Millä tavalla me 80-90-luvun vanhemmat kasvatettiin aivan väärin?

Itse kasvanut aikuiseksi 80-90 lukujen taitteessa. Ei pahaa sanottavaa kasvatuksesta, ei ollut väkivaltaa. Koulu oli se josta vaadittiin tuloksia ja samoin jos harrastuksen aloitit, niin kauan kun siitä maksettiin vedit 100%.

Elämässä menestytty ja perhe perustettu. Nuorena vaadittiin ja se palkitsi.

Vierailija kirjoitti:

Selvästi tähän ketjuun ovat kommentoineet ongelmaperheiden lapset.

Meillä oli ihan normaalia. Ei ryypätty, elettiin siivosti. Lapsille tarjottiin mahdollisuuksia erilaisiin harrastuksiin, mikä nyt ketäkin kiinnosti. Ja lopettaa sai oman halunsa mukaan, ei tehty väkisin. Siitä pidin kiinni, että läksyt hoidettiin, ei oltu yöhön asti lietsuissa, tietokoneaikaa rajoitettiin, kun meni pahimmillaan aamuyön puolelle.

Ihan kunnollisia aikuisia pojista on kasvanut. Ovat edelleen erilaisia luonteeltaan, kuten olivat lapsinakin. Äitinä tuen edelleen, jos tarvetta ilmenee.

Minkälainen tunneilmapiiri perheessänne vallitsi?

Olen syntynyt vuonna 89. Ruumiillista väkivaltaa oli usein, tukkapöllyä ja Koivuniemen herraa. Toisaalta myös henkistä väkivaltaa etenkin isän osalta, hän saattoi pitää mykkäkouluja useamman viikon ennenkuin äiti kyllästyi ja käski lapsia pyytämään anteeksi. 

Ulkonäköä ja kavereita arvosteltiin aikuisten toimesta. Heti kommentoitiin ikävästi, jos joku oli meikannut ja lastenkin painoa oli ihan tavallista arvioida ruokapöydässä. 

Vierailija kirjoitti:

Selvästi tähän ketjuun ovat kommentoineet ongelmaperheiden lapset.

Meillä oli ihan normaalia. Ei ryypätty, elettiin siivosti. Lapsille tarjottiin mahdollisuuksia erilaisiin harrastuksiin, mikä nyt ketäkin kiinnosti. Ja lopettaa sai oman halunsa mukaan, ei tehty väkisin. Siitä pidin kiinni, että läksyt hoidettiin, ei oltu yöhön asti lietsuissa, tietokoneaikaa rajoitettiin, kun meni pahimmillaan aamuyön puolelle.

Ihan kunnollisia aikuisia pojista on kasvanut. Ovat edelleen erilaisia luonteeltaan, kuten olivat lapsinakin. Äitinä tuen edelleen, jos tarvetta ilmenee.

Mä olen se joka kertoi isäpuolestaan, ja meidän perhe oli ulospäin ihan normaali, vanhemmat kävivät töissä ja olivat hyvätuloisia. Totta kai oltiin oikeasti ongelmaperhe mutta ei meitä silloin sellaiseksi luokiteltu yhteiskunnan toimesta. Esim. silloinkasn kun sisko huostaanotettiin niin pikkuveljen tilannetta kotona ei tutkittu mitenkään.

Totta kai aina suurin osa vanhemmista on ollut normaaleja, tasapainoisia jne ja osasivat intuitiolla kohdella lapsia oikein mutta pointti tässä on ehkä se, että 80-90-luvulla ei ollut "vaatimusta" vanhemmille ymmärtää lapsen näkökulmaa ja toimia sen mukaan, vaan oli ok toimia omien halujen mukaan, vaikka lapset olisivat siitä kärsineet. Ja esim. kotiin yksin jättäminen vaikkapa 11v viikonlopuksi tapahtui, ehkä se ei ollut yleistä, mutta ei siitä yleisesti tuomittu kuten nykyään. Vasta viimeiset n. 20 vuotta on aktiivisesti tuotu näitä asioita esiin. Vähän sama kuin suurin osa ei varmaan hakannut lapsiaan joskus 50-luvulla, ja ehkä sitä paheksuttiinkin, mutta jos joku teki niin niin ei niitä vanhempia mitenkään teilattu tai vedetty tilille sosiaalisesti.

Juttunne kuulostavat erikoisilta.

Varmaan puhutte totta.

Meillä asiat olivat toisin.

