Millä tavalla me 80-90-luvun vanhemmat kasvatettiin aivan väärin?

Ehkä omituisinta oli se, miten avoimesti juotiin itsensä humalaan jopa pikkulasten seurassa. Ei jotenkin osattu ajatella, miten pelottavalta sen tutun aikuisen muuttuminen yhtäkkiä oli lapsen näkökulmasta? Äitini oli selvänä lämmin ja normaali, mutta humalassa hänestä tuli rasittava sössöttäjä. Edelleen ärsyynnyn, kun hän aloittaa tämän sössöttämisen parin viinilasillisen jälkeen. Itselleni ei tulisi nyt mielenkään juoda itseni sillä tavalla humalaan lasten seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.

Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.

Tuossa puhuttiin 80-luvusta

Edelleen: avioerot alkoivat jo 70-luvulla, vaikka ei ollut niitä tukia. Eronneet naiset meni duuniin, esim. talojen emännät, joiden mies joi. Töitä nääs oli.

No hyvin vähäistä se eroaminen kuitenkin edelleen oli sekä siksi että se oli yhteiskunnan silmissä paheksuttua mutta myös siksi että yksin oli etenkin duunarinaiselle vaikea elättää perheensä. Mun äitini oli ompelija eikä mitenkään olisi pärjännyt sillä palkalla ilman muita tuloja kun ei ollut mitään omaisuuttakaan. Korkeakoulutetuille naisille oli helpompaa, suvun lääkäriäiti kyllä pärjäsi ilman miestä ja adoptoikin kaksi lasta. Talon emäntä varmaan myös sai avioerossa oman osuutensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.

Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Miten tämä viina ja kalja kelpaa esimerkiksi 90-lukulaisesta kasvatuksesta, kun kaverin perheessä saunottiin ja syötiin yhdessä. Kumpi näistä edustaa 90-luvun vanhempia?

Tuo viina ja kalja olivat vakio. Nuo yhteistä aikaa viettävät perheet olivat hyvätuloisia eliittiperheitä, mutta vähemmistössä. Ja tästä on vielä varsinaiset alkoholistiperheet erikseen, joissa oikeasti asiat olivat huonosti.

Ei tässä keskustelussa ole mitään järkeä kun alkkisten lapset tulee tänne esittämään omaa kieltämättä traagista perhehistoriaansa yleisenä totuutena. Alkkisten perheet ovat kärsineet jokaikisenä vuosikymmeninä maailman alusta maailman tappiin.

Tämä sanoitus kolahtaa omakohtaisesti erityisen paljon, koska eksäni ja hänen 3 sisarustaan oli hienosti puettuja, koulussa tuettuja, kaunissa asunnossa asuneita täysin mielenterveyshäiriöisen äidin kasvattamia, ja hienoista töistään jne huolimatta aivan traumatisoituneita. Terapiassa kaikki lapset nykyään ja tämä ex-anoppi aina jaksoi kauhistella "huonojen perheiden" lapsia, vaikka sellaisissa hänen mielestään huonoissa perheissä on kasvatettu rakkaudella ja tyytyväisyydellä hienoja ihmisiä. Huono perhe oli siis vuokra-asunto ja kerrostalo hänestä ja toki traumoja ei rikkaat aiheuta lapsilleen, ainoastaan alkkikset ja vuokratalolaiset. 

Moni kakku päältä kaunis. Pelkkää tuskaa mätää ja syvää inhimillistä hätää sisällä. Ja se itsen korotus voi viedä niiltä lapsilta oman elämän aikana kyvyn tunnistaa myös itse, että niillä on käytännössä kaikki huonosti, koska on aivopesty ajattelemaan että ovat hienoja ja parempia ihmisiä. Sitten miettivät että miksi tämä minun täydellisyys ei riitä siihen että en halua tappaa itseäni, mikä MINUSSA on vikaa? Kun kasvatus on ollut mitä on. 

