Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmasti lapset yleensä kiinnittävät huomiota toisten tunteisiin ja olemukseen, mutta ei tuon ikäisen voi olettaa osaavan yhdistävän niitä kotona tapahtuvaan kaltoinkohteluun. Surullinen ja alakuloinen tai muuten lohdutuksen tarpeessa oleva kun voi olla muistakin syistä.
Pointtina tässä olikin se, että lapsella olisi sen verran empatiakykyjä, ettei sitä surullisen oloista vain ensimmäisenä jätetä pois yhteisistä leikeistä. Lapsen ei tarvitse alkaa selvitellä toisten perheoloja tai yrittää korjata niitä, mutta ei lapsi saa myöskään kiusata tai syrjiä muita sen takia, että joku vaikuttaa onnettomalta.
Siis kuka tässä on jättänyt surullisen oloisen lapsen pois yhteisistä leikeistä? Tai kiusannut tai syrjinyt toisia siksi että joku toinen vaikuttaa onnettomalta?
Varmasti monikin. Esimerkiksi Vilja -Erikaa kiusattiin uutisten mukaan koulussa siitä, että hänellä oli äitipuolen saksilla silpomat kumisaappaat.
Tässäkin ketjussa joku kovasti päivitteli alistuneen oloista luokkalaistaan.
Eikös tuota alistuneen oloista luokkalaista oltu just niiden toisten lasten toimesta aina pyydetty mukaan leikkeihin? mutta tämä ei kuitenkaan ikinä tullut, omien sanojensa mukaan ei päässyt tai voinut. Ei tuossa tapauksessa voida sanoa, että tämä olisi jätetty pois leikeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.
Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.
Alunperinhän tästä keskusteltiin yleisellä tasolla, sinä ilmeisesti et vaan kohdistat tämän johonkin tiettyyn tapaukseen. Tuota että mitä kouluterveydenhoitajan olisi pitänyt tehdä on aika vaikeaa kommentoida, kun ei tiedä taustoja, mitä hänelle on tarkalleen sanottu tai miten lapsen ahdistus hänelle ilmenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.
Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?
Ihan käsittämättömän törkeää että alat trollata tällaisella asialla pelkästään omaksi huviksesi. Lopeta esiintyminen tällaisen lapsuuden kokeneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.
Alunperinhän tästä keskusteltiin yleisellä tasolla, sinä ilmeisesti et vaan kohdistat tämän johonkin tiettyyn tapaukseen. Tuota että mitä kouluterveydenhoitajan olisi pitänyt tehdä on aika vaikeaa kommentoida, kun ei tiedä taustoja, mitä hänelle on tarkalleen sanottu tai miten lapsen ahdistus hänelle ilmenee.
Olisikin kyse vain siitä kouluterveydenhoitajasta. Kaikki muutkin aikuiset toimivat minua kohtaan ihan samalla tavalla vaikka se vaihtelikin mitä sanoja tilanteessa käytettiin. Apua ei tullut ennen tätä eikä tämän jälkeenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.
Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?
Ihan käsittämättömän törkeää että alat trollata tällaisella asialla pelkästään omaksi huviksesi. Lopeta esiintyminen tällaisen lapsuuden kokeneena.
Otitko itse vastuuta? Minäkään en olisi ottanut jos ei olisi ollut pakko, mutta kukaan ei huomannut eikä edes yrittänyt auttaa. Vai onko sinusta normaalia että 10v hoitaa tiskit ja pyykit sekä auttaa pikkusisaruksen läksyissä ja hoitaa siivouksen? Minusta ei. Lastensuojelusta ei ollut mitään apua koska kukaan ei ottanut tosissaan. 10v on liian nuori tuollaiseen mutta yläasteella olevan olisi pitänyt osata jo olla tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.
Alunperinhän tästä keskusteltiin yleisellä tasolla, sinä ilmeisesti et vaan kohdistat tämän johonkin tiettyyn tapaukseen. Tuota että mitä kouluterveydenhoitajan olisi pitänyt tehdä on aika vaikeaa kommentoida, kun ei tiedä taustoja, mitä hänelle on tarkalleen sanottu tai miten lapsen ahdistus hänelle ilmenee.
