Millä tavalla me 80-90-luvun vanhemmat kasvatettiin aivan väärin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli aivan normaalia, että lähes kaikkien vanhemmat kävi viikonloppuisin lähipubissa istumassa ja lapset oli illat keskenään kotona tai huitelevat pitkin maita ja mantuja.

Ei ollut.

80-90-luvun taitteessa oli ihan yleistä, että murrosikäisiä jätettiin yksin kotiin, kun vanhemmat mökillä, matkoilla, työmatkoilla, seurustelukumppanilla tms. 

Minua on jätetty yksin äidin työmatkojen ajaksi 11 v lähtien. Ei ketään aikuista katsomassa perään. Poikaystävän vanhemmat reissasivat Lapissa ja mökillä, hän oli kotona, ainoita lapsia olimme molemmat. Ystävän vanhempi alkoi seurustella ja viettää viikonloppuja pois kotoa, kun olimme yläasteella. 

Hyvin monena viikonloppuna oli nykykielellä jollain "käty" ja nuoret kerääntyivät niihin koteihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

Toinen sisaruksistani masentui vuosiksi eikä onnistunut käymään lukiota (myöhemmin kävi), toinen huostaanotettiin ja joutui pitkäksi aikaa suljetulle osastolle ja vietti 15 vuotta nuoresta aikuisuudestaan keräilemässä itseään. Nyt molemmilla menee hyvin. Itse pärjäilin kunnes romahdin 40-vuotiaana, pääsin terapiaan jossa kävin 4 vuotta, nyt olen OK.

Minä jouduin myös vanhimpana hoitamaan kaikki asiani itse tuosta 10v alkaen, hammaslääkärikäynnit jne. mutta se nyt oli pikkujuttu tuossa konkurssissa.

Ero oli täysin oikea ratkaisu äidiltäni (isäni on kamala puoliso vaikka OK isä), uusperhe taas ei. Etenkään ei se, että äidille ei tullut mieleenkään harkita tilannetta uudelleen, kun oli selvää, miten paljon me kärsimme. Myöskään isäni ei tehnyt elettäkään auttaakseen, edes silloin kun oli selvää, että nuorin sisareni ei voi enää asua uusperheessä.

Eli enemmän ymmärrystä lasten tarpeille ja kehitysvaiheille ja vähemmän sokeaa luottoa lapsen "sopeutumiskykyyn". 

90-luvulla kouluhammaslääkäri oli koulun yhteydessä ja opettaja vähän huolehtikin että kukin muisti mennä. Ei siellä kellään ollut vanhempia mukana niinko nykyisin.

Itse olin peruskoulussa 80-luvulla ja aina oman luokan ja opettajan kanssa mentiin bussilla hammastarkastukseen. Vanhemmat oli mukana vain alle kouluikäisten kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

Toinen sisaruksistani masentui vuosiksi eikä onnistunut käymään lukiota (myöhemmin kävi), toinen huostaanotettiin ja joutui pitkäksi aikaa suljetulle osastolle ja vietti 15 vuotta nuoresta aikuisuudestaan keräilemässä itseään. Nyt molemmilla menee hyvin. Itse pärjäilin kunnes romahdin 40-vuotiaana, pääsin terapiaan jossa kävin 4 vuotta, nyt olen OK.

Minä jouduin myös vanhimpana hoitamaan kaikki asiani itse tuosta 10v alkaen, hammaslääkärikäynnit jne. mutta se nyt oli pikkujuttu tuossa konkurssissa.

Ero oli täysin oikea ratkaisu äidiltäni (isäni on kamala puoliso vaikka OK isä), uusperhe taas ei. Etenkään ei se, että äidille ei tullut mieleenkään harkita tilannetta uudelleen, kun oli selvää, miten paljon me kärsimme. Myöskään isäni ei tehnyt elettäkään auttaakseen, edes silloin kun oli selvää, että nuorin sisareni ei voi enää asua uusperheessä.