Omasta lapsuudestani sen sijaan muistan hellyyden ja keskustelun puutteen, ruumiillisen kurituksen ja esim. ratsastustallilla ohjaaja saattoi käyttää sellaista kieltä, mikä nykyään olisi johtanut erottamiseen.

Yksi aikuinen lapseni on sanonut nytnjäljeen päin, että meilläkään ei kovin paljon puhuttu. No, siihen aikaan ei tosiaan sanoitettu kaikkea. Omasta mielestäni nykyään vellotaan ja vatvotaan ihan liikaakin. Tunteita tulee ja menee, ei pidä jäädä niihin kiinni. Forget & forgive, get on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selvästi tähän ketjuun ovat kommentoineet ongelmaperheiden lapset.

Meillä oli ihan normaalia. Ei ryypätty, elettiin siivosti. Lapsille tarjottiin mahdollisuuksia erilaisiin harrastuksiin, mikä nyt ketäkin kiinnosti. Ja lopettaa sai oman halunsa mukaan, ei tehty väkisin. Siitä pidin kiinni, että läksyt hoidettiin, ei oltu yöhön asti lietsuissa, tietokoneaikaa rajoitettiin, kun meni pahimmillaan aamuyön puolelle.

Ihan kunnollisia aikuisia pojista on kasvanut. Ovat edelleen erilaisia luonteeltaan, kuten olivat lapsinakin. Äitinä tuen edelleen, jos tarvetta ilmenee.

Mä olen se joka kertoi isäpuolestaan, ja meidän perhe oli ulospäin ihan normaali, vanhemmat kävivät töissä ja olivat hyvätuloisia. Totta kai oltiin oikeasti ongelmaperhe mutta ei meitä silloin sellaiseksi luokiteltu yhteiskunnan toimesta. Esim. silloinkasn kun sisko huostaanotettiin niin pikkuveljen tilannetta kotona ei tutkittu mitenkään.

Totta kai aina suurin osa vanhemmista on ollut normaaleja, tasapainoisia jne ja osasivat intuitiolla kohdella lapsia oikein mutta pointti tässä on ehkä se, että 80-90-luvulla ei ollut "vaatimusta" vanhemmille ymmärtää lapsen näkökulmaa ja toimia sen mukaan, vaan oli ok toimia omien halujen mukaan, vaikka lapset olisivat siitä kärsineet. Ja esim. kotiin yksin jättäminen vaikkapa 11v viikonlopuksi tapahtui, ehkä se ei ollut yleistä, mutta ei siitä yleisesti tuomittu kuten nykyään. Vasta viimeiset n. 20 vuotta on aktiivisesti tuotu näitä asioita esiin. Vähän sama kuin suurin osa ei varmaan hakannut lapsiaan joskus 50-luvulla, ja ehkä sitä paheksuttiinkin, mutta jos joku teki niin niin ei niitä vanhempia mitenkään teilattu tai vedetty tilille sosiaalisesti.

Vastaan: ok, kyllä meilläkin lapsi saattoi jäädä yksin nukkumaan, kun piti esim.  lähteä hakemaan eläimet ulkoa ja hoitaa ne. Esikoisen synnyttyä laitoin hänet rutiininomaisesti päiväunille ja tein päivän ratsastuslenkin maastossa. Palatessani nukkui edelleen.  Kun lapset olivat jo isompia, ainakin yksi varhaisteini, oli normaalia lähteä esim. kauppaan ja asioille, lasten jäädessä keskenään. En edelleenkään näe tässä mitään lastensuojeluaihetta. Lapset eivät olleet peloissaan. He tiesivät, että naapurista saa tarvittaessa apua.

Vitsa ja remmi olivat yllättävän yleiset "kasvattajat" 50- ja 60-luvuilla. Itse sain maistaa niitä, omat lapseni eivär. Myönnän menettäneeni hermot ja raivonneeni kovaäänisesti yhdelle lapselle, joka tekikin kaikkensa sen eteen. Sen hän on myöntänyt: murrosikäisenä tahallaan kiusasi minua.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt vuonna 89. Ruumiillista väkivaltaa oli usein, tukkapöllyä ja Koivuniemen herraa. Toisaalta myös henkistä väkivaltaa etenkin isän osalta, hän saattoi pitää mykkäkouluja useamman viikon ennenkuin äiti kyllästyi ja käski lapsia pyytämään anteeksi. 

