Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne naapurit sanoivat tai miten reagoivat kerrottuasi heille mitä teillä kotons tapahtuu ja että tarvitsette apua?

Näitä keskusteluja on ikävä muistella. Minun kehuttiin olevan sellainen reipas lapsi, joka tulee varmasti pärjäämään elämässä hienosti vanhempien ongelmista huolimatta. Siihen se kaikki sitten jäikin.

Kokemukset vahvistavat resilienssiä. Kaikissa perheissä ei ole kahta vanhempaa tekemään kotitöitä joten lasten täytyy tehdä enemmän kotitöitä kuin muiden lasten. Kun isä kuoli opettelin tekemään tavallisimmat kotityöt, autoin hoitamaan sisaruksia, pesin pyykkejä, tiskasin astiat ja siivosin, olin 12 vuotias. Kukaan ei pakottanut tähän vaan tuntui päin vastoin hyvältä kuulla äidiltä ja isovanhemmilta miten hyvin pärjään ja kuinka reipas olen. Koulussa saman ikäiset tuntuivat lapsellisemmilta koska heillä ei ollut samanlaista taustaa. Kaiken tämän jälkeen olen iloinen siitä että opin oman elämän selviytymistaidot jo lapsena, olen huomannut että resilienssinikin on parempi kuin kenelläkään ystäväpiirissä, olen aina osannut suhtautua vastoinkäymisiin eritavalla, aikuisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne naapurit sanoivat tai miten reagoivat kerrottuasi heille mitä teillä kotons tapahtuu ja että tarvitsette apua?

Näitä keskusteluja on ikävä muistella. Minun kehuttiin olevan sellainen reipas lapsi, joka tulee varmasti pärjäämään elämässä hienosti vanhempien ongelmista huolimatta. Siihen se kaikki sitten jäikin.

Käytännössä siis naapurit eivät tienneet mitä teillä oikeasti tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.

En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.

Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.

Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?

Ihan käsittämättömän törkeää että alat trollata tällaisella asialla pelkästään omaksi huviksesi. Lopeta esiintyminen tällaisen lapsuuden kokeneena.

Otitko itse vastuuta? Minäkään en olisi ottanut jos ei olisi ollut pakko, mutta kukaan ei huomannut eikä edes yrittänyt auttaa. Vai onko sinusta normaalia että 10v hoitaa tiskit ja pyykit sekä auttaa pikkusisaruksen läksyissä ja hoitaa siivouksen? Minusta ei. Lastensuojelusta ei ollut mitään apua koska kukaan ei ottanut tosissaan. 10v on liian nuori tuollaiseen mutta yläasteella olevan olisi pitänyt osata jo olla tukena.

Vähän ohiksena, mutta ihan mielenkiinnosta, millainen suhde sinulla on nyt aikuisena kotitöihin ja muihin vastaaviin arjen askereisiin tuollaisen kokemuksen jälkeen? Itselläni vaihtelee melko neuroottisen ja täysin neuroottisen välillä.

Ja ei tietenkään tarvitse vastata mitään jos et halua tai koet sen liian vaikeaksi.

Vierailija kirjoitti:

Kokemukset vahvistavat resilienssiä. Kaikissa perheissä ei ole kahta vanhempaa tekemään kotitöitä joten lasten täytyy tehdä enemmän kotitöitä kuin muiden lasten. Kun isä kuoli opettelin tekemään tavallisimmat kotityöt, autoin hoitamaan sisaruksia, pesin pyykkejä, tiskasin astiat ja siivosin, olin 12 vuotias. Kukaan ei pakottanut tähän vaan tuntui päin vastoin hyvältä kuulla äidiltä ja isovanhemmilta miten hyvin pärjään ja kuinka reipas olen. Koulussa saman ikäiset tuntuivat lapsellisemmilta koska heillä ei ollut samanlaista taustaa. Kaiken tämän jälkeen olen iloinen siitä että opin oman elämän selviytymistaidot jo lapsena, olen huomannut että resilienssinikin on parempi kuin kenelläkään ystäväpiirissä, olen aina osannut suhtautua vastoinkäymisiin eritavalla, aikuisemmin.

