Jatkuva suru siitä, että mulla ei ole parisuhdetta, tekee minut surulliseksi
En jaksaisi tätä tunnetta enää: olen jatkuvasti surullinen siitä, että mulla ei ole parisuhdetta. Vaikka kuinka yritän tehdä ja kokea kaikenlaista, tämä fiilis vaan jäytää sisällä. Se on jatkuvasti läsnä, kun herään aamulla tai menen nukkumaan illalla.
Mulla oli pitkä suhde vajaa kolmekymppiseksi. Puoliso oli minulle tosi rakas, ja meillä oli paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Kuitenkin elämäntilanne muuttui, hän joutui muuttamaan toisaalle ja samalla hänellä alkoi menojalka vipattamaan, eikä sitoutuminen sitten houkutellutkaan.
Itse rakastin sitä elämää, kun oli puoliso vierellä. Jos yöllä heräsi, sai halata toista. Aamulla laittoi kahvit myös toiselle. Kun tuli kotiin, oli ihana, kun olohuoneesta huikattiin moikat, ja sitten vaihdettiin päivän kuulumiset. Iltaisin voitiin katsoa televisiota yhdessä, ja viikonloppuisin oli kaikenlaista menoa.
Ihan rutistun kasaan välillä, kun ajattelen tuota aikaa. Kaipaan sitä niin paljon, kun minulla oli läheinen tuki ja turva. Vaikka elämä on periaatteessa hyvää, mulla on kivoja harrastuksia, jotka täyttää illat ja usein viikonloput, mulla on hyviä tyyppejä ympärillä, hyvä työ, ja keksin myös yksin tekemistä, tuo parisuhteen kaipuu ei vaan hellitä. Lähinnä ei ole ketään niin läheistä, jonka kanssa olisi jatkuvasti tekemisissä. Muo ärsyttää olla koko ajan onneton, mutta tää on surua, jota en saa surtua pois. Koen olevani yksinäinen joutsen, joka vuodesta toiseen seilaan yksin, vaikka haluaisi puolison ja perheen.
Olen siis ollut jo vuosia sinkkuna, enkä vaan löydä uutta puolisoa. Olen koittanut nettideittejä, käynyt sinkkutapahtumissa, juttelen eri paikoissa ihmisten kanssa jne, mutta en vaan löydä omaa tyyppiä. En ole epätoivoinen, mutta huomaan latistuvani, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä, joilla on parisuhde. On tosi vaikea törmätä edes jotenkin järkevän oloisiin sinkkuihin, suurin osa omissa piireissä on parisuhteessa.
En usko, että ulkopuoliset ymmärtää kuinka surullinen oikeasti olen. Se, mitä elämässä arvostan korkealle, puuttuu itseltä, enkä vaan pysty saavuttamaan sitä, vaikka miten haluaisin. Monet ystävät, jotka ovat olleet pitkään sinkkuja, ovat nyt lähivuosina löytäneet puolison, mutta mulle vaan tätä onnea ei suoda.
En haluaisi hukata elämääni tähän suremiseen, mutta se ei lopu, vaikka yritän.
Missä on mun oma tyyppi?! Lupaan olla hyvä puoliso, jos sellaisen joskus löydän.
Onko muita, ketkä tuntee näin? Ootteko saaneet tän surun joskus loppumaan?
Kommentit (343)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset priorisoivat kaikkea muuta miehen löytämisen, sitoutumisen ja avioliiton edelle. Sitten +30-vuotiaana, eronneena ja karanneena, biologisen kellon tikittäessä, heräävät asiaan. Isojako potentiaalisissa kumppaneissa on silloin jo tehty.
Lisäksi, tyytymättömyys on monen naisen perusasetus. Eroavat hanakasti, mutta ei yksinkään hyvä ole. Kritiikkiä on hyvä ottaa vastaan eikä leimata kaikkea "naisvihaksi". Vähempi uhriutuminen myös lisäisi tyytyväisyyttä.
Paskat, älä viitti lässyttää. Ulosannin perusteella en ihmettelisi jos olet jäänyt isojaon ulkopuolelle.
Mutta se on totta että parhaat miehet kyllä löytää itselleen kumppanin jo 18-30v iässä ja tämä ei taas ole naisten syy.
Ulosantisi alkaa kirosanalla. Peiliin katsomisen paikka siis.
Mutta kiva, jos viestini osui ja herätti tunteita.