 

Ulkonäköä ja kavereita arvosteltiin aikuisten toimesta. Heti kommentoitiin ikävästi, jos joku oli meikannut ja lastenkin painoa oli ihan tavallista arvioida ruokapöydässä. 

Oon myös syntynyt 89. Meillä ei ollut ruumiillista kuritusta, mun äiti ja äidinäiti ovat myös kasvaneet ilman piiskaa mikä on ehkä jo harvinaisen pitkä ketju ilman fyysisellä väkivallalla kasvattamista. (Mummi oli adoptiolapsi, ja adoptiovanhemmat olivat niin onnessaan tultuaan vanhemmiksi, että eivät kerta kaikkiaan raaskineet käyttää koivuniemen herraa, vaikka se olisi siihen aikaan ollut täysin hyväksyttyä.) Muutenkin sanoisin, että ainakin 90% mun kasvatuksesta ja lapsuuden olosuhteista täyttää myös nykyiset standardit. Mun kanssa leikittiin, tunteita sai olla, ruutuaikaa rajoitettiin, en joutunut olemaan juurikaan yksin, alkoholin käyttö oli harvinaista ja hillittyä. Äiti paheksui ja piti huonona käytöksenä useampia tässä ketjussa esillä olleita ilmiöitä, kuten ihmisten ulkonäön arvostelua - muistan hänen kovasti säälitelleen miten rumasti Martti Ahtisaaren painosta puhutaan mediassa - ja telkkarin jatkuvaa päällä pitämistä etenkin vieraiden ollessa paikalla.

Koen, että minusta tuli epävarma kun nolattiin jollain tapaa usein ja jos en osannut tehdä jotain oikein kerralla, niin tiuskittiin opettamisen sijaan. Kamppailin näiden kanssa varsinkin nuoruudessa, mutta 30v. jälkeen minusta on tullut vähän itsevarmempi. En saanut paljon fyysistä kuritusta, mutta hieman ja ehkä sekin jotain jälkiä jätti.

Kaiken kaikkiaan on aina ollut hankalaa rakastaa itseään ja vaikuttanut sisäiseen ääneen, jolla moitin itseäni. En aio itse hankkia lapsia, mutta nämä tuli ensimmäisenä mieleen. 

Olen syntynyt -83. Suunnitteen samanikäisten ystävien kanssa on ihmetelty tämmöisiä

- neuvotaan ja vahditaan ihan toisarvoisissa asioissa ja jätetään pärjäämään yksin tärkeissä ja olennaisissa asioissa. Esim tunteja opeteltiin silittämään paita oikeaoppisesti, mutta apua matematiikkaan tai koulukiusaamisen uhrina olemiseen ei saanut.

- vaaratilanteet; järjettömän pienenä annettiin yksin hortoilla liikenteessä, heikoilla jäillä yms ja pienet koululaiset olivat vastuussa taaperoista. Mitä tahansa sai tapahtua, että vanhemmat sai olla rauhassa. Jos ja kun sattui vahinkoja, niitä yritettiin salata, koska niistä huudettiin.

- ei mitään opastusta tunneasioissa, raha-asioissa, ammatin tai koulutusalan valinnassa, ihmissuhteissa. Meidän itsenäistymistä odotettiin ja perään huudettiin, että "koitas nyt sitten pärjätä siellä". 

- piittaamattomuus terveydestä. Sisällä tupakoitiin lasten aikana, liikenneturvallisuus olematonta, sairastumisesta suututtiin ja kouluun olisi pitänyt mennä kipeänäkin. Lääkäriin ei viety. 

- kaikilla on tunne siitä, että olimme rasitteeksi ja tiellä. Vaikka ehkäisy oli keksitty jo kauan sitten! Usea meistä on kokenut isovanhemmat emotionaalisesti läheisimmiksi. Ja katsoneet sitten teini-iässä ja nuorina aikuisina, kuinka omat vanhemmat ovat olleet todella tunnekylmiä myös omille vanhemmilleen, kun heillä ikä alkoi painaa. Palvelutalosta sai paikan tuolloin vielä helposti ja siellä ei käyty kuin jouluna. Moni kokee, että omat vanhemmat ovat myös tunnekylmiä isovanhempia. 

Siinäpä muutamia.

Otsikko kysyi, mitä 80-90 -luvuilla tehtiin väärin. Minua kiinnostaisi kuulla käytännön esimerkein, mitä nyt tehdään paremmin (jätetään tästä häpeäkasvatus, väkivalta, orjatyö ja ryyppääminen pois)?