En nyt väitä että sinulla on näin, mutta olisi syytä vähän rikastaa sitä ajatusta että ei ole ihan mustavalkoista tuo..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.

Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.

Jos kommentin kirjoittanut henkilö on syntynyt 1978 niin miten tuo vuoden 1995 lapsilisäkorotus hänen äitiään olisi auttanut? 

Totean edelleen, että avioerot juopoista perheenisistä yleistyivät jo 70-luvulla, työllisyys oli sen verran hyvä että eroava nainen sai töitä ja koska päivähoito oli jo perustettu, sai lapsen hoitoon. Peruspalikat koossa. 

Kuvaavaa nykyajan ajattelulle, että eroamiseen tarvittaisiin välttämättä yhteiskunnan tukia. Ennen yh-äiti elätti perheensä töitä tekemällä, ei tukia nostamalla.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt -83. Suunnitteen samanikäisten ystävien kanssa on ihmetelty tämmöisiä

 

- neuvotaan ja vahditaan ihan toisarvoisissa asioissa ja jätetään pärjäämään yksin tärkeissä ja olennaisissa asioissa. Esim tunteja opeteltiin silittämään paita oikeaoppisesti, mutta apua matematiikkaan tai koulukiusaamisen uhrina olemiseen ei saanut.

 

- vaaratilanteet; järjettömän pienenä annettiin yksin hortoilla liikenteessä, heikoilla jäillä yms ja pienet koululaiset olivat vastuussa taaperoista. Mitä tahansa sai tapahtua, että vanhemmat sai olla rauhassa. Jos ja kun sattui vahinkoja, niitä yritettiin salata, koska niistä huudettiin.

 

- ei mitään opastusta tunneasioissa, raha-asioissa, ammatin tai koulutusalan valinnassa, ihmissuhteissa. Meidän itsenäistymistä odotettiin ja perään huudettiin, että "koitas nyt sitten pärjätä siellä". 

 

- piittaamattomuus terveydestä. Sisällä tupakoitiin lasten aikana, liikenneturvallisuus olematonta, sairastumisesta suututtiin ja kouluun olisi pitänyt mennä kipeänäkin. Lääkäriin ei viety. 

 

- kaikilla on tunne siitä, että olimme rasitteeksi ja tiellä. Vaikka ehkäisy oli keksitty jo kauan sitten! Usea meistä on kokenut isovanhemmat emotionaalisesti läheisimmiksi. Ja katsoneet sitten teini-iässä ja nuorina aikuisina, kuinka omat vanhemmat ovat olleet todella tunnekylmiä myös omille vanhemmilleen, kun heillä ikä alkoi painaa. Palvelutalosta sai paikan tuolloin vielä helposti ja siellä ei käyty kuin jouluna. Moni kokee, että omat vanhemmat ovat myös tunnekylmiä isovanhempia. 

 

Siinäpä muutamia.

En tunnista tuota. Vaikuttaa 60-70-lukujen touhulta enemmänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.

Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Miten tämä viina ja kalja kelpaa esimerkiksi 90-lukulaisesta kasvatuksesta, kun kaverin perheessä saunottiin ja syötiin yhdessä. Kumpi näistä edustaa 90-luvun vanhempia?

Tuo viina ja kalja olivat vakio. Nuo yhteistä aikaa viettävät perheet olivat hyvätuloisia eliittiperheitä, mutta vähemmistössä. Ja tästä on vielä varsinaiset alkoholistiperheet erikseen, joissa oikeasti asiat olivat huonosti.

Ei tässä keskustelussa ole mitään järkeä kun alkkisten lapset tulee tänne esittämään omaa kieltämättä traagista perhehistoriaansa yleisenä totuutena. Alkkisten perheet ovat kärsineet jokaikisenä vuosikymmeninä maailman alusta maailman tappiin.