Isojaon ulkopuolelle en jäänyt, vaan olin tietenkin mukana. Naimisissa jo puolet elämästäni. Priorisoikaa asioita, jotka ovat teille tärkeitä, niin ei tarvitse myöhemmin katua.
Samaistun ja ymmärrän. Mulla on lisäksi vielä haave lapsista. Lapsia en yksin aio hankkia, eli pitäisi ensin löytää se kumppani, kuin neulas heinäsuovasta etsisi. Tälleen kolmekymppisenä naisena välillä vähän ahdistaa.
Et kysynyt miten löytää parisuhde, mutta sen puute tekee sinut onnettomaksi. En usko että sitä tyhjiötä voi oikein muulla täyttää. Ihminen on laumaeläin ja sinä kaipaat miestä. Sellaiset ihmiset, ketkä on sinkkuina onnellisina, ovat jollain tapaa erilaisia kuin sinä. He eivät kaipaa sitä, mitä sinä kaipaat. Sinä et kuitenkaan ole, etkä todennäköisesti tule olemaan onnellinen sinkkuna, vaikka mitä tekisit. Ainoa vaihtoehto on löytää mies. Lähde merta edemmäs kalaan. Ala reissata tai lähde töihin ulkomaille. Eurooppa on täynnä sinulle sopivia sinkkumiehiä.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun ja ymmärrän. Mulla on lisäksi vielä haave lapsista. Lapsia en yksin aio hankkia, eli pitäisi ensin löytää se kumppani, kuin neulas heinäsuovasta etsisi. Tälleen kolmekymppisenä naisena välillä vähän ahdistaa.
Älä turhia ahdistu. Olet vielä nuori.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaatko ap miten usein miehet kertoo että olivat tuuliajolla, elämänhallinta kateissa, mikään ei sujunut, ja tadaa kun elämään astui nainen, kaikki alkui sujua paremmin?
Oletko usein lukenut vastaavaa toisinpäin? Että päihde- ja mielenterveysongelmaisen naisen elämään astuu menestyvä, asiansa hoitava sporttinen ja terveitä elämäntapoja noudattava mies ja nostaa tämän naisen uran ja terveyden uusiin sfääreihin? Aivan, koska sitä ei tapahtu.
On surullinen tosiasia, että parisuhde lyhentää naisen elinikää ja pidetää miehen. Avioero keski-iässä pidentää naisen elinajanodotetta ja miehellä se laskee radikaalisti. Jos nainen kotiutuu sydänoperaatiosta, hänen kuntoutumisensa ennuste on parempi jos kotona EI ole miestä. Eikö ole villiä kun rupeaa ajattelemaan? Melkeinkuin luonnossa olisi virhe, joka normalisoi sen että toinen sukupuoli imee elinvoimaa toisesta. Ja silti se on mies, joka mukamas saa "pallon jalkaan" kun menee naimisiin, ehhheheh.
Elämästä pitää nauttia myös ilman kumppania. Joku sopiva voi vielä tulla elämään tai sitten ei, tai siitä sopivastakin voi tulla tuskallinen ero. Opettele nauttimaan harrastuksista, työstä, itsesi kehittämisestä ja liikunnasta ilman parisuhdepakkomiellettä.
On näitäkin, ihan lähipiiristä löytyy. Myös naiset tarvitsevat toisinaan korjaavaa kokemusta elämäänsä, tunnen monia joiden elämä on mennyt takaisin raiteilleen oikeanlaisen miehen kanssa.
Joten älä viitsi yleistää, yhtälailla naisilla on lapsuudentraumoja tai huonoja parisuhteita takanaan. Miehet vaan puhuu näistä asioista hivenen avoimemmin kuin naiset.
Tietysti naisillakin on lapsuustraumoja ja huonoja parisuhteita taustalla. Pointti oli siinä, että aina löytyy naisia, jotka rakastuvat näihin rikkinäisiin miehiin ja hoivaavat heidät kuntoon. Toisin päin on erittäin harvinaista! Päin vastoin, ja lisäkai mies useammin kuin nainen hylkää puolisonsa, kun tämä sairastuu vaikeasti/kroonisesti. Turha väittää faktoja vastaan.
Tuo on ihan selvää, että nainen voi huonommin, esim jonkun sydänoperaation jälkeen, kun menee kotiin, kun siellä on se mies passattavana. Jos taas mies on käynyt siellä sydänoperaatiossa ja tulee kotiin, niin nainen hoitaa ja huoltaa miestä.
