Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Millä tavalla me 80-90-luvun vanhemmat kasvatettiin aivan väärin?

Vierailija
21.08.2026 |

Iltalehti otsikoi vähän väliä miten nykyiset pienten lasten vanhemmat haluavat kasvattaa lapsensa aivan toisin kuin me tuon ajan pienten vanhemmat. Millaisista kasvatuksen traumoista te nyt kärsitte?

 

Kommentit (211)

Vierailija
181/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nolaaminen ja lällätys, nälviminen. Ja nimen omaan sellainen mistä ns kaikki ajatteli että oli hyväntahtoista kiusoittelua, ja siksi ihan ok. Positiivisetkin asiat kuten ihastuminen lälläteltiin ja lapsen mieleen tuli pysyvästi että oli jotenkin syvästi noloa ja häpeällistä ilmaista mitään kiinnostusta tai toimintaa toista sukupuolta kohtaan.  Härnättiin jos siihen reagoi siten kuten lapsi osaa, eli ei-rauhallisesti. Minusta kasvoi jotenkin kiukkuinen ja reaktiivinen sosiaalisesti ja vasta aikuisena opin että en ole sitä millään tavalla vaan ihan mukava ihminen. Koska olin ison perheen pienin niin tätä teki myös sisarukset vanhempien johdolla. 

 

En usko että kukaan osaisi tätä ulkopuolelta sanoittaa ja vanhempien sukupolvella on kyllä joku trauma tässä itsellään, setäni ei osannut jotenkin olla oikeinpäin kun kertoi uutisia nuorimman serkkumme (ihan aikuisen, eikä hänen lapsensa edes) lapsen saamisesta vahingossa. Siinä haisi se ihmeellinen suhtautuminen nuorimman (23v mutta hänelle vauva, ikuinen lapsi!) sukupolven sukupuolielämään. Yritin sitten siinä jotenkin tukea aikuismaiseen keskusteluun aiheesta ja siitä, että se nyt ei ole ihanteellista mutta ei mitenkään tavatontakaan ja pitää vain toivoa että asiat sujuu hyvin ja että onpa hienoa kuitenkin jos tuli terve lapsi jne. Näytti ihan fyysisesti vaikealta hänelle se tilanne.

 

Lisäksi se että mitään ei opetettu, mutta osata piti tai suututtiin. Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

 

Voisin kirjoittaa paljon pidemmän viestin positiivisista asioista, aika lailla loputtoman. Mutta nämä em asiat on kyllä jotain mitkä vasta tässä 30-40 on huomannut että alitajunnan kuplat puhkeaa päässä ja niitä pitää joko työstää tai sitten haudata jonnekin seuraavan sukupolven iloksi. 

Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

Onko tämä yhden perheen ja yhden temperamentin ilmausta vai ysikytlukulaista kasvatusta? Veikkaan ekaa. Itse olin äiti 90-luvulla, eikä meidän perheessä suututtu tuollaisista todellakaan.

Se ongelma näissä kyselyissä on, että vaikea erottaa yksityiset ja yleiset kokemukset toisistaan.

Voi jessus sitä huudon määrää jos meillä kaatoi lasin. Isäni jylysi kuin ukkonen, nollasta sataan sekunnissa. Huusi kaikesta mahdollisesta, siitä jos vaikka väärällä hetkellä sanoi jotain kun kuunteli telkkarista uutisia (SSSHH NYT HILJAA JUMALAUTA TÄÄLLÄ EI KUULE MITÄÄN). Huonot arvosanat oli lemppariaihe. Tai joku esine kolahti hieman vaikka lattiaan osuessaan, tai ihan vaan muuten vaan jos oli nälkäinen ja pahalla päällä. Aivan järkyttävää huutamista. Tätä kuuntelin 30 vuotta. Kumppanillani kuulemma ollut samanlaista. 

Vierailija
182/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

 

Nämä on hulluja tarinoita. Miten siihen aikaan oli ihan pakko olla joku, jopa sen uhalla, että se joku käsittelee omia lapsia huonosti. Nykyään osataan olla ilmankin. 

Ei siihenkään aikaan ollut pakko olla ketään. Ei liity mitenkään aikakauteen.