Asiat voi kokea monella tavalla. Minä koen ettei resilienssi päässyt missään vaiheessa kunnolla kehittymään, kun jäi ongelmien kanssa niin yksi. Kun tulee uusia haasteita, on aina yhtä hädissään miten nyt käy, kun ei vieläkään ole niitä kunnollista turvaverkkoja.

Olen yrittänyt puskea eteenpäin silkalla sisulla kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole tuntunut olevan, mutta se on johtanut uupumisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.

Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä,  kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.

Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.

Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.

Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.

Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.

Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.

Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.

Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.

Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.

Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.

Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen. 

Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.

Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?

Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.

Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?

Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.

Hienon olkiukon rakensit.

Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?

Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.

Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?

Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.

Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.

Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.

Alunperinhän tästä keskusteltiin yleisellä tasolla, sinä ilmeisesti et vaan kohdistat tämän johonkin tiettyyn tapaukseen. Tuota että mitä kouluterveydenhoitajan olisi pitänyt tehdä on aika vaikeaa kommentoida, kun ei tiedä taustoja, mitä hänelle on tarkalleen sanottu tai miten lapsen ahdistus hänelle ilmenee.

Olisikin kyse vain siitä kouluterveydenhoitajasta. Kaikki muutkin aikuiset toimivat minua kohtaan ihan samalla tavalla vaikka se vaihtelikin mitä sanoja tilanteessa käytettiin. Apua ei tullut ennen tätä eikä tämän jälkeenkään.

Sinä sinä sinä... Sinun draamasi on kyllä muuttanut muotoaan aika monesti tässä keskustelussa ja vaikuttaa sille että olet sijoittanut tapahtumat jonnekin 50-70 -luvuille

Lukiessani mietin samaa.  Enemmän asiat noilta varhaisilta vuosikymmeniltä. 50-luvulla teetetettiin lapsilla paljonkin kotitöitä.

Mietin yhtä 90-luvun lasta. Konkurssin tehneet vanhemmat asuivat vuokratalossa . Kun muuttivat vanhin oli n 6-vuotias. Sitten alkoi lapsia tulla jolloin 4 lasta ja vanhemmat asuivat pienessä kolmiossa. Tätä vanhinta joskus säälittelin mielessäni kun kaitsi 3 sisarustaan pihassa  ( äiti huuteli ikkunasta talon muille lapsille, menkää muualle ettette häiritse sirua, pekkaa, liisaa, kallea) tai kipaisi muovikassillisen vastakirjalle kaupasta. Kuitenkin lapset olivat hyvin puettu, vanhemmat raittiita joutilaita, lapsi kävi lähikirjastossa tekemässä läksynsä. Lapset eivät käyneet heillä leikkimässä.

( kaitpa velkasaneeraus loppui, myöhemmin menivät töihin ja nyt hyvin keskiluokkaisia eläkeläisiä taas, lapsista en tiiä)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne naapurit sanoivat tai miten reagoivat kerrottuasi heille mitä teillä kotons tapahtuu ja että tarvitsette apua?

Näitä keskusteluja on ikävä muistella. Minun kehuttiin olevan sellainen reipas lapsi, joka tulee varmasti pärjäämään elämässä hienosti vanhempien ongelmista huolimatta. Siihen se kaikki sitten jäikin.

Käytännössä siis naapurit eivät tienneet mitä teillä oikeasti tapahtuu.

Yritin kertoa niistä perheen ongelmista, mutta näissä keskusteluissa aikuiset vaiensivat minut nopeasti. En päässyt koskaan kertomaan kaikkea, kun aikuinen yleensä totesi hyvin pian, että kaikilla on vähän sitä ja vähän tätä ja välillä tuntuu vaikealta. Se oli hyvin hämmentävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?

Vaikka oppiminen tapahtuu olosuhteissa, joihin ei lapsen pidä joutua, voi pärjääminen kyllä olla aitoa. Tietysti olisi parempi, jos ei tarvitsisi pärjätä noin yksin noin pienenä. Mutta kyllä siitä voi myös saada minäpystyvyyden tunnetta, josta on hyötyäkin elämässä. Että jos en osaa, selvitän ja opin, ja ennenkin on pärjätty.