Ainakin vanhemmissa miehissä on sellaisia, että ei ne osaa tehdä edes ruokaa tai muutkaan kotityötä. Kaikki jää naiselle. itse kun tulin aivoverenvuodon jälkeen kotiin, oli kaikki kiellettyä tehdä muutaman kuukauden ajan, mutta eihän se niin mennyt. Jos halusin ruokaa, minun se piti tehdä ja ruokkia se mieskin. Samoin siivoaminen jäi vaan heti minun tehtäväksi jne. Pyykkiä ei olisi saanut laittaa naruille kuivumaan, mutta eihän niitä voinut koneeseenkaan jättää.
Ja turha tulla sanomaan, että mitäs otit tuollaisen ukon. No silloin, kun alettiin olemaan yhdessä, mies teki ruokaa, mutta, kun lasten takia jäin muutamaksi vuodeksi kotiin, mies lopetti kaikki kotitöiden tekemisen. ja kun olin jäleen takaisin työelämässä yritin miehelle sanoa, että työnjakoa olisi aika tarkista, mies suuttui ja leikki marttyyria. Oli siivouspäivät pois kotoa ja ei vaan tehnyt ruokaa. Vaikea sitä on toista pakottaa, aikuista ihmistä, joka ei tajua että kotityöt kuuluu hänellekin.
Osa miehistä ei vaan suostu tekemään yhtään mitään kotona ja jotkut ei edes osaa vaikka tehdä ruokaa, vaikka sekin on ihan opittavissa oleva taito. Ei vaan kiinnosta.
Anteeksi, mutta kokemuksesi kuulostaa ihan kamalalta. Miehesi asetti sinut kotiorjan rooliin heti kun palasit sairaalasta, vaikka olit juuri ollut hengenvaarassa ja oli edelleen vaarallista tehdä raskaampia töitä. Voisitko itse tehdä niin jollekin toiselle? Itselle rakkaalle ihmiselle?
Sun miehen käytös ei ihan oikeasti ole ok. Toki jokainen aikuinen saa itse päättää, mitä kestää. Ja millä hinnalla. Mutta miehelläsi selvästi on ainakin hyötysuhde kanssasi.
Voisitko edes kokeilla tehdä niin, että jonain päivänä kokkaatkin vain itsellesi? Niin vähän, ettei siitä riitä toiselle. Siivoat vain omat jälkesi ja annat miehen sotkujen kasautua ja yleisen siisteyden tason laskea? Hoitaisit vain omat asiasi? Älä kiltti anna miehesi jatkaa itsesi käyttöä kotiorjana.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun ja ymmärrän. Mulla on lisäksi vielä haave lapsista. Lapsia en yksin aio hankkia, eli pitäisi ensin löytää se kumppani, kuin neulas heinäsuovasta etsisi. Tälleen kolmekymppisenä naisena välillä vähän ahdistaa.
Kyllä mäkin toivoisin saavani omia lapsia myös. Joskus nuorena toivoin montaa, mutta kun ikää tulee koko ajan lisää, alkaa toivoa, että jos nyt yhden ihmeen saisi. Sekin surettaa päälle. Ja mulla lapsen hankkiminen olisi nimenomaan tärkeää rakkaan ihmisen kanssa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vähän toisenlaista näkökulmaa. Onko sen kultakimpaleen pakko olla puoliso? Tarkoitan, että se itselle maailman tärkein ihminen on joillain jokin muukin, vaikka ystävä. Itse en rehellisesti sanottuna edes kaipaa parisuhdetta. Mulla on yksi aivan huippu ystävä, jonka kanssa voin puhua ihan kaikesta. Uskon, että vaikka joskus löytäisin parisuhteen (mitä en edes aktiivisesti etsi), suhteeni tämän ystävän kanssa pysyisi silti itselleni tärkeämpänä. Koska arvostan eniten henkistä yhteyttä, sitä kuuluisaa samalla aaltopituudella olemista, hyviä keskusteluja, aitoa luottamusta.
Tietysti ymmärrän, että kultakimpaleihmiset ovat harvinaisia löytää, ja on tosi onnekas, jos sellaisen saa osaksi elämäänsä. Mutta todennäköisyys sellaisen löytämiselle kasvaa, jos laajennat hakuasi.
