Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan tilannut lapsuutensa terveystietoja - tarkoitan kouluterveydenhoitajan tekemiä kirjauksia?
Kävin 80-luvulla pientä, 40:n oppilaan koulua. Meillä kävi kiertävä terveydenhoitaja kerran vuodessa. Haluaisin tiedot tuolta ajalta. Pitäisikö näitä lain mukaan säilyttää vielä?En usko, mutta ainahan voi kysyä kunnalta tai hyvinvointialueelta löytyvätkö arkistot vielä jostain. Aika huolettomasti näitä on ilmeisesti säilytetty kun henkilötietoja sisältäviä kansioita potilaista löytyy milloin käytöstä poistuneista rakennuksista ja milloin roskalavoilta.
Tarvitsisin ADHD-tutkimusta varten terveystiedot lapsuudesta, mutta ovat kadonneet. Eivät ole kansalaiset tasa-arvoisessa asemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan tilannut lapsuutensa terveystietoja - tarkoitan kouluterveydenhoitajan tekemiä kirjauksia?
Kävin 80-luvulla pientä, 40:n oppilaan koulua. Meillä kävi kiertävä terveydenhoitaja kerran vuodessa. Haluaisin tiedot tuolta ajalta. Pitäisikö näitä lain mukaan säilyttää vielä?En usko, mutta ainahan voi kysyä kunnalta tai hyvinvointialueelta löytyvätkö arkistot vielä jostain. Aika huolettomasti näitä on ilmeisesti säilytetty kun henkilötietoja sisältäviä kansioita potilaista löytyy milloin käytöstä poistuneista rakennuksista ja milloin roskalavoilta.
Tarvitsisin ADHD-tutkimusta varten terveystiedot lapsuudesta, mutta ovat kadonneet. Eivät ole kansalaiset tasa-arvoisessa asemassa.
Onko aloittajalla nyt myös ADHD ja kenties autismiakin löytyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan tilannut lapsuutensa terveystietoja - tarkoitan kouluterveydenhoitajan tekemiä kirjauksia?
Kävin 80-luvulla pientä, 40:n oppilaan koulua. Meillä kävi kiertävä terveydenhoitaja kerran vuodessa. Haluaisin tiedot tuolta ajalta. Pitäisikö näitä lain mukaan säilyttää vielä?En usko, mutta ainahan voi kysyä kunnalta tai hyvinvointialueelta löytyvätkö arkistot vielä jostain. Aika huolettomasti näitä on ilmeisesti säilytetty kun henkilötietoja sisältäviä kansioita potilaista löytyy milloin käytöstä poistuneista rakennuksista ja milloin roskalavoilta.
Tarvitsisin ADHD-tutkimusta varten terveystiedot lapsuudesta, mutta ovat kadonneet. Eivät ole kansalaiset tasa-arvoisessa asemassa.
Kuvittelisi että tuollaisessa tilanteessa arvioinnin voisi tehdä ilman niitä lapsuusajan tietoja. Kai niitä tehdään myös silloin, jos vanhemmat ovat kuolleet tai on asunut lapsuuden toisessa maassa. Tai ainakin olisi törkeää jos arviointia ei tuolla perusteella tehtäisi lainkaan ja jäisi täysin ilman apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan tilannut lapsuutensa terveystietoja - tarkoitan kouluterveydenhoitajan tekemiä kirjauksia?
Kävin 80-luvulla pientä, 40:n oppilaan koulua. Meillä kävi kiertävä terveydenhoitaja kerran vuodessa. Haluaisin tiedot tuolta ajalta. Pitäisikö näitä lain mukaan säilyttää vielä?En usko, mutta ainahan voi kysyä kunnalta tai hyvinvointialueelta löytyvätkö arkistot vielä jostain. Aika huolettomasti näitä on ilmeisesti säilytetty kun henkilötietoja sisältäviä kansioita potilaista löytyy milloin käytöstä poistuneista rakennuksista ja milloin roskalavoilta.
Tarvitsisin ADHD-tutkimusta varten terveystiedot lapsuudesta, mutta ovat kadonneet. Eivät ole kansalaiset tasa-arvoisessa asemassa.
Onko aloittajalla nyt myös ADHD ja kenties autismiakin löytyy?
