Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.
Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?
Ihan käsittämättömän törkeää että alat trollata tällaisella asialla pelkästään omaksi huviksesi. Lopeta esiintyminen tällaisen lapsuuden kokeneena.
Otitko itse vastuuta? Minäkään en olisi ottanut jos ei olisi ollut pakko, mutta kukaan ei huomannut eikä edes yrittänyt auttaa. Vai onko sinusta normaalia että 10v hoitaa tiskit ja pyykit sekä auttaa pikkusisaruksen läksyissä ja hoitaa siivouksen? Minusta ei. Lastensuojelusta ei ollut mitään apua koska kukaan ei ottanut tosissaan. 10v on liian nuori tuollaiseen mutta yläasteella olevan olisi pitänyt osata jo olla tukena.
Vähän ohiksena, mutta ihan mielenkiinnosta, millainen suhde sinulla on nyt aikuisena kotitöihin ja muihin vastaaviin arjen askereisiin tuollaisen kokemuksen jälkeen? Itselläni vaihtelee melko neuroottisen ja täysin neuroottisen välillä.
Ja ei tietenkään tarvitse vastata mitään jos et halua tai koet sen liian vaikeaksi.
Tämä onkin kiinnostava juttu. Olen se, jonka joku ei uskonut olleen vastuussa kotitöistä alakoululaisena. Voin kertoa, että todellisuus oli osittain paljon pahempi kuin se mitä täällä viitsin kertoa edes. Mutta siis olen itsekin ihmetellyt sitä, että minä, joka siis hiki hatussa huolehdin että koti on tarpeeksi siisti äidin tullessa töistä, en todellakaan yhtään pidä omaa kotiani siistinä. Itse asiassa huolehdin tosi hyvin sellaisista - mutta vain sellaisista - kotitöistä, joita en joutunut tekemään liikaa liian nuorena. Olisiko sitten niin, että siivouksen osalta teen äitini mallin mukaan, eli en tee yhtään mitään. En hänen opetuksensa mukaan, vaan mallin. Meillä ei kyllä lapsia ole myöskään laitettu siivousvastuuseen. Jos on sotkuista (tai siis kun on sotkuista) niin sitten on. Ei kuulu kellekään. Mies siivoaa sen verran kuin haluaa.
Sitähän luulisi, että minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Mutta ei se mene niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?
Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.
Kannattaa sitten laittaa nopeasti stoppi jos terapeutti vaatii toistuvasti kuvailemaan miltä kropassa tuntuu ja et pysty siihen. Ehdota silloin jotain muuta työskentelytapaa.
Olisiko sinulla ehdottaa vaihtoehtoisia menetelmiä? Hypnoosi ja EMDR kokeiltu. Hypnoosi tuntui miellyttävältä, ei muuta vaikutusta. EMDR ei jotenkin toiminut, tai siis se ei helpottanut oloani mitenkään. Terapeutti sanoikin, etten ole vielä siihen valmis. Olen lähemmäs 50 vuotta, joten toivoisin, että näihin keskittymistä häiritseviin fyysisiin oireisiin löytyisi jokin apu.
Kävin joskus hieronnassa yhdistettynä Neurosonic-hoitoon. Se ei vienyt oireita pois, mutta tuotti paljon kehollista mielihyvää. Sen sijaan traumaterapian yhteydessä Neurosonic ei toiminut yhtä hyvin. Terapian jälkeen olin ylivirittynyt ja koin hankalana sekä keskustelun Neurosonicin aikana sekä jos terapeutti jätti minut sinne yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?
Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.
Kannattaa sitten laittaa nopeasti stoppi jos terapeutti vaatii toistuvasti kuvailemaan miltä kropassa tuntuu ja et pysty siihen. Ehdota silloin jotain muuta työskentelytapaa.
Olisiko sinulla ehdottaa vaihtoehtoisia menetelmiä? Hypnoosi ja EMDR kokeiltu. Hypnoosi tuntui miellyttävältä, ei muuta vaikutusta. EMDR ei jotenkin toiminut, tai siis se ei helpottanut oloani mitenkään. Terapeutti sanoikin, etten ole vielä siihen valmis. Olen lähemmäs 50 vuotta, joten toivoisin, että näihin keskittymistä häiritseviin fyysisiin oireisiin löytyisi jokin apu.