Tää on hyvä näkökulma. Esim lukiossa mulla ei ollut mitään tarvetta seurustella, koska mulla oli monta niin läheistä ystävää, jonka kanssa teki kaikkea yhdessä.
Raaka fakta vaan on, että on todella vaikeaa löytää sellaista ihmistä, joka olisi samassa elämäntilanteessa näin kolmekymppisenä. Mulla on ollut paljon tosi läheisiä ystäviä, mutta sitten he rakentavat taloa tai saavat lapsen, ja aikaa ei oikeasti riitä ystävällä samalla tavalla. Nähdään edelleen, mutta ei se enää onnistu, että laitan viestiä ja kysyn illalla elokuviin. Silloin se tiivis suhde pakostikin väljähtää. Mutta ovat silti rakkaita ystäviä minulle.
Ehkä joskus viisikymppisenä tilanne voi olla eri, kun heillä on lapset aikuisia ja mahdollisesti puolisostakin on erottu. En siis poissulje sitä vaihtoehtoa, että vanhempana se mun kultakimpale on tosiaan läheinen ystävä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro rehellisesti, mitä vikaa sinussa on? Oletko ylipainoinen, kalju, työtön, persu tai mt-potilas?
En mitään näistä, ja lisäksi olen nainen, vaikka voihan naisetkin noita kaikkia olla :D
Ap
:DPaitsi, että naisen ei ole ok olla tuollainen (kalju persu jne)
Mun neuvo on,että lopeta rypeminen.
Tutut miehet sanovat aina, että epätoivo haisee k a u a s , ja se on paras parisuhdekarkotin. Ala jännänaiseksi? ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro rehellisesti, mitä vikaa sinussa on? Oletko ylipainoinen, kalju, työtön, persu tai mt-potilas?
En mitään näistä, ja lisäksi olen nainen, vaikka voihan naisetkin noita kaikkia olla :D
Ap
:DPaitsi, että naisen ei ole ok olla tuollainen (kalju persu jne)
Mun neuvo on,että lopeta rypeminen.
Tutut miehet sanovat aina, että epätoivo haisee k a u a s , ja se on paras parisuhdekarkotin. Ala jännänaiseksi? ;)
Ei jännämieheksi tai jännänaiseksi niin vaan aleta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile ulkomaita?
Tämä.
Ei ole pakko olla Suomessa, hyviä ja omia tyyppejä on myös muualla. Itselläni on nimenomaan helpoin olla usein muiden kuin suomalaisten kanssa. Synkkaa vaan paremmin.
Tuo varmasti toimii monelle, mutta itse taas haluan ehdottomasti äidinkieleltään ja kulttuuriperimältään suomalaisen miehen. Kielen nyanssit ja kulttuurilliset syvälle juurtuneet tavat ym. menisi toiselta ohi ja aina saisi olla selittämässä, mikä vie minusta yhteiselämän hienouden ja yhteyden. Näin me ollaan erilaisia. Jokaiselle jotain jostakin, ehkä 😊
Ja heille jotka koko ajan tyrkyttää, että olen epätoivoinen, niin sitä en ole. Kuten jo aloituksessa sanoin, että mulla on kaikki elämän peruspilarit kohdillaan: on kiva työ, mukavat harrastukset ja hyviä tyyppejä ympärillä. En missään nimessä kökötä kotona koko ajan itkien. Mutta mulla on suru siitä, että mulla ei ole vieressä tärkeää tyyppiä, jota rakastaa ja joka rakastaa. Tiedän itse miltä tuo tunne tuntuu, ja mulla on ikävä sitä. Ihan käsittämätöntä, kuinka monen mielestä ei saa olla surullinen, kun itselle tärkeät haaveet ei toteudu. Mun mielestä suru kuuluu ihmisyyteen, ja monilla on jotain, mitä he surevat.
Kiva kuitenkin, että on paljon ihmisiä, joka ymmärsi mun pointin, ja jakoivat näkemyksiä! Vertaistuki on parasta!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaatko ap miten usein miehet kertoo että olivat tuuliajolla, elämänhallinta kateissa, mikään ei sujunut, ja tadaa kun elämään astui nainen, kaikki alkui sujua paremmin?
Oletko usein lukenut vastaavaa toisinpäin? Että päihde- ja mielenterveysongelmaisen naisen elämään astuu menestyvä, asiansa hoitava sporttinen ja terveitä elämäntapoja noudattava mies ja nostaa tämän naisen uran ja terveyden uusiin sfääreihin? Aivan, koska sitä ei tapahtu.
