Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (524)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei juuri ole hyötyä, ellei asiakas osaa edes äidinkieltään. Ihmisten motiivien YMMÄRTÄMINEN on aivan eri asia kuin niiden HYVÄKSYMINEN. Ymmärrys tarkoittaa oivaltamista, oppimista, syvää tietoa asioiden syistä.
Ap ei muutenkaan sovellu psykoterapiaan, koska on muita syyttelevä ja itseään uhriuttava narsisti.
Psykoterapiassa pitäisi kasvaa ja kypsyä, nähdä OMAT HAITALLISET ajatus- ja toimintatapansa.
Nyt, oletettavasti ap toistaa samaa kaavaa kuin vanhempansa mutta tuomitsee vain heidät ja sallii itsensä sikailla.
Ihmeellistä spekulointia. Terapia ei ole kovin hyödyllistä jos asiakkaan itsetuntemuksen lisääminen on siinä aivan sivuosassa ja huomio pääosin siinä mitä vanhemmat tekivät ja miksi. Eihän sitä kukaan muu voi edes varmasti tietää mitä joku muu on jossain tilanteessa ajatellut ja miksi on tietyllä tavalla päätynyt toimimaan. Kallis terapia jää silloin arvuutteluleikiksi.
Miten itsetuntemus lisääntyy siitä, jos puhuu tunteistaan, jotka koskevat tapahtumaa, joka ei ehkä ole edes totta? Tai joiden olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lapsi tai jopa teini on voinut käsittää tilanteen väärin? Hyvä, ensimmäisellä avautumisella voi olla tarpeen se "hyväksyvä katse", mutta sen jälkeen olisi jo parempi yrittää hahmottaa, mitä todella tapahtui.
Ihmisen muisti ei ole luotettava. Tyypillisimmin asiat varmasti muistaa itselleen edullisimmassa valossa. Voi olla myös täysiä valemuistoja. Muistikuvat ja niihin liittyvät tunnetilat eivät siis koskaan ole objektiivisia tallenteita.
Joistakin tapahtumista on omalla kohdallani esimerkiksi terveydenhuollon ja muun viranomaistaho dokumentit. Kaikki tahot eivät voi muistaa väärin.
En nyt tarkoittanut sinua, kuka oletkaan. Ihan yleisellä tasolla kirjoitin
Niinpä tietysti. Mitä muuta tykkää tehdä maalitolppien siirtelyn lisäksi?
Kuule Maalitolppa, sinähän niitä tolppia tässä siirtelet eli muuntelet toisten viestejä. Puolisollani oli tapana jokaisessa "keskustelussa" vääristellä puheitani. Yhdessä vaiheessa päädyin nauhoittamaan salaa keskustelut, muuten oisin seonnut.
Mutta muistatko sinä kaiken oikein? Minä en?
Nykyään on kyllä hyvä kun äänittäminen on niin helppoa. Toista se oli silloin kasari ysärillä kun itse olin lapsi. Olen itsekin tehnyt sen päätöksen että jos vanhempieni kanssa joudun puhumaan niin äänitän jokaisen keskustelun. Sen jälkeen eivät voi väittää että eivät sanoneet tai eivät tienneet.
Mitä järkeä on ylipäätään olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihmissuhde on tällainen? Kertokaa.
Ehkä se validaatio? Itselleni ainakin juuri tuollaiset varmistukset siitä, että toimen todella oikeasti valehtelee suoraan päin naamaa, ovat olleet tärkeitä etappeja. Tuon tyyppinen ihminen on järkyttävän varma asiastaan sanoessaan, että ei hän ole sanonut tuollaista, kuvittelet vaan, olet tasapainoton. On mahdoton arvata, uskooko hän itsekin valheeseensa. Luultavasti ei, koska riittävästi hiillostamalla hän saattaa myöntää, että okei, niin sanoinkin, anna anteeksi, NOH, minähän pyysin anteeksi mitä sinä enää vanhaa juttua!