Tämä sanoitus kolahtaa omakohtaisesti erityisen paljon, koska eksäni ja hänen 3 sisarustaan oli hienosti puettuja, koulussa tuettuja, kaunissa asunnossa asuneita täysin mielenterveyshäiriöisen äidin kasvattamia, ja hienoista töistään jne huolimatta aivan traumatisoituneita. Terapiassa kaikki lapset nykyään ja tämä ex-anoppi aina jaksoi kauhistella "huonojen perheiden" lapsia, vaikka sellaisissa hänen mielestään huonoissa perheissä on kasvatettu rakkaudella ja tyytyväisyydellä hienoja ihmisiä. Huono perhe oli siis vuokra-asunto ja kerrostalo hänestä ja toki traumoja ei rikkaat aiheuta lapsilleen, ainoastaan alkkikset ja vuokratalolaiset. 

 

Moni kakku päältä kaunis. Pelkkää tuskaa mätää ja syvää inhimillistä hätää sisällä. Ja se itsen korotus voi viedä niiltä lapsilta oman elämän aikana kyvyn tunnistaa myös itse, että niillä on käytännössä kaikki huonosti, koska on aivopesty ajattelemaan että ovat hienoja ja parempia ihmisiä. Sitten miettivät että miksi tämä minun täydellisyys ei riitä siihen että en halua tappaa itseäni, mikä MINUSSA on vikaa? Kun kasvatus on ollut mitä on. 

 

En nyt väitä että sinulla on näin, mutta olisi syytä vähän rikastaa sitä ajatusta että ei ole ihan mustavalkoista tuo..

Sanoinko että alkkisten perheet olisivat sosiaalitapauksia, köyhiä. Onhan yleisesti tiedossa, että rikkaissakin perheissä dokataan yhtä lailla ja laiminlyödään lapsia, ellei jopa lyödä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1976 on mun synt. vuosi. Olen jo täyttänyt 50 v tammikuussa. Äitini on just täyttänyt 83 v, on leski. Ja sen kasvatusmetodit..........aivan mahdottomia !!!!!!!! Oliko mukamas jo yli 45 v sitten missään, varsinkaan missään kyläkaupassa, mitään valvontakameroita ???? Tuskin. Ja kerran se väitti, et mä olisin mukamas myymälä varas, että olin jäänyt kiinni, kun kamera oli kuvannut........mitä lienee se olikaan, se on täyttä valhetta ! Siksi äitini kehtasi tukistaa mua aika usein syyttä. Äsken se, kun se oli mennyt hankkimaan sen uuteen asuntoon mun pikku huoneeseen jonkun ihme tuolin, kun me avattiin pakkausta, se huitoi terävällä veitsellä mua. Ei osunut. Heidän omat vanhempansa olivat aika tyhmiä aikoinaan, mukamas opettivat, miten lapsia käsitellään............mutteivat ne ottaneet huomioon meitä vammaisia ! Ja isälle ei ilmeisesti ole koskaan opetettu yhtään mitään. Kun se vielä eli. Ei tehnyt mitään muuta, kuin lämmitti saunan ! Maailman laiskin mies. 

Miksi sulla on 50-vuotiaana oma huone sun äidin asunnossa?? 

Kannattais lukea tuo teksti.

Jos hän on vammainen eikä pärjää yksinään on silti outoa että asuu 50-vuotiaana henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisen äidin kanssa. 

Olen syntynyt 90-luvun alussa. En kyllä tunnista vanhempiani tai muiden vanhempia täältä. Sen sijaan se oli enemmänkin sitä, että lapset ovat aika keskenään, eikä heitä ehkä huomioida vanhempien osalta niin paljon. Kun taas nykyään vanhemmat keksivät lastensa tekemiset ja leikit ja ovat kaikessa mukana. Joku näiden välimaasto varmaan pitäisi löytää. Lapset osaavat kyllä olla itsenäisiä, mutta kaipaavat myös vanhempiensa huomiota. Lapsi kyllä osaa itsekin leikkiä ja keksiä tekemistä ilman vanhempaansa, mutta tarvitsee rakkautta ja rajoja. 