On surullinen tosiasia, että parisuhde lyhentää naisen elinikää ja pidetää miehen. Avioero keski-iässä pidentää naisen elinajanodotetta ja miehellä se laskee radikaalisti. Jos nainen kotiutuu sydänoperaatiosta, hänen kuntoutumisensa ennuste on parempi jos kotona EI ole miestä. Eikö ole villiä kun rupeaa ajattelemaan? Melkeinkuin luonnossa olisi virhe, joka normalisoi sen että toinen sukupuoli imee elinvoimaa toisesta. Ja silti se on mies, joka mukamas saa "pallon jalkaan" kun menee naimisiin, ehhheheh.
Elämästä pitää nauttia myös ilman kumppania. Joku sopiva voi vielä tulla elämään tai sitten ei, tai siitä sopivastakin voi tulla tuskallinen ero. Opettele nauttimaan harrastuksista, työstä, itsesi kehittämisestä ja liikunnasta ilman parisuhdepakkomiellettä.
On näitäkin, ihan lähipiiristä löytyy. Myös naiset tarvitsevat toisinaan korjaavaa kokemusta elämäänsä, tunnen monia joiden elämä on mennyt takaisin raiteilleen oikeanlaisen miehen kanssa.
Joten älä viitsi yleistää, yhtälailla naisilla on lapsuudentraumoja tai huonoja parisuhteita takanaan. Miehet vaan puhuu näistä asioista hivenen avoimemmin kuin naiset.
Tietysti naisillakin on lapsuustraumoja ja huonoja parisuhteita taustalla. Pointti oli siinä, että aina löytyy naisia, jotka rakastuvat näihin rikkinäisiin miehiin ja hoivaavat heidät kuntoon. Toisin päin on erittäin harvinaista! Päin vastoin, ja lisäkai mies useammin kuin nainen hylkää puolisonsa, kun tämä sairastuu vaikeasti/kroonisesti. Turha väittää faktoja vastaan.
No minä kuulun tähän erittäin harvinaiseen osioon. Mieheni "rakasti minut ehjäksi" jos nyt näin voi sanoa.
Mä olin se mies joka tuolla aiemmin näistä avautui, ja voin sanoa sen hoivauksen toimineen ihan molempiin suuntiin.
Kun kuulin mitä hänen ex oli hänelle tehnyt ja nahjus jatkoi vainoamista suhteemme alkuaikoina niin jännämiehenä kävin pikku kyläreissulla jakamassa oikeutta. Lähti kaupungista sen reissun jälkeen eikä koskaan enää soitellut tai vainonnut muuten. Lisäksi mulla oli ihan kädet täynnä saada toinen luottamaan etten ole pettäjä, enkä väkivaltainen naisia kohtaan kuten edellinen.
Mä sain rakkautta mikä mun elämästä on lapsesta asti puuttunut ja hän turvallisen miehen joka ei satuta tai petä. Kemiat osui meillä kyllä niin nappiin alusta asti että varmaan se on syynä miksi ollaan viihdytty niin hyvin yhdessä.
Löytyisipä itsellenikin vielä tällainen vastinpari... Olisi ihanaa voida olla toiselle jotain, mitä tämä tarvitsee, ja kerrankin myös saada takaisin sitä, mitä itse tarvitsee...
Se on aika erikoinen tunne, tuntuu hyvin hankalalta olla erossa toisistaan kun molemmat kokee olevansa osa toista.
Kaverit tai kukaan muukaan ei ole koskaan ymmärtänyt miksi viihdytään niin hyvin yhdessä tai miten näin pitkään yhdessä monilapsinen pariskunta käyttäytyy kun vastarakastuneet teinit😂
Joka päivä olen hänestä kiitollinen ja hän minusta, tuntuu uskomattomalta että toinen vastaa kaikkiin tarpeisiisi ja sinä hänen.
Toivottavasti sinä löydät oman vastaparisi.😊
No, kuulostat melko tavalliselta tyypiltä. Luultavasti haluat melko tavallisen miehen. Silloin kannattaa panostaa melko perinteisellä tapaa naiselliseen ulkonäköön. Niin se nyt vaan on. Siis pitkät hiukset, meikkiä jne. Kyse ei ole siitä, oletko luonnostasi valtavan kaunis, vaan siitä että haluat näyttää naiselliselta ja viehättävältä.
