Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (787)
Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ei kehtaa sanoa olleensa tavallisen juoppoperheen tytär voi ihan hyvin kertoa olleensa juopon ja varakkaan akateemisen perheen tytär.
Vierailija kirjoitti:
Minjä verran 13v sitten kuuluu tehdä kotitöitä?
Osallistua voi jo kaikkeen, esimerkiksi huolehtia omat pyykit koneeseen ja kuivumaan ja edelleen takaisin kaappiin. Huolehtia myös tiskeistä ja ruoanlaitosta omalla vuorollaan. Satunnaisesti voi hoitaa yksin esimerkiksi siivouksen, mutta ainw vöhintään osallistua myös siivoukseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minjä verran 13v sitten kuuluu tehdä kotitöitä?
Ei ainakaan niin paljon, että lapsi niistä huomattavan paljon kuormittuu. Päävastuu kotitöistä kuuluu perheen aikuisille.
Joku sairas paska tätäkin näköjään alapeukuttaa.
Ehkä alapeukuttaa siksi, että tuo tarina kahden tohtorin monilapsisesta perheestä, jossa esikoistytärtä pidettiin alle 13v kotiorjana oli ilmiselvä vale. No saihan tyttö ilmeisesti sentään koulua käydä, kun 13 vuotiaana pääsi köksäntunneille
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeutille on helpompaa pyytää asiakasta kertoilemaan lapsuudestaan uudestaan ja uudestaan. Useimmat asiakkaat lähtevät tähän helppouteen mielellään mukaan. Ongelma on, jos terapeutti ei viitsi/jaksa/osaa ohjata terapiaa eteenpäin riittävän monen menneisyyden muistelon jälkeen. Jäädään jumittamaan samohin keloihin.
Tämä on se pointti, "jäädään jumittamaan samoihin keloihin". Minua itseäni on kiehtonut ihmismielen koukerot ja ongelmat ihan lapsesta asti, kun näin ympärilläni paljon huonosti voivia ihmisiä, mukaan lukien oma väkivaltaisen alkoholiin menevän isäni koulima perheeni.
Olen myös pyrkinyt ymmärtämään miksi itse murehdin niin paljon asioita mille en mitään mahda, joten olen lukenut koko kirjastollisen kulloisenkiin ongelmaan liittyvää kirjallisuutta. Tätä myötä tajusin että eihän minun elämästäni ja elämänvalinnoistani ole kukaan muu vastuussa kuin minä itse! Miten ihmeessä jaksoin ja viitsin nelikymppiseksi asti syyttää vanhempiani siitä että voin huonosti ja että minulla on ongelmia!
Vanhempien työ loppuu silloin kun lapset muuttavat kotoa, ja lapsien oman elämän rakentaminen alkaa silloin. Lähtökohdat ovat ne mitkä ovat, ja lapsuus on ollut sellainen kuin on ollut. Ei sille mitään enää mahda!
Jos joku joutuu terapiassa vatvomaan samoja asioita kerrasta toiseen, se on merkki siitä ettei ole päässyt asiasta yli. Yli on päässyt silloin kun pystyy toteamaan vatvotusta ongelmasta neutraalisti ettei se herätä enää mitään tunteita. Vanhempien ymmärtäminen on yksi tärkeä tekijä. Oletko kenties ymmärtänyt sen, että mielessäsi on ollut vaatimus täydellisistä tai kunnollisista vanhemmista, jollaiset toki kaikki lapset ihannemaailmassa ansaitsisivat? Vaan meille sattui vajavaiset, jotka eivät osanneet, jaksaneet tai viitsineet olla sellaisia kuin olisimme halunneet tai tarvinneet. Ja SILLE EI VOI MITÄÄN, se on sellaista kuin on. Siinä valossa on tärkeintä että ajattelee oman arvonsa uusiksi: minun ei tarvitse olla nurkkaan ajettu, minun ei tarvitse olla se surkea lapsi josta ei ikinä tule mitään, minun ei tarvitse olla maailman huonoin, rumin, lihavin, laihoin, osaamattomin tai laiskin ihminen, vaan nyt kun minä olen aikuinen, olen vastuussa omasta elämästäni ja onnestani, kunnostani ja voinnistani.