Kyllä oli ihan jo taloudellisesti vaikeaa yksinäiselle naiselle. Miesten ja naisten palkkaero oli paljon suurempi kuin nykyään, eikä ollut samanlaisia yh-tukia kuin nykyään. 

90-luvulla ne tuet juuri tulikin. Yh-korotus tuli lapsilisään 1995, ja yleinen asumistuki samoihin aikoihin. Lapsilisät olivat huipussaan 90-luvulla, nousivat lapsiluvun mukaan jyrkästi. Turvaverkko oli silloin melkein parempi kuin nyt.

Avioerot juopoista perheenisistä alkoivat jo 70-luvulla.

Jos kommentin kirjoittanut henkilö on syntynyt 1978 niin miten tuo vuoden 1995 lapsilisäkorotus hänen äitiään olisi auttanut? 

Totean edelleen, että avioerot juopoista perheenisistä yleistyivät jo 70-luvulla, työllisyys oli sen verran hyvä että eroava nainen sai töitä ja koska päivähoito oli jo perustettu, sai lapsen hoitoon. Peruspalikat koossa. 

Kuvaavaa nykyajan ajattelulle, että eroamiseen tarvittaisiin välttämättä yhteiskunnan tukia. Ennen yh-äiti elätti perheensä töitä tekemällä, ei tukia nostamalla.

70-luvulla kunnan antama tuki oli erilaista, kotiin saattoi saada mm. kodinhoitajan yh:n avuksi. Neuvolan "täti" tuli kotikäynnille kun meillä ei ollut autoa. Kunnalta sai köyhille lapsille vaatteita ja vaikka luistimet ja sukset. Lapsille oli kesäsiirtolat ym. Tuki tuli siis muuten kuin puhtaana rahana. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
183/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Meillä tää oli ihan perus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Risua tai remmiä tuli tämän tästä ja tukkapöllyä ja luunappeja varsinkin. 

En vaan tajua, miten tuo remmikuritus on ollut niinkin yleistä, vaikka muuten ollaan oltu jo aika moderneja 90-luvulla. Jotenkin epätodellista, että sellaista on tapahtunut näinkin vähän aikaa sitten.

Itse olin koko 90-luvun kotiäitinä ja seurasin kasvatuskeskusteluja silmä kovana. Kaks plus oli silloin tärkeä lehti äideille, siellä keskusteltiin muun muassa imetyksen kestosta jne. 

Vaikea uskoa, että remmikuritus olisi ollut kovin yleistä kun neuvolakin ohjasi aikuisia väkivallattomaan kasvatukseen. Kyllä remmiä käyttävät perheet ovat olleet tuolloin jo pieni marginaaliryhmä koko maan mitassa.

Vierailija
184/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen syntynyt -70. Olin "latchkey kid". Siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Kerran faija lähti etukäteen kertomatta viikoksi Espanjaan kun olin koulussa. Kun palasin koulusta, niin keittiön pöydällä oli maksalaatikko ja rahaa. Pärjäile. Sellaista se oli meidän lapsuus. Minua ei kasvatettu käytännössä mitenkään, ollenkaan. Ei huonosti eikä hyvin. 

Vierailija
185/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nolaaminen ja lällätys, nälviminen. Ja nimen omaan sellainen mistä ns kaikki ajatteli että oli hyväntahtoista kiusoittelua, ja siksi ihan ok. Positiivisetkin asiat kuten ihastuminen lälläteltiin ja lapsen mieleen tuli pysyvästi että oli jotenkin syvästi noloa ja häpeällistä ilmaista mitään kiinnostusta tai toimintaa toista sukupuolta kohtaan.  Härnättiin jos siihen reagoi siten kuten lapsi osaa, eli ei-rauhallisesti. Minusta kasvoi jotenkin kiukkuinen ja reaktiivinen sosiaalisesti ja vasta aikuisena opin että en ole sitä millään tavalla vaan ihan mukava ihminen. Koska olin ison perheen pienin niin tätä teki myös sisarukset vanhempien johdolla. 

