Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (773)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamatussa kehotetaan antamaan anteeksi vihamiehille ja sanotaan että kosto on Jumalan eli periaatteessa voi siirtää oman kostonsa jumalalle, vaikka pahantekijät tuntuvat menestyvån aineellisesti ja maallisesti koettaa kuitenkin kuoleman jälkeen tilinteon hetki.
Mennään nyt sitten siihen Raamattuun:
Matteus 18:6
”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”
Vanhan käännöksen sana "viettelee" on alkukielellä skandalizo. Se tarkoittaa alun perin kompastuskiven asettamista toisen eteen tai ansan virittämistä. Lapsen kaltoinkohtelussa aikuinen asettaa lapsen elämänpolulle ylipääsemättömän esteen – traumaattisen kokemuksen – joka romuttaa lapsen kyvyn kasvaa ja luottaa.
Että kaikille meille vain kivi kaulaan.
Ja aivan totta: etsin alkukielisen sanan skandalizo tekoälyn avulla, mutta jakeen tulkinta on omani.
Raamattu on kirja, jota ihminen, joka ei ole uskossa ei pysty käsittämään vähimmässäkään määrin. Itse asiassa Raamattu on vaarallinen kirja, jos sitä tulkitaan ilman rakkautta ja ymmärrystä auktoriteeteista. Siksi en kuuntele ev.lut korvasyyhysaarnaajia, jotka muuttavat tekstiä omiin haluihin ja mielitekoihin sopivaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse käynyt pitkän terapian. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen. Ei myöskään ap. Meillä oli alkoholismia, väkivaltaa, narsistista käytöstä, vaihtuvia parisuhteita äidillä. Hän teki parhaansa niillä voimavaroilla, joita hänellä sillon oli. En uhriudu. Elän itse ihan toisenlaista elämää, kun lapsuuden perheessä oli.
Siinähän sanoit tuon itse: äitisi teki parhaansa niillä mitä hänellä oli. No, pysähdy hetkeksi miettimään, että kaikki eivät tee. Ja jos äitisi teki oarhaansa, se on jo kategorisesti erilaista kuin ihmisellä, joka tekee tarkoituksella pahaa, esimerkiksi nauttii kun saa toisen heikoksi tai lattiaan, jottei ”kilpaile”, tai jotsin paljon pahempaa, edimerkikdi sadistisesti melkein kuri st aa puoliksi ku o li aaksi tms. Ehket edes ymmärrä että joku vanhempi voisi tehdä niin? Jos et, se kertookin kaiken olennaisen: vanhempasi olivat tavallisen rikkinäisiä, kasvoit uskoen ihmisten perushyvyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Ei ole. Toki mikäli lapsi on luonteeltaan tosi herkkä ja arka niin varmasti voi olla traumaattista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia on huijausta kuten kaikki terapiamuodot mitään muuta ne ei ole kuin rahannyhtäyslaitoksia.
Ilman terapiaa olen pärjännyt ei siihen tarvita terapeuttia kun käsittää että toinen vamhemmistani oli henkisesti, psyykkisesti ja emotionaalisesti niin sairas että ei siitä ollut vanhimmaksi ja se ei ole lapsien vika että toinen on päästään sekaisin. Ei tarvitse välttämättä antaa anteeksi eikä unohtaa mutta voi jatkaa elämäänsä eteenpäin ilman tätä vanhempaa, katkeruuskaan ei auta mitään tai viha nuokaan tunteet ei vie eteenpäin vaikka inhimillisiä ovatkin. Välikäden kautta kuulin että tämä toinen vanhempi on fyysisesti niin sairas että ei luultavasti elä tämän vuoden loppuun asti, en koe mitään erityistä tunnetta ei siis liikuta suuntaan eikä toiseen enkä toisaalta toivo myöskään toisen kuolemaa.
Olet oikeassa mutta vain osittain. Se että sinä elämässä sait työn lapset hyvän puolison ja kaikki meni hyvin ei todellakaan tarkoita sitä että muilla näin olisi. Ihminen voi ymmärtää että vanhempansa on sairas ja jopa antaa anteeksi mutta ei se hänestä sillä tavalla ehjää tee että hän kykenisi samoihin asioihin kuin sinä kykenet sen kaiken lyttäämisen ja pahoinpitelyn jälkeen. Samahan se on sodissakin osa pystyy jatkamaan elämäänsä suht OK mutta osalla se mieli on niin rikki ettei siitä oikein ihmistä enää tule. Toivottavasti ymmärrät tämän ja olet kiitollinen siitä että sinulla asiat menivät noin helposti.
Ymmärrän pointtisi, mutta terapia tai psykoterapia ei ole vastaus tähän ongelmaan. On paljon ihmisiä jotka käyneet terapioissa iät ajat ja menneet toimintakyvyltään vain huonommaksi.
Aika moni fyysisestä sairaudesta kärsiväkin on mennyt huonompaan kuntoon aloitettuaan hoidon, mutta silti harva haluaa testata miten käy jos syöpää ei yritetä hoitaa lainkaan.
