Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva suru siitä, että mulla ei ole parisuhdetta, tekee minut surulliseksi
19.08.2026 |
En jaksaisi tätä tunnetta enää: olen jatkuvasti surullinen siitä, että mulla ei ole parisuhdetta. Vaikka kuinka yritän tehdä ja kokea kaikenlaista, tämä fiilis vaan jäytää sisällä. Se on jatkuvasti läsnä, kun herään aamulla tai menen nukkumaan illalla.
Mulla oli pitkä suhde vajaa kolmekymppiseksi. Puoliso oli minulle tosi rakas, ja meillä oli paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Kuitenkin elämäntilanne muuttui, hän joutui muuttamaan toisaalle ja samalla hänellä alkoi menojalka vipattamaan, eikä sitoutuminen sitten houkutellutkaan.
Itse rakastin sitä elämää, kun oli puoliso vierellä. Jos yöllä heräsi, sai halata toista. Aamulla laittoi kahvit myös toiselle. Kun tuli kotiin, oli ihana, kun olohuoneesta huikattiin moikat, ja sitten vaihdettiin päivän kuulumiset. Iltaisin voitiin katsoa televisiota yhdessä, ja viikonloppuisin oli kaikenlaista menoa.
Ihan rutistun kasaan välillä, kun ajattelen tuota aikaa. Kaipaan sitä niin paljon, kun minulla oli läheinen tuki ja turva. Vaikka elämä on periaatteessa hyvää, mulla on kivoja harrastuksia, jotka täyttää illat ja usein viikonloput, mulla on hyviä tyyppejä ympärillä, hyvä työ, ja keksin myös yksin tekemistä, tuo parisuhteen kaipuu ei vaan hellitä. Lähinnä ei ole ketään niin läheistä, jonka kanssa olisi jatkuvasti tekemisissä. Muo ärsyttää olla koko ajan onneton, mutta tää on surua, jota en saa surtua pois. Koen olevani yksinäinen joutsen, joka vuodesta toiseen seilaan yksin, vaikka haluaisi puolison ja perheen.
Olen siis ollut jo vuosia sinkkuna, enkä vaan löydä uutta puolisoa. Olen koittanut nettideittejä, käynyt sinkkutapahtumissa, juttelen eri paikoissa ihmisten kanssa jne, mutta en vaan löydä omaa tyyppiä. En ole epätoivoinen, mutta huomaan latistuvani, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä, joilla on parisuhde. On tosi vaikea törmätä edes jotenkin järkevän oloisiin sinkkuihin, suurin osa omissa piireissä on parisuhteessa.
En usko, että ulkopuoliset ymmärtää kuinka surullinen oikeasti olen. Se, mitä elämässä arvostan korkealle, puuttuu itseltä, enkä vaan pysty saavuttamaan sitä, vaikka miten haluaisin. Monet ystävät, jotka ovat olleet pitkään sinkkuja, ovat nyt lähivuosina löytäneet puolison, mutta mulle vaan tätä onnea ei suoda.
En haluaisi hukata elämääni tähän suremiseen, mutta se ei lopu, vaikka yritän.
Missä on mun oma tyyppi?! Lupaan olla hyvä puoliso, jos sellaisen joskus löydän.
Onko muita, ketkä tuntee näin? Ootteko saaneet tän surun joskus loppumaan?
Kommentit (343)
Etsi ulkomailta (mieluiten ei-muslimeista kulttuurieron takia), jos Suomesta ei löydy! Monessa muussa maassa ollaan parisuhde- ja perhekeskeisempiä.
Rukoile puolisoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.
Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään.
Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.
Ap
Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä.
Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä.
Tää kuulostaa ihan samalta, kun mitä itse mietin! Munhun oltiin usein ihastuneita nuorempana, mutta itse olin silloin suhteessa. Sitten kun se päättyi, jotenkin oletin löytäväni uuden tyypin lähivuosien aikana.
No, en löytänyt. Monesti olen pettynyt, yhtään onnistumista ei ole. Välillä ei vaan jaksaisi tätä enää. Tuntuu, kuin olisin vääränlainen. Luostaria en ole tosin harkinnut, mutta kaikkea muuta kyllä. Tämä suru on niin syvällä, että välillä mennään syvissä vesissä.
Ap
Mikset ota yhteyttä niihin ihastuneisiin miehiin sit? Ovatko kaikki muka varattuja? Voishan osa niistä olla edelleenkin kiinnostuneita.