Tämän oivalluksen myötä jätin itse taakseni sen ajatulsen että v* ttu ukko, mä näytän sulle ettei minusta todellakaan tule koskaan mitään ja rai rai vaan! Ymmärsin että minulle sattui isä joka ei osannut olla kunnollinen, rakastava ja kannustava, vaan hän osasi vain painaa toisia alaspäin tunteakseen olevansa edes jonkun yläpuolella. Minä säälin häntä, aloin ymmärtää ja annoin anteeksi. En sitä millainen hän oli, vaan hänen tekonsa minua kohtaan. Hänellä ei ollut oikeita vanhemmuustaitoja. Se ihminen millainen hän oli, olisi ansainnut itsekin toisenlaiset lapsuudenkokemukset ja ehkäpä tulla huomatuksi ja arvostetuksi monilapsisen sisaruskatraan joukosta. Minä huomasin hänen sisimpänsä vasta kun hän oli vanha mies, ja suhteemme muuttui tasavertaiseksi.
Vasta kun päästät irti huonoista kokemuksista ja tajuat että elämä on juuri tässä ja nyt, ja niin hyvää kuin itse siitä teet tai ajattelet, olet päässyt eteenpäin jumeistasi. Olisi harmi jos tulevaisuutesi kulkisi menneisyyden viitoittamaa tietä, kun pystyt itse valitsemaan polkusi!
Ei se nyt vain kerta kaikkiaan mene niin, että johonkin tiettyyn ikään tullessaan ihmisestä yhtäkkiä tulisi se tyhjä taulu, johon lapsuus- ja nuoruusiän kokemukset eivät enää millään tavalla vaikuta. Niiden haitallisten ohjelmointien purkamiseen voi mennä vuosikymmeniä.
Ei kenenkään kohdalla kaikki ole vain itsestä kiinni vaikka niin kuinka haluaisi ajatella. Yleensä näin sanovat nimenomaan sellaiset ihmiset, jotka pitävät aivan itsestäänselvyytenä tai jopa omana ansionaan kaikkea siihen asti saamaansa hyvää, vaikka iso osa siitä johtuisikin siitä, että on saanut huomattavasti paremmat kortit jo heti alussa kuin joku toinen.
Komppaan ylläolevaa. Jotkin asiat eivät häviä päättämällä että ne häviävät. Vastaavasti voisi kysyä sota-alueilta tulleilta sotilailta tai pakolaisilta, että voisiko nyt jo jättää ne traumat itsestään ja jatka jatkossa elämää ilman niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.
Varsinkin kun orvon elämä ei täällä päin maailmaa ole mitään turvatonta, vaan läheisten lisäksi sosiaalitoimi ja yhteiskunta huolehtii. Ne ongelmat onkin yleensä siellä henkisellä puolella, oireilu vanhempin kuolemasta, jännitteet samanikäisten kesken varsinkin juhlapäivinä tai kaverien suhteissa omiin vanhempiinsa.
Nimenomaan ei pidä ymmärtää vaan pitää lopettaa lopultakin se sairaalloinen ymmärtäminen ja nyt viimeistään pistää välit poikki. Pitää viimein selkeästi tuomita väärät teot ja ymmärtää se että miten tuli itse väärin kohdelluksi ja ettei miltään osin ollut siihen itse syyllinen. Ja sitten voi viimein jatkaa eteenpäin.
Monella tutulla on alkkis vanhemmat. Se elämä lähtee kunnolla eteenpäin kun katkaisee kaikki välit ja lopettaa kaiken vanhempiensa ymmärtämisen. Ihan jokainen tuttuni on voinut paremmin laitettuaan lopullisesti välit poikki alkkis vanhempiin. He ovat pelkkiä myrkyllisiä riippakiviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minjä verran 13v sitten kuuluu tehdä kotitöitä?
