ei kyllä todellakaan ollut. Tukkapöllyä sai kaveripiirissäni rikkaat ja hienot ihan yhtä lailla kuin yh-alkkisten lapset. Eli se oli vielä voimissaan oleva kasvatustapa. 

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.

Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Miten tämä viina ja kalja kelpaa esimerkiksi 90-lukulaisesta kasvatuksesta, kun kaverin perheessä saunottiin ja syötiin yhdessä. Kumpi näistä edustaa 90-luvun vanhempia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisilla oli aina oletus, että asiat pitäisi vain osata ilman opettamista. Jos ei osannut tai tiennyt, nolattiin ja haukuttiin. Muistan, miten oikein koko suku päivitteli ja naureskeli ruokapöydässä, kun en pikkulapsena tiennyt mikä ohjelma tiskikoneessa kuului laittaa päälle. Mutta äitini ei koskaan ollut tätä minulle näyttänyt, olisin varmasti tiennyt jos olisi. Jos taas menin ominpäin tekemään jotain, tuli huudot koska olin tehnyt asioita väärin. Kaikki asiat siis opittiin näin erehdyksen kautta.

Edelleen työelämässä minulla on vaikeuksia kysyä neuvoa, koska en ole varma, pitäisikö minun vai tietää jokin asia perehdyttämättä. Yritän siis pärjätä mahdollisimman paljon itse, ilman apua.

Muistan varmaan kuolemaani saakka kun kysyin että miksi Toyota lausutaan "tojota" eikä "toyota". Voi sitä naurua! Hahahha hhahah! HAHAHAH! AIjai. Kukaan ei kerro. Mutta tämä kysymykseni kyllä kerrotaan. Moneen otteeseen ja vaikka missä. Oli siinä 4-5v lapsella aika hankala tulla nolatuksi jostain tosi pahasti, mitä ei mitenkään ymmärtänyt. 

 

Nykyään pidän tarkkaan huolta, että vastaan jokaiseen lapsen kysymykseen kunnioittavasti. 

Tämä. Lasten tietämättömyydelle (yritykselle oppia ja ottaa selvää) naurettiin. Telkkarissakin oli joku ohjelma, missä naurettiin lasten sanomille asioille.

Myös lasten ulkonäölle naurettiin. Muistan, kun serkullani oli sellainen ihan kauhea pottamallin paksu etutukka, jonka hänen äitinsä pakolla leikkasi keittiösaksilla ihan vinoon ja sitten sukulaiset nauroivat sille porukalla ääneen. Myös lasten kehoja ja painoa kommentoitiin ihan kamalalla tavalla.

Monella 80-luvulla syntyneellä kaverillani (naisilla) on myös kokemuksia siitä, että kun menivät kertomaan äidilleen alkaneista kuukautisista, niin reaktio oli kiukkuinen "saat sitten itse pestä pikkarisi ja ostaa itse siteesi". Tällaista kokemusta oli myös sellaisilla naisilla, jotka kokivat äitinsä muutoin ihan järkeviksi ja pääosin turvallisiksi vanhemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nolaaminen ja lällätys, nälviminen. Ja nimen omaan sellainen mistä ns kaikki ajatteli että oli hyväntahtoista kiusoittelua, ja siksi ihan ok. Positiivisetkin asiat kuten ihastuminen lälläteltiin ja lapsen mieleen tuli pysyvästi että oli jotenkin syvästi noloa ja häpeällistä ilmaista mitään kiinnostusta tai toimintaa toista sukupuolta kohtaan.  Härnättiin jos siihen reagoi siten kuten lapsi osaa, eli ei-rauhallisesti. Minusta kasvoi jotenkin kiukkuinen ja reaktiivinen sosiaalisesti ja vasta aikuisena opin että en ole sitä millään tavalla vaan ihan mukava ihminen. Koska olin ison perheen pienin niin tätä teki myös sisarukset vanhempien johdolla. 

 

En usko että kukaan osaisi tätä ulkopuolelta sanoittaa ja vanhempien sukupolvella on kyllä joku trauma tässä itsellään, setäni ei osannut jotenkin olla oikeinpäin kun kertoi uutisia nuorimman serkkumme (ihan aikuisen, eikä hänen lapsensa edes) lapsen saamisesta vahingossa. Siinä haisi se ihmeellinen suhtautuminen nuorimman (23v mutta hänelle vauva, ikuinen lapsi!) sukupolven sukupuolielämään. Yritin sitten siinä jotenkin tukea aikuismaiseen keskusteluun aiheesta ja siitä, että se nyt ei ole ihanteellista mutta ei mitenkään tavatontakaan ja pitää vain toivoa että asiat sujuu hyvin ja että onpa hienoa kuitenkin jos tuli terve lapsi jne. Näytti ihan fyysisesti vaikealta hänelle se tilanne.

 

Lisäksi se että mitään ei opetettu, mutta osata piti tai suututtiin. Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

 

Voisin kirjoittaa paljon pidemmän viestin positiivisista asioista, aika lailla loputtoman. Mutta nämä em asiat on kyllä jotain mitkä vasta tässä 30-40 on huomannut että alitajunnan kuplat puhkeaa päässä ja niitä pitää joko työstää tai sitten haudata jonnekin seuraavan sukupolven iloksi. 

Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

Onko tämä yhden perheen ja yhden temperamentin ilmausta vai ysikytlukulaista kasvatusta? Veikkaan ekaa. Itse olin äiti 90-luvulla, eikä meidän perheessä suututtu tuollaisista todellakaan.

Se ongelma näissä kyselyissä on, että vaikea erottaa yksityiset ja yleiset kokemukset toisistaan.

Ehkä se yleistys tuosta on se mitä aikaisemmin jo mainittiin: lasten näkökulmaa asioihin ei ollut. Eli ei ajateltu ikä- ja lapsentasoisesti. Se että suututaan jostain mitä lapsi tekee vahingossa on vaan yksi ilmentymä siitä. Toinen on se että oletettiin että asiat oppii jostain hengitysilmasta tai että häpäisy ja verbaliikka ohjaa lasta siinä missä aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

Remmin käyttö ja meillä se oli ehkä erikoista, että kyse ei ollut siitä, että vanhemmat olisivat raivostuneet jostain ja hakanneet sitten vihoissaan. Vaan se oli enemmän sellainen, että tavallisen päivän iltana saatettiin komentaa minut kesken läksyjen tekemisen alakertaan ja sanottiin, että olet tänään kiukutellut ja käyttäynyt niin huonosti, että tarvitset remmiä. Ja sitten koruttomasti ilman suurta draama haettiin vyö ja kuritettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Toisaalta jos lähtee hakemaan sellaista dikotomiaa että väkivaltaa tapahtui vain muutenkin huonoissa perheissä niin sitä ei kyllä todellakaan ollut. Tukkapöllyä sai kaveripiirissäni rikkaat ja hienot ihan yhtä lailla kuin yh-alkkisten lapset. Eli se oli vielä voimissaan oleva kasvatustapa. 

Pohjois-Suomesta? Itse en tuttavapiirissäni kohdannut tukkapöllyjä saaneita. Ei ollut 90-luvulla muotia mun piireissä.

 90-luvulla tietyissä piireissä oli muotia pitkä lapsentahtinen imetys, perhepeti ja alun perin tietenkin pehmeä syntymä. Tällainen trendi halusi välttää lapset traumoilta ensisijaisissa asioissa, kasvattaa lajityypillisesti lähellä emoa, ei omassa makuuhuoneessa pienestä asti.