Eli enemmän ymmärrystä lasten tarpeille ja kehitysvaiheille ja vähemmän sokeaa luottoa lapsen "sopeutumiskykyyn". 

90-luvulla kouluhammaslääkäri oli koulun yhteydessä ja opettaja vähän huolehtikin että kukin muisti mennä. Ei siellä kellään ollut vanhempia mukana niinko nykyisin.

Itse olin peruskoulussa 80-luvulla ja aina oman luokan ja opettajan kanssa mentiin bussilla hammastarkastukseen. Vanhemmat oli mukana vain alle kouluikäisten kanssa. 

Meillä mentiin tarkastuksiin itsenäisesti alusta asti. Noin 300 m koulusta matkaa terveysasemalle, oikomisklinikka 4 km päässä. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia oli paremmin: lapset eivät joutuneet suorittamaan ja oli lupa olla ujo ja hiljainen tai se oli jopa suotavaa. Nykyään lapsi, joka ei tuo itseään esille ja ole sosiaalisesti ekstrovertti, koetaan ongelmana. Lasten harrastukset saivat myös 1980-1990-luvuilla olla vielä enemmän leikkiä eikä aikataulutettua ja tavoitteellista toimintaa. Lasten pukeutuminen ei myöskään ollut kuin aikuisten pukeutumista.

Mun mielestä tuo ensimmäinen kohta on ihan päinvastoin. 80-luvulla pakotettiin se luokan ujoinkin luokan eteen punastelemaan ja nolaamaan itsensä. Nykyään tuohon ei pakoteta edes yliopistossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo pojat oli vanhempien lemppareita ja ovat yhä nyt 43 vuotta myöhemmin. Ei kehuja, ei sanoja olet rakas tai tärkeä, ei haleja. Suoritusten ja tekojen kautta sai ainoastaan arvostusta, ei ihme että kärsin nyt työuupumuksesta.

Miksi odotatte vanhemmiltanne lässytystä jota olette oppineet vaikkapa elokuvista? Ei vanhemmille ihmisille sovi suuhun tuo olet rakas ja ihana  vaikka nuoremmat hokee sitä lapsilleen ja ystävilleen

Samoin olen ikäihmisenä tarkka fyysisestä reviiristäni. En pidä halailemaan tuppaavista ihmisistä

Tuo on läksy, joka on monelle vaikea, koska sitä haluaisi muodostaa turvallisen kiintymyssuhteen myös vanhempaansa, kun on oppinut sen tekemään muidenkin kanssa. Sitä ikään kuin ei halua luopua toivosta. 

Kanssasäätely, mitä aito halaaminenkin on, pitää hermostoa terveenä, eikä tarvitse kuluttaa energiaa syressiin ja kireyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -78. Vanhemmat erosi kun olin 10 ja äiti muutti lähes välittömästi uuden miehen kanssa yhteen. Uusi mies vihasi meitä lapsipuolia, haukkui, kielsi tuomasta ystäviä kylään, heitti roskia meidän sänkyihin, tuijotti meitä vihaisesti jos olimme yhteisissä tiloissa kunnes menimme omiin huoneisiimme, oli myös alkoholisti, muutaman kerran myös fyysisesti väkivaltainen.

Toinen sisaruksistani masentui vuosiksi eikä onnistunut käymään lukiota (myöhemmin kävi), toinen huostaanotettiin ja joutui pitkäksi aikaa suljetulle osastolle ja vietti 15 vuotta nuoresta aikuisuudestaan keräilemässä itseään. Nyt molemmilla menee hyvin. Itse pärjäilin kunnes romahdin 40-vuotiaana, pääsin terapiaan jossa kävin 4 vuotta, nyt olen OK.

Minä jouduin myös vanhimpana hoitamaan kaikki asiani itse tuosta 10v alkaen, hammaslääkärikäynnit jne. mutta se nyt oli pikkujuttu tuossa konkurssissa.

