Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Hiukan asian vierestä, mutta mielestäni tärkeä asia. Lapsille ei tvoi opettaa (somaattista, primääriä) empatiaa, sitä joko on tai ei ole. Ja sitä on jo ihan pienillä vauvoilla. Paitsi joillakin ei ole, eli synnynnäisesti empatiavajeisilla (myöhemmin psykopatia). Lapsille voi kyllä opettaa ajattelutapoja ja toimintatapoja jotka puhelielisesti ymmärretään empaattisiksi. Ja kannattaakin opettaa. Mutta minua turhauttaa hiukan tämä ajatus, että lapsilla aivan normaalisti muka aluksi ei ole juurikaan /kovin paljon empatiaa, mutta sitten iän myötä sitä tulee tai opetellaan. Höpö höpö, kysykää niiltä lapsilta joilla oli enpatiaa jo pienenä. Itse esim näin miten yhtä koulussa ollutta lihavaa poikaa kiusattiin, ja minusta se oli kamalaa. 6 v näin painajaista, miten hänet jätettiin kaatuvan kaapin alle. Vatsassa saakka tuntui pahalta koko asia, ja se painjainen oli aivan kaamea. Tusin myös tosi ikävän olon omassa kropassa jos joku potkaisi koiraa, ihan pienenä. Höpö höpö empatia kehittyy muka vasta koulussa ja aikuisten opettamana… En malttaisi odottaa mitä tutkimus sanoo asiasta esim 5 tai 10 v päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kukaan tilannut lapsuutensa terveystietoja - tarkoitan kouluterveydenhoitajan tekemiä kirjauksia?
Kävin 80-luvulla pientä, 40:n oppilaan koulua. Meillä kävi kiertävä terveydenhoitaja kerran vuodessa. Haluaisin tiedot tuolta ajalta. Pitäisikö näitä lain mukaan säilyttää vielä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös ihmisiä jotka hyötyvät siitä, että faktat -niin paljon kuin se on mahdollista-laitaa kohdalleen. Eli pyrkii selvittämään wtf tapahtui. Tämä ei ole omien tunteidensa kieltämistä, tunteiden patoamista tai muuta vastaavaa. Mutta tapahtuman voi laittaa sinne lokeroon mihin se kuuluukin ja vähitellen se siellä pysyykin.
Itse olen toiminut näin niin kauan kuin muistan. Lapsi ei tietenkään tekemistään osannut sanoiksi pukea. Mutta se on minun luonteeni, kai.
Lapsena tunteiden validoinnin hoiti sekarotuinen koira, jolle yritin vuodattaa asioita, mutta se yleensä keskeytti "Ok, saat istuu siinä kivellä ja katella kun jahtaan myyriä"
Ja tämä ei ole trollausta. Mutta mitä se on, jos tämä kokemukseni kielletään?
Saathan sinä omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi käsitellä vapaasti parhaaksi katsomallasi tavalla.
Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen.
Onko tämä kilpailu kaltoinkohtelusta? Kyllä minäkin näin lapsena välillä nälkää (äiti tosiaan laittoi joskus ruuan vain isälle, koulussa sai ruokaa), minua raivopahoinpideltiin, kotitöitä oli välillä järjetön määrä, harrastuksia ja kavereiden tapaamisia rajoitettiin (sinä näät niitä aivan tarpeeksi koulussa) ja kaikkea muuta. Parikymppisenä yritin puhua näistä psykoterapeutille ja hän kävi itkemään ja häntä piti lohduttaa.
Eli viestisi loppu oli minun kokemukseni kieltämistä, ts. sitä trollausta
Miten edes kykenit ymmärtämään tuon lainaamasi viestin noin perusteellisen väärin?
" Ihan eri asia on jos alat kieltää toisten kokemuksia. Jos joku valittaa lapsena nähneensä kotona nälkää, ei se hänen kokemuksensa poistu sillä että sinä jankkaat sinnikkäästi, että eihän Suomessa kukaan lapsi ole voinut nähdä nälkää sotavuosien jälkeen."
Jos ja jos.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Tää jankutus -spin off on harmillinen osa tätä muuten hyvää ketjua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Onhan se ihan yleinen käytäntö että läheisen menetyksen jälkeen rauhoitetaan oman perheen kesken. Yleensä ollaan myös pois töistä tai koulusta varsinkin jos kuolema oli yllättävä, läheiset yleensä kokee kuoleman järkyttävänä, ei tunnu siltä että haluaisi nähdä ystäviä tai ei jaksa olla mukana sosiaalisissa kuvioissa. On myös käytännön asioita mitä pitää hoitaa, järjestää hautajaiset esimerkiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Onhan se ihan yleinen käytäntö että läheisen menetyksen jälkeen rauhoitetaan oman perheen kesken. Yleensä ollaan myös pois töistä tai koulusta varsinkin jos kuolema oli yllättävä, läheiset yleensä kokee kuoleman järkyttävänä, ei tunnu siltä että haluaisi nähdä ystäviä tai ei jaksa olla mukana sosiaalisissa kuvioissa. On myös käytännön asioita mitä pitää hoitaa, järjestää hautajaiset esimerkiksi.