Olisikin kyse vain siitä kouluterveydenhoitajasta. Kaikki muutkin aikuiset toimivat minua kohtaan ihan samalla tavalla vaikka se vaihtelikin mitä sanoja tilanteessa käytettiin. Apua ei tullut ennen tätä eikä tämän jälkeenkään.
Se on ikävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.
Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?
Ihan käsittämättömän törkeää että alat trollata tällaisella asialla pelkästään omaksi huviksesi. Lopeta esiintyminen tällaisen lapsuuden kokeneena.
Otitko itse vastuuta? Minäkään en olisi ottanut jos ei olisi ollut pakko, mutta kukaan ei huomannut eikä edes yrittänyt auttaa. Vai onko sinusta normaalia että 10v hoitaa tiskit ja pyykit sekä auttaa pikkusisaruksen läksyissä ja hoitaa siivouksen? Minusta ei. Lastensuojelusta ei ollut mitään apua koska kukaan ei ottanut tosissaan. 10v on liian nuori tuollaiseen mutta yläasteella olevan olisi pitänyt osata jo olla tukena.
Onko kyseessä kilpailu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Se on helpompaa kuin nimetä se jonka pitäisi tehdä tietty asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.
Alunperinhän tästä keskusteltiin yleisellä tasolla, sinä ilmeisesti et vaan kohdistat tämän johonkin tiettyyn tapaukseen. Tuota että mitä kouluterveydenhoitajan olisi pitänyt tehdä on aika vaikeaa kommentoida, kun ei tiedä taustoja, mitä hänelle on tarkalleen sanottu tai miten lapsen ahdistus hänelle ilmenee.
Olisikin kyse vain siitä kouluterveydenhoitajasta. Kaikki muutkin aikuiset toimivat minua kohtaan ihan samalla tavalla vaikka se vaihtelikin mitä sanoja tilanteessa käytettiin. Apua ei tullut ennen tätä eikä tämän jälkeenkään.
Sinä sinä sinä... Sinun draamasi on kyllä muuttanut muotoaan aika monesti tässä keskustelussa ja vaikuttaa sille että olet sijoittanut tapahtumat jonnekin 50-70 -luvuille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Yläaste-ikäiset ovat 13-16 vuotiaita, tuossa iässä pitäisi olla taitoja lohduttaa omaakin vanhemoaa ja olla hänen tukena vaikeana aikana. Me joilla on ollut oikeasti vaikea lapsuus ja otettu vastuuta olemme oppineet tähän pienestä pitäen eli pärjäämään. Siksi uskomatonta että yläasteella oleva ei voisi pärjätä.
Onhan se aika outoa jos yläasteikäisenä ei uskalla ottaa yhtään omaa vastuuta. Miten luulette että joka on joutunut olemaan päävastuussa kotitöistä 10 vuotiaasta on selvinnyt?
Ihan käsittämättömän törkeää että alat trollata tällaisella asialla pelkästään omaksi huviksesi. Lopeta esiintyminen tällaisen lapsuuden kokeneena.
Otitko itse vastuuta? Minäkään en olisi ottanut jos ei olisi ollut pakko, mutta kukaan ei huomannut eikä edes yrittänyt auttaa. Vai onko sinusta normaalia että 10v hoitaa tiskit ja pyykit sekä auttaa pikkusisaruksen läksyissä ja hoitaa siivouksen? Minusta ei. Lastensuojelusta ei ollut mitään apua koska kukaan ei ottanut tosissaan. 10v on liian nuori tuollaiseen mutta yläasteella olevan olisi pitänyt osata jo olla tukena.
Tietyllä tavalla tottakin. Oma lapsuuskaan ei ollut mikään helppo mutta toisaalta se avhvisti resilienssiä.