Sitten jos sinulla on jotain kiinnostuksenkohteita, niin niiden parissa kannattaa yrittää tavata ihmisiä. Toki jos kiinnostuksen kohteesi on esim neulominen ja ranskankieli, niin kannattaa harkita voisiko kiinnostua esimerkiksi retkeilystä. Ehkä siellä metsässä huulipuna ei ole tarpeen.
Ei kai sitä muuta voi. Tuuriahan se osittain on! Saatat tavata sopivan tyypin jo tänään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän toisenlaista näkökulmaa. Onko sen kultakimpaleen pakko olla puoliso? Tarkoitan, että se itselle maailman tärkein ihminen on joillain jokin muukin, vaikka ystävä. Itse en rehellisesti sanottuna edes kaipaa parisuhdetta. Mulla on yksi aivan huippu ystävä, jonka kanssa voin puhua ihan kaikesta. Uskon, että vaikka joskus löytäisin parisuhteen (mitä en edes aktiivisesti etsi), suhteeni tämän ystävän kanssa pysyisi silti itselleni tärkeämpänä. Koska arvostan eniten henkistä yhteyttä, sitä kuuluisaa samalla aaltopituudella olemista, hyviä keskusteluja, aitoa luottamusta.
Tietysti ymmärrän, että kultakimpaleihmiset ovat harvinaisia löytää, ja on tosi onnekas, jos sellaisen saa osaksi elämäänsä. Mutta todennäköisyys sellaisen löytämiselle kasvaa, jos laajennat hakuasi.
Tää on hyvä näkökulma. Esim lukiossa mulla ei ollut mitään tarvetta seurustella, koska mulla oli monta niin läheistä ystävää, jonka kanssa teki kaikkea yhdessä.
Raaka fakta vaan on, että on todella vaikeaa löytää sellaista ihmistä, joka olisi samassa elämäntilanteessa näin kolmekymppisenä. Mulla on ollut paljon tosi läheisiä ystäviä, mutta sitten he rakentavat taloa tai saavat lapsen, ja aikaa ei oikeasti riitä ystävällä samalla tavalla. Nähdään edelleen, mutta ei se enää onnistu, että laitan viestiä ja kysyn illalla elokuviin. Silloin se tiivis suhde pakostikin väljähtää. Mutta ovat silti rakkaita ystäviä minulle.
Ehkä joskus viisikymppisenä tilanne voi olla eri, kun heillä on lapset aikuisia ja mahdollisesti puolisostakin on erottu. En siis poissulje sitä vaihtoehtoa, että vanhempana se mun kultakimpale on tosiaan läheinen ystävä.
Ap
Ymmärrän. Mutta täytyykö ystävän olla saman ikäinen kuin itse, voisiko hän olla vanhempikin? Sellainen, jolla tuota härdelliä ei enää ole (jos sitä on ikinä ollutkaan)? Tietysti tässäkin ongelma olisi se huipputyypin löytyminen.
Tuo on hyvä pointti, että se ennen ollut tiivis ihmissuhde jotenkin väljähtyy, jos siihen tulee etäisyyttä. Koen itse samoin. Siis niiden arkisten asioiden jakaminen ja normaali kanssakäyminen arjessa ikään kuin on sitä liimaa siinä ihmissuhteessa. Vaikka olisi kuinka hyvin yhteen sopivat persoonat ja kiinnostuksen kohteet jne., niin kyllä se suhde saa ihan eri intensiteetin, jos sitä ihmistä näkee ihan tavallisessa arjessaan.
-aiempi
Jos ihailee jotakuta, voi myöhemmin huomata että kulissit romahti. Ja käytti turhaan puolet elämästä vääriin ihmisiin.
Erosin pitkästä liitosta jokunen vuosi sitten.nyt mielelläni hetken yksin.viihdyn yksin.paljon kivaa tekemistä.ystävien ja aikuisten lasten kanssa aikaa viettäen.ihana matkustaa yksin,saa tehdä mitä huvittaa.toivon kuitenkin löytäväni parisuhteen jossakin vaiheessa.olen ajatellut sen niin,että nyt on hyvä.mutta jos tapaisin jonkun kivan tyypin,niin se olisi plussaa.
