Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva suru siitä, että mulla ei ole parisuhdetta, tekee minut surulliseksi
19.08.2026 |
En jaksaisi tätä tunnetta enää: olen jatkuvasti surullinen siitä, että mulla ei ole parisuhdetta. Vaikka kuinka yritän tehdä ja kokea kaikenlaista, tämä fiilis vaan jäytää sisällä. Se on jatkuvasti läsnä, kun herään aamulla tai menen nukkumaan illalla.
Mulla oli pitkä suhde vajaa kolmekymppiseksi. Puoliso oli minulle tosi rakas, ja meillä oli paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Kuitenkin elämäntilanne muuttui, hän joutui muuttamaan toisaalle ja samalla hänellä alkoi menojalka vipattamaan, eikä sitoutuminen sitten houkutellutkaan.
Itse rakastin sitä elämää, kun oli puoliso vierellä. Jos yöllä heräsi, sai halata toista. Aamulla laittoi kahvit myös toiselle. Kun tuli kotiin, oli ihana, kun olohuoneesta huikattiin moikat, ja sitten vaihdettiin päivän kuulumiset. Iltaisin voitiin katsoa televisiota yhdessä, ja viikonloppuisin oli kaikenlaista menoa.
Ihan rutistun kasaan välillä, kun ajattelen tuota aikaa. Kaipaan sitä niin paljon, kun minulla oli läheinen tuki ja turva. Vaikka elämä on periaatteessa hyvää, mulla on kivoja harrastuksia, jotka täyttää illat ja usein viikonloput, mulla on hyviä tyyppejä ympärillä, hyvä työ, ja keksin myös yksin tekemistä, tuo parisuhteen kaipuu ei vaan hellitä. Lähinnä ei ole ketään niin läheistä, jonka kanssa olisi jatkuvasti tekemisissä. Muo ärsyttää olla koko ajan onneton, mutta tää on surua, jota en saa surtua pois. Koen olevani yksinäinen joutsen, joka vuodesta toiseen seilaan yksin, vaikka haluaisi puolison ja perheen.
Olen siis ollut jo vuosia sinkkuna, enkä vaan löydä uutta puolisoa. Olen koittanut nettideittejä, käynyt sinkkutapahtumissa, juttelen eri paikoissa ihmisten kanssa jne, mutta en vaan löydä omaa tyyppiä. En ole epätoivoinen, mutta huomaan latistuvani, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä, joilla on parisuhde. On tosi vaikea törmätä edes jotenkin järkevän oloisiin sinkkuihin, suurin osa omissa piireissä on parisuhteessa.
En usko, että ulkopuoliset ymmärtää kuinka surullinen oikeasti olen. Se, mitä elämässä arvostan korkealle, puuttuu itseltä, enkä vaan pysty saavuttamaan sitä, vaikka miten haluaisin. Monet ystävät, jotka ovat olleet pitkään sinkkuja, ovat nyt lähivuosina löytäneet puolison, mutta mulle vaan tätä onnea ei suoda.
En haluaisi hukata elämääni tähän suremiseen, mutta se ei lopu, vaikka yritän.
Missä on mun oma tyyppi?! Lupaan olla hyvä puoliso, jos sellaisen joskus löydän.
Onko muita, ketkä tuntee näin? Ootteko saaneet tän surun joskus loppumaan?
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro rehellisesti, mitä vikaa sinussa on? Oletko ylipainoinen, kalju, työtön, persu tai mt-potilas?
En mitään näistä, ja lisäksi olen nainen, vaikka voihan naisetkin noita kaikkia olla :D
Ap
Sinead O'connor oli
Ai myös persu ja ylipainoinen? Tuskinpa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.
Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään.
Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.
Ap
Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä.
Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä.
Siis mitkä ihmeen vaihtoehdot nuo on? Itsemurha tai luostari? C'moon nyt.
Mikset lähde vaikka junalla Eurooppaan viettämään aikuisen naisen elämää ja paneskelemaan?