 

En usko että kukaan osaisi tätä ulkopuolelta sanoittaa ja vanhempien sukupolvella on kyllä joku trauma tässä itsellään, setäni ei osannut jotenkin olla oikeinpäin kun kertoi uutisia nuorimman serkkumme (ihan aikuisen, eikä hänen lapsensa edes) lapsen saamisesta vahingossa. Siinä haisi se ihmeellinen suhtautuminen nuorimman (23v mutta hänelle vauva, ikuinen lapsi!) sukupolven sukupuolielämään. Yritin sitten siinä jotenkin tukea aikuismaiseen keskusteluun aiheesta ja siitä, että se nyt ei ole ihanteellista mutta ei mitenkään tavatontakaan ja pitää vain toivoa että asiat sujuu hyvin ja että onpa hienoa kuitenkin jos tuli terve lapsi jne. Näytti ihan fyysisesti vaikealta hänelle se tilanne.

 

Lisäksi se että mitään ei opetettu, mutta osata piti tai suututtiin. Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

 

Voisin kirjoittaa paljon pidemmän viestin positiivisista asioista, aika lailla loputtoman. Mutta nämä em asiat on kyllä jotain mitkä vasta tässä 30-40 on huomannut että alitajunnan kuplat puhkeaa päässä ja niitä pitää joko työstää tai sitten haudata jonnekin seuraavan sukupolven iloksi. 

Oltiin vihaisia siitä että vaikka joku hajosi vahingossa. Lasi kaatui. 

Onko tämä yhden perheen ja yhden temperamentin ilmausta vai ysikytlukulaista kasvatusta? Veikkaan ekaa. Itse olin äiti 90-luvulla, eikä meidän perheessä suututtu tuollaisista todellakaan.

Se ongelma näissä kyselyissä on, että vaikea erottaa yksityiset ja yleiset kokemukset toisistaan.

Voi jessus sitä huudon määrää jos meillä kaatoi lasin. Isäni jylysi kuin ukkonen, nollasta sataan sekunnissa. Huusi kaikesta mahdollisesta, siitä jos vaikka väärällä hetkellä sanoi jotain kun kuunteli telkkarista uutisia (SSSHH NYT HILJAA JUMALAUTA TÄÄLLÄ EI KUULE MITÄÄN). Huonot arvosanat oli lemppariaihe. Tai joku esine kolahti hieman vaikka lattiaan osuessaan, tai ihan vaan muuten vaan jos oli nälkäinen ja pahalla päällä. Aivan järkyttävää huutamista. Tätä kuuntelin 30 vuotta. Kumppanillani kuulemma ollut samanlaista. 

Otit samanlaisesta taustasta tulevan miehen, se on yleistä. Vertaistukea tavallaan.

Vierailija
186/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ehkä omituisinta oli se, miten avoimesti juotiin itsensä humalaan jopa pikkulasten seurassa. Ei jotenkin osattu ajatella, miten pelottavalta sen tutun aikuisen muuttuminen yhtäkkiä oli lapsen näkökulmasta? Äitini oli selvänä lämmin ja normaali, mutta humalassa hänestä tuli rasittava sössöttäjä. Edelleen ärsyynnyn, kun hän aloittaa tämän sössöttämisen parin viinilasillisen jälkeen. Itselleni ei tulisi nyt mielenkään juoda itseni sillä tavalla humalaan lasten seurassa.

Ja nykyään tätä ei tapahdu? :D

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
187/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä lainaus Keltikangas-Järvisen kirjasta:
"Silloin (80-luvulla) vanhemmilla myös oli tämän kirjan kirjoittajan tässä mainitsemista neljästä vuosikymmenestä paras ymmärrys lapsen kehityksestä ja lapsen tarpeista, jos parhaalla ymmärryksellä tarkoitetaan sitä, millainen tutkimustieto kertoo lapsen olevan ja mitä tarvitsevan.
Lapsi nähtiin lapsena, joka omien valintojen sijaan tarvitsi hoivaa, ohjeita, neuvoja ja jolla tuli olla aikaa leikkiä. 

Sen jälkeen kehitys on kulkenut niin, että lapselle on ryhdytty keksimään yhä enemmän uusia valmiuksia ja uusia tarpeita aina sen mukaan, mikä sopii kulloiseenkin aikuisten maailmaan. Sen ymmärtäminen, että lapsuus on kehitystehtävä eikä tyhjiö, joka aikuisen tulee täyttää, on vähitellen kadonnut sekä vanhemmilta että ammattikasvattajilta."

