Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (751)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Keksit näköjään toisen sanan sen aiemmin käyttämäsi täydellisen tilalle. Vähän vaihtelua sentään. Hyvä sinä!
Kysymykseen et vastaa. Miten voivat lapset kipuilevien terapiaa tarvitsevien kodeissa? Miten heillä vointi 25 - 30 vuoden päästä?
Sheimaatko muuten yhtä lailla syöpähoidoissa käyviä vanhempia? Jotkut sentään ovat valmiita hoitamaan terveyttään, jotta pystyisivät pitämään hyvää huolta muista.
Syöpähoidoissa käyville muuten tarjotaan psyykkistä apua.
Mutta ehkä he puhuvat omista ongelmisttaan, eivät vaadi terapeuttia vatvomaan vanhempiensa huonoutta.
Ihmisellä oikeestaan asiat hyvin jos ainoa huono asia on 30 -40 vuotta sitten sattuneet. Ettei mitäään uudempaa.
Kertoisitko rehellisesti mikä sinulla on hätänä, kun niin paljon nyt vaikuttaa tämä ketju ahdistavan? Muiden ongelmien ei pitäisi tuntua sinusta noin vaikealta, jos olet itse hyvissä voimissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Miten nyt takerruit tuohon jos jonkun niin ei ideaalilapsuutta viettäneet ymmärtävät vanhempiensa tehneen sen mihin kykenivät kyvyillään.
Se ei ole täydellisyyden kehumista kuten sinä kerrot tekeväsi, korjaat sukupolvien taakat.
Toki kannattaa omien lasten lapsuudesta keskustella kaikkien muiden kanssa kuin niiden lasten.
Vierailija kirjoitti:
Mitta jos et muista, miten hirveä se ihminen on, saatat avata oven, kun hän soittaa ovikelloa. Anteeksi antaminen voi myös altistaa uudestaan samalle, mikä oli väärin jo alun perinkin.
Sitten voi saada ovikellotrauman. Se on ollut niin ahdistavaa, että kuulee ovikellon ääneen, vaikkei kukaan sitä soitakaan. Esim. herää säpsähtäen ovikellon ääneen, vaikkei sitä kukaan soita. Tai kesken jonkun tekemisen hätkähtää kun ovikello soi, vaikkei soi.
Onko muilla tällaista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Tuo nyt on enää vain typerää trollaamista. Minulla ei ole lapsia ja olen elänyt muutenkin sen verran elämää, että tuollaiset yritykset eivät oikein osu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
0/5. Itse sain terapian kautta elämäni kuntoon
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
30 sivua sekopäisten muijien ulinaa 😆👍
Muijien, jotka maksavat sinunkin asumistukesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että monet mt-potilaat kritisoivat hoidossaan sitä, että heitä ei ymmärretä, koska terapeuttilta puuttuu omakohtaiset kokemukset aiheista, joista hän muita terapioi. Ei turhaan sanota vertaistuen olevan parasta tukea. Jos joku muun on jo käynyt läpi saman niin miksi en kääntyisi hänen puoleen. Toimii loistavasti mm henkirikoksen uhrien omaisten kesken, tukinaisissa..
Vertaistuki ei välttämättä toimi jos kokemus on erilainen, vaikka tapahtuma olisikin periaatteessa sama, kokemukset kun ovat aina subjektiivisia. Olen lapsena menettänyt läheisiäni Kaakkois-Aasian tsunamissa ja ainakaan omalla kohdallani vertaistuki ei ole ollut toimivaa, omat kokemukseni tähän liittyen on olleet ihan erilaisia kuin toisten.
Näinkin voi olla, mutta jos olisit ainoa suomalainen tai ainoa ihminen maailmassa, joka menettänyt läheisiään tsunamissa tuntuisi susta todennäköisesti vielä enemmän siltä, ettei kukaan ymmärrä mitä oot käynyt läpi. Nyt on ollut muitakin joiden läheisten ruumiit jäi mereen tai tuotiin lentokoneilla Suomeen, etkä ollut yksin kentän laidalla seisomassa. Tietty on niitäkin, jotka olisivat mieluummin olleet yksin, mutta väitän sen joukon olevan pienempi kuin sen jotka olisivat mieluummin osa suurempaa ryhmää, vaikka katastrofi kaikessa laajuudessaan olikin hirveä, eikä kellekkään toivoisi samaa kohtaloa. Yleisesti ottaen vertaistuki on hyödyllistä johan sen paljastaa Tik Tok videoiden suosio, joissa ihminen esittelee miten joku pulma ratkaistaan.
En sanonut että kukaan ei ymmärtäisi mitä olen käynyt läpi, vaan että meidän kokemukset tästä asiasta oli vaan niin erilaisia ja siksi vertaistuki ei ollut toimivaa.