Ehkä kaikkia ei kiinnosta tuntemattomien paneskelu? Haluaisin löytää itselleni rakkaan ihmisen, en panoseuraa.
Ap
Otitpa kirjaimellisesti. Samoin taisi olla vähän liian tosikko ja vakavikko tuo edellinenkin kirjoittaja, jolle vastasin.
Mutta saatte te kökkiä ja kököttää paikallaan raskain mielin vaikka loppuelämänne, mikäs siinä!
Joo, ehkä sä et ymmärrä meidän mielenmaisemaa. En minä kökötä missään, mutta olen silti surullinen. Vaikka olisin matkalla, iltasin ja aamuisin nousee kaipuu, joka tuo usein kyyneleet silmiin. Ei siinä auta jotkut reppureissut ja koko ajan meneminen. Ja tästä surusta haluaisin jo luopua!
Ap
Ei kannata tyytyä huonoon tai ylipäätään sellaiseen, johon ei tunne vetoa, siitä tulee vain entistä onnettomammaksi. Suomesta ei kovin helpolla löydä hyvännäköistä ja hyvin käyttäytyvää aikuista miestä. Euroopassa ja jo Ruotsissa niitä riittää ihan eri tavalla. Yleinen taso miehissä on korkeampi, mikään haiseva, kaljuuntuva, lihava ja alkoholisoitunut ilkeä sovinisti ei ole siellä tavis vaan reilusti sen alle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.
Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään.
Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.
Ap
Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä.
Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä.
Siis mitkä ihmeen vaihtoehdot nuo on? Itsemurha tai luostari? C'moon nyt.
Mikset lähde vaikka junalla Eurooppaan viettämään aikuisen naisen elämää ja paneskelemaan?
Ehkä kaikkia ei kiinnosta tuntemattomien paneskelu? Haluaisin löytää itselleni rakkaan ihmisen, en panoseuraa.
Ap
Otitpa kirjaimellisesti. Samoin taisi olla vähän liian tosikko ja vakavikko tuo edellinenkin kirjoittaja, jolle vastasin.
Mutta saatte te kökkiä ja kököttää paikallaan raskain mielin vaikka loppuelämänne, mikäs siinä!
Joo, ehkä sä et ymmärrä meidän mielenmaisemaa. En minä kökötä missään, mutta olen silti surullinen. Vaikka olisin matkalla, iltasin ja aamuisin nousee kaipuu, joka tuo usein kyyneleet silmiin. Ei siinä auta jotkut reppureissut ja koko ajan meneminen. Ja tästä surusta haluaisin jo luopua!
Ap
Etkö kohtaa matkoillakaan ketään?
Ihan ymmärrettävä suru tuo on, mutta ei kai ratkaisuna ole oikein muuta kuin yrittää pitää mieli keveänä ja elää sen surun kanssa? Ja omalla toiminnallaan ei ainakaan pienentää todennäköisyyksiä tavata sitä Sun Tyyppiä. Mutta sen vissiin jo teetkin, siis pysyt liikkeessä ja menet paikkoihin joissa voisi olla sinun tyyppisiä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tyytyä huonoon tai ylipäätään sellaiseen, johon ei tunne vetoa, siitä tulee vain entistä onnettomammaksi. Suomesta ei kovin helpolla löydä hyvännäköistä ja hyvin käyttäytyvää aikuista miestä. Euroopassa ja jo Ruotsissa niitä riittää ihan eri tavalla. Yleinen taso miehissä on korkeampi, mikään haiseva, kaljuuntuva, lihava ja alkoholisoitunut ilkeä sovinisti ei ole siellä tavis vaan reilusti sen alle.
Eihän tuo ole Suomessakaan tavis, todellakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parhaiten onnistaa kun on itse aloitteellinen. Ei tarvitse kuin alkaa juttelemaan niitä näitä.
Vierailija kirjoitti:
Vali vali. Kuole pois kerta noin hankalaa.
Mikä hätänä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen.