Aina on mahdollista sekin, että joissain tapauksissa ilman terapiaa menisi vieläkin heikommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vaikka en itse ole uskossa niin mieleståni se ei ole potaskaa jos joku löytää lohtua uskosta parempi sekin kuin päätyä piikittämään aineita suonensisäisesti tai käyttämään alkoa
Niin. Parempi sekin? Että uskonnon varjolla "antaa anteeksi" jotain niin vakavia asioita kuin insesti ja raaka väkivalta. Selviytymisen ytimessä on se, että tietää ja tunnustaa olleensa väärinkohdeltu. Ei sitä edes uskontokuplassa pidä antaa anteeksi Sama kuin pissis housuunsa, lämmittää hetken.
Anteeksiannossa idea ei ole hyväksyä väärää tekoa itseä kohtaan vaan vapautua katkeruudesta. Jos oma elämä menee ohi toista ihmistä vihatessa niin sillon se toinen ihminen, joka teki väärin porskuttaa eteenpäin hyvillä mielin ja sinä katkerana tarvitset terapiaa ja mietit miten hirvee ihminen X oli. Osa menettää täysin järkensä pelkästään sen vuoksi, koska haluu kynsin ja hampain pitää kiinni omasta loukkaantumisestaan ja lopulta se on ainoa mitä päähän enää mahtuu.
Ihmiselle on luontevaa toimia miten häntä kohtaan on toimittu. Siinä mielessä ymmärrän myös väkivallan tekijöitä ja seksirikollisia, joista useampaa kuin halutaan myöntää on itseään hyväksikäytetty lapsina tai rai skattu. Se ei kuitenkaan tee trauman siirtämisestä eteenpäin hyväksyttävää, mutta se selittää käytöstä. Vielä tänä vuonna 2026 tytölle ja naiselle on helpompaa puhua rai skatuksi tulemisesta kuin pojalle tai miehelle. Se on fakta. Ihan sama mitä muun sukupuoliset ja muut huru-ukot yrittää väittää.
Tilastot eivät tue tuota. Hyvöksikäyttäjät ovat pääasiassa ihmisiä joilla ei ole kokemuksia hyvöksikäytöstä. Ja hyväksikäytetyt taas todella harvoin toistavat samaa eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Ei se ole yhtään sama asia, kun ne vanhemmat on kuitenkin olemassa.
Älkää ruokkiko trollia.
Minun äitini sanoi minulle: Tapa ittes! Tee itsemurha!” Hymyili leveästi sanottuaan tuon. Olin tuolloin masentunut 2-kymppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Ei ole. Toki mikäli lapsi on luonteeltaan tosi herkkä ja arka niin varmasti voi olla traumaattista.
Varmaan on traumaattinen kokemus ihan kenelle hyvänsä lapselle, mutta joku tolkku pitäisi olla omista traumoista huolimatta tässä orvoksi jääneen kommentoijan vänkäämisessäkin. Vaikuttaa hänkin olevan terapian tarpeessa.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini sanoi minulle: Tapa ittes! Tee itsemurha!” Hymyili leveästi sanottuaan tuon. Olin tuolloin masentunut 2-kymppinen.
Voisin niin kuvitella oman vanhempani toimivan tuolla tavalla. Jotkut ovat täysin käsittämättömiä tapauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
Vertaistuki ei välttämättä toimi jos kokemus on erilainen, vaikka tapahtuma olisikin periaatteessa sama, kokemukset kun ovat aina subjektiivisia. Olen lapsena menettänyt läheisiäni Kaakkois-Aasian tsunamissa ja ainakaan omalla kohdallani vertaistuki ei ole ollut toimivaa, omat kokemukseni tähän liittyen on olleet ihan erilaisia kuin toisten.
Näinkin voi olla, mutta jos olisit ainoa suomalainen tai ainoa ihminen maailmassa, joka menettänyt läheisiään tsunamissa tuntuisi susta todennäköisesti vielä enemmän siltä, ettei kukaan ymmärrä mitä oot käynyt läpi. Nyt on ollut muitakin joiden läheisten ruumiit jäi mereen tai tuotiin lentokoneilla Suomeen, etkä ollut yksin kentän laidalla seisomassa. Tietty on niitäkin, jotka olisivat mieluummin olleet yksin, mutta väitän sen joukon olevan pienempi kuin sen jotka olisivat mieluummin osa suurempaa ryhmää, vaikka katastrofi kaikessa laajuudessaan olikin hirveä, eikä kellekkään toivoisi samaa kohtaloa. Yleisesti ottaen vertaistuki on hyödyllistä johan sen paljastaa Tik Tok videoiden suosio, joissa ihminen esittelee miten joku pulma ratkaistaan.
En sanonut että kukaan ei ymmärtäisi mitä olen käynyt läpi, vaan että meidän kokemukset tästä asiasta oli vaan niin erilaisia ja siksi vertaistuki ei ollut toimivaa.