Vierailija kirjoitti:
Varmasti lapset yleensä kiinnittävät huomiota toisten tunteisiin ja olemukseen, mutta ei tuon ikäisen voi olettaa osaavan yhdistävän niitä kotona tapahtuvaan kaltoinkohteluun. Surullinen ja alakuloinen tai muuten lohdutuksen tarpeessa oleva kun voi olla muistakin syistä.
Kyllä, eikä se liity mitenkään lapsen kykyyn tuntea empatiaa. Siinä missä täysin pähkähulluissa olosuhteissa kasvanut lapsi ei kykene ymmärtämään millaista on elää vakaissa olosuhteissa, ei vakaissa olosuhteissa elävä lapsi osaa ajatella kuinka hullua meno kaverin kotona voi olla. Nähdään vain se minkä toinen näyttää ja toisen outouden (tai tavallisuudet) selitetään itselle lapsen logiikalla, joka peilaa täysin siihen omaan kokemusmaailmaan. Vanhemmalta saatetaan kysyä jotain ja koska vanhempi ei välttämättä tunne luokkakaveria sen paremmin, eikä todellakaan osaa edes ajatella miten sairaassa ympäristössä kyseinen lapsi elää, hän antaa lapselle jonkun yksioikoisen selityksen joka on sen jälkeen lapselle se totuus.
Minulla on kaveri, jonka kanssa kaveruus on jatkunut ekaluokasta asti ja hänelle tuli täytenä yllätyksenä se millaisissa olosuhteissa kasvoin, kun siitä hänelle vasta aikuisena pystyin kertomaan. Siitäkin huolimatta, että hän näki asioiden olevan oudosti ja oli lopulta se joka sai opettajat ja kouluterkan havahtumaan siihen, ettei kaikki ole hyvin ja meidän kotitilanteen vyyhti alkoi purkautumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Eikö sinusta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan vastuulla olisi tehdä jotain muutakin kuin kehottaa ahdistunutta lasta ymmärtämään kuormittuneita vanhempia ja auttamaan heitä entistäkin enemmän? Lapsi kyllä oppii nopeasti ettei aikuisilta ole apua tulossa, jos sen jälkeen kun on kertonut tilanteesta rohkeasti ulkopuolisille tulee tällaisia reaktioita.
Alunperinhän tästä keskusteltiin yleisellä tasolla, sinä ilmeisesti et vaan kohdistat tämän johonkin tiettyyn tapaukseen. Tuota että mitä kouluterveydenhoitajan olisi pitänyt tehdä on aika vaikeaa kommentoida, kun ei tiedä taustoja, mitä hänelle on tarkalleen sanottu tai miten lapsen ahdistus hänelle ilmenee.
Olisikin kyse vain siitä kouluterveydenhoitajasta. Kaikki muutkin aikuiset toimivat minua kohtaan ihan samalla tavalla vaikka se vaihtelikin mitä sanoja tilanteessa käytettiin. Apua ei tullut ennen tätä eikä tämän jälkeenkään.
Sinä sinä sinä... Sinun draamasi on kyllä muuttanut muotoaan aika monesti tässä keskustelussa ja vaikuttaa sille että olet sijoittanut tapahtumat jonnekin 50-70 -luvuille
Sinun maailmankuvasi ei kestä ajatusta siitä, että on lapsia joilla on kotona asiat huonosti ja jotka eivät saa aikuisilta apua? Usko pois, aika hajottavaa se on niille lapsillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Tämä on malliesimerkki siitä, miten kaltoinkohdeltua lasta syyllistetään. Ei pohdita, mitä vanhemmat tekivät tai tekevät kodin seinien sisällä, kun lapsi on noin pelokas. Vaan syyllistetään arkajalka hissukkaa, joka ei uskalla sanoa vastaan. Mitäs on noin kummallinen.
Toisaalta ei varmaankaan ole ollut ilmeisesti nuoren lapsen luokkakavereiden tehtävä pohtia mitä luokkakaverin kotona tapahtuu tai mitä hänen vanhempansa tekevät.