Kävin joskus hieronnassa yhdistettynä Neurosonic-hoitoon. Se ei vienyt oireita pois, mutta tuotti paljon kehollista mielihyvää. Sen sijaan traumaterapian yhteydessä Neurosonic ei toiminut yhtä hyvin. Terapian jälkeen olin ylivirittynyt ja koin hankalana sekä keskustelun Neurosonicin aikana sekä jos terapeutti jätti minut sinne yksin.
Myös uidessa koen jotenkin ikään kuin palaavani itsekseni. Tai en ehkä ole silloin vedessä tämä aivan sama minä kuin nyt, vaan enemmän kuin jokin delfiiniä muistuttava nisäkkään alkumuoto.
Ajatuksia on silloin vedessä ollessa laidasta laitaan, mutta vedessä ollessa ne jotenkin virtaavat sujuvammin eivätkä samaan tapaan takerru kuin muuten. Yleensä en niin kovin kummoisesti viihdy omassa kropassani, mutta tällöin oleminen on helpompaa.
Sen sijaan monessa muussa liikuntamuodossa traumat vyöryvät vaikeammin päälle ja voi ahdistaa ja tulla itsetuhoisia ajatuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?
Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.
Kannattaa sitten laittaa nopeasti stoppi jos terapeutti vaatii toistuvasti kuvailemaan miltä kropassa tuntuu ja et pysty siihen. Ehdota silloin jotain muuta työskentelytapaa.
Olisiko sinulla ehdottaa vaihtoehtoisia menetelmiä? Hypnoosi ja EMDR kokeiltu. Hypnoosi tuntui miellyttävältä, ei muuta vaikutusta. EMDR ei jotenkin toiminut, tai siis se ei helpottanut oloani mitenkään. Terapeutti sanoikin, etten ole vielä siihen valmis. Olen lähemmäs 50 vuotta, joten toivoisin, että näihin keskittymistä häiritseviin fyysisiin oireisiin löytyisi jokin apu.
Kävin joskus hieronnassa yhdistettynä Neurosonic-hoitoon. Se ei vienyt oireita pois, mutta tuotti paljon kehollista mielihyvää. Sen sijaan traumaterapian yhteydessä Neurosonic ei toiminut yhtä hyvin. Terapian jälkeen olin ylivirittynyt ja koin hankalana sekä keskustelun Neurosonicin aikana sekä jos terapeutti jätti minut sinne yksin.
Tuo hieronta voisi olla hyvä juttu. Olen käynyt viikottain jalkahieronnassa. Siinä tulee sellainen lapsenomaisen tyytyväinen, lämmin olo. Vaikka mennessä olisi väsynyt niin kotiin lähtee kuin olisi nukkunut hyvät yöunet. Yleensä en oikeasti nukahda tuossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?
Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.
Kannattaa sitten laittaa nopeasti stoppi jos terapeutti vaatii toistuvasti kuvailemaan miltä kropassa tuntuu ja et pysty siihen. Ehdota silloin jotain muuta työskentelytapaa.
Olisiko sinulla ehdottaa vaihtoehtoisia menetelmiä? Hypnoosi ja EMDR kokeiltu. Hypnoosi tuntui miellyttävältä, ei muuta vaikutusta. EMDR ei jotenkin toiminut, tai siis se ei helpottanut oloani mitenkään. Terapeutti sanoikin, etten ole vielä siihen valmis. Olen lähemmäs 50 vuotta, joten toivoisin, että näihin keskittymistä häiritseviin fyysisiin oireisiin löytyisi jokin apu.
En ehdota mitään, enkä neuvo, kerron vain omasta kokemuksestani.
Minulla auttoi psilosybiinisienet. Otin yhden ns. tripin ja vaikka ajatus siitä tuntui pelottavalta, kokemus ei lopulta ollut sitä. Tuntui, että oma kehoni ja mieleni olisivat ensimmäisen kerran yhdistyneet kunnolla toisiinsa. Pystyin katsomaan itseäni ja menneisyyttäni suoraa ja avoimesti siitä ahdistumatta. Tämä ei toki yksin riittänyt mihinkään, mutta tämän jälkeen aloin saamaan traumapsykoterapiassa opetetuista keinoista apua, kuten esim. maadoittamisesta.
Dissoilen edelleen, mutta se ei ole enää yhtään niin pahaa kuin aiemmin. En ole enää esim. aiheuttanut itselleni vaaratilanteita. Tuota kokemusta aiemmin yritin kerran jopa itsemurhaa ilman, että mieleni oli mitenkään ruorissa siinä mitä olin tekemässä. Dissoilua on myös aiempaa vähemmän. Haluan toki saada tätä työstettyä vielä pidemmälle, mutta vihdoin minulla on sellainen olo, että tästä voi tulla jotain. Maadoittamisen kautta olen oppinut saamaan tilanteen helpommin hallintaani. Toki vieläkin tulee niitä hetkiä, kun en onnistu ottamaan ohjia, mutta tässä konkurssissa kaikki edistyminen on pelkkää voittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?
Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.
Kannattaa sitten laittaa nopeasti stoppi jos terapeutti vaatii toistuvasti kuvailemaan miltä kropassa tuntuu ja et pysty siihen. Ehdota silloin jotain muuta työskentelytapaa.
Olisiko sinulla ehdottaa vaihtoehtoisia menetelmiä? Hypnoosi ja EMDR kokeiltu. Hypnoosi tuntui miellyttävältä, ei muuta vaikutusta. EMDR ei jotenkin toiminut, tai siis se ei helpottanut oloani mitenkään. Terapeutti sanoikin, etten ole vielä siihen valmis. Olen lähemmäs 50 vuotta, joten toivoisin, että näihin keskittymistä häiritseviin fyysisiin oireisiin löytyisi jokin apu.
En ehdota mitään, enkä neuvo, kerron vain omasta kokemuksestani.
Minulla auttoi psilosybiinisienet. Otin yhden ns. tripin ja vaikka ajatus siitä tuntui pelottavalta, kokemus ei lopulta ollut sitä. Tuntui, että oma kehoni ja mieleni olisivat ensimmäisen kerran yhdistyneet kunnolla toisiinsa. Pystyin katsomaan itseäni ja menneisyyttäni suoraa ja avoimesti siitä ahdistumatta. Tämä ei toki yksin riittänyt mihinkään, mutta tämän jälkeen aloin saamaan traumapsykoterapiassa opetetuista keinoista apua, kuten esim. maadoittamisesta.
Dissoilen edelleen, mutta se ei ole enää yhtään niin pahaa kuin aiemmin. En ole enää esim. aiheuttanut itselleni vaaratilanteita. Tuota kokemusta aiemmin yritin kerran jopa itsemurhaa ilman, että mieleni oli mitenkään ruorissa siinä mitä olin tekemässä. Dissoilua on myös aiempaa vähemmän. Haluan toki saada tätä työstettyä vielä pidemmälle, mutta vihdoin minulla on sellainen olo, että tästä voi tulla jotain. Maadoittamisen kautta olen oppinut saamaan tilanteen helpommin hallintaani. Toki vieläkin tulee niitä hetkiä, kun en onnistu ottamaan ohjia, mutta tässä konkurssissa kaikki edistyminen on pelkkää voittoa.
Tapahtuiko tuo jotenkin ohjatusti? Etkö pelännyt etukäteen sitä, jos olisi iskenyt esimerkiksi psykoosi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.
Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?
Ihan käsittämättömän törkeää että alat trollata tällaisella asialla pelkästään omaksi huviksesi. Lopeta esiintyminen tällaisen lapsuuden kokeneena.
Otitko itse vastuuta? Minäkään en olisi ottanut jos ei olisi ollut pakko, mutta kukaan ei huomannut eikä edes yrittänyt auttaa. Vai onko sinusta normaalia että 10v hoitaa tiskit ja pyykit sekä auttaa pikkusisaruksen läksyissä ja hoitaa siivouksen? Minusta ei. Lastensuojelusta ei ollut mitään apua koska kukaan ei ottanut tosissaan. 10v on liian nuori tuollaiseen mutta yläasteella olevan olisi pitänyt osata jo olla tukena.
Vähän ohiksena, mutta ihan mielenkiinnosta, millainen suhde sinulla on nyt aikuisena kotitöihin ja muihin vastaaviin arjen askereisiin tuollaisen kokemuksen jälkeen? Itselläni vaihtelee melko neuroottisen ja täysin neuroottisen välillä.
Ja ei tietenkään tarvitse vastata mitään jos et halua tai koet sen liian vaikeaksi.