Ero oli täysin oikea ratkaisu äidiltäni (isäni on kamala puoliso vaikka OK isä), uusperhe taas ei. Etenkään ei se, että äidille ei tullut mieleenkään harkita tilannetta uudelleen, kun oli selvää, miten paljon me kärsimme. Myöskään isäni ei tehnyt elettäkään auttaakseen, edes silloin kun oli selvää, että nuorin sisareni ei voi enää asua uusperheessä.

Eli enemmän ymmärrystä lasten tarpeille ja kehitysvaiheille ja vähemmän sokeaa luottoa lapsen "sopeutumiskykyyn". 

90-luvulla kouluhammaslääkäri oli koulun yhteydessä ja opettaja vähän huolehtikin että kukin muisti mennä. Ei siellä kellään ollut vanhempia mukana niinko nykyisin.

Itse olin peruskoulussa 80-luvulla ja aina oman luokan ja opettajan kanssa mentiin bussilla hammastarkastukseen. Vanhemmat oli mukana vain alle kouluikäisten kanssa. 

Meillä mentiin tarkastuksiin itsenäisesti alusta asti. Noin 300 m koulusta matkaa terveysasemalle, oikomisklinikka 4 km päässä. 

No meillä oli niin pitkä matka (10 km) että kunta kustansi kyydityksen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo pojat oli vanhempien lemppareita ja ovat yhä nyt 43 vuotta myöhemmin. Ei kehuja, ei sanoja olet rakas tai tärkeä, ei haleja. Suoritusten ja tekojen kautta sai ainoastaan arvostusta, ei ihme että kärsin nyt työuupumuksesta.

Miksi odotatte vanhemmiltanne lässytystä jota olette oppineet vaikkapa elokuvista? Ei vanhemmille ihmisille sovi suuhun tuo olet rakas ja ihana  vaikka nuoremmat hokee sitä lapsilleen ja ystävilleen

Samoin olen ikäihmisenä tarkka fyysisestä reviiristäni. En pidä halailemaan tuppaavista ihmisistä

Tuo on läksy, joka on monelle vaikea, koska sitä haluaisi muodostaa turvallisen kiintymyssuhteen myös vanhempaansa, kun on oppinut sen tekemään muidenkin kanssa. Sitä ikään kuin ei halua luopua toivosta. 

 

Kanssasäätely, mitä aito halaaminenkin on, pitää hermostoa terveenä, eikä tarvitse kuluttaa energiaa syressiin ja kireyteen.

Hyi, en ikipäivänä haluaisi isäni halaavan mua. Siedän halauksen vain omilta lapsiltani 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kotona oli sekä meihin lapsiin että eläimiin kohdistuvaa perheväkivaltaa. Koin myös, että me tytöt emme olleet yhtä arvokkaita kuin pojat. Pojille maksettiin harrastuksia, meiltä tytöiltä odotettiin paljon suurempaa osallistumista kotitöihin. Herkkänä lapsena olisin kaivannut myös vanhempien tukea kaverisuhteiden kehittämiseen. Koin olevani paljon omassa varassani. 

 

Toki meidän perheessämme asiat olivat keskivertoa huonommin, mutta nämä nyt ainakin ovat sellaisia asioita, joita en halua lapsilleni siirtää. Haluan heille turvallisen ja väkivallattoman kodin ja tasa-arvoiset lähtökohdat sukupuolesta riippumatta. Haluan myös tukea lapsiani kaverisuhteiden rakentamisessa ja koulussa pärjäämisessä järjestämällä mm. leikkitreffejä pienemmille, viettämällä aikaa lasten kanssa enemmän kuin omat vanhempani ja keskustelemalla heidän kanssaan paljon, jotta tiedän, missä he ovat tukea vailla.

 

Toki lapsuudessa oli myös hyviä asioita, joita haluan jatkaa. Meillä luetaan paljon ja ruutuaika on minimissä aivan kuin omassa lapsuudessani. Edellytän myös lapsilta toisten kunnioittamista ja osallistumista yhteisiin kotitöihin (ei kuitenkaan siinä määrin kuin mitä itse jouduin lapsena tekemään). 