Eihän se ole perinteisesti kenenkään tehtävä. Ellet ole sitten arvostettu sotaveteraani, niin traumatisoituneet yleensä suljetaan pois seurasta outoina.
Sotaveteraaneillakin meni vaikka kuinka kauan siihen ennen kuin niistä traumoista alettiin uskaltaa avoimesti puhua ja niitä hoitaa. Moni ehti ennen sitä hoitaa itsensä päihteillä hautaan.
Et sitten naurettavampaa ääripäätä keksinyt? Ei lapsen luokkakavereiden tehtävä vs. ei kenenkään tehtävä.
Suomessa on aika karu ilmapiiri. Ei täällä pahemmin ole ymmärrystä minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Traumatisoitumisen nähdään monessa paikassa olevan ensisijaisesti yksilön oma vika ja luonteen heikkoutta ellet ole sitten traumatisoitunut ollessasi isänmaan asialla. Siitä voit saada mitalin, muuten saat moitteita että mikset tehnyt niin tai miksi menit tekemään näin, ihan on oma syysi mitä sinulle ikinä kävikin.
Tuossa olikin kyse lapsista. Ei esimerkiksi 9v lapselta voi olettaa että tämän vastuulla olisi pohtia ja ymmärtää että mitä sen luokkakaverin kotona tapahtuu joka ei pääse koskaan toisten lasten kanssa puistoon vaan sanoo aina, että en mä voi tai että en mä pääse kun pitää mennä heti kotiin.
Edelleen, Suomessa on aika välinpitämätön kulttuuri. Tuskin tuollaiseen puuttuu kukaan aikuinenkaan vaikka aavistelee ettei perheessä ole kaikki kunnossa. Ehkä sitten joku mahdollisesti harkitsee puuttuvansa jos näkee vanhemman lyövän lasta, mutta silloinkin moni päättää ettei ala sekaantua toisten asioihin. Aikuiset kuvittelevat lasten olevan niin resilientteja, että kyllä ne selviävät hyvin tuollaisestakin.
Ja tässä oli edelleen kyse lapsista. Eivät nämä lapset ehkä ole edes tienneet tilantesta, heille näyttäytyi vain tylsänä ja tympeänä se, että yksi luokkalainen ei koskaan päässyt tai voinut tulla kavereiden mukaan vaan meni kotiin suorittamaan kotitöitä. Ehkä lapset on ihmetelleet että miksi luokkalainen ei ole sanonut vanhemmilleen mitään vastaan, kinunnut lupaa mennä mukaan, kuten lapset yleensä tekevät.
Miksi jankkaat tästä? Lapsillekin voi opettaa empatiaa.
Ei lapsen tarvitse olla kuin pieni aikuinen.
Ei toki, mutta aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ettei kaikilla ole yhtä hyvin asiat eikä ketään saa kiusata tai syrjiä.
Kiusaaminen ja syrjiminen on toki asia erikseen, mutta miten käytännössä opettaisit vaikka 7-9v lapsille, että kaikilla lapsilla ei ole asiat yhtä hyvin?
Sanomalla tämän asian ääneen. Että kaikista lapsista ei valitettavasti pidetä yhtä hyvää huolta, kun perheissä voi olla monenlaisia ongelmia.
Ja oletat että tästä lapsi sitten oppii näkemään että kenelläon asiat hyvin ja kenellä ei?
Tuo johtaa vähän harhaan siinä mielessä, että ne kotona kaltoinkohtelua kokeneet eivät aina välttämättä ole niitä resuvaatteissa kulkevia lapaia joilla on repun sijasta muovikassi, vaan saattavat ulospäin olla ihan hyvin huolehditun näköisiä, asiallisesti puettuja ja varustettuja.
Hienon olkiukon rakensit.
Miten 7-9v lapselta voisi olettaa tämän huomaavan että kaikilla lapsilla ei ole asiat kotona yhtä hyvin, kun ihan aikuistenkaan ei ole aina mitenkään helppoa tunnistaa lapseen kohdistunutta kaltoinkohtelua?
