Jatkuva suru siitä, että mulla ei ole parisuhdetta, tekee minut surulliseksi

Sympatiat täältä. En viitsi sanoa mitään kliseitä.

Etsi ulkomailta (mieluiten ei-muslimeista kulttuurieron takia), jos Suomesta ei löydy! Monessa muussa maassa ollaan parisuhde- ja perhekeskeisempiä.

Rukoile puolisoa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.

Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään. 

Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.

Ap

Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä. 

Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä. 

Tää kuulostaa ihan samalta, kun mitä itse mietin! Munhun oltiin usein ihastuneita nuorempana, mutta itse olin silloin suhteessa. Sitten kun se päättyi, jotenkin oletin löytäväni uuden tyypin lähivuosien aikana.

No, en löytänyt. Monesti olen pettynyt, yhtään onnistumista ei ole. Välillä ei vaan jaksaisi tätä enää. Tuntuu, kuin olisin vääränlainen. Luostaria en ole tosin harkinnut, mutta kaikkea muuta kyllä. Tämä suru on niin syvällä, että välillä mennään syvissä vesissä.

Ap

Mikset ota yhteyttä niihin ihastuneisiin miehiin sit? Ovatko kaikki muka varattuja? Voishan osa niistä olla edelleenkin kiinnostuneita.

Mulle tuli ero 8 vuotta sitten. Nykyään ei ole surua kuin harvoin hetkittäin. Jotenkin tottunut vaan asumaan itsekseen. En ole deittailua juuri yrittänytkään. Itsekseen vaan lenkkiä, treeniä, kokkailua, erähommia, kaikenlaista. Usein moikkaan, kun tulen kotiin, ja sanon hyvät yöt, kun menen nukkumaan, vaikka ei ole muita täällä. m50

Minulta loppui se suru, kun olin jonkin aikaa huonossa suhteessa. Nyt olen onnellinen yksin. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole paras tapa päästä siitä surusta eroon. 

Se ihminen, tuleva kumppani, on tälläkin hetkellä jossain, esim. kotisohvalla istumassa, siitä ei ole kyse etteikö häntä olisi. Sinkkuna kannattaa aina unelmoida positiivisesti noin, ihanaa ja kutkuttavaa! Kyse on vain siitä miten ja missä hänet kohtaa. Ns. naula arkkuun on se, että lakkaa uskomasta, luovuttaa, yrittää asennoitua sellaiseen elämään jollaista ei edes halua. Pessimismi on myrkkyä ihmisen hyvinvoinnille ja rampauttaa hänen toimintaansa. Rakkauden syksy🍁🍂, rakkauden talvi, rakkauden kevät🌱, rakkauden kesä🌳. Joskus merkityksellinen kohtaaminen tapahtuu, jos ei vetäydy ja sulkeudu vaan on avoin uusille ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro rehellisesti, mitä vikaa sinussa on? Oletko ylipainoinen, kalju, työtön, persu tai mt-potilas?

riittää, että on tavallinen mies. sellainen ei kelpaa suomalaisille naisille. 

lisäksi parisuhdetta hakevia miehiä on suomessa 10 jokaista parisuhdetta hakevaa naista kohti

Taitaa olla päinvastoin, suurin osa suomalaisista miehistä etsii vaan irtoseksiä tai sitten on niin ihmiskammoisia ja/tai laiskoja, että pitäisi kotiovelta hakea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.

Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.

Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.

Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut. 

Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.

Tää on tosi hyvin kuvattu! Itsekkin olen tehnyt välillä paljon töitä, jotta pystyin uppoamaan johonkin. Lopputulos näissä oli aina se, että jos jokin projekti meni pieleen tai tuli muuta takapakkia, tuntu kun elämältä olisi vedetty pohja. Ei ollut mitään muuta, joka pitäisi kasassa. Silloin täysin tajusi miten yksinäiseltä tuntuu, ja mitä on, kun ei ole puolisoa vierellä.

Ap

Tein paljon töitä erään työpaikkani ison ja merkittävän projektin kanssa osana ryhmää, illat sai hyvin kulutettua siihen. Päästiin tavoitteisiin, meitä kehuttiin semmoisessa gaala illanvietossa, ja työnantaja maksoi hyvin avokätiset bonuksetkin. 

 

Mutta kaikki se "glooria" tuntui ihan tyhjältä: ainoa mitä osasin ajatella siinä tilanteessa oli että nyt tämäkin teennäinen pakokeino yksinäisyydestä, tämä projekti jolla sain täytettyä hetkeksi tyhjyyttä, on otettu minulta pois. 

Mä luulen että yksinäisyys on rikkonut jotain mun pään sisältä. Toivottavasti ei pysyvästi. 

Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus, mutta siinä kaikki projektin jäsenet saivat kehuja ja sellaisen pienen pystin. Kiitosten jälkeen huomasin, että muut ottivat puhelimet esiin, ottivat kuvan pystistä ja laittoivat puolisolle raporttia. Mutta mulle ei ollut ketään kelle kertoa. Seison sitten siinä yksin se pysti kädessä. Oli ihan hiton surullinen hetki.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Se ihminen, tuleva kumppani, on tälläkin hetkellä jossain, esim. kotisohvalla istumassa, siitä ei ole kyse etteikö häntä olisi. Sinkkuna kannattaa aina unelmoida positiivisesti noin, ihanaa ja kutkuttavaa! Kyse on vain siitä miten ja missä hänet kohtaa. Ns. naula arkkuun on se, että lakkaa uskomasta, luovuttaa, yrittää asennoitua sellaiseen elämään jollaista ei edes halua. Pessimismi on myrkkyä ihmisen hyvinvoinnille ja rampauttaa hänen toimintaansa. Rakkauden syksy🍁🍂, rakkauden talvi, rakkauden kevät🌱, rakkauden kesä🌳. Joskus merkityksellinen kohtaaminen tapahtuu, jos ei vetäydy ja sulkeudu vaan on avoin uusille ihmisille.

Kiva ajatus, mutta ei vaan jaksa vuodesta toiseen yrittää uskoa, kun ei saa mitään todisteita, että olisi mitenkään lähempänä edes rakkauden löytämistä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.

Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.

Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.

Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut. 

Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.

Tää on tosi hyvin kuvattu! Itsekkin olen tehnyt välillä paljon töitä, jotta pystyin uppoamaan johonkin. Lopputulos näissä oli aina se, että jos jokin projekti meni pieleen tai tuli muuta takapakkia, tuntu kun elämältä olisi vedetty pohja. Ei ollut mitään muuta, joka pitäisi kasassa. Silloin täysin tajusi miten yksinäiseltä tuntuu, ja mitä on, kun ei ole puolisoa vierellä.

Ap

Tein paljon töitä erään työpaikkani ison ja merkittävän projektin kanssa osana ryhmää, illat sai hyvin kulutettua siihen. Päästiin tavoitteisiin, meitä kehuttiin semmoisessa gaala illanvietossa, ja työnantaja maksoi hyvin avokätiset bonuksetkin. 

 

Mutta kaikki se "glooria" tuntui ihan tyhjältä: ainoa mitä osasin ajatella siinä tilanteessa oli että nyt tämäkin teennäinen pakokeino yksinäisyydestä, tämä projekti jolla sain täytettyä hetkeksi tyhjyyttä, on otettu minulta pois. 

Mä luulen että yksinäisyys on rikkonut jotain mun pään sisältä. Toivottavasti ei pysyvästi. 

Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus, mutta siinä kaikki projektin jäsenet saivat kehuja ja sellaisen pienen pystin. Kiitosten jälkeen huomasin, että muut ottivat puhelimet esiin, ottivat kuvan pystistä ja laittoivat puolisolle raporttia. Mutta mulle ei ollut ketään kelle kertoa. Seison sitten siinä yksin se pysti kädessä. Oli ihan hiton surullinen hetki.

Ap

Eikö sulla siis ollut ketään ystävää, kavereiden chattiryhmää, perheen whatsapp-ryhmää tai mitään minne raportoida pystistä?

Eli onko yksinäisyys muutenkin seuranasi, ei vain kumppanin puutteen muodossa? 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli ero 8 vuotta sitten. Nykyään ei ole surua kuin harvoin hetkittäin. Jotenkin tottunut vaan asumaan itsekseen. En ole deittailua juuri yrittänytkään. Itsekseen vaan lenkkiä, treeniä, kokkailua, erähommia, kaikenlaista. Usein moikkaan, kun tulen kotiin, ja sanon hyvät yöt, kun menen nukkumaan, vaikka ei ole muita täällä. m50

Itse toivoisin myös pääseväni tähän tilaan, mutta jotenkin en pääse.

Ap

Onko siitä surusta välttämätöntä päästä eroon? Uskoisin, että asian hyväksyminen edes jollain tasolla auttaa arjessa. Tunnistan itsekin kaikki ap:n kuvaamat kohdat. Vuosien varrella ystävät oikealta ja vasemmalta pariutuvat, menevät naimisiin, eroavat ja aloittavat kierroksen alusta. Itse olen missannut ne kaikki kierrokset. Ketään ei löydy mistään, vaikka kuinka päin olisi. Hyviä ja ihania miehiä on, mutta eivät ikinä ole vapaina. 