En yhtään tykkää nimittäin siitäkään, että jos käy ilmi, että ihmisellä on ollut vaikeaa lapsena, häntä ruvetaan ulkopuolelta painamaan uhrin muottiin. On tietysti ok itse hellittää, jos ei jaksa suorittaa. Mutta että täällä palstalla tulet opettamaan, ettei tuo sinun pärjääminen ole semmoista oikeaa oikeanlaista pärjäämistä, vaan selviydyit kaikesta tuosta pärjäämisellä, jota ei ole oikeasti olemassa - ei sekään ole oikein.

Tietysti pyykinpesun ja ruoanlaiton voi oppia vasta kaksikymppisenä ja sen osaa yhtä hyvin keski-iässä kuin tarhaiästä asti harjoitellut. Ei kukaan välttämättä tarvitse karuja oloja tullakseen pärjääväksi. Ja jotkut tukeutuvat aina herkästi muihin ja se on heidän tapansa. Joku uupuu (mutta voi myöhemmin taas voida aivan hyvin).

Älä tule ulkopuolelta vähättelemään toisten tekemisiä. Se on ihan pelkästään ilkeää. Kukaan ei ole muita huonompi tai vähempiarvoinen, koska tiskasi liian paljon pienenä.

Ongelma on se kun tätä ei tajuta edes lastensuojelun puolella. Jos lapsi on joutunut kasvamaan aikuiseksi niin se lapsi ei voi missään ihanassa turvallisessa ympäristössä taantua takaisin lapseksi. Virallinen linja on se että yritetään taannuttaa takaisin lapseksi vaikka se juna meni jo eikä ole peruuttamassa takaisin asemalle. Kumpa osattaisiin tukea lasta sellaisena kuin hän on.

Tämä on yksi syitä miksi lasu aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Jokainen lapsi taustasta riippumatta yritetään tunkea samaan muottiin. Ainoa toivo on ymmärtäväinen sijaisperhe joka osaa tukea sitä aikuiseksi ennen aikojaan kasvanutta lasta sellaisena kuin hän on. Niitäkin on. Sijaisperheitä on ihan laidasta laitaan. En osaa sanoa mikä on yleinen taso. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.

Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä,  kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.

Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.

Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.

Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.

Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.

Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.

Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.

Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.

Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.

Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.

Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen. 

Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.

Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?

Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.

Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?

Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.

Hienon olkiukon rakensit.

Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?

Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.

Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?

Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.

Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.

Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.

Alunperinhän tästä keskusteltiin yleisellä tasolla, sinä ilmeisesti et vaan kohdistat tämän johonkin tiettyyn tapaukseen. Tuota että mitä kouluterveydenhoitajan olisi pitänyt tehdä on aika vaikeaa kommentoida, kun ei tiedä taustoja, mitä hänelle on tarkalleen sanottu tai miten lapsen ahdistus hänelle ilmenee.

Olisikin kyse vain siitä kouluterveydenhoitajasta. Kaikki muutkin aikuiset toimivat minua kohtaan ihan samalla tavalla vaikka se vaihtelikin mitä sanoja tilanteessa käytettiin. Apua ei tullut ennen tätä eikä tämän jälkeenkään.

Sinä sinä sinä... Sinun draamasi on kyllä muuttanut muotoaan aika monesti tässä keskustelussa ja vaikuttaa sille että olet sijoittanut tapahtumat jonnekin 50-70 -luvuille

Lukiessani mietin samaa.  Enemmän asiat noilta varhaisilta vuosikymmeniltä. 50-luvulla teetetettiin lapsilla paljonkin kotitöitä.

Mietin yhtä 90-luvun lasta. Konkurssin tehneet vanhemmat asuivat vuokratalossa . Kun muuttivat vanhin oli n 6-vuotias. Sitten alkoi lapsia tulla jolloin 4 lasta ja vanhemmat asuivat pienessä kolmiossa. Tätä vanhinta joskus säälittelin mielessäni kun kaitsi 3 sisarustaan pihassa  ( äiti huuteli ikkunasta talon muille lapsille, menkää muualle ettette häiritse sirua, pekkaa, liisaa, kallea) tai kipaisi muovikassillisen vastakirjalle kaupasta. Kuitenkin lapset olivat hyvin puettu, vanhemmat raittiita joutilaita, lapsi kävi lähikirjastossa tekemässä läksynsä. Lapset eivät käyneet heillä leikkimässä.