Mulle tuli ero 8 vuotta sitten. Nykyään ei ole surua kuin harvoin hetkittäin. Jotenkin tottunut vaan asumaan itsekseen. En ole deittailua juuri yrittänytkään. Itsekseen vaan lenkkiä, treeniä, kokkailua, erähommia, kaikenlaista. Usein moikkaan, kun tulen kotiin, ja sanon hyvät yöt, kun menen nukkumaan, vaikka ei ole muita täällä. m50
Minulta loppui se suru, kun olin jonkin aikaa huonossa suhteessa. Nyt olen onnellinen yksin. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole paras tapa päästä siitä surusta eroon.
Se ihminen, tuleva kumppani, on tälläkin hetkellä jossain, esim. kotisohvalla istumassa, siitä ei ole kyse etteikö häntä olisi. Sinkkuna kannattaa aina unelmoida positiivisesti noin, ihanaa ja kutkuttavaa! Kyse on vain siitä miten ja missä hänet kohtaa. Ns. naula arkkuun on se, että lakkaa uskomasta, luovuttaa, yrittää asennoitua sellaiseen elämään jollaista ei edes halua. Pessimismi on myrkkyä ihmisen hyvinvoinnille ja rampauttaa hänen toimintaansa. Rakkauden syksy🍁🍂, rakkauden talvi, rakkauden kevät🌱, rakkauden kesä🌳. Joskus merkityksellinen kohtaaminen tapahtuu, jos ei vetäydy ja sulkeudu vaan on avoin uusille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro rehellisesti, mitä vikaa sinussa on? Oletko ylipainoinen, kalju, työtön, persu tai mt-potilas?
riittää, että on tavallinen mies. sellainen ei kelpaa suomalaisille naisille.
lisäksi parisuhdetta hakevia miehiä on suomessa 10 jokaista parisuhdetta hakevaa naista kohti
Taitaa olla päinvastoin, suurin osa suomalaisista miehistä etsii vaan irtoseksiä tai sitten on niin ihmiskammoisia ja/tai laiskoja, että pitäisi kotiovelta hakea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.
Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut.
Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.
Tää on tosi hyvin kuvattu! Itsekkin olen tehnyt välillä paljon töitä, jotta pystyin uppoamaan johonkin. Lopputulos näissä oli aina se, että jos jokin projekti meni pieleen tai tuli muuta takapakkia, tuntu kun elämältä olisi vedetty pohja. Ei ollut mitään muuta, joka pitäisi kasassa. Silloin täysin tajusi miten yksinäiseltä tuntuu, ja mitä on, kun ei ole puolisoa vierellä.
Ap
Tein paljon töitä erään työpaikkani ison ja merkittävän projektin kanssa osana ryhmää, illat sai hyvin kulutettua siihen. Päästiin tavoitteisiin, meitä kehuttiin semmoisessa gaala illanvietossa, ja työnantaja maksoi hyvin avokätiset bonuksetkin.
Mutta kaikki se "glooria" tuntui ihan tyhjältä: ainoa mitä osasin ajatella siinä tilanteessa oli että nyt tämäkin teennäinen pakokeino yksinäisyydestä, tämä projekti jolla sain täytettyä hetkeksi tyhjyyttä, on otettu minulta pois.
Mä luulen että yksinäisyys on rikkonut jotain mun pään sisältä. Toivottavasti ei pysyvästi.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus, mutta siinä kaikki projektin jäsenet saivat kehuja ja sellaisen pienen pystin. Kiitosten jälkeen huomasin, että muut ottivat puhelimet esiin, ottivat kuvan pystistä ja laittoivat puolisolle raporttia. Mutta mulle ei ollut ketään kelle kertoa. Seison sitten siinä yksin se pysti kädessä. Oli ihan hiton surullinen hetki.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se ihminen, tuleva kumppani, on tälläkin hetkellä jossain, esim. kotisohvalla istumassa, siitä ei ole kyse etteikö häntä olisi. Sinkkuna kannattaa aina unelmoida positiivisesti noin, ihanaa ja kutkuttavaa! Kyse on vain siitä miten ja missä hänet kohtaa. Ns. naula arkkuun on se, että lakkaa uskomasta, luovuttaa, yrittää asennoitua sellaiseen elämään jollaista ei edes halua. Pessimismi on myrkkyä ihmisen hyvinvoinnille ja rampauttaa hänen toimintaansa. Rakkauden syksy🍁🍂, rakkauden talvi, rakkauden kevät🌱, rakkauden kesä🌳. Joskus merkityksellinen kohtaaminen tapahtuu, jos ei vetäydy ja sulkeudu vaan on avoin uusille ihmisille.