Toimintakyvyn säilyttämiseksi pitäisi yrittää välttää altistumista uusille traumaattisille kokemuksille.
Jossain vaiheessa on vuosien ajalta koossa jo kokonaisen vuoren verran todistusaineistoa siitä, että jokin ihminen on vahvasti haitallinen, oli syy siihen mikä tahansa.
Lisätodisteiden haaliminen ei siinä vaiheessa enää heilauta vaakakuppia mihinkään suuntaan.
Vain sinä voit pelastaa itsesi. Tee se. Olet paremman elämän arvoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vierailija kirjoitti:
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vaikka en itse ole uskossa niin mieleståni se ei ole potaskaa jos joku löytää lohtua uskosta parempi sekin kuin päätyä piikittämään aineita suonensisäisesti tai käyttämään alkoa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minusta on älyllisesti laiskaa ajatella, että nikä tahansa voidaan selittää sillä, että "sellaista se nyt vain oli siihen aikaan". Tätä selitystä käytetään sitten sellaiseenkin mikä on poikkeuksellista myös sen ajan mittapuulla.
Oman toimintani osalta haluan että toimintaani kahden vuosikymmenen perusteella arvioidaan sen mukaan kuinka järkevän oloista se oli, ei pelkästään sen mukaan että "siitähän on jo niin kauan, turha miettiä menneitä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei juuri ole hyötyä, ellei asiakas osaa edes äidinkieltään. Ihmisten motiivien YMMÄRTÄMINEN on aivan eri asia kuin niiden HYVÄKSYMINEN. Ymmärrys tarkoittaa oivaltamista, oppimista, syvää tietoa asioiden syistä.
Ap ei muutenkaan sovellu psykoterapiaan, koska on muita syyttelevä ja itseään uhriuttava narsisti.
Psykoterapiassa pitäisi kasvaa ja kypsyä, nähdä OMAT HAITALLISET ajatus- ja toimintatapansa.
Nyt, oletettavasti ap toistaa samaa kaavaa kuin vanhempansa mutta tuomitsee vain heidät ja sallii itsensä sikailla.
Ihmeellistä spekulointia. Terapia ei ole kovin hyödyllistä jos asiakkaan itsetuntemuksen lisääminen on siinä aivan sivuosassa ja huomio pääosin siinä mitä vanhemmat tekivät ja miksi. Eihän sitä kukaan muu voi edes varmasti tietää mitä joku muu on jossain tilanteessa ajatellut ja miksi on tietyllä tavalla päätynyt toimimaan. Kallis terapia jää silloin arvuutteluleikiksi.
Miten itsetuntemus lisääntyy siitä, jos puhuu tunteistaan, jotka koskevat tapahtumaa, joka ei ehkä ole edes totta? Tai joiden olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lapsi tai jopa teini on voinut käsittää tilanteen väärin? Hyvä, ensimmäisellä avautumisella voi olla tarpeen se "hyväksyvä katse", mutta sen jälkeen olisi jo parempi yrittää hahmottaa, mitä todella tapahtui.
Ihmisen muisti ei ole luotettava. Tyypillisimmin asiat varmasti muistaa itselleen edullisimmassa valossa. Voi olla myös täysiä valemuistoja. Muistikuvat ja niihin liittyvät tunnetilat eivät siis koskaan ole objektiivisia tallenteita.
Joistakin tapahtumista on omalla kohdallani esimerkiksi terveydenhuollon ja muun viranomaistaho dokumentit. Kaikki tahot eivät voi muistaa väärin.
En nyt tarkoittanut sinua, kuka oletkaan. Ihan yleisellä tasolla kirjoitin
Niinpä tietysti. Mitä muuta tykkää tehdä maalitolppien siirtelyn lisäksi?
Kuule Maalitolppa, sinähän niitä tolppia tässä siirtelet eli muuntelet toisten viestejä. Puolisollani oli tapana jokaisessa "keskustelussa" vääristellä puheitani. Yhdessä vaiheessa päädyin nauhoittamaan salaa keskustelut, muuten oisin seonnut.