( kaitpa velkasaneeraus loppui, myöhemmin menivät töihin ja nyt hyvin keskiluokkaisia eläkeläisiä taas, lapsista en tiiä)

Lisään vielä. Ikinä en nähnyt vanhempia ulkoiluttamassa lapsia, ( olin kyllä 6 h päivässä työpaikalla)  pienin heillä oli joskus mukana kun näyttivät menevän kaupungille, bussipysäkki näkyi keittiön ikkunasta.

Tässä kyllä oli varhaismurkulla kova vastuu että kyllähän näitä on. Nyt ehkä itsekin kysäisin lasusta että mitenhän tää on kun työttömän perheen lapsi hoitaa paljon pienempiään.

Vierailija kirjoitti:

Kokemukset vahvistavat resilienssiä. Kaikissa perheissä ei ole kahta vanhempaa tekemään kotitöitä joten lasten täytyy tehdä enemmän kotitöitä kuin muiden lasten. Kun isä kuoli opettelin tekemään tavallisimmat kotityöt, autoin hoitamaan sisaruksia, pesin pyykkejä, tiskasin astiat ja siivosin, olin 12 vuotias. Kukaan ei pakottanut tähän vaan tuntui päin vastoin hyvältä kuulla äidiltä ja isovanhemmilta miten hyvin pärjään ja kuinka reipas olen. Koulussa saman ikäiset tuntuivat lapsellisemmilta koska heillä ei ollut samanlaista taustaa. Kaiken tämän jälkeen olen iloinen siitä että opin oman elämän selviytymistaidot jo lapsena, olen huomannut että resilienssinikin on parempi kuin kenelläkään ystäväpiirissä, olen aina osannut suhtautua vastoinkäymisiin eritavalla, aikuisemmin.

Totta kai tuollainen kehittää resilienssiä, koska (kuten itsekin teet) puhutaan vastoinkäymisestä, vaikkakin todella surullisesta sellaisesta. Tässä on kuitenkin tilanne missä on äiti ja isovanhemmat, eli ensisijainen vastuu on ollut aikuisilla ja lapsen vastuunkanto on ollut vapaaehtoista.

Eri tilanne on silloin kun päävastuu on olltu lapsella ja tähän on pakotettu painostamalla, manipuloimalla tai suoralla väkivallalla, eikä lapselle ole missään vaiheessa syntynyt kokemusta siitä, että aikuiset kantavat päävastuun ja loppukädessä myös huolehtivat hänestä. Tällöin harvoin pääsee kehittymään hyvää resilienssiä, vaan ihan päin vastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?

Vaikka oppiminen tapahtuu olosuhteissa, joihin ei lapsen pidä joutua, voi pärjääminen kyllä olla aitoa. Tietysti olisi parempi, jos ei tarvitsisi pärjätä noin yksin noin pienenä. Mutta kyllä siitä voi myös saada minäpystyvyyden tunnetta, josta on hyötyäkin elämässä. Että jos en osaa, selvitän ja opin, ja ennenkin on pärjätty.

En yhtään tykkää nimittäin siitäkään, että jos käy ilmi, että ihmisellä on ollut vaikeaa lapsena, häntä ruvetaan ulkopuolelta painamaan uhrin muottiin. On tietysti ok itse hellittää, jos ei jaksa suorittaa. Mutta että täällä palstalla tulet opettamaan, ettei tuo sinun pärjääminen ole semmoista oikeaa oikeanlaista pärjäämistä, vaan selviydyit kaikesta tuosta pärjäämisellä, jota ei ole oikeasti olemassa - ei sekään ole oikein.

