Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jatkuva suru siitä, että mulla ei ole parisuhdetta, tekee minut surulliseksi
19.08.2026 |
En jaksaisi tätä tunnetta enää: olen jatkuvasti surullinen siitä, että mulla ei ole parisuhdetta. Vaikka kuinka yritän tehdä ja kokea kaikenlaista, tämä fiilis vaan jäytää sisällä. Se on jatkuvasti läsnä, kun herään aamulla tai menen nukkumaan illalla.
Mulla oli pitkä suhde vajaa kolmekymppiseksi. Puoliso oli minulle tosi rakas, ja meillä oli paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Kuitenkin elämäntilanne muuttui, hän joutui muuttamaan toisaalle ja samalla hänellä alkoi menojalka vipattamaan, eikä sitoutuminen sitten houkutellutkaan.
Itse rakastin sitä elämää, kun oli puoliso vierellä. Jos yöllä heräsi, sai halata toista. Aamulla laittoi kahvit myös toiselle. Kun tuli kotiin, oli ihana, kun olohuoneesta huikattiin moikat, ja sitten vaihdettiin päivän kuulumiset. Iltaisin voitiin katsoa televisiota yhdessä, ja viikonloppuisin oli kaikenlaista menoa.
Ihan rutistun kasaan välillä, kun ajattelen tuota aikaa. Kaipaan sitä niin paljon, kun minulla oli läheinen tuki ja turva. Vaikka elämä on periaatteessa hyvää, mulla on kivoja harrastuksia, jotka täyttää illat ja usein viikonloput, mulla on hyviä tyyppejä ympärillä, hyvä työ, ja keksin myös yksin tekemistä, tuo parisuhteen kaipuu ei vaan hellitä. Lähinnä ei ole ketään niin läheistä, jonka kanssa olisi jatkuvasti tekemisissä. Muo ärsyttää olla koko ajan onneton, mutta tää on surua, jota en saa surtua pois. Koen olevani yksinäinen joutsen, joka vuodesta toiseen seilaan yksin, vaikka haluaisi puolison ja perheen.
Olen siis ollut jo vuosia sinkkuna, enkä vaan löydä uutta puolisoa. Olen koittanut nettideittejä, käynyt sinkkutapahtumissa, juttelen eri paikoissa ihmisten kanssa jne, mutta en vaan löydä omaa tyyppiä. En ole epätoivoinen, mutta huomaan latistuvani, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä, joilla on parisuhde. On tosi vaikea törmätä edes jotenkin järkevän oloisiin sinkkuihin, suurin osa omissa piireissä on parisuhteessa.
En usko, että ulkopuoliset ymmärtää kuinka surullinen oikeasti olen. Se, mitä elämässä arvostan korkealle, puuttuu itseltä, enkä vaan pysty saavuttamaan sitä, vaikka miten haluaisin. Monet ystävät, jotka ovat olleet pitkään sinkkuja, ovat nyt lähivuosina löytäneet puolison, mutta mulle vaan tätä onnea ei suoda.
En haluaisi hukata elämääni tähän suremiseen, mutta se ei lopu, vaikka yritän.
Missä on mun oma tyyppi?! Lupaan olla hyvä puoliso, jos sellaisen joskus löydän.
Onko muita, ketkä tuntee näin? Ootteko saaneet tän surun joskus loppumaan?
Kommentit (266)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset priorisoivat kaikkea muuta miehen löytämisen, sitoutumisen ja avioliiton edelle. Sitten +30-vuotiaana, eronneena ja karanneena, biologisen kellon tikittäessä, heräävät asiaan. Isojako potentiaalisissa kumppaneissa on silloin jo tehty.
Lisäksi, tyytymättömyys on monen naisen perusasetus. Eroavat hanakasti, mutta ei yksinkään hyvä ole. Kritiikkiä on hyvä ottaa vastaan eikä leimata kaikkea "naisvihaksi". Vähempi uhriutuminen myös lisäisi tyytyväisyyttä.
Paskat, älä viitti lässyttää. Ulosannin perusteella en ihmettelisi jos olet jäänyt isojaon ulkopuolelle.
Mutta se on totta että parhaat miehet kyllä löytää itselleen kumppanin jo 18-30v iässä ja tämä ei taas ole naisten syy.
Ulosantisi alkaa kirosanalla. Peiliin katsomisen paikka siis.
Mutta kiva, jos viestini osui ja herätti tunteita.
Isojaon ulkopuolelle en jäänyt, vaan olin tietenkin mukana. Naimisissa jo puolet elämästäni. Priorisoikaa asioita, jotka ovat teille tärkeitä, niin ei tarvitse myöhemmin katua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun ja ymmärrän. Mulla on lisäksi vielä haave lapsista. Lapsia en yksin aio hankkia, eli pitäisi ensin löytää se kumppani, kuin neulas heinäsuovasta etsisi. Tälleen kolmekymppisenä naisena välillä vähän ahdistaa.
Et kysynyt miten löytää parisuhde, mutta sen puute tekee sinut onnettomaksi. En usko että sitä tyhjiötä voi oikein muulla täyttää. Ihminen on laumaeläin ja sinä kaipaat miestä. Sellaiset ihmiset, ketkä on sinkkuina onnellisina, ovat jollain tapaa erilaisia kuin sinä. He eivät kaipaa sitä, mitä sinä kaipaat. Sinä et kuitenkaan ole, etkä todennäköisesti tule olemaan onnellinen sinkkuna, vaikka mitä tekisit. Ainoa vaihtoehto on löytää mies. Lähde merta edemmäs kalaan. Ala reissata tai lähde töihin ulkomaille. Eurooppa on täynnä sinulle sopivia sinkkumiehiä.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun ja ymmärrän. Mulla on lisäksi vielä haave lapsista. Lapsia en yksin aio hankkia, eli pitäisi ensin löytää se kumppani, kuin neulas heinäsuovasta etsisi. Tälleen kolmekymppisenä naisena välillä vähän ahdistaa.