Ai silloin kun hänen omat lapset oli pieniä ja hän oli itse kasvattajan roolissa 😅 Melko omahyväistä. 

Tosin voidaan myös miettiä kuinka moni 80-luvun vanhemmista edes luki jotain kasvatudoppaita, ei ainakaan minun vanhempani. 

Ehkä sinun kannattaisi lukea se kirja. Hyvin hän mielipiteensä perustelee, ei omilla kokemuksillaan vaan tutkimustiedolla.

Vierailija
188/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla ei ollut minäkeskeistä kasvatusta, jossa lapsi asetetaan jalustalle jonkinlaiseksi kodin kuninkaaksi. Talenttiohjelmat ovat täynnä surkimuksia, joille ei ole koskaan kerrottu totuutta ja työelämässä nämä minä-ihmiset vaativat käsittämättömiä asioita. Kokonaiset sukupolvet kasvatetaan nykyisin siihen, että ainoastaan omilla tunteilla ja haluilla on merkitystä.

Ahaa, eli oma elämäsi on kulunut toisten halujen ja tunteiden mukaan? Osanottoni. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
189/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Meillä tää oli ihan perus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Risua tai remmiä tuli tämän tästä ja tukkapöllyä ja luunappeja varsinkin. 

En vaan tajua, miten tuo remmikuritus on ollut niinkin yleistä, vaikka muuten ollaan oltu jo aika moderneja 90-luvulla. Jotenkin epätodellista, että sellaista on tapahtunut näinkin vähän aikaa sitten.

Itse olin koko 90-luvun kotiäitinä ja seurasin kasvatuskeskusteluja silmä kovana. Kaks plus oli silloin tärkeä lehti äideille, siellä keskusteltiin muun muassa imetyksen kestosta jne. 

Vaikea uskoa, että remmikuritus olisi ollut kovin yleistä kun neuvolakin ohjasi aikuisia väkivallattomaan kasvatukseen. Kyllä remmiä käyttävät perheet ovat olleet tuolloin jo pieni marginaaliryhmä koko maan mitassa.

Mä oon -90 syntynyt ja mun 50-luvun lopulla syntynyt äiti pieksi mua ja sisaruksiani ihan huoletta. Ja luki myös kaksplussaa ja jotain kasvatuskirjoja. Ei ollut kotiäiti, vaan oli vaativassa esihenkilöasemassa. Perusteli käytöstään joko 

A: olette niin kurittomia pentuja, se joka vitsaa säästää se lastaan vihaa 

Tai 

B: Töissä on niin raskasta että en meinaa jaksaa sen päälle hoitaa teitä olkaa hiljaa ja menkää huoneisiinne 

Ja ei varmaan tarvitse sanoa, kiinnostiko meidän isää lastenkasvatus.

En tunnu olevan omassa ikäluokassani ainoa, jolla vastaavia kokemuksia. Hyvä että on ollut myös valveutuneita vanhempia. Luulen, että tässä vanhempien väkivaltaisuudesta on pohjimmiltaan kyse siitä, että he eivät oikeasti ede lapsia halunneet. Ehkäisy oli jo keksitty, mutta normi oli: naimisiin, okt, katumaasturi, lapset ja koira.

Vierailija
190/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä lainaus Keltikangas-Järvisen kirjasta:
"Silloin (80-luvulla) vanhemmilla myös oli tämän kirjan kirjoittajan tässä mainitsemista neljästä vuosikymmenestä paras ymmärrys lapsen kehityksestä ja lapsen tarpeista, jos parhaalla ymmärryksellä tarkoitetaan sitä, millainen tutkimustieto kertoo lapsen olevan ja mitä tarvitsevan.
Lapsi nähtiin lapsena, joka omien valintojen sijaan tarvitsi hoivaa, ohjeita, neuvoja ja jolla tuli olla aikaa leikkiä. 