Kiva ajatus, mutta ei vaan jaksa vuodesta toiseen yrittää uskoa, kun ei saa mitään todisteita, että olisi mitenkään lähempänä edes rakkauden löytämistä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.
Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut.
Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.
Tää on tosi hyvin kuvattu! Itsekkin olen tehnyt välillä paljon töitä, jotta pystyin uppoamaan johonkin. Lopputulos näissä oli aina se, että jos jokin projekti meni pieleen tai tuli muuta takapakkia, tuntu kun elämältä olisi vedetty pohja. Ei ollut mitään muuta, joka pitäisi kasassa. Silloin täysin tajusi miten yksinäiseltä tuntuu, ja mitä on, kun ei ole puolisoa vierellä.
Ap
Tein paljon töitä erään työpaikkani ison ja merkittävän projektin kanssa osana ryhmää, illat sai hyvin kulutettua siihen. Päästiin tavoitteisiin, meitä kehuttiin semmoisessa gaala illanvietossa, ja työnantaja maksoi hyvin avokätiset bonuksetkin.
Mutta kaikki se "glooria" tuntui ihan tyhjältä: ainoa mitä osasin ajatella siinä tilanteessa oli että nyt tämäkin teennäinen pakokeino yksinäisyydestä, tämä projekti jolla sain täytettyä hetkeksi tyhjyyttä, on otettu minulta pois.
Mä luulen että yksinäisyys on rikkonut jotain mun pään sisältä. Toivottavasti ei pysyvästi.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus, mutta siinä kaikki projektin jäsenet saivat kehuja ja sellaisen pienen pystin. Kiitosten jälkeen huomasin, että muut ottivat puhelimet esiin, ottivat kuvan pystistä ja laittoivat puolisolle raporttia. Mutta mulle ei ollut ketään kelle kertoa. Seison sitten siinä yksin se pysti kädessä. Oli ihan hiton surullinen hetki.
Ap
Eikö sulla siis ollut ketään ystävää, kavereiden chattiryhmää, perheen whatsapp-ryhmää tai mitään minne raportoida pystistä?
Eli onko yksinäisyys muutenkin seuranasi, ei vain kumppanin puutteen muodossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle tuli ero 8 vuotta sitten. Nykyään ei ole surua kuin harvoin hetkittäin. Jotenkin tottunut vaan asumaan itsekseen. En ole deittailua juuri yrittänytkään. Itsekseen vaan lenkkiä, treeniä, kokkailua, erähommia, kaikenlaista. Usein moikkaan, kun tulen kotiin, ja sanon hyvät yöt, kun menen nukkumaan, vaikka ei ole muita täällä. m50
Itse toivoisin myös pääseväni tähän tilaan, mutta jotenkin en pääse.
Ap
Onko siitä surusta välttämätöntä päästä eroon? Uskoisin, että asian hyväksyminen edes jollain tasolla auttaa arjessa. Tunnistan itsekin kaikki ap:n kuvaamat kohdat. Vuosien varrella ystävät oikealta ja vasemmalta pariutuvat, menevät naimisiin, eroavat ja aloittavat kierroksen alusta. Itse olen missannut ne kaikki kierrokset. Ketään ei löydy mistään, vaikka kuinka päin olisi. Hyviä ja ihania miehiä on, mutta eivät ikinä ole vapaina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"En usko, että ulkopuoliset ymmärtää kuinka surullinen oikeasti olen"
Minäkin olen lapseton ja sinkku vasten tahtoani. Olen muutaman kerran ollut brutaalin rehellinen kun joku on kysellyt tai kommentoinut elämäntilannettani, ja katsonut kysyjää suoraan silmiin, ja sanonut, että "on kylmää ja tyhjää elää yksin, ilman että saa antaa tai vastaanottaa rakkautta". Vastapuolen reaktio on ollut aina mielenkiintoinen, siitä syntyy semmoinen tosi outo hetki, kun toinen ei oikeasti tiedä mitä sanoa tai miten pitäisi reagoida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.
Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut.
Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.
Tää on tosi hyvin kuvattu! Itsekkin olen tehnyt välillä paljon töitä, jotta pystyin uppoamaan johonkin. Lopputulos näissä oli aina se, että jos jokin projekti meni pieleen tai tuli muuta takapakkia, tuntu kun elämältä olisi vedetty pohja. Ei ollut mitään muuta, joka pitäisi kasassa. Silloin täysin tajusi miten yksinäiseltä tuntuu, ja mitä on, kun ei ole puolisoa vierellä.