Tietysti pyykinpesun ja ruoanlaiton voi oppia vasta kaksikymppisenä ja sen osaa yhtä hyvin keski-iässä kuin tarhaiästä asti harjoitellut. Ei kukaan välttämättä tarvitse karuja oloja tullakseen pärjääväksi. Ja jotkut tukeutuvat aina herkästi muihin ja se on heidän tapansa. Joku uupuu (mutta voi myöhemmin taas voida aivan hyvin).

Älä tule ulkopuolelta vähättelemään toisten tekemisiä. Se on ihan pelkästään ilkeää. Kukaan ei ole muita huonompi tai vähempiarvoinen, koska tiskasi liian paljon pienenä.

Ongelma on se kun tätä ei tajuta edes lastensuojelun puolella. Jos lapsi on joutunut kasvamaan aikuiseksi niin se lapsi ei voi missään ihanassa turvallisessa ympäristössä taantua takaisin lapseksi. Virallinen linja on se että yritetään taannuttaa takaisin lapseksi vaikka se juna meni jo eikä ole peruuttamassa takaisin asemalle. Kumpa osattaisiin tukea lasta sellaisena kuin hän on.

 

Tämä on yksi syitä miksi lasu aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Jokainen lapsi taustasta riippumatta yritetään tunkea samaan muottiin. Ainoa toivo on ymmärtäväinen sijaisperhe joka osaa tukea sitä aikuiseksi ennen aikojaan kasvanutta lasta sellaisena kuin hän on. Niitäkin on. Sijaisperheitä on ihan laidasta laitaan. En osaa sanoa mikä on yleinen taso. 

Tämä on ongelmana niissä "ala elää"-kehotuksissakin. Kun ei sitä lapsuutta ja nuoruutta saa kelattua takaisin ja elettyä toisin. Olennaisia asioita on jäänyt kokematta, mutta eipä sitä enää keski-iässä vastuunkantajan rooliin päätynyt pääse kokemaan millainen toisenlainen nuoruus voisi olla. Eivät sellaiset teinien jutut siinä vaiheessa edes kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne naapurit sanoivat tai miten reagoivat kerrottuasi heille mitä teillä kotons tapahtuu ja että tarvitsette apua?

Näitä keskusteluja on ikävä muistella. Minun kehuttiin olevan sellainen reipas lapsi, joka tulee varmasti pärjäämään elämässä hienosti vanhempien ongelmista huolimatta. Siihen se kaikki sitten jäikin.

Käytännössä siis naapurit eivät tienneet mitä teillä oikeasti tapahtuu.

Yritin kertoa niistä perheen ongelmista, mutta näissä keskusteluissa aikuiset vaiensivat minut nopeasti. En päässyt koskaan kertomaan kaikkea, kun aikuinen yleensä totesi hyvin pian, että kaikilla on vähän sitä ja vähän tätä ja välillä tuntuu vaikealta. Se oli hyvin hämmentävää.

Olin niin parentifioitu, että aikuiset vaikuttivat näkevän minut enemmän yhtenä aikuisista kuin lapsena. Minulle uskouduttiin todella helposti luottamuksella ja minun ajateltiin osaavan hoitaa käytännössä ilman ohjeistamista vaikka mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.

Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä,  kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.

Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.

Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.

Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.

Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.

Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.

Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.

Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.

Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.

Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.

Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen. 

Empatiaa voi oppia jo hyvin pieni lapsi ja moni lapsi onkin todella empaattinen. Ja moni aikuinen on täysin empatiakyvytön

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ne naapurit sanoivat tai miten reagoivat kerrottuasi heille mitä teillä kotons tapahtuu ja että tarvitsette apua?

Näitä keskusteluja on ikävä muistella. Minun kehuttiin olevan sellainen reipas lapsi, joka tulee varmasti pärjäämään elämässä hienosti vanhempien ongelmista huolimatta. Siihen se kaikki sitten jäikin.

Käytännössä siis naapurit eivät tienneet mitä teillä oikeasti tapahtuu.

Yritin kertoa niistä perheen ongelmista, mutta näissä keskusteluissa aikuiset vaiensivat minut nopeasti. En päässyt koskaan kertomaan kaikkea, kun aikuinen yleensä totesi hyvin pian, että kaikilla on vähän sitä ja vähän tätä ja välillä tuntuu vaikealta. Se oli hyvin hämmentävää.