Tämä mullakin ekana tuli mieleen.

Meillä oli asiat hieman paremmin kuin muilla, mutta silti tuo sama näkyi meilläkin.

Sen lisäksi muistan, että musta yritettiin oikein kasvattamalla kasvattaa äitiä. Siis niin, että mun olisi ollut pakko leikkiä vauvanukella, vaikka se ei kiinnostanut. Sitten niitä kotitöitä olisi pitänyt tehdä ja vahtia pikkuveljeä ja olisi pitänyt olla kiinnostunut lastenhoidosta. Mitä ihmettä!? Olin itsekin lapsi enkä mikään "pikkuäiti", kuten nimitettiin.

Kun pikkusiskoni syntyi, olin 4-vuotias. Isä ja veljet lähtivät uimarannalle ja mun piti jäädä kotiin kuuntelemaan kun äiti ja neuvolantäti puhuivat vauvoista.

Sanomattakin lienee selvää, että olen vapaaehtoisesti lapseton.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia oli paremmin: lapset eivät joutuneet suorittamaan ja oli lupa olla ujo ja hiljainen tai se oli jopa suotavaa. Nykyään lapsi, joka ei tuo itseään esille ja ole sosiaalisesti ekstrovertti, koetaan ongelmana. Lasten harrastukset saivat myös 1980-1990-luvuilla olla vielä enemmän leikkiä eikä aikataulutettua ja tavoitteellista toimintaa. Lasten pukeutuminen ei myöskään ollut kuin aikuisten pukeutumista.

Ei meillä päin saanut kyllä ujo olla. Siinä oli ristiriita, ujoudesta yritetiin pakottaa pois keksimällä kaikkea p as kamaisia temppuja. Aina oli nurkantakana odottamassa joku mitä mun pitää tehdä, että opin olemaan olematta ujo. Ja se oli aina just jotain, että pitää mennä istumaan ventovieraan sedän syliin ja juttelemaan sille. Hyi olkoon ja mitä opimme, piiloutumaan ja välttelemään tilanteita, joissa on vieraita ihmisiä.

Toisaalta silloin kun itse olisi ryhtynyt jotain asiaa puhumaan, se helposti vähäteltiin, naurettiin ja karjuttiin, kunnes ei enää viitsinyt puhua mitään.

Ei ihme, että naiset on niin huonoitsetuntoisia, kun kasvatus oli tuollaista. Kyllä pojat tietysti sai puhua vaikka kuinka tyhmiä juttuja, pojat oli poikia 🤮

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä mitä teet muut olette tehneet väärin mutta mä sain 90-luvulla syntyneistä lapsistani koulutettuja työssä käyviä ihmisiä. Heillä on terveet elintavat ja arvot. Tiedän kohdittain mokanneeni ja olleeni huono äiti mutta siitä huolimatta lapsistani kasvoi täyspäisiä. Nykyaika ja jotkut nykyajan arvot on niin syvältä, ettei ihme jos ne heikompiin vaikuttaa. Nykyaika ei tue tervepäisyytä eikä someaika ole helppoa.

Samoin, en tunnista näitä kauhukertomuksia. Nyt joku sanoo , että nostan itseni yläpuolelle ja pyhimykseksi . Todisteet puhuvat puolestaan , kasvatin täyspäisen hyvällä itsetunnolla varustetun henkilön. Kaiken lisäksi olemme puheväleissä , hyvissä sellaissa. Ihan hyvä saavutus huomioiden miten 90-lama iski myös meihin. Rehellisesti en tiedä mitä olisi pitänyt tehdä toisin, pitää erossa tietokoneesta vähän pidempään ? 

Jos ap viittaa nykyisiin persuja äänestäviin eläkeläisiin kasvattajina 80-90-luvuilla niin varmaan aika tapauskohtaista.