N48
Vierailija kirjoitti:
Jessus. Minä taas en vähässä kummassa alkaisi kenenkään kanssa parisuhteeseen, saa olla todella ihmeellinen ihminen jos sellainen vielä tapahtuu. Ehkä vain en ole parisuhdeihminen. Tuntuu oudolta, että joku voi olla noin surullinen asiasta, mutta pakko kai se on uskoa. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että ihmisen pitäisi olla tasapainoinen ja tyytyväinen ihan itsekseen, eikä vasta sitten kun löytää sen jonkun.
Tuntuu oudolta, että joku voi olla noin surullinen asiasta
Olen koko elämäni toivonut rakastavaa parisuhdetta ja omaa perhettä. En saanut kumpaakaan, ja lapsien suhteen viimeinen junakin meni jo. Olen lähes itsetuhoisen surullinen, ja hirvittävän yksinäinen. Sinulle se saattaa tuntua oudolta, että minä olen surullinen tilanteestani, mutta usko pois, sitä minä olen.
T. ei-AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jessus. Minä taas en vähässä kummassa alkaisi kenenkään kanssa parisuhteeseen, saa olla todella ihmeellinen ihminen jos sellainen vielä tapahtuu. Ehkä vain en ole parisuhdeihminen. Tuntuu oudolta, että joku voi olla noin surullinen asiasta, mutta pakko kai se on uskoa. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että ihmisen pitäisi olla tasapainoinen ja tyytyväinen ihan itsekseen, eikä vasta sitten kun löytää sen jonkun.
Tuntuu oudolta, että joku voi olla noin surullinen asiasta
Olen koko elämäni toivonut rakastavaa parisuhdetta ja omaa perhettä. En saanut kumpaakaan, ja lapsien suhteen viimeinen junakin meni jo. Olen lähes itsetuhoisen surullinen, ja hirvittävän yksinäinen. Sinulle se saattaa tuntua oudolta, että minä olen surullinen tilanteestani, mutta usko pois, sitä minä olen.
T. ei-AP
Hyvin sanoitettu. Itsetuhoisen surullinen ja hirvittävän yksinäinen. Olen täysin samassa tilanteessa. Olenkin tämän kesäloman aikana päättänyt, että tämä minun maallinen vaellukseni päättyy lähiaikoina tai ainakin lähivuosina. En jaksa enää, enkä missään nimessä kestä ajatusta, että seuraavat mahdolliset 30 vuotta olisivat samanlaisia. Haaveilin myös rakastavasta parisuhteesta ja omasta perheestä, en ole päässyt lähellekään koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jessus. Minä taas en vähässä kummassa alkaisi kenenkään kanssa parisuhteeseen, saa olla todella ihmeellinen ihminen jos sellainen vielä tapahtuu. Ehkä vain en ole parisuhdeihminen. Tuntuu oudolta, että joku voi olla noin surullinen asiasta, mutta pakko kai se on uskoa. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että ihmisen pitäisi olla tasapainoinen ja tyytyväinen ihan itsekseen, eikä vasta sitten kun löytää sen jonkun.
Tuntuu oudolta, että joku voi olla noin surullinen asiasta
Olen koko elämäni toivonut rakastavaa parisuhdetta ja omaa perhettä. En saanut kumpaakaan, ja lapsien suhteen viimeinen junakin meni jo. Olen lähes itsetuhoisen surullinen, ja hirvittävän yksinäinen. Sinulle se saattaa tuntua oudolta, että minä olen surullinen tilanteestani, mutta usko pois, sitä minä olen.
T. ei-AP
Hyvin sanoitettu. Itsetuhoisen surullinen ja hirvittävän yksinäinen. Olen täysin samassa tilanteessa. Olenkin tämän kesäloman aikana päättänyt, että tämä minun maallinen vaellukseni päättyy lähiaikoina tai ainakin lähivuosina. En jaksa enää, enkä missään nimessä kestä ajatusta, että seuraavat mahdolliset 30 vuotta olisivat samanlaisia. Haaveilin myös rakastavasta parisuhteesta ja omasta perheestä, en ole päässyt lähellekään koskaan.
Mulle tuli ihan yllätyksenä että naiset kokee asian näin voimakkaasti, ilmeisesti nykyajan "nainen ei tavitse miestä mihinkään" ei pidä paikkaansa. Olen aina pitnyt vaimoani erityislaatuisena tuossa kun sanoo ettei voisi elää ilman rakastavaa miestä.
Jaksa vielä uskoa vaikkei siltä tunnukkaan, elämä voittaa aina😊
Sitten myöhemmin niille parhaille voi tulla ero, tai puoliso kuolee.