Sen jälkeen kehitys on kulkenut niin, että lapselle on ryhdytty keksimään yhä enemmän uusia valmiuksia ja uusia tarpeita aina sen mukaan, mikä sopii kulloiseenkin aikuisten maailmaan. Sen ymmärtäminen, että lapsuus on kehitystehtävä eikä tyhjiö, joka aikuisen tulee täyttää, on vähitellen kadonnut sekä vanhemmilta että ammattikasvattajilta."

Ai silloin kun hänen omat lapset oli pieniä ja hän oli itse kasvattajan roolissa 😅 Melko omahyväistä. 

Tosin voidaan myös miettiä kuinka moni 80-luvun vanhemmista edes luki jotain kasvatudoppaita, ei ainakaan minun vanhempani. 

OT, mutta L K-J:lla oli kotiapulainen koko sen ajan kun lapsensa olivat pieniä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
191/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä luulen että 80- ja 90-luvuilla kahtiajakautuminen on kiivastunut tässäkin asiassa, on ollut enemmän vanhempia joita on kiinnostanut ja ovat ottaneet selvää lasten kasvatuksesta enemmän kuin toiset (ja ovat tajunneet rikkoa sukupolvista väkivallan ketjua) ja sitten on suuri joukko heitä, jotka tätä eivät ole tajunneet tai eivät ole tähän pystyneet syystä tai toisesta. Sama jatkuu aivan varmasti tietysti edelleen.

 

Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikillahan meistä on vain oma ja oman lähipiirikuplamme käsitys asioista, kaikki me olemme tavallaan yksittäisiä kokemuksia jotka ovat tietysti toisistaan täysin erilaisia. 

Vierailija
192/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Meillä tää oli ihan perus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Risua tai remmiä tuli tämän tästä ja tukkapöllyä ja luunappeja varsinkin. 

En vaan tajua, miten tuo remmikuritus on ollut niinkin yleistä, vaikka muuten ollaan oltu jo aika moderneja 90-luvulla. Jotenkin epätodellista, että sellaista on tapahtunut näinkin vähän aikaa sitten.

Itse olin koko 90-luvun kotiäitinä ja seurasin kasvatuskeskusteluja silmä kovana. Kaks plus oli silloin tärkeä lehti äideille, siellä keskusteltiin muun muassa imetyksen kestosta jne. 

Vaikea uskoa, että remmikuritus olisi ollut kovin yleistä kun neuvolakin ohjasi aikuisia väkivallattomaan kasvatukseen. Kyllä remmiä käyttävät perheet ovat olleet tuolloin jo pieni marginaaliryhmä koko maan mitassa.

Minulla oli tuolloin muutama tuttavaperhe, jotka käyttivät lapsilleen ruumillista kurittamista eli sitä "remmiä". Vieläkin muistan, että oli se vähän hankala aihe itsellekin, koska tiesin, että eivät he olleet mitään pahoja ihmisiä, vaan ihan tavallisia. Mutta silti tämän asian osalta oltiin ihan eri linjoilla. Eivät he sitä erityisesti mainostaneet, mutta kuitenkin keskustellessa kertoivat, että heillä toimitaan näin. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisiko pitänyt enemmän tuomita, kertoa johonkin lastensuojeluun? Ehkä asenne oli tuolloin enemmän se, että se oli perheen oma asia, ja tosiaan voitiin olla tuttavia kurittavankin perheen kanssa. Nyt ei taatusti onnistuisi noin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
193/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Täällä alkoholismia ja väkivaltaa kummastelevat henkilöt voisivat hoksata sen, että todennäköisesti ne nuoret aikuiset ja aikuiset jotka ovat ahdistuneita ja masentuneita, ja ovat hakeutuneet enenevissä määrin avun piiriin viimeisen 10v aikana, todennäköisesti ovat peräisin näistä perheistä, joissa asiat eivät ole olleet niin hyvin. Aiemmin väkivaltaisissa perheissä kasvaneet eivät ole hakeutuneet lääkäriin masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Tämä stigma alkoi ensimmäistä kertaa meidän valtion koko historian aikana hellittämään vasta siinä 2000-luvun puolella. 