Mutta muistatko sinä kaiken oikein? Minä en?
Nykyään on kyllä hyvä kun äänittäminen on niin helppoa. Toista se oli silloin kasari ysärillä kun itse olin lapsi. Olen itsekin tehnyt sen päätöksen että jos vanhempieni kanssa joudun puhumaan niin äänitän jokaisen keskustelun. Sen jälkeen eivät voi väittää että eivät sanoneet tai eivät tienneet.
Mitä järkeä on ylipäätään olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihmissuhde on tällainen? Kertokaa.
Ehkä se validaatio? Itselleni ainakin juuri tuollaiset varmistukset siitä, että toimen todella oikeasti valehtelee suoraan päin naamaa, ovat olleet tärkeitä etappeja. Tuon tyyppinen ihminen on järkyttävän varma asiastaan sanoessaan, että ei hän ole sanonut tuollaista, kuvittelet vaan, olet tasapainoton. On mahdoton arvata, uskooko hän itsekin valheeseensa. Luultavasti ei, koska riittävästi hiillostamalla hän saattaa myöntää, että okei, niin sanoinkin, anna anteeksi, NOH, minähän pyysin anteeksi mitä sinä enää vanhaa juttua!
Olet silti edeleen haitallisen ihmisen vaikutuspiirissä, vaikka ajattelitkin että valheenpaljastimen roolissa olisit tempuille immuuni. Huomiosi on silti silloin jossain toisessa ihmisessä vaikka sen pitäisi olla siinä miten teet omasta elämästäsi parempaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minusta on älyllisesti laiskaa ajatella, että nikä tahansa voidaan selittää sillä, että "sellaista se nyt vain oli siihen aikaan". Tätä selitystä käytetään sitten sellaiseenkin mikä on poikkeuksellista myös sen ajan mittapuulla.
Oman toimintani osalta haluan että toimintaani kahden vuosikymmenen perusteella arvioidaan sen mukaan kuinka järkevän oloista se oli, ei pelkästään sen mukaan että "siitähän on jo niin kauan, turha miettiä menneitä".
Sellaista se oli, erilaista. Älyllisesti laiskaa on myös kuvitella, etteikö aika muuttaisi kulttuuria, käytäntöjä ja tapoja ja samalla ihmisten käyttäytymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minun sisareni ei suostu meidän lapsuusaikaisista asioista puhumaan kieltää suorastaan ja sanoo ettei sillä menneisyydellä ole väliä. Sit toinen sisar vaan naureskelee ja sanoo että unohda nyt hyvä ihminen koko juttu, tuntuu siltä että narsisti isän käytös vaikuttanut muhun enemmän kuin toisiin sisaruksiini, tajusin kyllä sen että minä olin se alistuvin ja kiltein, muut sisarukset pisti hanttiin ja kapinoi minuun purettiin sitten myös turhautuminen sisarusteni käytökseen ja piti olla haukkumassa ja sama mieltä isän kanssa jos oli eri mieltä niin seurasi rajua henkistä ja emotionaalista väkivaltaa, joskus olis ollut jopa parempi et olis lyönyt oispa ainakin mustelmat olleet todisteena.
Ulkopuoliset ei osannut aavistaa, sehän on niin vitsikäs ja reipas mies, muille ja muiden näkökulmasta katsottuna, että etköhän sä Marja nyt vähän liioittele/muistele väärin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minusta on älyllisesti laiskaa ajatella, että nikä tahansa voidaan selittää sillä, että "sellaista se nyt vain oli siihen aikaan". Tätä selitystä käytetään sitten sellaiseenkin mikä on poikkeuksellista myös sen ajan mittapuulla.
Oman toimintani osalta haluan että toimintaani kahden vuosikymmenen perusteella arvioidaan sen mukaan kuinka järkevän oloista se oli, ei pelkästään sen mukaan että "siitähän on jo niin kauan, turha miettiä menneitä".