Mulla menee välillä kuukausia että en mieti sinkkuuttani ja yksinäisyyttäni, mutta se suru palaa aina kausittain, ja silloin kun se iskee, niin menen aivan pois raiteilta. Se rakkauden ja kosketuksen kaipuu sattuu ihan fyysisenä kipuna, aivan hirveää. Vihaan elämääni noina kausina.
N43
Vierailija kirjoitti:
Parhaiten onnistaa kun on itse aloitteellinen. Ei tarvitse kuin alkaa juttelemaan niitä näitä.
Ei tarvitse olla aloitteellinenkaan.
Ihmiset tulevat juttelemaan iloiselle ja kepeälle tyypille, joka ei vaikuta ahdistuneelta. Jos on jatkuvasti itku kurkussa, voi vaikuttaa vaikeammin lähestyttävältä eikä ainakaan magneettiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen.
Mulla menee välillä kuukausia että en mieti sinkkuuttani ja yksinäisyyttäni, mutta se suru palaa aina kausittain, ja silloin kun se iskee, niin menen aivan pois raiteilta. Se rakkauden ja kosketuksen kaipuu sattuu ihan fyysisenä kipuna, aivan hirveää. Vihaan elämääni noina kausina.
N43
Kyllä sinuakin varten on joku jossain odottamassa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen.
Mulla menee välillä kuukausia että en mieti sinkkuuttani ja yksinäisyyttäni, mutta se suru palaa aina kausittain, ja silloin kun se iskee, niin menen aivan pois raiteilta. Se rakkauden ja kosketuksen kaipuu sattuu ihan fyysisenä kipuna, aivan hirveää. Vihaan elämääni noina kausina.
N43
Kyllä sinuakin varten on joku jossain odottamassa!
Suosittelen kököttämistä ja palstailemista, niin kyllä se sitten tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.
Eräät lyriikat on todella kauniit sinunlaisillesi, (artisti ei tosin mikään erityinen lempparini). Älä ihmeessä sure itseäsi rikki. Se tulee vielä. 😍
Tuolla on joku toinen
Se vielä ei tunne sua
Sinä et usko
Mut se ei sinusta riipu
Et mitään voi
Mitään et kuitenkaan voi
Se tulee sua vastaan
Kävelee samaan huoneeseen
Kaikki on uutta
Ja samalla vanhaa
Et mitään voi
Mitään et sillekään voi
Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää, maailma herää
Hei jokainen yö vie aamua päin
Sä luulet et sua varten
Ei rakkautta oo enempää
Mut se vielä tulee, etkä voi mitään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.
Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään.
Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.
Ap
Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä.
Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä.
Siis mitkä ihmeen vaihtoehdot nuo on? Itsemurha tai luostari? C'moon nyt.
Mikset lähde vaikka junalla Eurooppaan viettämään aikuisen naisen elämää ja paneskelemaan?
Varmaan se, että se ei enää tunnu miltään eikä oikealta. En ole masentunut, mutta joku sisältä on kuollut kun kumppania ei ole vierelle löytynyt.
Pahinta tuntuu se näinä päivinä ettei ole sitä omaa kumppania jolle kertoaa luottamuksellisesti asioita. Kaverit eivät ole sama ja kaikkia luottamuksellisia asioita ei vaan voi kertoa edea omalle kaverille. Mutta kumppanille voisi.
Kun jään eläkkeelle ja jään totaalisesti yksin on muutosten aika..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.
Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään.
Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.
Ap
Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä.
Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä.
Siis mitkä ihmeen vaihtoehdot nuo on? Itsemurha tai luostari? C'moon nyt.
Mikset lähde vaikka junalla Eurooppaan viettämään aikuisen naisen elämää ja paneskelemaan?
Ehkä kaikkia ei kiinnosta tuntemattomien paneskelu? Haluaisin löytää itselleni rakkaan ihmisen, en panoseuraa.
Ap
Otitpa kirjaimellisesti. Samoin taisi olla vähän liian tosikko ja vakavikko tuo edellinenkin kirjoittaja, jolle vastasin.