Kun on syntynyt 90-luvulla 50-luvulla syntyneille vanhemmille niin kyllä sillä oli aika suuri vaikutus. Eniten minua vahingoitti se, miten yksin jäin. Ei opetettu perusasioita, mutta sitten oletettiin että alkaisin niitä tekemään jotenkin automaattisesti ja totuttiin kun en osannutkaan. Mistään ei puhuttu, ei sitten mistään. Ruokapöydässä istuttiin 5-10 minuuttia hiljaisuuden vallitessa ja kadottiin omiin nurkkiimme kotona. Henkistä väkivaltaa ja runsasta alkoholin käyttöä. Olut on toiselle vanhemmistani janojuoma kesällä, ei suostu edes juomaan vettä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 90-luvun alussa. En kyllä tunnista vanhempiani tai muiden vanhempia täältä. Sen sijaan se oli enemmänkin sitä, että lapset ovat aika keskenään, eikä heitä ehkä huomioida vanhempien osalta niin paljon. Kun taas nykyään vanhemmat keksivät lastensa tekemiset ja leikit ja ovat kaikessa mukana. Joku näiden välimaasto varmaan pitäisi löytää. Lapset osaavat kyllä olla itsenäisiä, mutta kaipaavat myös vanhempiensa huomiota. Lapsi kyllä osaa itsekin leikkiä ja keksiä tekemistä ilman vanhempaansa, mutta tarvitsee rakkautta ja rajoja. 

Näinhän se on. Muistan kans lapsuudesta että leikin aina sisarusten kanssa, en koskaan oikein vanhempien kanssa. Jos oli jotain yhteistä tekemistä niin se liittyi kodin askareisiin, hauskinta oli leipoa yhdessä. Meidän piti keksiä aina omat leikit ja joskus ne meni vähän yli... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.

Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.

Jos kommentin kirjoittanut henkilö on syntynyt 1978 niin miten tuo vuoden 1995 lapsilisäkorotus hänen äitiään olisi auttanut? 

Totean edelleen, että avioerot juopoista perheenisistä yleistyivät jo 70-luvulla, työllisyys oli sen verran hyvä että eroava nainen sai töitä ja koska päivähoito oli jo perustettu, sai lapsen hoitoon. Peruspalikat koossa. 

Kuvaavaa nykyajan ajattelulle, että eroamiseen tarvittaisiin välttämättä yhteiskunnan tukia. Ennen yh-äiti elätti perheensä töitä tekemällä, ei tukia nostamalla.

Sai töitä mutta se tulo oli duunarinaisilla niin pientä että elämä oli pelkkää sinnittelyä. Meillä ei ollut sisävessaa, ei juoksevaa vettä, vaatteet saatiin lahjoituksena. Päivähoitoa oli mutta paikan saanti ei todellakaan ollut helppoa etenkään pienemmillä paikkakunnilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.

Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.

Tuossa puhuttiin 80-luvusta

Edelleen: avioerot alkoivat jo 70-luvulla, vaikka ei ollut niitä tukia. Eronneet naiset meni duuniin, esim. talojen emännät, joiden mies joi. Töitä nääs oli.

No hyvin vähäistä se eroaminen kuitenkin edelleen oli sekä siksi että se oli yhteiskunnan silmissä paheksuttua mutta myös siksi että yksin oli etenkin duunarinaiselle vaikea elättää perheensä. Mun äitini oli ompelija eikä mitenkään olisi pärjännyt sillä palkalla ilman muita tuloja kun ei ollut mitään omaisuuttakaan. Korkeakoulutetuille naisille oli helpompaa, suvun lääkäriäiti kyllä pärjäsi ilman miestä ja adoptoikin kaksi lasta. Talon emäntä varmaan myös sai avioerossa oman osuutensa. 