Pelkästään se, että äänestää pelosta kertoo itsestä. 80-90-luvuilla pelkoa ei samalla tavalla ollut joten vaikea sanoa onko nämä ihmiset muuttuneet vanhetessaan kuten Björn Wahlroos, itsekkäiksi veropakolaisiksi. Jos ap kyselee Fuengirolasta käsin niin samasta ilmiöstä puhutaan. Siis n a t s i s t u m i se s t a. Sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä aikaisemmin vallinneiden kasvatusmetodien kanssa, mikä perustui vapauden antamiselle poissaolevana.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia oli paremmin: lapset eivät joutuneet suorittamaan ja oli lupa olla ujo ja hiljainen tai se oli jopa suotavaa. Nykyään lapsi, joka ei tuo itseään esille ja ole sosiaalisesti ekstrovertti, koetaan ongelmana. Lasten harrastukset saivat myös 1980-1990-luvuilla olla vielä enemmän leikkiä eikä aikataulutettua ja tavoitteellista toimintaa. Lasten pukeutuminen ei myöskään ollut kuin aikuisten pukeutumista.

Ei todellakaan saanut olla ujo ja hiljainen. Olen 80-luvulla syntynyt ja olin ujo, arka, vähäpuheinen introvertti lapsi. Luonteesta ilkuttiin, pilkattiin ja rangaistiin. Oli ihan ok kutsua lisänimellä mykkä, koulussa sain alennuksen käytösnumeroon, koska en viitannut tarpeeksi tunneilla opettajan mukaan (viittasin sen verran, että olin aivan äärirajalla), kanssani ei haluttu leikkiä, koska olin hiljainen ja se oli aikuisille ihan ok. Ei varsinaisesti rohkaissut olemaan sosiaalisesti aktiivisempi.

Olen eri mieltä myös harrastuksista. Pienten lasten kehoille ilkkuminen oli esimerkiksi baletissa hyväksyttyä. Yksi valmentaja sanoi, että tappaa meidät. Lapsia saatettiin kohdella todella ankarasti harrastuksissa, enkä usko, että sellainen olisi enää sallittua. 

Vierailija kirjoitti:

Taisivat kasvattaa aikamoisen pullamössövalittajasukupolven. Joiden omia lapsia ei saa kukaan ulkopuolinen torua, vaikka käyttäytyisivät miten huonosti.

No sieltä löytyi heti yksi huonosti käyttäytybä pullamössövalittelija. Missä sinun vanhempasi menivät pieleen?

Minullakin on huono kokemus siitä miten ujoja lapsia kohdeltiin 90-luvulla. Lyttäämistä, pakottamista, minulle nauramista, ja sitä että aikuiset taivastelivat ujouttani minun kuullen siihen sävyyn että se pitäisi saada minusta jotenkin pois.

Inhoan edelleen sosiaalisia tilanteita, en nauti katselintaktista enkä kosketuksesta. Saan edelleen jäätymisreaktioita yllättävistä sosiaalisista tilanteista. Pystyn toisaalta etukäteen harjoittelemaan tilanteita jolloin ne menevät paremmin.

Tuossa ei saanut koskaan mitään apua kasvuiässä, vaan piti itse hyväksyä ensin oma ujous ja sitten etsiä vuosien saatossa niitä työkaluja joilla sain asiat rullaamaan.

Tunnekasvatusta ei myöskään kotona ollut. Äiti teki suurimman osan kodin ja lastenhoidosta ja oli usein aivan loppu. Molemmat kävivät töissä. Isä oli paljon poissa. Isä oli rajaton perhettä kohtaan ja äiti otti huonoja kommentteja isältä vastaan. Ottaa edelleenkin. 

Minulle jäi kuva että naisen pitää olla kiltti, viehättävä, ahkera eikä ilmaista tahtoaan. Vietin vuosia parisuhteissa miellyttämässä miehiä ja saamassa epävakaata kohtelua. Olen 38-vuotias ja opettelen nyt näitä asioita. Jonkinlainen terveen parisuhteen malli olisi varmasti hyödyttänyt minua lapsuudessa. Sekä se että olisi saanut olla omanlaisensa. 