Vierailija
194/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä omituisinta oli se, miten avoimesti juotiin itsensä humalaan jopa pikkulasten seurassa. Ei jotenkin osattu ajatella, miten pelottavalta sen tutun aikuisen muuttuminen yhtäkkiä oli lapsen näkökulmasta? Äitini oli selvänä lämmin ja normaali, mutta humalassa hänestä tuli rasittava sössöttäjä. Edelleen ärsyynnyn, kun hän aloittaa tämän sössöttämisen parin viinilasillisen jälkeen. Itselleni ei tulisi nyt mielenkään juoda itseni sillä tavalla humalaan lasten seurassa.

Ja nykyään tätä ei tapahdu? :D

Nyt ollaan raittiita. Lasten tarpeet etusijalla, ei erota eikä parisuhteet ole vaihtuvia juoppoukkoja/akkoja. Eikä kellään rahasta puutetta. Töissä ei tarvi käydä ja lastrn tarvitse olla yksin hetkeäkään ennen 25 vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
195/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tyhmät, mulkut ja moraalittomat vanhemmat, jotka ei osaa hillitä itseään, siirtävät ne pahat asenteensa ja tapansa omiin lapsiinsa. Nämä lapset on kouluissa sitten niitä kiusaajia, jotka loukkaa sanoillaan muita.

Vierailija
196/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nyt kolmikyppuset mt eläkkeelle jääneet ovst syntyneet 90-luvun lopulla.

Eikö vauvalle kirjoita yksikään terve ihminen?

Vierailija
197/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Remmin käyttö ja meillä se oli ehkä erikoista, että kyse ei ollut siitä, että vanhemmat olisivat raivostuneet jostain ja hakanneet sitten vihoissaan. Vaan se oli enemmän sellainen, että tavallisen päivän iltana saatettiin komentaa minut kesken läksyjen tekemisen alakertaan ja sanottiin, että olet tänään kiukutellut ja käyttäynyt niin huonosti, että tarvitset remmiä. Ja sitten koruttomasti ilman suurta draama haettiin vyö ja kuritettiin.

Sama täällä. Mutta tietenkin kyseessä oli raivon purkaminen, ei siitä mihinkään pääse. 

Joskus nyt aikuisena kun olen kysynyt on syyksi sanottu ”Noku vitutti”. 

Vierailija
198/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon piti huolehtia omista vanhemmista jo nuorella iällä, ja pärjätä omillaan. Tyypillinen skenaario tavallisena arki-iltana: olet mennyt harrastukseen tai kaverin kanssa jonnekin kaupungille, etukäteen sovittu vanhempien kanssa että tulevat hakemaan siihen ja siihen aikaan. Tämä ei lopulta onnistunut, koska vanhemmat olivat päättäneet juoda "pari kaljaa" illan aikana, eivätkä voineet siis ajaa autoa. Jos bussi ei kulkenut, piti kävellä useita kilometrejä tai pyytää kyytiä, joskus liftaten. Vanhempia ei juurikaan kiinnostanut, että heidän lapsensa on pummannut kyytiä tuntemattomilta. Vähän sellaista lintukotoajattelua, ettei mitään pahaa kuitenkaan sattuisi. No, onneksi ei sattunut.

Myös vanhempien järjestämät ryyppäjäiset kavereilleen oli tavallisia. Totuin siihen, että näitä kavereita hengasi kotonani pitkään yöhön huudattamassa musiikkia niin, etten voinut nukkua. Usein kuului tappelemisen ääniä. Kun tuli hiljaisuus, mielen valtasi rauha. Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin vanhempani siivoamaan keittiötä, jossa haisi viina ja kalja. Vähän vanhempana pääsin yökylään kavereille viikonlopuksi, niin ei tarvinnut katsoa tuota. Olin kateellinen, koska kavereiden perheessä saunottiin, syötiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

Miten tämä viina ja kalja kelpaa esimerkiksi 90-lukulaisesta kasvatuksesta, kun kaverin perheessä saunottiin ja syötiin yhdessä. Kumpi näistä edustaa 90-luvun vanhempia?

Tuo viina ja kalja olivat vakio. Nuo yhteistä aikaa viettävät perheet olivat hyvätuloisia eliittiperheitä, mutta vähemmistössä. Ja tästä on vielä varsinaiset alkoholistiperheet erikseen, joissa oikeasti asiat olivat huonosti.