Mutta saatte te kökkiä ja kököttää paikallaan raskain mielin vaikka loppuelämänne, mikäs siinä!
Joo, ehkä sä et ymmärrä meidän mielenmaisemaa. En minä kökötä missään, mutta olen silti surullinen. Vaikka olisin matkalla, iltasin ja aamuisin nousee kaipuu, joka tuo usein kyyneleet silmiin. Ei siinä auta jotkut reppureissut ja koko ajan meneminen. Ja tästä surusta haluaisin jo luopua!
Ap
Etkö kohtaa matkoillakaan ketään?
Ihan ymmärrettävä suru tuo on, mutta ei kai ratkaisuna ole oikein muuta kuin yrittää pitää mieli keveänä ja elää sen surun kanssa? Ja omalla toiminnallaan ei ainakaan pienentää todennäköisyyksiä tavata sitä Sun Tyyppiä. Mutta sen vissiin jo teetkin, siis pysyt liikkeessä ja menet paikkoihin joissa voisi olla sinun tyyppisiä ihmisiä.
Ei kyllä mun matkoilla ole tavannut ketään, jonka kanssa vaihtaisi enemmän kuin pari lausetta. Ja nekin on yleensä naisia, jotja tulevat juttelemaan. Ei mulla ole käynyt sellaista maagista juttua, että joku tyyppi iskee silmänsä ja tulee juttelemaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Eräät lyriikat on todella kauniit sinunlaisillesi, (artisti ei tosin mikään erityinen lempparini). Älä ihmeessä sure itseäsi rikki. Se tulee vielä. 😍
Tuolla on joku toinen
Se vielä ei tunne sua
Sinä et usko
Mut se ei sinusta riipu
Et mitään voi
Mitään et kuitenkaan voi
Se tulee sua vastaan
Kävelee samaan huoneeseen
Kaikki on uutta
Ja samalla vanhaa
Et mitään voi
Mitään et sillekään voi
Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää, maailma herää
Hei jokainen yö vie aamua päin
Sä luulet et sua varten
Ei rakkautta oo enempää
Mut se vielä tulee, etkä voi mitään
Kiitos kauniista sanoista mutta näin realistina totean, että ei kaikille vain sitä kumppania löydy. Ei kaikille ole olemassa jotain sitä oikeaa joka joskus löytyisi.
Itse yritän päästä sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että minulle sitä kumppania ei ehkä sitten ole tarkoitettu.
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tyytyä huonoon tai ylipäätään sellaiseen, johon ei tunne vetoa, siitä tulee vain entistä onnettomammaksi. Suomesta ei kovin helpolla löydä hyvännäköistä ja hyvin käyttäytyvää aikuista miestä. Euroopassa ja jo Ruotsissa niitä riittää ihan eri tavalla. Yleinen taso miehissä on korkeampi, mikään haiseva, kaljuuntuva, lihava ja alkoholisoitunut ilkeä sovinisti ei ole siellä tavis vaan reilusti sen alle.
Mä kyllä ite pidän suomalaisista miehistä, mutta ne kivat tyypit, jotka tapaan, on aina jo parisuhteessa. Ulkomailla miehet on helposti lipeviä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laske kriteereitäsi, siitä varmaan kaikki on kiinni.
Miksi se olisi mikään ratkaisu, että etsisi kumppanin, joka ei viehätä tai on ihan ok? Se juuri on ideana parisuhteessa, että ollaan jonkun kanssa, joka tuo jotain parempaa verrattuna sinkkuelämään.
Samaa mieltä! Ei se, että on joku, ole tärkeää, vaan se, että löytää jonkun, jolle on tärkeä. Se ei ratkaisi mitään, että ryhtyisin onnettomaan suhteeseen.
Ap
Täällä kohtalotoveri. Mulla on asiat hyvin, nuorempana oli vientiä vaikka muille jakaa, mutta sittemmin olen huomannut, ettei mistään vaan tule mitään. Olen alkanut jo uskomaan siihen, että mussa on joku pahasti vialla. Olen vähän liikaa miehille, nauran kovaa ja en ole mikään hiljainen nainen vailla mielipiteitä.