Ap
Tein paljon töitä erään työpaikkani ison ja merkittävän projektin kanssa osana ryhmää, illat sai hyvin kulutettua siihen. Päästiin tavoitteisiin, meitä kehuttiin semmoisessa gaala illanvietossa, ja työnantaja maksoi hyvin avokätiset bonuksetkin.
Mutta kaikki se "glooria" tuntui ihan tyhjältä: ainoa mitä osasin ajatella siinä tilanteessa oli että nyt tämäkin teennäinen pakokeino yksinäisyydestä, tämä projekti jolla sain täytettyä hetkeksi tyhjyyttä, on otettu minulta pois.
Mä luulen että yksinäisyys on rikkonut jotain mun pään sisältä. Toivottavasti ei pysyvästi.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus, mutta siinä kaikki projektin jäsenet saivat kehuja ja sellaisen pienen pystin. Kiitosten jälkeen huomasin, että muut ottivat puhelimet esiin, ottivat kuvan pystistä ja laittoivat puolisolle raporttia. Mutta mulle ei ollut ketään kelle kertoa. Seison sitten siinä yksin se pysti kädessä. Oli ihan hiton surullinen hetki.
Ap
Eikö sulla siis ollut ketään ystävää, kavereiden chattiryhmää, perheen whatsapp-ryhmää tai mitään minne raportoida pystistä?
Eli onko yksinäisyys muutenkin seuranasi, ei vain kumppanin puutteen muodossa?
Ei ne muut ymmärrä sitä. Ei mun kaverit oo samalla alalla, eikä oikein uraorientuneita. Toki varmasti kommentoisivat kivasti, mutta ei se ole sama asia. Ja en ole tottunut jakamaan tälläisiä asioita vanhempien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaiten onnistaa kun on itse aloitteellinen. Ei tarvitse kuin alkaa juttelemaan niitä näitä.
Ei tarvitse olla aloitteellinenkaan.
Ihmiset tulevat juttelemaan iloiselle ja kepeälle tyypille, joka ei vaikuta ahdistuneelta. Jos on jatkuvasti itku kurkussa, voi vaikuttaa vaikeammin lähestyttävältä eikä ainakaan magneettiselta.
Mitäh, ai, että Suomessa tullaan vaan juttelemaan, kun on vaan iloinen ja kepeä? Semmoista en ole kyllä koskaan kuullut! Tämä ehkä pätee ainoastaan nätteille, laittauttuneille, ja nuorille naisille, eikä silloin tarvitse edes olla iloinen ja kepeä.
Ap
Kyllä sulle varmasti löytyy hyvä mies mikäli niin haluat.
Osa meistä arvostaa syvällisyyttä sekä herkkyyttä ja se välittyy todella hyvin tuosta kirjoittamastasi aloituksesta.
Itse hyvin syvällisenä miehenä ajattelin myös etten koskaan kiinnostu kenestäkään tai löydä ketään, sillä ulkonäköni puolesta vedin puoleeni lähinnä koreita mutta varsin yksinkertaisia, kevytkenkäisiä naisia.
Älä menetä vielä toivoa😊
Kiitos, mutta miten tuollaista syvällistä puolta pystyy osoittamaan tuntemattomille, että he kiinnostuisivat? Jos juttelee kepoisasti muiden kanssa, niin ei siitä tulee syvällistä puolta esiin. Se vaatisi sen, että tuntisi toisen riittävän pitkän aikaa. Mutta en törmää tälläisiin sinkkuihin oikein missään.
Ap
Tohon en osaa oikein muuta sanoa kun että sen vaan kohdatessa aistii jos toinenkin on samanlainen syvällinen ihminen, se että pinnallinen small talk ei suju kummaltakaan on oikeastaan aikalailla näkyvin merkki siitä.
Ja toi aloituksesi oli muuten varsin sytyttävä😊
Vierailija kirjoitti:
En siis kysy tässä, miten voisin löytää parisuhteen, vaan miten päästä sinuiksi sen kanssa, että en ole omaa tyyppiä kohdannut. Käsittääkseni osa täällä on onnellisesti sinkkuja, niin miten siihen aidosti päästään?
Ap
Itselleni tuli sitä kautta, kun yksinolon pitkittyessä aloin huomata, ettei tämä olekaan itse asiassa hassumpaa elämää.