Esim. Jos 4v raivon vallassa ilmoittaa lähtevänsä räntäsateessa päikkäriin tennarit jalassa, ja ollaan jo myöhässä? Tai lapsesi heittää lapiollisen hiekkaa kaverin silmille ja vieläpä lyö lapiolla päähän? Tai opettajalta tulee ilmoitus, että 8v lapsesi kiusaa? Tai että 14v jää kiinni myymälävarkaudesta, vaikka rahaakin olisi ollut? Tunnekasvatusta ja sanallistamista tietysti, mutta miten se käytännössä tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Koen, että minusta tuli epävarma kun nolattiin jollain tapaa usein ja jos en osannut tehdä jotain oikein kerralla, niin tiuskittiin opettamisen sijaan. Kamppailin näiden kanssa varsinkin nuoruudessa, mutta 30v. jälkeen minusta on tullut vähän itsevarmempi. En saanut paljon fyysistä kuritusta, mutta hieman ja ehkä sekin jotain jälkiä jätti.

 

Kaiken kaikkiaan on aina ollut hankalaa rakastaa itseään ja vaikuttanut sisäiseen ääneen, jolla moitin itseäni. En aio itse hankkia lapsia, mutta nämä tuli ensimmäisenä mieleen. 

Sama juttu tuossa tiuskimisessa opettamisen sijaan. Eikä rajoittunut vain kotiin, vaan myös harrastuksiin ja jopa osaan koulutunneista. Jos ei heti tajunnut, noin tätä pidettiin enemmänkin huonona käytöksenä, vaikken edes mitään pelleillyt tai vastaavaa. 

Edelleen on vaikea uskoa itseensä, saati pyytää missään apua. Koen olevani huonompi kuin kaikki muut.

Ja samoin, en myöskään osaa ottaa kehuja vastaan. Jos jostain kehutaan, niin mielessäni mietin, että kävipä tuuri kun onnistui. Ja vaikea hyväksyä kehua, jonka oletan kohdistuvan enemminkin hyvään tuuriin kuin taitoon.

Tukistettiin. Käytettiin paljon alkoholia. Ei ilmaistu välittämistä. 

Vierailija kirjoitti:

Otsikko kysyi, mitä 80-90 -luvuilla tehtiin väärin. Minua kiinnostaisi kuulla käytännön esimerkein, mitä nyt tehdään paremmin (jätetään tästä häpeäkasvatus, väkivalta, orjatyö ja ryyppääminen pois)?

Esim. Jos 4v raivon vallassa ilmoittaa lähtevänsä räntäsateessa päikkäriin tennarit jalassa, ja ollaan jo myöhässä? Tai lapsesi heittää lapiollisen hiekkaa kaverin silmille ja vieläpä lyö lapiolla päähän? Tai opettajalta tulee ilmoitus, että 8v lapsesi kiusaa? Tai että 14v jää kiinni myymälävarkaudesta, vaikka rahaakin olisi ollut? Tunnekasvatusta ja sanallistamista tietysti, mutta miten se käytännössä tapahtuu?

Mielenkiinnosta, miten itse toimisit näissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otsikko kysyi, mitä 80-90 -luvuilla tehtiin väärin. Minua kiinnostaisi kuulla käytännön esimerkein, mitä nyt tehdään paremmin (jätetään tästä häpeäkasvatus, väkivalta, orjatyö ja ryyppääminen pois)?

Esim. Jos 4v raivon vallassa ilmoittaa lähtevänsä räntäsateessa päikkäriin tennarit jalassa, ja ollaan jo myöhässä? Tai lapsesi heittää lapiollisen hiekkaa kaverin silmille ja vieläpä lyö lapiolla päähän? Tai opettajalta tulee ilmoitus, että 8v lapsesi kiusaa? Tai että 14v jää kiinni myymälävarkaudesta, vaikka rahaakin olisi ollut? Tunnekasvatusta ja sanallistamista tietysti, mutta miten se käytännössä tapahtuu?

Mielenkiinnosta, miten itse toimisit näissä?