"En usko, että ulkopuoliset ymmärtää kuinka surullinen oikeasti olen"

Minäkin olen lapseton ja sinkku vasten tahtoani. Olen muutaman kerran ollut brutaalin rehellinen kun joku on kysellyt tai kommentoinut elämäntilannettani, ja katsonut kysyjää suoraan silmiin, ja sanonut, että "on kylmää ja tyhjää elää yksin, ilman että saa antaa tai vastaanottaa rakkautta". Vastapuolen reaktio on ollut aina mielenkiintoinen, siitä syntyy semmoinen tosi outo hetki, kun toinen ei oikeasti tiedä mitä sanoa tai miten pitäisi reagoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.

Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.

Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.

Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut. 

Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.

Tää on tosi hyvin kuvattu! Itsekkin olen tehnyt välillä paljon töitä, jotta pystyin uppoamaan johonkin. Lopputulos näissä oli aina se, että jos jokin projekti meni pieleen tai tuli muuta takapakkia, tuntu kun elämältä olisi vedetty pohja. Ei ollut mitään muuta, joka pitäisi kasassa. Silloin täysin tajusi miten yksinäiseltä tuntuu, ja mitä on, kun ei ole puolisoa vierellä.

Ap

Tein paljon töitä erään työpaikkani ison ja merkittävän projektin kanssa osana ryhmää, illat sai hyvin kulutettua siihen. Päästiin tavoitteisiin, meitä kehuttiin semmoisessa gaala illanvietossa, ja työnantaja maksoi hyvin avokätiset bonuksetkin. 

 

Mutta kaikki se "glooria" tuntui ihan tyhjältä: ainoa mitä osasin ajatella siinä tilanteessa oli että nyt tämäkin teennäinen pakokeino yksinäisyydestä, tämä projekti jolla sain täytettyä hetkeksi tyhjyyttä, on otettu minulta pois. 

Mä luulen että yksinäisyys on rikkonut jotain mun pään sisältä. Toivottavasti ei pysyvästi. 

Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus, mutta siinä kaikki projektin jäsenet saivat kehuja ja sellaisen pienen pystin. Kiitosten jälkeen huomasin, että muut ottivat puhelimet esiin, ottivat kuvan pystistä ja laittoivat puolisolle raporttia. Mutta mulle ei ollut ketään kelle kertoa. Seison sitten siinä yksin se pysti kädessä. Oli ihan hiton surullinen hetki.

Ap

 

Eikö sulla siis ollut ketään ystävää, kavereiden chattiryhmää, perheen whatsapp-ryhmää tai mitään minne raportoida pystistä?

 

Eli onko yksinäisyys muutenkin seuranasi, ei vain kumppanin puutteen muodossa? 

Ei ne muut ymmärrä sitä. Ei mun kaverit oo samalla alalla, eikä oikein uraorientuneita. Toki varmasti kommentoisivat kivasti, mutta ei se ole sama asia. Ja en ole tottunut jakamaan tälläisiä asioita vanhempien kanssa.

Ja tuo oli ap.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parhaiten onnistaa kun on itse aloitteellinen. Ei tarvitse kuin alkaa juttelemaan niitä näitä.

 

Ei tarvitse olla aloitteellinenkaan.

Ihmiset tulevat juttelemaan iloiselle ja kepeälle tyypille, joka ei vaikuta ahdistuneelta. Jos on jatkuvasti itku kurkussa, voi vaikuttaa vaikeammin lähestyttävältä eikä ainakaan magneettiselta.

Mitäh, ai, että Suomessa tullaan vaan juttelemaan, kun on vaan iloinen ja kepeä? Semmoista en ole kyllä koskaan kuullut! Tämä ehkä pätee ainoastaan nätteille, laittauttuneille, ja nuorille naisille, eikä silloin tarvitse edes olla iloinen ja kepeä.

Ap

Kyllä sulle varmasti löytyy hyvä mies mikäli niin haluat.

Osa meistä arvostaa syvällisyyttä sekä herkkyyttä ja se välittyy todella hyvin tuosta kirjoittamastasi aloituksesta.

Itse hyvin syvällisenä miehenä ajattelin myös etten koskaan kiinnostu kenestäkään tai löydä ketään, sillä ulkonäköni puolesta vedin puoleeni lähinnä koreita mutta varsin yksinkertaisia, kevytkenkäisiä naisia.

Älä menetä vielä toivoa😊

Kiitos, mutta miten tuollaista syvällistä puolta pystyy osoittamaan tuntemattomille, että he kiinnostuisivat? Jos juttelee kepoisasti muiden kanssa, niin ei siitä tulee syvällistä puolta esiin. Se vaatisi sen, että tuntisi toisen riittävän pitkän aikaa. Mutta en törmää tälläisiin sinkkuihin oikein missään.

Ap

Tohon en osaa oikein muuta sanoa kun että sen vaan kohdatessa aistii jos toinenkin on samanlainen syvällinen ihminen, se että pinnallinen small talk ei suju kummaltakaan on oikeastaan aikalailla näkyvin merkki siitä.

Ja toi aloituksesi oli muuten varsin sytyttävä😊