Sellaista se oli, erilaista. Älyllisesti laiskaa on myös kuvitella, etteikö aika muuttaisi kulttuuria, käytäntöjä ja tapoja ja samalla ihmisten käyttäytymistä.
Järjetön, raaka väkivalta lapsia kohtaan on monen aikakauden mittarilla väärin. Kuritusväkivalta kiellettiin 1980-luvulla lailla. Sen kieltämisestä on jo yli neljä vuosikymmentä aikaa, ei silloin voi enää 2000-luvulla vedota siihen että ärsyttäviä lapsia on vanhemman täysin oikeutettua vetää turpaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minusta on älyllisesti laiskaa ajatella, että nikä tahansa voidaan selittää sillä, että "sellaista se nyt vain oli siihen aikaan". Tätä selitystä käytetään sitten sellaiseenkin mikä on poikkeuksellista myös sen ajan mittapuulla.
Oman toimintani osalta haluan että toimintaani kahden vuosikymmenen perusteella arvioidaan sen mukaan kuinka järkevän oloista se oli, ei pelkästään sen mukaan että "siitähän on jo niin kauan, turha miettiä menneitä".
Sellaista se oli, erilaista. Älyllisesti laiskaa on myös kuvitella, etteikö aika muuttaisi kulttuuria, käytäntöjä ja tapoja ja samalla ihmisten käyttäytymistä.
Järjetön, raaka väkivalta lapsia kohtaan on monen aikakauden mittarilla väärin. Kuritusväkivalta kiellettiin 1980-luvulla lailla. Sen kieltämisestä on jo yli neljä vuosikymmentä aikaa, ei silloin voi enää 2000-luvulla vedota siihen että ärsyttäviä lapsia on vanhemman täysin oikeutettua vetää turpaan.
Ei voikaan, mutta esimerkiksi omalla kohdallani kysymys ei ollut väkivallasta lapsia kohtaan. Voin tietenkin kokea itseni onnekkaaksi siinä valossa, että minulla ei ole sen kaltaisia traumoja.
Voidaan kylläkin pohtia sitä, että kuritusväkivalta on ollut sallittua vaikkapa vanhempieni lapsuudessa ja sitä oikeutta on heidän kohdallaan totisesti käytetty. He olivat kuitenkin siinä asiassa parempia vanhempia, eivätkä olleet väkivaltaisia meitä lapsia kohtaan. Niin se maailma muuttuu ja hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minun sisareni ei suostu meidän lapsuusaikaisista asioista puhumaan kieltää suorastaan ja sanoo ettei sillä menneisyydellä ole väliä. Sit toinen sisar vaan naureskelee ja sanoo että unohda nyt hyvä ihminen koko juttu, tuntuu siltä että narsisti isän käytös vaikuttanut muhun enemmän kuin toisiin sisaruksiini, tajusin kyllä sen että minä olin se alistuvin ja kiltein, muut sisarukset pisti hanttiin ja kapinoi minuun purettiin sitten myös turhautuminen sisarusteni käytökseen ja piti olla haukkumassa ja sama mieltä isän kanssa jos oli eri mieltä niin seurasi rajua henkistä ja emotionaalista väkivaltaa, joskus olis ollut jopa parempi et olis lyönyt oispa ainakin mustelmat olleet todisteena.
Ulkopuoliset ei osannut aavistaa, sehän on niin vitsikäs ja reipas mies, muille ja muiden näkökulmasta katsottuna, että etköhän sä Marja nyt vähän liioittele/muistele väärin...
Ikävä kuulla tuollaisesta. Muistot voivat olla sisarusten kanssa hyvin erilaisia. Jokainen kokee ensinnäkin asiat eri tavalla ja totta sekin, että vanhempi voi kohdella lapsiaan hyvin eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minusta on älyllisesti laiskaa ajatella, että nikä tahansa voidaan selittää sillä, että "sellaista se nyt vain oli siihen aikaan". Tätä selitystä käytetään sitten sellaiseenkin mikä on poikkeuksellista myös sen ajan mittapuulla.