Tilastojen valossa näyttää siltä, että muutos tapahtui nimenomaan 60-luvulla.

1990-luvulla 134 605 eroa

1980-luvulla 103 500 

1970-luku:  90 473

1960-luku: 40 000–45 000

1950-luku: 35 000.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Meillä tää oli ihan perus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Risua tai remmiä tuli tämän tästä ja tukkapöllyä ja luunappeja varsinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt -83. Suunnitteen samanikäisten ystävien kanssa on ihmetelty tämmöisiä

 

- neuvotaan ja vahditaan ihan toisarvoisissa asioissa ja jätetään pärjäämään yksin tärkeissä ja olennaisissa asioissa. Esim tunteja opeteltiin silittämään paita oikeaoppisesti, mutta apua matematiikkaan tai koulukiusaamisen uhrina olemiseen ei saanut.

 

- vaaratilanteet; järjettömän pienenä annettiin yksin hortoilla liikenteessä, heikoilla jäillä yms ja pienet koululaiset olivat vastuussa taaperoista. Mitä tahansa sai tapahtua, että vanhemmat sai olla rauhassa. Jos ja kun sattui vahinkoja, niitä yritettiin salata, koska niistä huudettiin.

 

- ei mitään opastusta tunneasioissa, raha-asioissa, ammatin tai koulutusalan valinnassa, ihmissuhteissa. Meidän itsenäistymistä odotettiin ja perään huudettiin, että "koitas nyt sitten pärjätä siellä". 

 

- piittaamattomuus terveydestä. Sisällä tupakoitiin lasten aikana, liikenneturvallisuus olematonta, sairastumisesta suututtiin ja kouluun olisi pitänyt mennä kipeänäkin. Lääkäriin ei viety. 

 

- kaikilla on tunne siitä, että olimme rasitteeksi ja tiellä. Vaikka ehkäisy oli keksitty jo kauan sitten! Usea meistä on kokenut isovanhemmat emotionaalisesti läheisimmiksi. Ja katsoneet sitten teini-iässä ja nuorina aikuisina, kuinka omat vanhemmat ovat olleet todella tunnekylmiä myös omille vanhemmilleen, kun heillä ikä alkoi painaa. Palvelutalosta sai paikan tuolloin vielä helposti ja siellä ei käyty kuin jouluna. Moni kokee, että omat vanhemmat ovat myös tunnekylmiä isovanhempia. 

 

Siinäpä muutamia.

En tunnista tuota. Vaikuttaa 60-70-lukujen touhulta enemmänkin.

Tupakointi sisätiloissa oli hyvin tavallista vielä 80-luvulla eikä koulussa näkynyt vielä kellään esimerkiksi pyöräilykypäriä. Mun koulusta yksi poika kuolikin lyötyään päänsä liikenteessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.

Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.

Tuossa puhuttiin 80-luvusta

Edelleen: avioerot alkoivat jo 70-luvulla, vaikka ei ollut niitä tukia. Eronneet naiset meni duuniin, esim. talojen emännät, joiden mies joi. Töitä nääs oli.

No hyvin vähäistä se eroaminen kuitenkin edelleen oli sekä siksi että se oli yhteiskunnan silmissä paheksuttua mutta myös siksi että yksin oli etenkin duunarinaiselle vaikea elättää perheensä. Mun äitini oli ompelija eikä mitenkään olisi pärjännyt sillä palkalla ilman muita tuloja kun ei ollut mitään omaisuuttakaan. Korkeakoulutetuille naisille oli helpompaa, suvun lääkäriäiti kyllä pärjäsi ilman miestä ja adoptoikin kaksi lasta. Talon emäntä varmaan myös sai avioerossa oman osuutensa. 

Tilastojen valossa näyttää siltä, että muutos tapahtui nimenomaan 60-luvulla.