Vuosien ja vuosien sinkkuus on tehnyt sen, että olen menettänyt luottamuksen itseeni kumppanin löytämisen suhteen plus en enää usko, että voin tavata ketään kelle olisin tärkeä. Se surettaa todella paljon. Niin paljon, että olen pohtinut itse-mu haa tai sitten toisaalta luostariin menemistä. Tämä on mun elämä ja ajattelen että saan lopulta päättää itse, miten jatkan elämää vai jatkanko. Surullista se on! Ei siihen ajatukseen ja tunteeseen koskaan tptu, ettei ole jollekin / kenellekään tärkeä.
Siis mitkä ihmeen vaihtoehdot nuo on? Itsemurha tai luostari? C'moon nyt.
Mikset lähde vaikka junalla Eurooppaan viettämään aikuisen naisen elämää ja paneskelemaan?
Ehkä kaikkia ei kiinnosta tuntemattomien paneskelu? Haluaisin löytää itselleni rakkaan ihmisen, en panoseuraa.
Ap
Otitpa kirjaimellisesti. Samoin taisi olla vähän liian tosikko ja vakavikko tuo edellinenkin kirjoittaja, jolle vastasin.
Mutta saatte te kökkiä ja kököttää paikallaan raskain mielin vaikka loppuelämänne, mikäs siinä!
Joo, ehkä sä et ymmärrä meidän mielenmaisemaa. En minä kökötä missään, mutta olen silti surullinen. Vaikka olisin matkalla, iltasin ja aamuisin nousee kaipuu, joka tuo usein kyyneleet silmiin. Ei siinä auta jotkut reppureissut ja koko ajan meneminen. Ja tästä surusta haluaisin jo luopua!
Ap
Etkö kohtaa matkoillakaan ketään?
Ihan ymmärrettävä suru tuo on, mutta ei kai ratkaisuna ole oikein muuta kuin yrittää pitää mieli keveänä ja elää sen surun kanssa? Ja omalla toiminnallaan ei ainakaan pienentää todennäköisyyksiä tavata sitä Sun Tyyppiä. Mutta sen vissiin jo teetkin, siis pysyt liikkeessä ja menet paikkoihin joissa voisi olla sinun tyyppisiä ihmisiä.
Ei kyllä mun matkoilla ole tavannut ketään, jonka kanssa vaihtaisi enemmän kuin pari lausetta. Ja nekin on yleensä naisia, jotja tulevat juttelemaan. Ei mulla ole käynyt sellaista maagista juttua, että joku tyyppi iskee silmänsä ja tulee juttelemaan.
Ap
Hmm, onpa outoa. Yleensä matkoilla tutustuu jatkuvasti ihmisiin. Toki riippuu varmaan myös vähän missä ja miten matkustaa.
Vierailija kirjoitti:
Sama. En meinaa kestää enää tätä yksinäisyyttä. Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Mutta todennäköisesti tuun ikuisesti olemaan sinkku, ja ajatus siitä tekee kipeää, myönnän.
Ei tätä täytä mikään työ tai matkustelu.
Yksinäisyyttä ja surua voi ainakin välillä paeta tekemällä paljon töitä. En tiedä onko se psykologisesti tervettä tehdä niin, mutta olen välillä sitä harrastanut.
Matkustelukin (yksin siis) on ainakin mulle vähän kaksipiippuinen juttu. On reissuja joilla olen todella nauttinut esimerkiksi kävellä pitkiä lenkkejä yksin jossain hienossa vanhassa kaupungissa. Toisaalta, yksin matkustaessa välillä yksinäisyyden tunne iskee jopa aivan extra kovaa, melkein iskee polvilleen. Sitä ajattelee että olisi niin hienoa jakaa tämä hieno maisema tai kokemus yhdessä jonkun kanssa, sen sijaan että on aina yksin. Aina.
Sinead O'connor oli