Oman toimintani osalta haluan että toimintaani kahden vuosikymmenen perusteella arvioidaan sen mukaan kuinka järkevän oloista se oli, ei pelkästään sen mukaan että "siitähän on jo niin kauan, turha miettiä menneitä".
Sellaista se oli, erilaista. Älyllisesti laiskaa on myös kuvitella, etteikö aika muuttaisi kulttuuria, käytäntöjä ja tapoja ja samalla ihmisten käyttäytymistä.
Järjetön, raaka väkivalta lapsia kohtaan on monen aikakauden mittarilla väärin. Kuritusväkivalta kiellettiin 1980-luvulla lailla. Sen kieltämisestä on jo yli neljä vuosikymmentä aikaa, ei silloin voi enää 2000-luvulla vedota siihen että ärsyttäviä lapsia on vanhemman täysin oikeutettua vetää turpaan.
Ei voikaan, mutta esimerkiksi omalla kohdallani kysymys ei ollut väkivallasta lapsia kohtaan. Voin tietenkin kokea itseni onnekkaaksi siinä valossa, että minulla ei ole sen kaltaisia traumoja.
Voidaan kylläkin pohtia sitä, että kuritusväkivalta on ollut sallittua vaikkapa vanhempieni lapsuudessa ja sitä oikeutta on heidän kohdallaan totisesti käytetty. He olivat kuitenkin siinä asiassa parempia vanhempia, eivätkä olleet väkivaltaisia meitä lapsia kohtaan. Niin se maailma muuttuu ja hyvä niin.
Se ei tarkoita ettei jokin ongelma olisi yleinen, jos se ei ole ongelma juuri teillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei juuri ole hyötyä, ellei asiakas osaa edes äidinkieltään. Ihmisten motiivien YMMÄRTÄMINEN on aivan eri asia kuin niiden HYVÄKSYMINEN. Ymmärrys tarkoittaa oivaltamista, oppimista, syvää tietoa asioiden syistä.
Ap ei muutenkaan sovellu psykoterapiaan, koska on muita syyttelevä ja itseään uhriuttava narsisti.
Psykoterapiassa pitäisi kasvaa ja kypsyä, nähdä OMAT HAITALLISET ajatus- ja toimintatapansa.
Nyt, oletettavasti ap toistaa samaa kaavaa kuin vanhempansa mutta tuomitsee vain heidät ja sallii itsensä sikailla.
Ihmeellistä spekulointia. Terapia ei ole kovin hyödyllistä jos asiakkaan itsetuntemuksen lisääminen on siinä aivan sivuosassa ja huomio pääosin siinä mitä vanhemmat tekivät ja miksi. Eihän sitä kukaan muu voi edes varmasti tietää mitä joku muu on jossain tilanteessa ajatellut ja miksi on tietyllä tavalla päätynyt toimimaan. Kallis terapia jää silloin arvuutteluleikiksi.
Miten itsetuntemus lisääntyy siitä, jos puhuu tunteistaan, jotka koskevat tapahtumaa, joka ei ehkä ole edes totta? Tai joiden olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lapsi tai jopa teini on voinut käsittää tilanteen väärin? Hyvä, ensimmäisellä avautumisella voi olla tarpeen se "hyväksyvä katse", mutta sen jälkeen olisi jo parempi yrittää hahmottaa, mitä todella tapahtui.
Ihmisen muisti ei ole luotettava. Tyypillisimmin asiat varmasti muistaa itselleen edullisimmassa valossa. Voi olla myös täysiä valemuistoja. Muistikuvat ja niihin liittyvät tunnetilat eivät siis koskaan ole objektiivisia tallenteita.
Joistakin tapahtumista on omalla kohdallani esimerkiksi terveydenhuollon ja muun viranomaistaho dokumentit. Kaikki tahot eivät voi muistaa väärin.