Ei ole koskaan testattu, en tiedä. Onko sinut testattu? Jos on, niin millaiset tulokset sait?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain terveystietoni syntymävuodestani 1985 kun tarvitsin rokotustietoni, olin hukannut neuvolakorttini. Kyllä ne kotikunnan arkistoissa on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Siinä on iso ero joutuvatko perheessä venymään kaikki kun on se kova paikka vai joutuvatko perheessä venymään vain ne lapset, jota vanhempi saa rauhassa chillata. Ensimmäinen tilanne on lapsen helppo selittää itselleen, jälkimmäinen ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan tilannut lapsuutensa terveystietoja - tarkoitan kouluterveydenhoitajan tekemiä kirjauksia?
Kävin 80-luvulla pientä, 40:n oppilaan koulua. Meillä kävi kiertävä terveydenhoitaja kerran vuodessa. Haluaisin tiedot tuolta ajalta. Pitäisikö näitä lain mukaan säilyttää vielä?En usko, mutta ainahan voi kysyä kunnalta tai hyvinvointialueelta löytyvätkö arkistot vielä jostain. Aika huolettomasti näitä on ilmeisesti säilytetty kun henkilötietoja sisältäviä kansioita potilaista löytyy milloin käytöstä poistuneista rakennuksista ja milloin roskalavoilta.
Tarvitsisin ADHD-tutkimusta varten terveystiedot lapsuudesta, mutta ovat kadonneet. Eivät ole kansalaiset tasa-arvoisessa asemassa.
Onko aloittajalla nyt myös ADHD ja kenties autismiakin löytyy?
En tunne aloittajaa, joten vaikea sanoa. B-klusterilta haiskahtaa kaikki, mikä sinun kynästä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ehkä näissä on sukupolvieroja. Kun isäni kuoli olin 10 vuotias eikä tuohon aikaan ollut mitään kriisiapua tai vastaavaa, tuolloin kyllä oli yleistä että kouluikäinen osaa jo hoitaa kotityöt ja auttaa pikkusisarusten hoidossa. Ei siinä ollut varaa valittaa kellään vaan oli itsestään selvää että autetaan äitiä, käytännössä päävastuu kotitöistä oli minulla koska äiti kävi töissä. Kesälomalla olin kotona koska siihen aikaan koulu loppui toukokuussa ja alkoi syyskuussa. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa siitä jos joku naapuri olisi neuvonut olemaan äidin tukena.
Sinä autoit äitiä kun oli pakko. Ehkä muistelisit lapsuutta toisessa valossa jos olisit joutunut hoitamaan kaikki kotityöt yksin lapsena siksi, että vanhempi mieluummin kännää sohvalla makoillen ja huutelee lapsille siivouskehotuksia kuin itse siivoaa. Lopuksi saisit sitten vanhimpana tukkapöllyä koska nuorempi sisaruksesi unohti puhdistaa vessanpöntön.
Tietysti oli pakko kun ei ollut vaihtoehtoja. Ihmettelen miten 15 vuotias viitsii valittaa siitä että häntä todennäköisesti ihan ystävällisesti ja huolehtien kehotettiin olemaan isän tukena vaikeana aikana. Luulisi 15 vuotiaan jo osaavan kun minäkin osasin vaikka olin 10.
Onko jotain muutakin huolenaihetta? Kaikkien ei tarvitse elää kuten sinä olet elänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Onhan se ihan yleinen käytäntö että läheisen menetyksen jälkeen rauhoitetaan oman perheen kesken. Yleensä ollaan myös pois töistä tai koulusta varsinkin jos kuolema oli yllättävä, läheiset yleensä kokee kuoleman järkyttävänä, ei tunnu siltä että haluaisi nähdä ystäviä tai ei jaksa olla mukana sosiaalisissa kuvioissa. On myös käytännön asioita mitä pitää hoitaa, järjestää hautajaiset esimerkiksi.
Mutta eihän töistä tai koulusta automaattisesti saa vapaata läheisen kuoleman vuoksi, ei ainakaan palkallisena. Hautajaisia varten taitaa joissain työehtosopimuksissa yhden päivän olla arkiviikolla poissa, jos on puolisosta, lapsesta tai vanhemmasta.
Työterveydestä saa sairaslomaa vedoten työkyvyttömyyteen varsinkin jos oma perheenjäsen. Peruskoulusta taas voi olla poissa huoltajan ilmoituksella. Usein otetaan myös palkatonta tai lomapäiviä hautajaisten järjestelyä varten.