Tämä onkin kiinnostava juttu. Olen se, jonka joku ei uskonut olleen vastuussa kotitöistä alakoululaisena. Voin kertoa, että todellisuus oli osittain paljon pahempi kuin se mitä täällä viitsin kertoa edes. Mutta siis olen itsekin ihmetellyt sitä, että minä, joka siis hiki hatussa huolehdin että koti on tarpeeksi siisti äidin tullessa töistä, en todellakaan yhtään pidä omaa kotiani siistinä. Itse asiassa huolehdin tosi hyvin sellaisista - mutta vain sellaisista - kotitöistä, joita en joutunut tekemään liikaa liian nuorena. Olisiko sitten niin, että siivouksen osalta teen äitini mallin mukaan, eli en tee yhtään mitään. En hänen opetuksensa mukaan, vaan mallin. Meillä ei kyllä lapsia ole myöskään laitettu siivousvastuuseen. Jos on sotkuista (tai siis kun on sotkuista) niin sitten on. Ei kuulu kellekään. Mies siivoaa sen verran kuin haluaa.
Sitähän luulisi, että minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Mutta ei se mene niin.
Kiitos vastauksestasi. Mielenkiintoista ja jotenkin myös varovaisen positiivisen kuuloista, että suhtaudut kotitöihin tuolla asenteella ja myös itsemyötätuntoisesti. Parasta tietenkin on se, että lapsesi eivät ole joutuneet kokemaan sitä mitä sinä jouduit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?
Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.
Kannattaa sitten laittaa nopeasti stoppi jos terapeutti vaatii toistuvasti kuvailemaan miltä kropassa tuntuu ja et pysty siihen. Ehdota silloin jotain muuta työskentelytapaa.
Olisiko sinulla ehdottaa vaihtoehtoisia menetelmiä? Hypnoosi ja EMDR kokeiltu. Hypnoosi tuntui miellyttävältä, ei muuta vaikutusta. EMDR ei jotenkin toiminut, tai siis se ei helpottanut oloani mitenkään. Terapeutti sanoikin, etten ole vielä siihen valmis. Olen lähemmäs 50 vuotta, joten toivoisin, että näihin keskittymistä häiritseviin fyysisiin oireisiin löytyisi jokin apu.
En ehdota mitään, enkä neuvo, kerron vain omasta kokemuksestani.
Minulla auttoi psilosybiinisienet. Otin yhden ns. tripin ja vaikka ajatus siitä tuntui pelottavalta, kokemus ei lopulta ollut sitä. Tuntui, että oma kehoni ja mieleni olisivat ensimmäisen kerran yhdistyneet kunnolla toisiinsa. Pystyin katsomaan itseäni ja menneisyyttäni suoraa ja avoimesti siitä ahdistumatta. Tämä ei toki yksin riittänyt mihinkään, mutta tämän jälkeen aloin saamaan traumapsykoterapiassa opetetuista keinoista apua, kuten esim. maadoittamisesta.
Dissoilen edelleen, mutta se ei ole enää yhtään niin pahaa kuin aiemmin. En ole enää esim. aiheuttanut itselleni vaaratilanteita. Tuota kokemusta aiemmin yritin kerran jopa itsemurhaa ilman, että mieleni oli mitenkään ruorissa siinä mitä olin tekemässä. Dissoilua on myös aiempaa vähemmän. Haluan toki saada tätä työstettyä vielä pidemmälle, mutta vihdoin minulla on sellainen olo, että tästä voi tulla jotain. Maadoittamisen kautta olen oppinut saamaan tilanteen helpommin hallintaani. Toki vieläkin tulee niitä hetkiä, kun en onnistu ottamaan ohjia, mutta tässä konkurssissa kaikki edistyminen on pelkkää voittoa.
Tapahtuiko tuo jotenkin ohjatusti? Etkö pelännyt etukäteen sitä, jos olisi iskenyt esimerkiksi psykoosi?
Ei tapahtunut ohjatusti, mutta minulla oli seuranani luotettava ja turvallinen ihminen, jolla oli kokemusta trippailusta. En pelännyt myöskään psykoosia. Olin lukenut aiemmin päihdelääkäri Antti Huplin ja tämän (päihde)tutkijana toimivan veljen Aleksi Huplin yhteishaastattelun aiheesta ja siinä toivat esiin, että mikäli henkilöllä ei ole n. 40 ikävuoteen mennessä ollut psykoosia tai merkittäviä psykoosioireita, mahdollisuus psykoosille on melko pieni. En ole ihan vielä tuon ikäinen, mutta minulla on taustalla aika rankkakin päihdehistoria ilman päihdepsykooseja, joten uskalsin kokeilla senkin takia. Ja tietenkin sen, että olin henkisesti sellaisessa jamassa, että ajatus psykoosista tuntui oikeastaan melko pieneltä pahalta.