En nyt tarkoittanut sinua, kuka oletkaan. Ihan yleisellä tasolla kirjoitin
Niinpä tietysti. Mitä muuta tykkää tehdä maalitolppien siirtelyn lisäksi?
Kuule Maalitolppa, sinähän niitä tolppia tässä siirtelet eli muuntelet toisten viestejä. Puolisollani oli tapana jokaisessa "keskustelussa" vääristellä puheitani. Yhdessä vaiheessa päädyin nauhoittamaan salaa keskustelut, muuten oisin seonnut.
Mutta muistatko sinä kaiken oikein? Minä en?
Nykyään on kyllä hyvä kun äänittäminen on niin helppoa. Toista se oli silloin kasari ysärillä kun itse olin lapsi. Olen itsekin tehnyt sen päätöksen että jos vanhempieni kanssa joudun puhumaan niin äänitän jokaisen keskustelun. Sen jälkeen eivät voi väittää että eivät sanoneet tai eivät tienneet.
Mitä järkeä on ylipäätään olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihmissuhde on tällainen? Kertokaa.
Minä taas en ymmärrä että joku ei tiedä mitä sana joutua tarkoittaa, vaan luulee että se tarkoittaa täysin vapaaehtoista toimintaa. Näin me ollaan erilaisia.
Sen oman vanhemman kanssa ei ole mikään pakko olla aikuisena tekemisissä.
Ikävää jos joutunut tottumaan omalaatuisesti toimiviin ihmisiin, mutta heidän seurassaan ei ole pakko viettää aikaansa elämän loppuun asti.
Aika on niin kallista, ettei sitä kannata haaskata ihmisiin jotka jatkuvasti pelkästään vievät voimia.
Kyllä se vain joskus on sellainen tilanne että on pakko puhua. Tai ehkä olet niitä jotka puhuvat että ainoa pakko on kuolema, niin sitten ei varmaan ole pakko.
-sivusta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vaikka en itse ole uskossa niin mieleståni se ei ole potaskaa jos joku löytää lohtua uskosta parempi sekin kuin päätyä piikittämään aineita suonensisäisesti tai käyttämään alkoa
Niin. Parempi sekin? Että uskonnon varjolla "antaa anteeksi" jotain niin vakavia asioita kuin insesti ja raaka väkivalta. Selviytymisen ytimessä on se, että tietää ja tunnustaa olleensa väärinkohdeltu. Ei sitä edes uskontokuplassa pidä antaa anteeksi Sama kuin pissis housuunsa, lämmittää hetken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minun sisareni ei suostu meidän lapsuusaikaisista asioista puhumaan kieltää suorastaan ja sanoo ettei sillä menneisyydellä ole väliä. Sit toinen sisar vaan naureskelee ja sanoo että unohda nyt hyvä ihminen koko juttu, tuntuu siltä että narsisti isän käytös vaikuttanut muhun enemmän kuin toisiin sisaruksiini, tajusin kyllä sen että minä olin se alistuvin ja kiltein, muut sisarukset pisti hanttiin ja kapinoi minuun purettiin sitten myös turhautuminen sisarusteni käytökseen ja piti olla haukkumassa ja sama mieltä isän kanssa jos oli eri mieltä niin seurasi rajua henkistä ja emotionaalista väkivaltaa, joskus olis ollut jopa parempi et olis lyönyt oispa ainakin mustelmat olleet todisteena.
Ulkopuoliset ei osannut aavistaa, sehän on niin vitsikäs ja reipas mies, muille ja muiden näkökulmasta katsottuna, että etköhän sä Marja nyt vähän liioittele/muistele väärin...
Ikävä kuulla tuollaisesta. Muistot voivat olla sisarusten kanssa hyvin erilaisia. Jokainen kokee ensinnäkin asiat eri tavalla ja totta sekin, että vanhempi voi kohdella lapsiaan hyvin eri tavalla.