Ei ainakaan niin paljon, että lapsi niistä huomattavan paljon kuormittuu. Päävastuu kotitöistä kuuluu perheen aikuisille.
Joku sairas paska tätäkin näköjään alapeukuttaa.
Ehkä alapeukuttaa siksi, että tuo tarina kahden tohtorin monilapsisesta perheestä, jossa esikoistytärtä pidettiin alle 13v kotiorjana oli ilmiselvä vale. No saihan tyttö ilmeisesti sentään koulua käydä, kun 13 vuotiaana pääsi köksäntunneille
No jopas. Minun elämäni on siis ilmiselvä vale. Kiitos vaan, kunpa olisikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minjä verran 13v sitten kuuluu tehdä kotitöitä?
Ei ainakaan niin paljon, että lapsi niistä huomattavan paljon kuormittuu. Päävastuu kotitöistä kuuluu perheen aikuisille.
Joku sairas paska tätäkin näköjään alapeukuttaa.
Alkkis paskat täällä omaa syyllisyyden tuntoaan alapeukuttaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minjä verran 13v sitten kuuluu tehdä kotitöitä?
Ei ainakaan niin paljon, että lapsi niistä huomattavan paljon kuormittuu. Päävastuu kotitöistä kuuluu perheen aikuisille.
Joku sairas paska tätäkin näköjään alapeukuttaa.
Ehkä alapeukuttaa siksi, että tuo tarina kahden tohtorin monilapsisesta perheestä, jossa esikoistytärtä pidettiin alle 13v kotiorjana oli ilmiselvä vale. No saihan tyttö ilmeisesti sentään koulua käydä, kun 13 vuotiaana pääsi köksäntunneille
Sinäkö sen kerroit vai miksi se olisi ilmiselvä valhe?
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta tuskin on vieläkään liian myöhäistä sun opetella ja oppia käytöstapoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Ehkä ne toiset ajattelivat ihan samaa sinusta.
Eikö sinulla ole mitään asiallista kommentoitavaa? Olisi suotavaa poistua ketjusta, jos et tätä parempaan kommentointiin pysty.
Todellakin, poistuisi. Mikä tämä tyyppi oikein on? Kun joku kertoo lapsuudestaan, hän tulee sanomaan etten usko että oli ihan tuollaista mutta x ja y varmaan oli. Ihan kuin hän tietäisi paremmin. Jne, aivan outoja kommentteja. Siis mikä ihmeen tyyppi??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ei kehtaa sanoa olleensa tavallisen juoppoperheen tytär voi ihan hyvin kertoa olleensa juopon ja varakkaan akateemisen perheen tytär.
Miten se on sinusta parempi asia? Tämä kertonee jotain siitä miten itse arvotat asiat. Minä olisin riemusta kiljuen vaihtanut korkeastikoulutetut vanhemmat milloin hyvänsä turvallisiin vanhempiin. Ei se heidän korkea koulutuksensa minua hyödyttänyt, tyhjin käsin jouduin kotoa lähtemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.
Pumpulissa kasvaneiden on oikeasti mahdoton uskoa että moni lapsi on jo paljon ennen 13v joutunut hoitamaan nuoremmat lapset ja kodin. Ei vaan mahdu siihen ruusuiseen maailmankuvaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Ehkä ne toiset ajattelivat ihan samaa sinusta.
Eikö sinulla ole mitään asiallista kommentoitavaa? Olisi suotavaa poistua ketjusta, jos et tätä parempaan kommentointiin pysty.
Todellakin, poistuisi. Mikä tämä tyyppi oikein on? Kun joku kertoo lapsuudestaan, hän tulee sanomaan etten usko että oli ihan tuollaista mutta x ja y varmaan oli. Ihan kuin hän tietäisi paremmin. Jne, aivan outoja kommentteja. Siis mikä ihmeen tyyppi??