Enemmän pelkäsin sitä, että pystynkö kohtaamaan niitä vaikeita asioita. Mahdollisesti sellaisia muistoja ja kokemuksia mitkä dissosiaatio on piilottanut mielestäni. Kokemus oli kuitenkin sellainen, että olin yhtäkkiä kaikki aistit täysin auki havaitsemaan ympärillä olevaa maailmaa. Kaikki oli vain kaunista ja ihmeellistä. Ehkä sellaista mitä monet lapsuudessaan kokivat, kun maailma oli täynnä yksityiskohtia ja jotain puunlehden kuvioita saattoi tutkia loputtomalla mielenkiinnolla. Samalla se vaikeiden asioiden kohtaaminen tapahtui ikään kuin siellä taustalla täysin rauhallisesti ja kiihkottomasti. Siinä ei ollut mitään pelottavaa ja pystyin ohjaamaan mieltäni niistä pois luonnon ihasteluun ja takaisin sen mukaan kuinka paljon olin valmis ottamaan vastaan.
Mutta tosiaan, tämä on vain minun henkilökohtainen kokemukseni.
Ai niin, sen verran tuosta sienikokemuksesta vielä, että käytännössä itkin koko tripin jälkeisen viikon. Lapsena itkemisellä oli aina karut seuraukset, joten minusta kasvoi äkkiä itkemätön lapsi, jota seurasi itkemätön nuoruus ja itkemätön aikuisuus. Sen takia oli todella outoa itkeä koko ajan.
Ja siis sitä itkua tuli tilanteessa kuin tilanteessa. Ahdistava uutinen -> itku, peippo liverteli aamulla -> itku, kumppani hymyili ja toivotti hyvät huomenet -> itku, kahvi loppui kesken -> itku, kaunis ilma pihalla -> itku, kamala ilma pihalla -> itku, ei muutakaan tekemistä ->itku.
Vissiin siis tuli itkettyä kaikki mitä oli jäänyt rästiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Miten edes kykenit ymmärtämään tuon lainaamasi viestin noin perusteellisen väärin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Miten edes kykenit ymmärtämään tuon lainaamasi viestin noin perusteellisen väärin?
" Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Miten edes kykenit ymmärtämään tuon lainaamasi viestin noin perusteellisen väärin?
" Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Joo, juuri tuo oli se kohta minkä käsitit täysin pieleen. Lue siis ihan rauhallisesti uudestaan ja toista tarvittaessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Miten edes kykenit ymmärtämään tuon lainaamasi viestin noin perusteellisen väärin?
" Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Eihän tässä kukaan sinun kokemuksiasi ole kieltänyt. Ethän edes maininnut niistä mitään yksityiskohtaista siinä kommentissa, johon vastattiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Miten edes kykenit ymmärtämään tuon lainaamasi viestin noin perusteellisen väärin?
" Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Eihän tässä kukaan sinun kokemuksiasi ole kieltänyt. Ethän edes maininnut niistä mitään yksityiskohtaista siinä kommentissa, johon vastattiin.
Mutta minun suuhuni on laitettu jotain mitä en ole sanonut. Rakentavaa.
" ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Miten edes kykenit ymmärtämään tuon lainaamasi viestin noin perusteellisen väärin?
" Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Eihän tässä kukaan sinun kokemuksiasi ole kieltänyt. Ethän edes maininnut niistä mitään yksityiskohtaista siinä kommentissa, johon vastattiin.
Mutta minun suuhuni on laitettu jotain mitä en ole sanonut. Rakentavaa.
" ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Tuo on anglismi. Ei hyvää kieltä, mutta ei tuolla nimenomaisesti sinua tarkoiteta, vaan ylipäätään jotakuta.
Aina vähän hämmästyn siitä, millaisella itseluottamuksella ihmiset arvelevat tunnistavansa, kuka on kirjoittanut mitäkin. En minä ainakaan tiedä varmaksi, oliko tuo oman elämänsä faktoja selvittävä kirjoittaja sama tyyppi, joka kyseenalaistaa muiden kokemien asioiden todenperäisyyden. Saattaa olla sama tyyppi tai sitten ei.
Alue: Aihe vapaa
Olisiko sinulla ehdottaa vaihtoehtoisia menetelmiä? Hypnoosi ja EMDR kokeiltu. Hypnoosi tuntui miellyttävältä, ei muuta vaikutusta. EMDR ei jotenkin toiminut, tai siis se ei helpottanut oloani mitenkään. Terapeutti sanoikin, etten ole vielä siihen valmis. Olen lähemmäs 50 vuotta, joten toivoisin, että näihin keskittymistä häiritseviin fyysisiin oireisiin löytyisi jokin apu.