Olin niin parentifioitu, että aikuiset vaikuttivat näkevän minut enemmän yhtenä aikuisista kuin lapsena. Minulle uskouduttiin todella helposti luottamuksella ja minun ajateltiin osaavan hoitaa käytännössä ilman ohjeistamista vaikka mitä.

Sitten jos en osannutkaan, aikuiset hämmästelivät sitä kovasti. Myös koulussa. Sanottiin että odotimme sinulta enemmän ja vitsailtiin kuinka voikin olla ettei Tiina -Matti tätä osannut päätellä, aivan itsestäänselvä asia olisi kuulemma pitänyt olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina voi sanoa, että ymmärrystä toisen käytökseen ei vaadita, vaan  vain tilanteen hyväksyminen, - se että näin on käynyt ja ehkä huostaanotonkin olisi pitänyt tapahtua, - mutta niin ei käynyt. 

 

Hyväksyminen ei tee tapahtunutta oikeaksi vaan auttaa ymmärtämään omaa käytöstään eri tilanteissa ja sitä myötä tekee näkyväksi ne asiat, joita voi muuttaa. 

 

Itselleen voi olla myötäinen (tunteilleen siis) , mutta itsensä paapomiseen ei kannata ryhtyä, ettei valahda ojasta allikkoon. 

Kyllä se itsensä paapominenkin on hyväksi. Tai siis se, mitä liian pienenä pärjääväksi oppinut pitää paapomisena. On eheyttävää olla edes itse itsensä puolella ja antaa edes itse itselleen lupa joskus väsyä ja olla tarvitseva.

Yleisenä huomiona, täällä on monta kirjoittajaa. Olen itse kirjoittanut osan näistä liian pienenä pärjäävä perheen kotitonttu -viesteistä, joten voin varmaksi sanoa, etten ole ainoa. Ja sitten on niitä, joilla oli muu ongelma.

Samoin kyseenalaistavia trollaajia voi olla monta. 

Onko mielipiteen kyseenalaistaminen eli toisenlaisen näkökulman esittäminen mielestäsi trollausta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina voi sanoa, että ymmärrystä toisen käytökseen ei vaadita, vaan  vain tilanteen hyväksyminen, - se että näin on käynyt ja ehkä huostaanotonkin olisi pitänyt tapahtua, - mutta niin ei käynyt. 

 

Hyväksyminen ei tee tapahtunutta oikeaksi vaan auttaa ymmärtämään omaa käytöstään eri tilanteissa ja sitä myötä tekee näkyväksi ne asiat, joita voi muuttaa. 

 

Itselleen voi olla myötäinen (tunteilleen siis) , mutta itsensä paapomiseen ei kannata ryhtyä, ettei valahda ojasta allikkoon. 

Kyllä se itsensä paapominenkin on hyväksi. Tai siis se, mitä liian pienenä pärjääväksi oppinut pitää paapomisena. On eheyttävää olla edes itse itsensä puolella ja antaa edes itse itselleen lupa joskus väsyä ja olla tarvitseva.

Yleisenä huomiona, täällä on monta kirjoittajaa. Olen itse kirjoittanut osan näistä liian pienenä pärjäävä perheen kotitonttu -viesteistä, joten voin varmaksi sanoa, etten ole ainoa. Ja sitten on niitä, joilla oli muu ongelma.

Samoin kyseenalaistavia trollaajia voi olla monta. 

Onko mielipiteen kyseenalaistaminen eli toisenlaisen näkökulman esittäminen mielestäsi trollausta?

Sivusta: toisen kokemusten kyseenalaistaminen pelkän mutun perusteella ainakin on trollaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina voi sanoa, että ymmärrystä toisen käytökseen ei vaadita, vaan  vain tilanteen hyväksyminen, - se että näin on käynyt ja ehkä huostaanotonkin olisi pitänyt tapahtua, - mutta niin ei käynyt. 