1. "Kyllä ne kuomat laitetaan kun on talvi, muuten jalat paleltuu ja tulee räkätauti" (sitten menoks, huudosta huolimatta). Tämä oli tosielämän esimerkki

2. Kasvattaisin, häpeän tunteen uhalla, ohessa tunnekasvattaisin

3. Sama kuin edellä, mutta kovemmin panoksin koska ikää ja ymmärrystä on enemmän

4. (Tosielämän esimerkki).  Yrittäisin kasvattaa, mutta koska teini sanallistaa tunteitaan varsin voimakkaasti siirrän varsinaisen keskustelun myöhempään hetkeen

Todellisuudessa sitä toimii parhaansa mukaan noissa tilanteissa

Mielenkiintoista lukea miten moni kokee että läksyjen tekoa ei valvottu eikä hampaiden harjaamista, samoin ollut liian ison vastuun ottoa liian pienenä aikuisten asioista. Kun joku hammashoitaja työnsä puolesta opasti jonkun takahampaan parempaa harjaamista sitä pidettiin tärkeilijänä. 

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on huono kokemus siitä miten ujoja lapsia kohdeltiin 90-luvulla. Lyttäämistä, pakottamista, minulle nauramista, ja sitä että aikuiset taivastelivat ujouttani minun kuullen siihen sävyyn että se pitäisi saada minusta jotenkin pois.

 

Inhoan edelleen sosiaalisia tilanteita, en nauti katselintaktista enkä kosketuksesta. Saan edelleen jäätymisreaktioita yllättävistä sosiaalisista tilanteista. Pystyn toisaalta etukäteen harjoittelemaan tilanteita jolloin ne menevät paremmin.

 

Tuossa ei saanut koskaan mitään apua kasvuiässä, vaan piti itse hyväksyä ensin oma ujous ja sitten etsiä vuosien saatossa niitä työkaluja joilla sain asiat rullaamaan.

 

Tunnekasvatusta ei myöskään kotona ollut. Äiti teki suurimman osan kodin ja lastenhoidosta ja oli usein aivan loppu. Molemmat kävivät töissä. Isä oli paljon poissa. Isä oli rajaton perhettä kohtaan ja äiti otti huonoja kommentteja isältä vastaan. Ottaa edelleenkin. 

 

Minulle jäi kuva että naisen pitää olla kiltti, viehättävä, ahkera eikä ilmaista tahtoaan. Vietin vuosia parisuhteissa miellyttämässä miehiä ja saamassa epävakaata kohtelua. Olen 38-vuotias ja opettelen nyt näitä asioita. Jonkinlainen terveen parisuhteen malli olisi varmasti hyödyttänyt minua lapsuudessa. Sekä se että olisi saanut olla omanlaisensa. 

 

Jos käyn vanhempieni luona, he katsovat paljon tvtä ja puhelimia. Ei olla kunnolla läsnä vierailuiden aikana. Käyn nykyään harvoin. 

Tänä kuin  oma tarina. Tsemmpiä.

Itse en tekisi tuskin mitään toisin, kuin äitini, joka osasi pitää myös isän pääosin kurissa.

Isä oli alkkis, joskus jopa viikon putkeen ympäripäissään kotona. Siitä kehittyi se kuuluisa virtahepo olohuoneessa. En koskaan kehdannut tuoda kavereita meille, koska en tiennyt missä kunnossa isä olisi. Ja silloin kun ei ollut kännissä, oli jossain kalareissulla. Ei koskaan osallistunut meidän lasten kasvatukseen, ei tullut edes ylioppilasjuhliini koululle. Kotona ei luonnollisesti voitu mitään järjestää, kun ei tiedetty olisiko isä selvinpäin. Isoin ihmettely on silti se, miksi äiti kesti tuon kaiken. Ei oltu mitenkään köyhiä, olisi voinut lähteä, mutta ei lähtenyt. Mielestäni kohtuuton kuorma lapsille, olin pitkään katkera siitä, että äiti ei vienyt meitä pois isän luota. Välit alkoivat selvitä vasta kun isä kuoli ja olin asunut jo useamman vuoden muualla.

Meillä korostettiin pelkkää työntekoa ja suorittamista eikä tunteista oltu kiinnostuneita pätkääkään. Ohjattiin sivuuttaan ja tukahduttaan omat tunteet ja puskeen väkisin siinä toivossa että se ehkä joskus palkitaan. Ainoa palkinto jonka oon saanut on ollut helvetillinen burn out ja masennus. 

T. 90-luvulla lapsuuttaan elänyt 

Yksinään kun sokeltaa pienestä eksyy helposti.

Aina kaikki tehdä yksin ja itse. Ei kommunikointia. Ei opastusta, ei tien osoitusta. Musta tuli luuseri.