Täällä kans yksi joka eli lapsuutensa niin että olin se musta lammas ja syrjitty ja esikoinen eli vanhempi sisarukseni se kulta lapsi oli kauneuden lisäksi älykäs, sisar myös kiusasi ja ivasi minua samalla tavalla kuin vanhemmat: liian kömpelö, ruma, mitätön, tyhmä, ole nopeampi, miks oot noin läski, älä viitsi äännellä (saatoin niiskuttaa) yms. Kaikkea mahdollista olen kuullut ja nyt sitten ihmetellään miksi en ole yhteydessä tai käy useammin, niin miksiköhän?? Sisareni sai myös parhaimmat joulu, synttäri yms lahjat hänelle ostettiin myös uusia vaatteita kun taas jos mä pyysin että voisinko saada uuden paidan kun kainaloissa isot reiät vastaus oli silmien pyöritystä ja kyllä tolla vielä yhden vuoden kulkee... Serkkujen vanhoissa vaatteissa kuljin.
Jälkikäteen psykologin juttusilla olen pohtinut että johtuikohan vanhempieni käytös siitä että olin "vanhinkolapsi" kun vanhempani eivät olisi halunneet kuin yhden lapsen mutta ehkäisy petti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vaikka en itse ole uskossa niin mieleståni se ei ole potaskaa jos joku löytää lohtua uskosta parempi sekin kuin päätyä piikittämään aineita suonensisäisesti tai käyttämään alkoa
Niin. Parempi sekin? Että uskonnon varjolla "antaa anteeksi" jotain niin vakavia asioita kuin insesti ja raaka väkivalta. Selviytymisen ytimessä on se, että tietää ja tunnustaa olleensa väärinkohdeltu. Ei sitä edes uskontokuplassa pidä antaa anteeksi Sama kuin pissis housuunsa, lämmittää hetken.
No ei se sitä tarkoita että pitäis unohtaa vaan antaa anteeksi väärintekijöille, jos uskoo siis kuoleman jälkeiseen elämään niin kyllä niistä pahoista teoista rangaistaan.
Sisarusten käytös selittyy sillä, että kun paha kohdistui mustaan lampaaseen, sisarus selitti tämän itselleen sillä, että musta lammas itse aiheutti pahan olemalla hankala ja vääränlainen. Sisarus itse oli kiva ja oikeanlainen ja ansaitsi paremman kohtelun.
Aikuisena sisarus ei halua kyseenalaistaa tätä käsitystään, tietenkään. Usein hän jo on vakuuttunut siitäkin, että ansaitsee perinnön paremmin kuin musta lammas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei juuri ole hyötyä, ellei asiakas osaa edes äidinkieltään. Ihmisten motiivien YMMÄRTÄMINEN on aivan eri asia kuin niiden HYVÄKSYMINEN. Ymmärrys tarkoittaa oivaltamista, oppimista, syvää tietoa asioiden syistä.
Ap ei muutenkaan sovellu psykoterapiaan, koska on muita syyttelevä ja itseään uhriuttava narsisti.
Psykoterapiassa pitäisi kasvaa ja kypsyä, nähdä OMAT HAITALLISET ajatus- ja toimintatapansa.
Nyt, oletettavasti ap toistaa samaa kaavaa kuin vanhempansa mutta tuomitsee vain heidät ja sallii itsensä sikailla.
Ihmeellistä spekulointia. Terapia ei ole kovin hyödyllistä jos asiakkaan itsetuntemuksen lisääminen on siinä aivan sivuosassa ja huomio pääosin siinä mitä vanhemmat tekivät ja miksi. Eihän sitä kukaan muu voi edes varmasti tietää mitä joku muu on jossain tilanteessa ajatellut ja miksi on tietyllä tavalla päätynyt toimimaan. Kallis terapia jää silloin arvuutteluleikiksi.