Sairauslomaa saa, mutta se ei välttämättä ole palkallista. Aina kannattaa sopia lääkärin kanssa, etyä laittaa sellaisen diagnoosin, joka oikeuttaa palkkaan. E Z-koodeja, jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Onhan se ihan yleinen käytäntö että läheisen menetyksen jälkeen rauhoitetaan oman perheen kesken. Yleensä ollaan myös pois töistä tai koulusta varsinkin jos kuolema oli yllättävä, läheiset yleensä kokee kuoleman järkyttävänä, ei tunnu siltä että haluaisi nähdä ystäviä tai ei jaksa olla mukana sosiaalisissa kuvioissa. On myös käytännön asioita mitä pitää hoitaa, järjestää hautajaiset esimerkiksi.
Mutta eihän töistä tai koulusta automaattisesti saa vapaata läheisen kuoleman vuoksi, ei ainakaan palkallisena. Hautajaisia varten taitaa joissain työehtosopimuksissa yhden päivän olla arkiviikolla poissa, jos on puolisosta, lapsesta tai vanhemmasta.
Työterveydestä saa sairaslomaa vedoten työkyvyttömyyteen varsinkin jos oma perheenjäsen. Peruskoulusta taas voi olla poissa huoltajan ilmoituksella. Usein otetaan myös palkatonta tai lomapäiviä hautajaisten järjestelyä varten.
Sairauslomaa saa, mutta se ei välttämättä ole palkallista. Aina kannattaa sopia lääkärin kanssa, etyä laittaa sellaisen diagnoosin, joka oikeuttaa palkkaan. E Z-koodeja, jne.
Tuo lasten poissaolo koulusta on nykyään ihan erilaista kuin joskus ennen. Nyt sairastunut joutuu tekemään itsekseen ne kaikki tehtävät, jotka poissaolon aikana koulussa on tehty. Moni lapsi kokee sen siinä määrin kuormittavaksi, että on poissaoloista harmissaan, kun itsekseen niihin tehtäviin voi mennä paljon enemmän aikaa kuin koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Onhan se ihan yleinen käytäntö että läheisen menetyksen jälkeen rauhoitetaan oman perheen kesken. Yleensä ollaan myös pois töistä tai koulusta varsinkin jos kuolema oli yllättävä, läheiset yleensä kokee kuoleman järkyttävänä, ei tunnu siltä että haluaisi nähdä ystäviä tai ei jaksa olla mukana sosiaalisissa kuvioissa. On myös käytännön asioita mitä pitää hoitaa, järjestää hautajaiset esimerkiksi.
Mutta eihän töistä tai koulusta automaattisesti saa vapaata läheisen kuoleman vuoksi, ei ainakaan palkallisena. Hautajaisia varten taitaa joissain työehtosopimuksissa yhden päivän olla arkiviikolla poissa, jos on puolisosta, lapsesta tai vanhemmasta.
Työterveydestä saa sairaslomaa vedoten työkyvyttömyyteen varsinkin jos oma perheenjäsen. Peruskoulusta taas voi olla poissa huoltajan ilmoituksella. Usein otetaan myös palkatonta tai lomapäiviä hautajaisten järjestelyä varten.
Sairauslomaa saa, mutta se ei välttämättä ole palkallista. Aina kannattaa sopia lääkärin kanssa, etyä laittaa sellaisen diagnoosin, joka oikeuttaa palkkaan. E Z-koodeja, jne.
Tuo lasten poissaolo koulusta on nykyään ihan erilaista kuin joskus ennen. Nyt sairastunut joutuu tekemään itsekseen ne kaikki tehtävät, jotka poissaolon aikana koulussa on tehty. Moni lapsi kokee sen siinä määrin kuormittavaksi, että on poissaoloista harmissaan, kun itsekseen niihin tehtäviin voi mennä paljon enemmän aikaa kuin koulussa.
Vanhemman sairaslomalla työt eivät yleensä seuraa kotiin, mutta lapsen kyllä. Moni lapsi kaipaa myös kavereiden seuraa. Välttämättä lapsi ei sinne kotiin sitten halua eristäytyä tänä suruaikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Onhan se ihan yleinen käytäntö että läheisen menetyksen jälkeen rauhoitetaan oman perheen kesken. Yleensä ollaan myös pois töistä tai koulusta varsinkin jos kuolema oli yllättävä, läheiset yleensä kokee kuoleman järkyttävänä, ei tunnu siltä että haluaisi nähdä ystäviä tai ei jaksa olla mukana sosiaalisissa kuvioissa. On myös käytännön asioita mitä pitää hoitaa, järjestää hautajaiset esimerkiksi.