Oliko myöhemmin järjestetty vertaistuki LAPSILLE, jotka menettivät läheisensä vai yleisesti kaikille? Aikoinaan uutisissa oli kriisiavusta, että lapsille tarjottiin ikätasoon soveltuvaa asiankäsittelyä, mikä tietysti hyvä, mutta se ei varsinaisesti ole sama kuin vertaistuki, jota aikuiset saivat. Kyseinen kirjoittaja kirjoitti menettäneensä läheisiä tsunamissa lapsena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vaikka en itse ole uskossa niin mieleståni se ei ole potaskaa jos joku löytää lohtua uskosta parempi sekin kuin päätyä piikittämään aineita suonensisäisesti tai käyttämään alkoa
Niin. Parempi sekin? Että uskonnon varjolla "antaa anteeksi" jotain niin vakavia asioita kuin insesti ja raaka väkivalta. Selviytymisen ytimessä on se, että tietää ja tunnustaa olleensa väärinkohdeltu. Ei sitä edes uskontokuplassa pidä antaa anteeksi Sama kuin pissis housuunsa, lämmittää hetken.
Anteeksiannossa idea ei ole hyväksyä väärää tekoa itseä kohtaan vaan vapautua katkeruudesta. Jos oma elämä menee ohi toista ihmistä vihatessa niin sillon se toinen ihminen, joka teki väärin porskuttaa eteenpäin hyvillä mielin ja sinä katkerana tarvitset terapiaa ja mietit miten hirvee ihminen X oli. Osa menettää täysin järkensä pelkästään sen vuoksi, koska haluu kynsin ja hampain pitää kiinni omasta loukkaantumisestaan ja lopulta se on ainoa mitä päähän enää mahtuu.
Ihmiselle on luontevaa toimia miten häntä kohtaan on toimittu. Siinä mielessä ymmärrän myös väkivallan tekijöitä ja seksirikollisia, joista useampaa kuin halutaan myöntää on itseään hyväksikäytetty lapsina tai rai skattu. Se ei kuitenkaan tee trauman siirtämisestä eteenpäin hyväksyttävää, mutta se selittää käytöstä. Vielä tänä vuonna 2026 tytölle ja naiselle on helpompaa puhua rai skatuksi tulemisesta kuin pojalle tai miehelle. Se on fakta. Ihan sama mitä muun sukupuoliset ja muut huru-ukot yrittää väittää.
Tilastot eivät tue tuota. Hyvöksikäyttäjät ovat pääasiassa ihmisiä joilla ei ole kokemuksia hyvöksikäytöstä. Ja hyväksikäytetyt taas todella harvoin toistavat samaa eteenpäin.
Tilastot tukee 100 prosenttisesti faktaa, että seksirikollisuus on piilorikollisuutta. Luuletko, että kukaan paljastaa olevansa itse hyväksikäytetty tilanteessa, jossa koko kylä on sitomassa myllynkiveä kaulaan ja heittämässä mereen. Nuo kokemukset, kun aiheuttaa vakavan luottamuspulan ihmisiin ja monet miehet vievät siksi mieluummin asian hautaan mukanaan. Tiedän tapauksen, jossa sukulaismies hyväksikäytti poikia, mutta kuoli ennen kuin jäi kiinni. Hyväksikäytetyistä pojista 1 oli syyllistynyt insestiin myöhemmin aikuisena ja toinen ei ollut hyväksikäyttänyt mitä ilmeisimmin ketään sek su aalisesti, mutta aiheuttanut valtavasti muuta tuhoa yhteiskunnassa. Kun asia paljastui nämä lapsina hy väksikäytetyt miehet olivat lähemmäs 60-vuotiaita. Oli muitakin uhreja, mutta heidän tilanteista mulla ei ole tarkkaa tietoa. Sen sijaan tiedän yhden teininä joukkorai skatun miehen, joka päätti omat päivänsä, kun hänen myöhemmin tekemät sek su aa li rikokset tulivat esiin. Paras olisi, että näitä ei hyssytellä vaan kysytään suoraan jo lapsilta onko kukaan ahdistellut, ehkä silloin tilanteet eivät eskaloituisi näin pahoiksi kuin näissä mun tietämissä tapauksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
Kokeile auttaisiko terapia kroonisen syyllisyydentunteesi kanssa. Turha sitä on tänne oksentaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Suomessakin on ollut lapsia, jotka on rääkätty kuoliaaksi. Tapaukset tulivat ilmi ja päätyivät otsikoihin, koska lapset kuolivat. Mutta entä ne vastaavissa oloissa elävät lapset, jotka selviävät hengissä? Ihanko totta tuollaiset olot ovat pienempi trauma kuin vanhempien kuolema? Ei noitakaan oloja voi ymmärtää, ellei ole kokenut niitä.
Ei voi sanoa kokemusten kasvattaneen oikeasti vahvaksi ja kypsäksi, jos tuloksena on epäempaattinen ihminen, joka vähättelee toisten kärsimyksiä ja on sitä mieltä, että omat kokemukset ovat absoluuttisesti pahinta, mitä kenellekään voi tapahtua.
Ei se ole yhtään sama asia, kun ne vanhemmat on kuitenkin olemassa.