 

Hyväksyminen ei tee tapahtunutta oikeaksi vaan auttaa ymmärtämään omaa käytöstään eri tilanteissa ja sitä myötä tekee näkyväksi ne asiat, joita voi muuttaa. 

 

Itselleen voi olla myötäinen (tunteilleen siis) , mutta itsensä paapomiseen ei kannata ryhtyä, ettei valahda ojasta allikkoon. 

Kyllä se itsensä paapominenkin on hyväksi. Tai siis se, mitä liian pienenä pärjääväksi oppinut pitää paapomisena. On eheyttävää olla edes itse itsensä puolella ja antaa edes itse itselleen lupa joskus väsyä ja olla tarvitseva.

Yleisenä huomiona, täällä on monta kirjoittajaa. Olen itse kirjoittanut osan näistä liian pienenä pärjäävä perheen kotitonttu -viesteistä, joten voin varmaksi sanoa, etten ole ainoa. Ja sitten on niitä, joilla oli muu ongelma.

Samoin kyseenalaistavia trollaajia voi olla monta. 

Onko mielipiteen kyseenalaistaminen eli toisenlaisen näkökulman esittäminen mielestäsi trollausta?

Sivusta: toisen kokemusten kyseenalaistaminen pelkän mutun perusteella ainakin on trollaamista.

Eikä minusta kaikkien yksityiskohtien edessä tarvitse olla yksi yhteen todellisuuden kanssa. Jos henkilö kertoo jonkin tapahtuneen Mäntsälässä vuonna 1993, niin eipä minun elämääni vaikuta mitenkään se jos tapahtuma oikeasti olikin vuonna 1992 Tuusulassa. Ihmisillä on oikeus yksityisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina voi sanoa, että ymmärrystä toisen käytökseen ei vaadita, vaan  vain tilanteen hyväksyminen, - se että näin on käynyt ja ehkä huostaanotonkin olisi pitänyt tapahtua, - mutta niin ei käynyt. 

 

Hyväksyminen ei tee tapahtunutta oikeaksi vaan auttaa ymmärtämään omaa käytöstään eri tilanteissa ja sitä myötä tekee näkyväksi ne asiat, joita voi muuttaa. 

 

Itselleen voi olla myötäinen (tunteilleen siis) , mutta itsensä paapomiseen ei kannata ryhtyä, ettei valahda ojasta allikkoon. 

Kyllä se itsensä paapominenkin on hyväksi. Tai siis se, mitä liian pienenä pärjääväksi oppinut pitää paapomisena. On eheyttävää olla edes itse itsensä puolella ja antaa edes itse itselleen lupa joskus väsyä ja olla tarvitseva.

Yleisenä huomiona, täällä on monta kirjoittajaa. Olen itse kirjoittanut osan näistä liian pienenä pärjäävä perheen kotitonttu -viesteistä, joten voin varmaksi sanoa, etten ole ainoa. Ja sitten on niitä, joilla oli muu ongelma.

Samoin kyseenalaistavia trollaajia voi olla monta. 

Onko mielipiteen kyseenalaistaminen eli toisenlaisen näkökulman esittäminen mielestäsi trollausta?

Jos olet se joka täällä väittää että kukaan lapsi ei ole voinut ottaa pääasiallista vastuuta kodista ja muista lapsista koska se on mukamas mahdotonta niin olet trolli ja tiedät sen hyvin itsekin

Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?

Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.

Vierailija kirjoitti:

Miten estää jatkuvat dissosiatiiviset tilat? Miten välttää päivittäiset derealisaatiokokemukset, joissa ajan ja paikan taju katoavat kokonaan, maailma näyttää utuiselta ja muut ihmiset läpinäkyviltä? Tai miten estää itseään katoamasta minä-tilaan, jossa olen 3-vuotias lapsi?

 

Näihin asioihin minä toivon apua traumapsykoterapiasta.

Kannattaa sitten laittaa nopeasti stoppi jos terapeutti vaatii toistuvasti kuvailemaan miltä kropassa tuntuu ja et pysty siihen. Ehdota silloin jotain muuta työskentelytapaa.