Mutta eihän töistä tai koulusta automaattisesti saa vapaata läheisen kuoleman vuoksi, ei ainakaan palkallisena. Hautajaisia varten taitaa joissain työehtosopimuksissa yhden päivän olla arkiviikolla poissa, jos on puolisosta, lapsesta tai vanhemmasta.
Kyllä saavat helppoa rahaa nuo terapeutit. Toiset kyllä ihan osaa hommansa ja niille mielellään maksaisikin. Mutta voi luoja mitä temu terapeutteja mahtuukaan sekaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Sivusta: eivät edes aikuiset osaa yleensä olla surevan tukena. Tämähän on yksi keskustelupalstojen vakioaiheista miksi sureva jää niin usein yksin.
Suruaikana ollaan yleensä rauhassa kotons ihan oman perheen kanssa, olisiko sinne kaupungille voinut mennä sitten myöhemmin, koulustakin olisi varmasti saanut olla poissa. Yläkoululaisen luulisi kykenevän olemaan tukena käytännön asioissakin, kotitöissäkin apuna.
Suruaikahan voi kestää monta vuotta. Kuka pystyy vuosiksi eristäytymään kotiinsa?
Yleensä suruajalla tarkoitetaan aikaa heti kuoleman jälkeen ennen hautajaisia, tavallisesti viikko tai kaksi.
Milloin ja missä tällainen käytäntö on ollut? Nyt kuulen siitä ensimmäistä kertaa.
Onhan se ihan yleinen käytäntö että läheisen menetyksen jälkeen rauhoitetaan oman perheen kesken. Yleensä ollaan myös pois töistä tai koulusta varsinkin jos kuolema oli yllättävä, läheiset yleensä kokee kuoleman järkyttävänä, ei tunnu siltä että haluaisi nähdä ystäviä tai ei jaksa olla mukana sosiaalisissa kuvioissa. On myös käytännön asioita mitä pitää hoitaa, järjestää hautajaiset esimerkiksi.
Mutta eihän töistä tai koulusta automaattisesti saa vapaata läheisen kuoleman vuoksi, ei ainakaan palkallisena. Hautajaisia varten taitaa joissain työehtosopimuksissa yhden päivän olla arkiviikolla poissa, jos on puolisosta, lapsesta tai vanhemmasta.
Työterveydestä saa sairaslomaa vedoten työkyvyttömyyteen varsinkin jos oma perheenjäsen. Peruskoulusta taas voi olla poissa huoltajan ilmoituksella. Usein otetaan myös palkatonta tai lomapäiviä hautajaisten järjestelyä varten.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä saavat helppoa rahaa nuo terapeutit. Toiset kyllä ihan osaa hommansa ja niille mielellään maksaisikin. Mutta voi luoja mitä temu terapeutteja mahtuukaan sekaan!
Temu-terapeutti voisikin olla hyvä. Saisit ainakin rahat takaisin, jos palvelu ei vastaa odotuksia. Nyt menee rahat, aika ja asiakas on huonon terapeutin jäljiltä entistä pahemmin rikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä saavat helppoa rahaa nuo terapeutit. Toiset kyllä ihan osaa hommansa ja niille mielellään maksaisikin. Mutta voi luoja mitä temu terapeutteja mahtuukaan sekaan!
Temu-terapeutti voisikin olla hyvä. Saisit ainakin rahat takaisin, jos palvelu ei vastaa odotuksia. Nyt menee rahat, aika ja asiakas on huonon terapeutin jäljiltä entistä pahemmin rikki.
Ei taida vain kukaan terapeutti uskaltaa tarjota palvelujaan "rahat takaisin jos tyytymätön"-takuulla.
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan tilannut lapsuutensa terveystietoja - tarkoitan kouluterveydenhoitajan tekemiä kirjauksia?
Kävin 80-luvulla pientä, 40:n oppilaan koulua. Meillä kävi kiertävä terveydenhoitaja kerran vuodessa. Haluaisin tiedot tuolta ajalta. Pitäisikö näitä lain mukaan säilyttää vielä?
En usko, mutta ainahan voi kysyä kunnalta tai hyvinvointialueelta löytyvätkö arkistot vielä jostain. Aika huolettomasti näitä on ilmeisesti säilytetty kun henkilötietoja sisältäviä kansioita potilaista löytyy milloin käytöstä poistuneista rakennuksista ja milloin roskalavoilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Mitä ihmeellistä tuossa on? Yläkoululaisen voisi jo olettaa osaavan olla vanhempansa tukena suruaikana. Ehkä noilla kommenteilla on tarkoitettu että suruaikana keskitytään yleensä kotielämään, ollaan omien läheisten kanssa.
Itsekin olen joutunut ottamaan enemmän vastuuta ja paljon nuorempana vielä, silti pärjäsin eikä tullut mieleenkään valittaa.
Ap on yleensä kirjoittanut ketjun kaikki kommentit. Niin se vain vauvalla menee.