Taas saa miettiä että trolli vai häiriintynyt toi joka kiistää toisten kokemukset
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Tämä juuri on pointti traumojen läpikäymisessä: että pystyisi elämään täysipainoista elämää. Jotkut, kuten sinä, eivät vain tunnu ymmärtävän sitä, että trauman seuraukset voivat haitata elämää ja siksi asiaa pitää käsitellä. Ajattele nyt vaikkapa asioita kuten derealisaatio, depersonalisaatio, anhedonia (jos et tunne näitä niin googleta ja saat ihan pienen vilkaisun traumaan)…Traumaattiset tapahtumat voivat syödä suuren palan pois elämän kokemisesta. Silsi se onkin niin traaagista. Ei kai niitä kukaan muistelisi jos eivät asiat haittaisi elämää tai jos ei niistä olisi mitään haittaa ollut. Ja jos joku on sanonut minulle, että olisi paras ”unohtaa vanhat asiat” ja vain ”alkaa elää”, niin olen joskus ajatellut että voi kunpa voisi itsekin ”vaan elää”.
Ja usko pois vanhempasi ovat kokeneet näitä samoja tunteita.
Ai että kunpa voisi alkaa itsekin vain elää dissosiaatiosta, derealisaatiosta ja anhedoniasta huolimatta? Ei heillä sellaisia ollut. Tai anhedoniasta en tiedä mutta noita toisia ainakaan ei. Olin kuulema ihan outo hullu heidän mielestään kun sellaisista puhuin. Joskus kysyin että jos kerran olen outo hullu, niin eikö sitten pitäisi järjestää jokin tukikeskustelukäynti ja auttaa minua jotenkin selvittämään sitä asia. Vastaus oli että ethän sä nyt SILLÄ tavalla ole hullu, olet vaan ihan oksettava hullu ja sairas päästäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.
Varsinkin kun orvon elämä ei täällä päin maailmaa ole mitään turvatonta, vaan läheisten lisäksi sosiaalitoimi ja yhteiskunta huolehtii. Ne ongelmat onkin yleensä siellä henkisellä puolella, oireilu vanhempin kuolemasta, jännitteet samanikäisten kesken varsinkin juhlapäivinä tai kaverien suhteissa omiin vanhempiinsa.
Mun mielestä hänen käytös kertoo jostain ihan muusta kuin siitä että olisi saanut tarpeeksi tukea ja turvaa vanhempiensa kuoleman jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.
Pumpulissa kasvaneiden on oikeasti mahdoton uskoa että moni lapsi on jo paljon ennen 13v joutunut hoitamaan nuoremmat lapset ja kodin. Ei vaan mahdu siihen ruusuiseen maailmankuvaan
Mikä kenellekin on pumpulissa kasvamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
En todellakaan olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Sinun on ilmeisesti jostain täysin mahdoton uskoa siihen, että on perheitä joissa vanhempien elämänhallinta ei ole kunnossa ja lapset hoitavat siksi hoitamaan asioita aikuisen puolesta.
Niin, joitakin asioita ja joskus tai toisinaan. Mutta tuskin olit pääasiallinen ruuanlaittaja ja siisteydestä huolehtija. Ehkä enemmän kuin koulukaveri, mutta et pääasiallinen. Ei alakoululainen pysty siihen. Ei draaman kehittely paranna elämääsi.
Mutta kyllä minäkin yleensä pesin ne perunat ja aamuisin keitin kaurapuuron (muiden mielestä kaurapuuro ei ollut hyvää). Monesti imuroin ja tiskasin. 70-luku...
Olet todella sairas ihminen tai vaan loputtoman tyhmä. Tuhannet pienet lapset ovat joutuneet tässä maassa hoitamaan kodin ja nuoremmat sisarukset jopa ennen ala-astetta
Vierailija kirjoitti:
Vika oli siis omassa ajattelutavassasi, ei niissä luokkalaisissa.
Totta kai! Meni vaan monta, monta vuotta ennen kuin sen ymmärsin itse. Osittain juuri siksi, ettei akateemisen perheen esikoistyttärellä VOI olla mikään huonosti, eihän 🙃
Joku sairas paska tätäkin näköjään alapeukuttaa.