1990-luvulla 134 605 eroa

1980-luvulla 103 500 

1970-luku:  90 473

1960-luku: 40 000–45 000

1950-luku: 35 000.

Sä et nyt huomioi ollenkaan väestön määrän muutosta. 60-luvulta alkaen on suuret ikäluokat alkaneet avioitua. 

Vierailija kirjoitti:

Kun on syntynyt 90-luvulla 50-luvulla syntyneille vanhemmille niin kyllä sillä oli aika suuri vaikutus. Eniten minua vahingoitti se, miten yksin jäin. Ei opetettu perusasioita, mutta sitten oletettiin että alkaisin niitä tekemään jotenkin automaattisesti ja totuttiin kun en osannutkaan. Mistään ei puhuttu, ei sitten mistään. Ruokapöydässä istuttiin 5-10 minuuttia hiljaisuuden vallitessa ja kadottiin omiin nurkkiimme kotona. Henkistä väkivaltaa ja runsasta alkoholin käyttöä. Olut on toiselle vanhemmistani janojuoma kesällä, ei suostu edes juomaan vettä. 

Ei ole tyypillistä 90-luvun kasvatusta, vaan kyseisen epäfunktionaalin perheen epäfunktionaalia elämää. 

Pitäisi löytää sellaisia kasvatusideoita, jotka silloin olivat hyväksyttyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Meillä tää oli ihan perus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Risua tai remmiä tuli tämän tästä ja tukkapöllyä ja luunappeja varsinkin. 

Pohjois-Suomesta?

Olen syntynyt -77.meitä oli neljä sisarusta.isosiskoni oli kaunis.asiasta puhuttiin ääneen.itseäni ei ole pahemmin kehuttu.muutenkin asioista puhuttiin lasten kuullen.tai että itsestäni puhuttiin,vaikka olin vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.

Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.

Tuossa puhuttiin 80-luvusta

Edelleen: avioerot alkoivat jo 70-luvulla, vaikka ei ollut niitä tukia. Eronneet naiset meni duuniin, esim. talojen emännät, joiden mies joi. Töitä nääs oli.

No hyvin vähäistä se eroaminen kuitenkin edelleen oli sekä siksi että se oli yhteiskunnan silmissä paheksuttua mutta myös siksi että yksin oli etenkin duunarinaiselle vaikea elättää perheensä. Mun äitini oli ompelija eikä mitenkään olisi pärjännyt sillä palkalla ilman muita tuloja kun ei ollut mitään omaisuuttakaan. Korkeakoulutetuille naisille oli helpompaa, suvun lääkäriäiti kyllä pärjäsi ilman miestä ja adoptoikin kaksi lasta. Talon emäntä varmaan myös sai avioerossa oman osuutensa. 

Tilastojen valossa näyttää siltä, että muutos tapahtui nimenomaan 60-luvulla.

1990-luvulla 134 605 eroa

1980-luvulla 103 500 

1970-luku:  90 473

1960-luku: 40 000–45 000

1950-luku: 35 000.

Sä et nyt huomioi ollenkaan väestön määrän muutosta. 60-luvulta alkaen on suuret ikäluokat alkaneet avioitua. 

Itse omin silmin todistin asenneilmaston muuttumisen, avioeroon suhtautuminen muuttui ihan kokonaan. 60-luvulla siitä aikuiset puhuivat vähän kummastellen ja juoruten, kun 70-luvulla siitä tuli arkipäiväistä, että joku oli eronnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Meillä tää oli ihan perus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Risua tai remmiä tuli tämän tästä ja tukkapöllyä ja luunappeja varsinkin. 

En vaan tajua, miten tuo remmikuritus on ollut niinkin yleistä, vaikka muuten ollaan oltu jo aika moderneja 90-luvulla. Jotenkin epätodellista, että sellaista on tapahtunut näinkin vähän aikaa sitten.