Kyllähän ihmiset huomaavat usein ettei kaikki ole kunnossa, mutta on paljon helpompaa olla tekemättä mitään. Pienempi vaiva on kehua kaltoinkohdeltua lasta reippaaksi kuin ottaa yhteyttä huolestaan esimerkiksi lastensuojeluun ja katsoa tulevatko vanhemmat sen jälkeen huutamaan sinulle sen lapsen sijasta.
Siis kenestä nyt puhut, kuka huomaa? Kuka ei ota yhteyttä lastensuojeluun?
Kukaan lapsen tunteva aikuinen niin vapaa-ajalla kuin koulussa. Kaikki teeskentelevät ettei ongelmia ole vaikka lapsi puhuisi niistä suoraan. Kun varmasti lapsi on vain käsittänyt jotain väärin tai kerjää aikuisen mielestä keksityillä jutuillaan huomiota. On helpompaa ajatella että lapsella on vilkas mielikuvitus kuin että ongelmat oikeasti olisivat totta ja lapsella olisikin kotona ihan kauheaa.
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.
Se on helpompaa kuin nimetä se jonka pitäisi tehdä tietty asia.
Minähän nimesin. Jatketaan vielä. Opettaja, kouluterveydenhoitaja, sukulaiset ja naapurit. Lapsi ei tämän enempää pysty yrittämään apua saadakseen.
Aina voi sanoa, että ymmärrystä toisen käytökseen ei vaadita, vaan vain tilanteen hyväksyminen, - se että näin on käynyt ja ehkä huostaanotonkin olisi pitänyt tapahtua, - mutta niin ei käynyt.
Hyväksyminen ei tee tapahtunutta oikeaksi vaan auttaa ymmärtämään omaa käytöstään eri tilanteissa ja sitä myötä tekee näkyväksi ne asiat, joita voi muuttaa.
Itselleen voi olla myötäinen (tunteilleen siis) , mutta itsensä paapomiseen ei kannata ryhtyä, ettei valahda ojasta allikkoon.
Edellinen siis aikuisena käytyyn terapiaan. Jos lapsi kertoo, se on lasun paikka.
Mitä ne naapurit sanoivat tai miten reagoivat kerrottuasi heille mitä teillä kotons tapahtuu ja että tarvitsette apua?
Vierailija kirjoitti:
Aina voi sanoa, että ymmärrystä toisen käytökseen ei vaadita, vaan vain tilanteen hyväksyminen, - se että näin on käynyt ja ehkä huostaanotonkin olisi pitänyt tapahtua, - mutta niin ei käynyt.
Hyväksyminen ei tee tapahtunutta oikeaksi vaan auttaa ymmärtämään omaa käytöstään eri tilanteissa ja sitä myötä tekee näkyväksi ne asiat, joita voi muuttaa.
Itselleen voi olla myötäinen (tunteilleen siis) , mutta itsensä paapomiseen ei kannata ryhtyä, ettei valahda ojasta allikkoon.
Kyllä se itsensä paapominenkin on hyväksi. Tai siis se, mitä liian pienenä pärjääväksi oppinut pitää paapomisena. On eheyttävää olla edes itse itsensä puolella ja antaa edes itse itselleen lupa joskus väsyä ja olla tarvitseva.
Yleisenä huomiona, täällä on monta kirjoittajaa. Olen itse kirjoittanut osan näistä liian pienenä pärjäävä perheen kotitonttu -viesteistä, joten voin varmaksi sanoa, etten ole ainoa. Ja sitten on niitä, joilla oli muu ongelma.
Samoin kyseenalaistavia trollaajia voi olla monta.
Alue: Aihe vapaa
Ilmeisesti kyseessä on tämä sama joku, joka tekee esimerkiksi töissä ne tietyt hommat. Joku, joka ei personoidu keneksikään, mutta on kuitenkin aina olemassa ja jonka vastuulle asetetaan asioita.