Jos käyn vanhempieni luona, he katsovat paljon tvtä ja puhelimia. Ei olla kunnolla läsnä vierailuiden aikana. Käyn nykyään harvoin. 

Oli ihan arkea, että meidät sisaruksen kanssa nakattiin heti aamupalan jälkeen keskenämme pihalle, koska "sisällä ei nyhjätä".

Sisällä sai käydä vain vessassa ja syömässä, sitten ulos. Ja ei, ei ollut aikuisia tosiaankaan mukana.

Olen ollut 3v., kun olen mennyt aikuisten vahtimassa pihapiirin lapsiporukan joukon jatkeena. Yhdellä naapurilapsella oli vanhemmat sisarukset, niin kai oletettiin heidän katsovan perään.

Jälkikäteen mietittynä on oikeastaan vain tuuria, että selvisin hengissä ja kohtalaisen vähin tapaturmin pikkulapsiajasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia oli paremmin: lapset eivät joutuneet suorittamaan ja oli lupa olla ujo ja hiljainen tai se oli jopa suotavaa. Nykyään lapsi, joka ei tuo itseään esille ja ole sosiaalisesti ekstrovertti, koetaan ongelmana. Lasten harrastukset saivat myös 1980-1990-luvuilla olla vielä enemmän leikkiä eikä aikataulutettua ja tavoitteellista toimintaa. Lasten pukeutuminen ei myöskään ollut kuin aikuisten pukeutumista.

Ei todellakaan saanut olla ujo ja hiljainen. Olen 80-luvulla syntynyt ja olin ujo, arka, vähäpuheinen introvertti lapsi. Luonteesta ilkuttiin, pilkattiin ja rangaistiin. Oli ihan ok kutsua lisänimellä mykkä, koulussa sain alennuksen käytösnumeroon, koska en viitannut tarpeeksi tunneilla opettajan mukaan (viittasin sen verran, että olin aivan äärirajalla), kanssani ei haluttu leikkiä, koska olin hiljainen ja se oli aikuisille ihan ok. Ei varsinaisesti rohkaissut olemaan sosiaalisesti aktiivisempi.

Olen eri mieltä myös harrastuksista. Pienten lasten kehoille ilkkuminen oli esimerkiksi baletissa hyväksyttyä. Yksi valmentaja sanoi, että tappaa meidät. Lapsia saatettiin kohdella todella ankarasti harrastuksissa, enkä usko, että sellainen olisi enää sallittua. 

Minullakin jäi harrastuksista traumoja, jotka edelleen vaikuttavat omaan liikunnallisuuteen. Omassa harrastuksestani esim. toisinaan ohjaaja kehotti kaikkia katsomaan, miten minä teen.  Koska oli kuulema niin huonosti ja väärin tehty, että älkää herranjumala vaan ottako mallia.

Yhä arastelen harrastaa liikuntaa, koska oletan näyttävän naurettavalta.

80- luvulta lähtien suurin osa naisista oli jo kasvatettu uskomaan tasa-arvoon ja naisten yhtäläiseen oikeuteen tehdä uraa ja ansaita elantonsa. Valitettavasti miehiä ei oltu kasvatettu tähän: valtaosa miehistä uskoi pikkuisen y-kromosomin mukana tulevaan erityseen asemaansa. Miesvauvoja, joille piti antaa nallekarkki, jos pyynnöstä veivät ruokapöydältä sukkansa pyykkikoriin eli osallistuivat kotitöihin. Tasa-arvo ylsi kyllä siihen, että nainen maksaa puolet perheen kuluista, pienemmällä palkalla tietysti, ettei miehen psyyke vaurioidu.

Miehet kyllä mielellään olivat mukana tilaisuuksissa, joissa lapsista sai glooriaa. Jos mies ilmestyi vanhempainiltaan kaikki paikallaolijat ylistivät isää, joka välittää kovin paljon lapsistaan. Ikävät asiat jäivät äideille (kotityöt, kasvatus, lapsen koulu, ongelmien ratkaisu, terveys, vaatetus, harrastukset...), mutta siinä sivussa piti tehdä työt, joihin työnantajalta ei tullut joustoa. Tämä oli ihan oikeasti todellisuutta valtaosassa tuntemistani perheistä. Nyt on varmaan paremmin.