Älä turhia ahdistu. Olet vielä nuori.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaatko ap miten usein miehet kertoo että olivat tuuliajolla, elämänhallinta kateissa, mikään ei sujunut, ja tadaa kun elämään astui nainen, kaikki alkui sujua paremmin?
Oletko usein lukenut vastaavaa toisinpäin? Että päihde- ja mielenterveysongelmaisen naisen elämään astuu menestyvä, asiansa hoitava sporttinen ja terveitä elämäntapoja noudattava mies ja nostaa tämän naisen uran ja terveyden uusiin sfääreihin? Aivan, koska sitä ei tapahtu.
On surullinen tosiasia, että parisuhde lyhentää naisen elinikää ja pidetää miehen. Avioero keski-iässä pidentää naisen elinajanodotetta ja miehellä se laskee radikaalisti. Jos nainen kotiutuu sydänoperaatiosta, hänen kuntoutumisensa ennuste on parempi jos kotona EI ole miestä. Eikö ole villiä kun rupeaa ajattelemaan? Melkeinkuin luonnossa olisi virhe, joka normalisoi sen että toinen sukupuoli imee elinvoimaa toisesta. Ja silti se on mies, joka mukamas saa "pallon jalkaan" kun menee naimisiin, ehhheheh.
Elämästä pitää nauttia myös ilman kumppania. Joku sopiva voi vielä tulla elämään tai sitten ei, tai siitä sopivastakin voi tulla tuskallinen ero. Opettele nauttimaan harrastuksista, työstä, itsesi kehittämisestä ja liikunnasta ilman parisuhdepakkomiellettä.
On näitäkin, ihan lähipiiristä löytyy. Myös naiset tarvitsevat toisinaan korjaavaa kokemusta elämäänsä, tunnen monia joiden elämä on mennyt takaisin raiteilleen oikeanlaisen miehen kanssa.
Joten älä viitsi yleistää, yhtälailla naisilla on lapsuudentraumoja tai huonoja parisuhteita takanaan. Miehet vaan puhuu näistä asioista hivenen avoimemmin kuin naiset.
Tietysti naisillakin on lapsuustraumoja ja huonoja parisuhteita taustalla. Pointti oli siinä, että aina löytyy naisia, jotka rakastuvat näihin rikkinäisiin miehiin ja hoivaavat heidät kuntoon. Toisin päin on erittäin harvinaista! Päin vastoin, ja lisäkai mies useammin kuin nainen hylkää puolisonsa, kun tämä sairastuu vaikeasti/kroonisesti. Turha väittää faktoja vastaan.
Tuo on ihan selvää, että nainen voi huonommin, esim jonkun sydänoperaation jälkeen, kun menee kotiin, kun siellä on se mies passattavana. Jos taas mies on käynyt siellä sydänoperaatiossa ja tulee kotiin, niin nainen hoitaa ja huoltaa miestä.
Ainakin vanhemmissa miehissä on sellaisia, että ei ne osaa tehdä edes ruokaa tai muutkaan kotityötä. Kaikki jää naiselle. itse kun tulin aivoverenvuodon jälkeen kotiin, oli kaikki kiellettyä tehdä muutaman kuukauden ajan, mutta eihän se niin mennyt. Jos halusin ruokaa, minun se piti tehdä ja ruokkia se mieskin. Samoin siivoaminen jäi vaan heti minun tehtäväksi jne. Pyykkiä ei olisi saanut laittaa naruille kuivumaan, mutta eihän niitä voinut koneeseenkaan jättää.
Ja turha tulla sanomaan, että mitäs otit tuollaisen ukon. No silloin, kun alettiin olemaan yhdessä, mies teki ruokaa, mutta, kun lasten takia jäin muutamaksi vuodeksi kotiin, mies lopetti kaikki kotitöiden tekemisen. ja kun olin jäleen takaisin työelämässä yritin miehelle sanoa, että työnjakoa olisi aika tarkista, mies suuttui ja leikki marttyyria. Oli siivouspäivät pois kotoa ja ei vaan tehnyt ruokaa. Vaikea sitä on toista pakottaa, aikuista ihmistä, joka ei tajua että kotityöt kuuluu hänellekin.
Osa miehistä ei vaan suostu tekemään yhtään mitään kotona ja jotkut ei edes osaa vaikka tehdä ruokaa, vaikka sekin on ihan opittavissa oleva taito. Ei vaan kiinnosta.
Anteeksi, mutta kokemuksesi kuulostaa ihan kamalalta. Miehesi asetti sinut kotiorjan rooliin heti kun palasit sairaalasta, vaikka olit juuri ollut hengenvaarassa ja oli edelleen vaarallista tehdä raskaampia töitä. Voisitko itse tehdä niin jollekin toiselle? Itselle rakkaalle ihmiselle?
Sun miehen käytös ei ihan oikeasti ole ok. Toki jokainen aikuinen saa itse päättää, mitä kestää. Ja millä hinnalla. Mutta miehelläsi selvästi on ainakin hyötysuhde kanssasi.
Voisitko edes kokeilla tehdä niin, että jonain päivänä kokkaatkin vain itsellesi? Niin vähän, ettei siitä riitä toiselle. Siivoat vain omat jälkesi ja annat miehen sotkujen kasautua ja yleisen siisteyden tason laskea? Hoitaisit vain omat asiasi? Älä kiltti anna miehesi jatkaa itsesi käyttöä kotiorjana.
Alue: Aihe vapaa
Sitten myöhemmin niille parhaille voi tulla ero, tai puoliso kuolee.