Lopulta poistin deittisovelluksen, kun en kokenut sellaista enää tarvitsevani.
Nyt en oikeastaan enää osaa nähdä itseäni parisuhteessa, yksinolosta on tullut itselleni se normaalitila, eikä jokin välitila.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.
Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään.
Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.
Ap
Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä.
Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä.
Siis mitkä ihmeen vaihtoehdot nuo on? Itsemurha tai luostari? C'moon nyt.
Mikset lähde vaikka junalla Eurooppaan viettämään aikuisen naisen elämää ja paneskelemaan?
Ehkä kaikkia ei kiinnosta tuntemattomien paneskelu? Haluaisin löytää itselleni rakkaan ihmisen, en panoseuraa.
Ap
Ap:n kaltaisten naisten ongelma on juuri tuo, että olette liian kilttejä, kunnollisia ja herttaisia. Sama ilmiö kuin miehissä, että kusipäisillä häntäheikeillä naisseurasta ei ole pulaa.
Minulla on siskopuoli, joka on sitoutumiskammoinen pers.häiriöinen nainen, jolla on vain lyhyitä suhteita ollut elämässään. Hän on kuin miesmagneetti, miehet rakastuvat ja haluaisivat kesyttää tuhman vampin. Nainen pettää joka suhteessaan ja sinkkuna nai ristiin rastiin niin sinkkumiehiä kuin varattujakin. Tällainen käytös saa miehet jotenkin ihan hurmioon, ovat pahimmillaan valmiita eroamaan vaimoistaan tämän muijan vuoksi. Haluavat antaa hellyyttä ja sitoutua saavuttamattomaan haaveillen häistä ja yhteisestä kodista tämän kanssa. Hukuttavat lahjoihin yms. Miehiä siis olisi aina pitkä jono oven takana, jos sattuisi rakastumaan ja haluaisi heistä jonkun valkata. Älyttömintä on se, että tuo miesten runsaus on tehnyt hänelle jonkinlaisen "auran", joka vetää puoleensa aina uusia miehiä missä liikkuukaan. Silloinkin kun käy vieraalla paikkakunnalla tai ulkomailla vaikka työjutuissa, eli on meikattu ja puettu hillitysti ja käyttäytyykin ihan ihmisiksi, miehet kerääntyvät ympärilleen kuin kärpäset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaiten onnistaa kun on itse aloitteellinen. Ei tarvitse kuin alkaa juttelemaan niitä näitä.
Ei tarvitse olla aloitteellinenkaan.
Ihmiset tulevat juttelemaan iloiselle ja kepeälle tyypille, joka ei vaikuta ahdistuneelta. Jos on jatkuvasti itku kurkussa, voi vaikuttaa vaikeammin lähestyttävältä eikä ainakaan magneettiselta.
Mitäh, ai, että Suomessa tullaan vaan juttelemaan, kun on vaan iloinen ja kepeä? Semmoista en ole kyllä koskaan kuullut! Tämä ehkä pätee ainoastaan nätteille, laittauttuneille, ja nuorille naisille, eikä silloin tarvitse edes olla iloinen ja kepeä.
Ap
Kyllä sulle varmasti löytyy hyvä mies mikäli niin haluat.
Osa meistä arvostaa syvällisyyttä sekä herkkyyttä ja se välittyy todella hyvin tuosta kirjoittamastasi aloituksesta.
Itse hyvin syvällisenä miehenä ajattelin myös etten koskaan kiinnostu kenestäkään tai löydä ketään, sillä ulkonäköni puolesta vedin puoleeni lähinnä koreita mutta varsin yksinkertaisia, kevytkenkäisiä naisia.
Älä menetä vielä toivoa😊
Kiitos, mutta miten tuollaista syvällistä puolta pystyy osoittamaan tuntemattomille, että he kiinnostuisivat? Jos juttelee kepoisasti muiden kanssa, niin ei siitä tulee syvällistä puolta esiin. Se vaatisi sen, että tuntisi toisen riittävän pitkän aikaa. Mutta en törmää tälläisiin sinkkuihin oikein missään.
Ap
Tohon en osaa oikein muuta sanoa kun että sen vaan kohdatessa aistii jos toinenkin on samanlainen syvällinen ihminen, se että pinnallinen small talk ei suju kummaltakaan on oikeastaan aikalailla näkyvin merkki siitä.
Ja toi aloituksesi oli muuten varsin sytyttävä😊
En tiedä, miksi tämä on kerännyt niin paljon alapeukkuja, mutta mun mielestä tää oli kivasti sanottu, kiitos!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.
Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut.
Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.
Tää on tosi hyvin kuvattu! Itsekkin olen tehnyt välillä paljon töitä, jotta pystyin uppoamaan johonkin. Lopputulos näissä oli aina se, että jos jokin projekti meni pieleen tai tuli muuta takapakkia, tuntu kun elämältä olisi vedetty pohja. Ei ollut mitään muuta, joka pitäisi kasassa. Silloin täysin tajusi miten yksinäiseltä tuntuu, ja mitä on, kun ei ole puolisoa vierellä.
Ap
Tein paljon töitä erään työpaikkani ison ja merkittävän projektin kanssa osana ryhmää, illat sai hyvin kulutettua siihen. Päästiin tavoitteisiin, meitä kehuttiin semmoisessa gaala illanvietossa, ja työnantaja maksoi hyvin avokätiset bonuksetkin.
Mutta kaikki se "glooria" tuntui ihan tyhjältä: ainoa mitä osasin ajatella siinä tilanteessa oli että nyt tämäkin teennäinen pakokeino yksinäisyydestä, tämä projekti jolla sain täytettyä hetkeksi tyhjyyttä, on otettu minulta pois.
Mä luulen että yksinäisyys on rikkonut jotain mun pään sisältä. Toivottavasti ei pysyvästi.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus, mutta siinä kaikki projektin jäsenet saivat kehuja ja sellaisen pienen pystin. Kiitosten jälkeen huomasin, että muut ottivat puhelimet esiin, ottivat kuvan pystistä ja laittoivat puolisolle raporttia. Mutta mulle ei ollut ketään kelle kertoa. Seison sitten siinä yksin se pysti kädessä. Oli ihan hiton surullinen hetki.
Ap
Eikö sulla siis ollut ketään ystävää, kavereiden chattiryhmää, perheen whatsapp-ryhmää tai mitään minne raportoida pystistä?
Eli onko yksinäisyys muutenkin seuranasi, ei vain kumppanin puutteen muodossa?
Ei ne muut ymmärrä sitä. Ei mun kaverit oo samalla alalla, eikä oikein uraorientuneita. Toki varmasti kommentoisivat kivasti, mutta ei se ole sama asia. Ja en ole tottunut jakamaan tälläisiä asioita vanhempien kanssa.
Osa näistä muista vain esittää. Ei kannata olla pahoillaan siitä, mitä heillä on tai mitä heillä tuntuu olevan.
Minä pidän työelämän ja kotielämän totaalisesti erillään. Muistan kun sain maisterin paperit ulos, kun sain ulos ensimmäisen oman tieteellisen julkaisun, kun sain sadannen tieteellisen julkaisun, kun sain kiitoksia tutkimuslaitoksen ylimmältä johdolta jne. En ole ikinä kertonut niistä kotona, en kavereille, en vanhemmille enkä kenellekään muulle. Olen suorituksista ylpeä, mutta voin olla ylpeä ihan itsekseni. En myöskään kertonut koulussa (tai lukiossa), jos sain kokeesta kympin, osahan kuvitteli minun saavan pelkästään nelosia, vitosia ja kutosia, ylioppilaskirjoituksen jälkeen totuus paljastui ja eräskin koko lukion minua vihannut alkoikin roikkumaan hihassa silmät suurena.
Puolisoa tarvitsen ihan muuhun kuin elämän, etenkin työelämän huippuhetkiin. Sinne ihan tavalliseen arkeen tai päiviin kun asiat menee pieleen. Muille suon saman ilon. Rauhalliselle, kiltille ihmiselle sukupuolesta riippumatta, joka ei pidä itsestään numeroa, tuo on vaikea rasti. Itselläni onnisti sillä tavalla, että olin yhden illan hieman itsekeskeinen ja röyhkeäkin, seuraavana päivänä toivoin että toinen tykkäisikin kiltistä ja toisen huomioivasta ihmisestä. Muutamia kertoja kävi niin, ettei toinen tykännytkään, kerran kuitenkin kävi toisin.
Vinkki: puhukaa avoimesti turvallisille tutuille, voisiko joku heistä tuntea jonkun kivan sinkun ja järjestää teille treffit. Itse tunnen muutaman kivan ja heille kyllä järjestän jos löydän jonkun joka olisi heille sopiva ja tietäisin heidän toivovan treffejä. Aina treffit ei vie asiaa eteenpäin, mutta ehkä vielä kerran...
Sympatiat täältä. En viitsi sanoa mitään kliseitä.