"Isäni on ihana ja lämmin ihminen, mutta äitini on narsisti"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli aivan normaalia, että lähes kaikkien vanhemmat kävi viikonloppuisin lähipubissa istumassa ja lapset oli illat keskenään kotona tai huitelevat pitkin maita ja mantuja.

Ei ollut.

80-90-luvun taitteessa oli ihan yleistä, että murrosikäisiä jätettiin yksin kotiin, kun vanhemmat mökillä, matkoilla, työmatkoilla, seurustelukumppanilla tms. 

 

Minua on jätetty yksin äidin työmatkojen ajaksi 11 v lähtien. Ei ketään aikuista katsomassa perään. Poikaystävän vanhemmat reissasivat Lapissa ja mökillä, hän oli kotona, ainoita lapsia olimme molemmat. Ystävän vanhempi alkoi seurustella ja viettää viikonloppuja pois kotoa, kun olimme yläasteella. 

 

Hyvin monena viikonloppuna oli nykykielellä jollain "käty" ja nuoret kerääntyivät niihin koteihin. 

Se oli hauskaa. Omat lapset eivät valitettavasti saa samanlaista vapautta. Tuskin annan olla yksin yötä kotona lainkaan ennen täysi-ikäisyyttä tai kulkea yksin ulkona ennen teini-ikää. 

Vierailija kirjoitti:

80- luvulta lähtien suurin osa naisista oli jo kasvatettu uskomaan tasa-arvoon ja naisten yhtäläiseen oikeuteen tehdä uraa ja ansaita elantonsa. Valitettavasti miehiä ei oltu kasvatettu tähän: valtaosa miehistä uskoi pikkuisen y-kromosomin mukana tulevaan erityseen asemaansa. Miesvauvoja, joille piti antaa nallekarkki, jos pyynnöstä veivät ruokapöydältä sukkansa pyykkikoriin eli osallistuivat kotitöihin. Tasa-arvo ylsi kyllä siihen, että nainen maksaa puolet perheen kuluista, pienemmällä palkalla tietysti, ettei miehen psyyke vaurioidu.

Miehet kyllä mielellään olivat mukana tilaisuuksissa, joissa lapsista sai glooriaa. Jos mies ilmestyi vanhempainiltaan kaikki paikallaolijat ylistivät isää, joka välittää kovin paljon lapsistaan. Ikävät asiat jäivät äideille (kotityöt, kasvatus, lapsen koulu, ongelmien ratkaisu, terveys, vaatetus, harrastukset...), mutta siinä sivussa piti tehdä työt, joihin työnantajalta ei tullut joustoa. Tämä oli ihan oikeasti todellisuutta valtaosassa tuntemistani perheistä. Nyt on varmaan paremmin.

"Isäni on ihana ja lämmin ihminen, mutta äitini on narsisti"

Kuulostaa kyllä osittain ihan tämän päivän meiningiltä. 

Selvästi tähän ketjuun ovat kommentoineet ongelmaperheiden lapset.

Meillä oli ihan normaalia. Ei ryypätty, elettiin siivosti. Lapsille tarjottiin mahdollisuuksia erilaisiin harrastuksiin, mikä nyt ketäkin kiinnosti. Ja lopettaa sai oman halunsa mukaan, ei tehty väkisin. Siitä pidin kiinni, että läksyt hoidettiin, ei oltu yöhön asti lietsuissa, tietokoneaikaa rajoitettiin, kun meni pahimmillaan aamuyön puolelle.

Ihan kunnollisia aikuisia pojista on kasvanut. Ovat edelleen erilaisia luonteeltaan, kuten olivat lapsinakin. Äitinä tuen edelleen, jos tarvetta ilmenee.