Miten itsetuntemus lisääntyy siitä, jos puhuu tunteistaan, jotka koskevat tapahtumaa, joka ei ehkä ole edes totta? Tai joiden olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lapsi tai jopa teini on voinut käsittää tilanteen väärin? Hyvä, ensimmäisellä avautumisella voi olla tarpeen se "hyväksyvä katse", mutta sen jälkeen olisi jo parempi yrittää hahmottaa, mitä todella tapahtui.
Ihmisen muisti ei ole luotettava. Tyypillisimmin asiat varmasti muistaa itselleen edullisimmassa valossa. Voi olla myös täysiä valemuistoja. Muistikuvat ja niihin liittyvät tunnetilat eivät siis koskaan ole objektiivisia tallenteita.
Joistakin tapahtumista on omalla kohdallani esimerkiksi terveydenhuollon ja muun viranomaistaho dokumentit. Kaikki tahot eivät voi muistaa väärin.
En nyt tarkoittanut sinua, kuka oletkaan. Ihan yleisellä tasolla kirjoitin
Niinpä tietysti. Mitä muuta tykkää tehdä maalitolppien siirtelyn lisäksi?
Kuule Maalitolppa, sinähän niitä tolppia tässä siirtelet eli muuntelet toisten viestejä. Puolisollani oli tapana jokaisessa "keskustelussa" vääristellä puheitani. Yhdessä vaiheessa päädyin nauhoittamaan salaa keskustelut, muuten oisin seonnut.
Mutta muistatko sinä kaiken oikein? Minä en?
Nykyään on kyllä hyvä kun äänittäminen on niin helppoa. Toista se oli silloin kasari ysärillä kun itse olin lapsi. Olen itsekin tehnyt sen päätöksen että jos vanhempieni kanssa joudun puhumaan niin äänitän jokaisen keskustelun. Sen jälkeen eivät voi väittää että eivät sanoneet tai eivät tienneet.
Mitä järkeä on ylipäätään olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihmissuhde on tällainen? Kertokaa.
Ehkä se validaatio? Itselleni ainakin juuri tuollaiset varmistukset siitä, että toimen todella oikeasti valehtelee suoraan päin naamaa, ovat olleet tärkeitä etappeja. Tuon tyyppinen ihminen on järkyttävän varma asiastaan sanoessaan, että ei hän ole sanonut tuollaista, kuvittelet vaan, olet tasapainoton. On mahdoton arvata, uskooko hän itsekin valheeseensa. Luultavasti ei, koska riittävästi hiillostamalla hän saattaa myöntää, että okei, niin sanoinkin, anna anteeksi, NOH, minähän pyysin anteeksi mitä sinä enää vanhaa juttua!
Omalla kohdallani olen joutunut olemaan tekemisissä esim perintöasioissa, ei siinä mitään lapsuuden aikaisia validaatioita pyöritellä vaan yritetään pysyä asiassa, vaikka se ei äidin kanssa mahdollista oikein olekaan sillä hän on niin loukkaantunut siitä että en käy kylässä enkä soittele kuulumisia. Joutuminen ei tosiaan ole mikään vapaaehtoinen asia, vaan pakkotilanne, ehkä kaikki eivät oikein ymmärrä eroa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Hyvä että sun vanhemmat ovat nykyään paremmat. Harmi ettei kaikilla näin ole, joten se ajassa näkeminen tarkoittaa nykyhetkeä myös.
Ehkä se validaatio? Itselleni ainakin juuri tuollaiset varmistukset siitä, että toimen todella oikeasti valehtelee suoraan päin naamaa, ovat olleet tärkeitä etappeja. Tuon tyyppinen ihminen on järkyttävän varma asiastaan sanoessaan, että ei hän ole sanonut tuollaista, kuvittelet vaan, olet tasapainoton. On mahdoton arvata, uskooko hän itsekin valheeseensa. Luultavasti ei, koska riittävästi hiillostamalla hän saattaa myöntää, että okei, niin sanoinkin, anna anteeksi, NOH, minähän pyysin anteeksi mitä sinä enää vanhaa juttua!