Oliko myöhemmin järjestetty vertaistuki LAPSILLE, jotka menettivät läheisensä vai yleisesti kaikille? Aikoinaan uutisissa oli kriisiavusta, että lapsille tarjottiin ikätasoon soveltuvaa asiankäsittelyä, mikä tietysti hyvä, mutta se ei varsinaisesti ole sama kuin vertaistuki, jota aikuiset saivat. Kyseinen kirjoittaja kirjoitti menettäneensä läheisiä tsunamissa lapsena.
Kriisitukea taidettiin tarjota ihan aluksi, vertaistukiryhmiä oli sitten seuraavana keväänä tai kesänä. En tiedä oliko vanhempansa menettäneille lapsille omaa ryhmää, todennäköisesti. Itse en kuitenkaan näihin vertaistukitapaamisiin osallistunut, vaan olen oikeastaan ihan sattumalta tutustunut toisiin tsunamissa läheisiään menettäneisiin samanikäisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Koko ihmisen elämänhistoria on ihan sitä omaa elämää. Ja joskus sitä pitää "märehtiä", jotta näkee, mistä on tullut, missä meni pieleen, mitä tarvitsee sen sijaan, mitä on ollut, ja miten sen tarvitsemansa voisi saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani ovat vuorotellen riidoissa ihan kaikkien kanssa. Haukkuvat ja sitten taas kehuvat kun ovat näiltä samoilta ihmisiltä jotakin vailla.
Ovat korkeasti koulutettuja ja heidän näkövinkkelistään esimerkiksi kaikki, jotka ovat vain maistereita, ovat matalasti koulutettuja. Vähintään yhdestä aineesta pitää olla väitöskirja (mieluiten matemaattisesta aineesta), muuten ei ole mitään.
Naureskelevat erityisesti työläistaustaisilla akateemisille - siis niille, joiden vanhemmilla ei ole tohtorin tutkintoa. Pitävät tällaisia ihmisiä pilkkanaan ja häpäisevät julkisesti. Eniten nauravat opettajille, psykologeille sosiaalityöntekijöille.
Haukkuvat erityisesti demareita ja nimittelevät ihmisiä pukeutumisen ja käyttäytymisen perusteella vasemmistolaisiksi ja demareiksi.
Äitini on jättänyt nimittämättä korkeaan virkaan muuten pätevän henkilön, joka oli hänen mielestään naurettavasti pukeutunut ja lisäksi työläisperheestä.
Sanomattakin lienee selvää, että erilaisten valtionhallinon virkoja hakeneiden CV:t päätyivät hänen kauttaan julkiseen levitykseen.
Vierailija kirjoitti:
30 sivua sekopäisten muijien ulinaa 😆👍
Sinunkin on noin pistämättömällä logiikalla pakko olla sekopäinen muija. Eihän tänne kai sitten ikinä ketään muita kirjoittele ja sinäkin olet ketjussa mukana (kunpa et olisi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Miten nyt takerruit tuohon jos jonkun niin ei ideaalilapsuutta viettäneet ymmärtävät vanhempiensa tehneen sen mihin kykenivät kyvyillään.
Se ei ole täydellisyyden kehumista kuten sinä kerrot tekeväsi, korjaat sukupolvien taakat.
Toki kannattaa omien lasten lapsuudesta keskustella kaikkien muiden kanssa kuin niiden lasten.
Tuo henkilöhän on keskustellut, lapset todenneet tajuavansa vanhempiensa taustan ja vaillinaisuuden mutta eivät panneet välejä poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Miten nyt takerruit tuohon jos jonkun niin ei ideaalilapsuutta viettäneet ymmärtävät vanhempiensa tehneen sen mihin kykenivät kyvyillään.
Se ei ole täydellisyyden kehumista kuten sinä kerrot tekeväsi, korjaat sukupolvien taakat.
Toki kannattaa omien lasten lapsuudesta keskustella kaikkien muiden kanssa kuin niiden lasten.
Tuo henkilöhän on keskustellut, lapset todenneet tajuavansa vanhempiensa taustan ja vaillinaisuuden mutta eivät panneet välejä poikki.
Ei tuossa mainittu mitään keskusteluista. Jotain henkilö oli kokenut lasten päätelleen, mutta ei selvinnyt oliko se vain hänen oma ajatuksensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Tekoäly on kyllä symppis, mutta se on koulutettu ties millä netistä löytyvällä skeidalla. Keskustelut ovat myös suunnilleen yhtä luottamuksellisia kuin nämäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Tekoäly on kyllä symppis, mutta se on koulutettu ties millä netistä löytyvällä skeidalla. Keskustelut ovat myös suunnilleen yhtä luottamuksellisia kuin nämäkin.
Mitä muuta sinulle tulee mieleen? Läheisiäkään ei voi käyttää terapeutin korvikkeena, kuormittuvat muuten liikaa.
Miten nyt takerruit tuohon jos jonkun niin ei ideaalilapsuutta viettäneet ymmärtävät vanhempiensa tehneen sen mihin kykenivät kyvyillään.
Se ei ole täydellisyyden kehumista kuten sinä kerrot tekeväsi, korjaat sukupolvien taakat.