Mutta eihän töistä tai koulusta automaattisesti saa vapaata läheisen kuoleman vuoksi, ei ainakaan palkallisena. Hautajaisia varten taitaa joissain työehtosopimuksissa yhden päivän olla arkiviikolla poissa, jos on puolisosta, lapsesta tai vanhemmasta.
Työterveydestä saa sairaslomaa vedoten työkyvyttömyyteen varsinkin jos oma perheenjäsen. Peruskoulusta taas voi olla poissa huoltajan ilmoituksella. Usein otetaan myös palkatonta tai lomapäiviä hautajaisten järjestelyä varten.
Sairauslomaa saa, mutta se ei välttämättä ole palkallista. Aina kannattaa sopia lääkärin kanssa, etyä laittaa sellaisen diagnoosin, joka oikeuttaa palkkaan. E Z-koodeja, jne.
Sitten vain kun lääkäri kirjaa sitä viikon tai parin sairaslomaa varten masennusdiagnoosin, nyt et enää saakaa kaikkia vakuutuksia ja myös isompien lainojen saanti voi vaikeutua. Se on väärin, että mielenterveyden hoitamisesta rangaistaan.
Lapsi ei välttämättä edes halua olla pois koulusta vanhemman kuoleman jälkeen, voi olla helpompaa tehdä ihan tavallisia asioita.
Lapsen tehtävä ei ole olla vanhemman tukena.
Vierailija kirjoitti:
Kokemukset vahvistavat resilienssiä. Kaikissa perheissä ei ole kahta vanhempaa tekemään kotitöitä joten lasten täytyy tehdä enemmän kotitöitä kuin muiden lasten. Kun isä kuoli opettelin tekemään tavallisimmat kotityöt, autoin hoitamaan sisaruksia, pesin pyykkejä, tiskasin astiat ja siivosin, olin 12 vuotias. Kukaan ei pakottanut tähän vaan tuntui päin vastoin hyvältä kuulla äidiltä ja isovanhemmilta miten hyvin pärjään ja kuinka reipas olen. Koulussa saman ikäiset tuntuivat lapsellisemmilta koska heillä ei ollut samanlaista taustaa. Kaiken tämän jälkeen olen iloinen siitä että opin oman elämän selviytymistaidot jo lapsena, olen huomannut että resilienssinikin on parempi kuin kenelläkään ystäväpiirissä, olen aina osannut suhtautua vastoinkäymisiin eritavalla, aikuisemmin.
Kyllä. Resilienssi kasvaa, kun pysty jaloillaan, mutta ihan oikeasti hei. Se ei ole mikään toivottava asia, että ihmisen pitäisi saada valtava määrä resilienssiä vaikeuksien kautta.
Oma resilienssini on niin suuri, että keho loppuunajettu. On ME/CFS, keho ei tuota voimaa enää, mutta "mieli kestää". Ei, en suosittele. Olisin halunnut pysähtyä aikaisemmin, mutta ei annettu mahd.
Mielenkiintoista pohdintaa. Olen itse äiti ja olen saanut rankasti lunta tupaan kolmekymppiseltä, terapiassa käyneeltä tyttäreltäni. Siinä vaiheessa kun hän halusi laittaa välit poikki, olin ensin surun murtama. Sitten aloin pohtia, että haloo, jos hän aikuisena valitsee syyttämisen ja syyllistämisen tien, kantakoon siitä myös itse vastuun. Sydämessäni tiedän tehneeni parhaani. Ja ainahan hänellä on sitten itse äitinä mahdollsiuus olla täydellinen äiti.
Välit eivät menneet poikki, lopetin anelun ja anteeksipyyntelyn. Kaikki terapeutit lähetån mustaan aukkoon, ihan pellemäistä touhua. Säästäisivät rahanhimonsa ja resurssinsa siihen, että oikeasti apua tarvitsevat ihmiset sitä saisivat. Kela voisi lopettaa näiden wanna-be-tavallisten perheiden lapsuuden uhrien tukemisen heti ja kokonaan.
Uhriudut vain palstalla ja ties missä muualla.