Ei tässä keskustelussa ole mitään järkeä kun alkkisten lapset tulee tänne esittämään omaa kieltämättä traagista perhehistoriaansa yleisenä totuutena. Alkkisten perheet ovat kärsineet jokaikisenä vuosikymmeninä maailman alusta maailman tappiin.

Tämä kertoo vain siitä, kuinka yleistä alkoholismi oli. Muiden luonnevikojen ohella. Älkää boomerit yhtään selitelkö. 

Vierailija
199/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Perheväkivalta ei minusta ole normaalia kasvatusta, eikä 1990-luvulla ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi ok lyödä lapsia. 

Sehän tuli laittomaksikin jo 1984, Suomi oli toinen maa maailmassa, joka kriminalisoi sen, Ruotsin jälkeen.

Luulen, että ap halusi vastauksia muusta kuin tällaisesta todella häiriintyneestä "kasvatuksesta", joka ei ole enää tuossa vaiheessa yleinen tapa kuten 50-luvulla oli vielä. siis lasten kuritusväkivalta.

Meillä tää oli ihan perus 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Risua tai remmiä tuli tämän tästä ja tukkapöllyä ja luunappeja varsinkin. 

En vaan tajua, miten tuo remmikuritus on ollut niinkin yleistä, vaikka muuten ollaan oltu jo aika moderneja 90-luvulla. Jotenkin epätodellista, että sellaista on tapahtunut näinkin vähän aikaa sitten.

Ja tapahtuu vieläkin, kallukodeissa. Ja niitähän riittää. 

Vierailija
200/211 |
23.08.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen syntynyt -95 tuolloin päälle parikymppisille vanhemmille, ja minuun sekä vuotta nuorempaan pikkuveljeen käytettiin ruumiillista kuritusta äidin taholta (tukkapölly, litsarit yms) taaperoiästä lähtien. Kolme nuorempaa siskoa säästyivät tältä, henkistä väkivaltaa ovat kyllä kaikki meistä kokeneet senkin edestä molempien vanhempien taholta. Kaikilla meistä on ollut paljon mt-ongelmia (masennusta, ahdistusta, veljellä jopa skitsofreniaa, päihteilyä niin huumeiden kuin laillisten aineiden muodossa). Vanhemmillani on ulospäin kovat kulissit, ja eivät näe mitään yhtäläisyyttä oman kasvatuksensa ja lastensa pahoinvoinnin välillä.


Omalla kohdalla nuorena aikuisena läpi taplattu terapia kuntoutti, ja nykyään elän suht ”normaalia” elämää ja onnistuin käymään yliopistotutkinnon hyvin arvosanoin tavoiteajassa vieläpä ainokaiseni vauva/taaperoaikana. Lapseni ei todellakaan tule kokemaan vanhempiensa osalta mitään väkivaltaa ja onkin tällä hetkellä sosiaalinen ja iloinen koululainen. Muut sisarukseni eivät aio hankkia ikinä lapsia, ja pitkään pelkäsin että itsekin jotenkin muuttuisin sellaiseksi mitä omat vanhempani - no en muuttunut ja ymmärrän lapseni kasvaessa yhä vähemmän heidän valintojaan.


Kaikki toki tekevät virheitä kasvattajina, mutta mielestäni on paljon sellaista mitä kenenkään lapsen ei pitäisi ikinä joutua kokemaan tai hyväksyä ”virheinä”. Aikuisena en ole ikinä saanut kunnon keskustelua käytyä vanhempieni kanssa liittyen lapsuusoloihin, aina se menee lopulta siihen että syyttävät minun kuvittelevan asiat, haukkuvat suoraan todella ala-arvoisesti. Perheen ulkopuolelle vanhempani ovat kunnollisen oloisia, äiti suorastaan herttainen ja isä lupsakka seuramies. Aina on myös korostettu sitä, että vanhemmat eivät käyttäneet alkoholia meidän lapsuusaikana, mutta olisin kyllä vaihdossa ottanut muutaman saunakaljan juovan isän/äidin mieluummin kuin raivoavat selväpäiset vanhemmat. 

Paljon rakkautta ja halauksia kaikille joita nämä aiheet koskettavat - sekin on jo iso asia että selviää aikuisuuteen asti, vaikka matka itsessään olisi kivulias.