Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (751)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
Kokeile auttaisiko terapia kroonisen syyllisyydentunteesi kanssa. Turha sitä on tänne oksentaa.
Voisitko kuitenkin miten lapset voivat kodissa joiden vanhemmilla tässä keskustelussa esiintulleet terapian tarpeet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Keksit näköjään toisen sanan sen aiemmin käyttämäsi täydellisen tilalle. Vähän vaihtelua sentään. Hyvä sinä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
Kokeile auttaisiko terapia kroonisen syyllisyydentunteesi kanssa. Turha sitä on tänne oksentaa.
Mutta sinä saat oksentaa omat juttusi tänne? Ok, sinua on ymmärrettävä koska et ole terve. Et kestä vanhempiasi etkä mitään muita näkemyksiä kuin oman minä itte. Lapsille ei hyvä kasvupohja.
Sinähän tässä olet ventovierailta ihmisiltä hakemassa kehuja miten olet ollut niin hyvä vanhempi. Emme me sitä tiedä oletko vai et. Etkö halua selvittää sitä lastesi kanssa? Heidän elämäänsä sillä on ollut vaikutusta, ei sivullisten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Siis mitä tarkoitat? Ei se niinkään muutu sen enempää todeksi vaan pointtina on sinun ymmärtää mistä ne kokemasi vääryydet johtuivat. Eli että näet vanhempasi ihmisinä jotka olivat viallisia ja tekivät virheitä syystä x ja y. Se monella auttaa siirtymään katkeruudesta ymmärrykseen (ei hyväksymiseen) ja sitä kautta asian voi jättää taakseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Siis mitä tarkoitat? Ei se niinkään muutu sen enempää todeksi vaan pointtina on sinun ymmärtää mistä ne kokemasi vääryydet johtuivat. Eli että näet vanhempasi ihmisinä jotka olivat viallisia ja tekivät virheitä syystä x ja y. Se monella auttaa siirtymään katkeruudesta ymmärrykseen (ei hyväksymiseen) ja sitä kautta asian voi jättää taakseen.
Olin vanhempien uskottu. Minulla oli jo ala-asteella sen takia kattava näkemys mistä ne ongelmat johtuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Siis mitä tarkoitat? Ei se niinkään muutu sen enempää todeksi vaan pointtina on sinun ymmärtää mistä ne kokemasi vääryydet johtuivat. Eli että näet vanhempasi ihmisinä jotka olivat viallisia ja tekivät virheitä syystä x ja y. Se monella auttaa siirtymään katkeruudesta ymmärrykseen (ei hyväksymiseen) ja sitä kautta asian voi jättää taakseen.
Olin vanhempien uskottu. Minulla oli jo ala-asteella sen takia kattava näkemys mistä ne ongelmat johtuvat.
Okei? No jos ymmärsit jo lapsena että vanhempasi ovat vain ihmisiä joilla on ongelmia ja joiden vuoksi he kohtelevat sinua väärin, niin missä kohtaa olet siis jumissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
Kokeile auttaisiko terapia kroonisen syyllisyydentunteesi kanssa. Turha sitä on tänne oksentaa.
Mutta sinä saat oksentaa omat juttusi tänne? Ok, sinua on ymmärrettävä koska et ole terve. Et kestä vanhempiasi etkä mitään muita näkemyksiä kuin oman minä itte. Lapsille ei hyvä kasvupohja.
Sinähän tässä olet ventovierailta ihmisiltä hakemassa kehuja miten olet ollut niin hyvä vanhempi. Emme me sitä tiedä oletko vai et. Etkö halua selvittää sitä lastesi kanssa? Heidän elämäänsä sillä on ollut vaikutusta, ei sivullisten.
Miksi mielestäsi omien ongelmiesi pitäisi kaikkia kiinnostaa?
Etkä ymmärtänyt pointtia parhaansa tekemisestä, se meni ohi. Teille täällä ei riitä että vajavaiset vanhemmat ovat tehneet omilla kyvyillään parhaansa. Minun lapsillani onneksi pää kunnossa että tajuavat sen, pystyneey pääsemään yli esim koulukaverien "isäs oli kännissä" jutuista.
En ymmärtänyt ettei malteta ymmärtää ajatusta "parhaanaa tekemisestä". Niiin kai sinäkin yrität ongelmiesi ohessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Siis mitä tarkoitat? Ei se niinkään muutu sen enempää todeksi vaan pointtina on sinun ymmärtää mistä ne kokemasi vääryydet johtuivat. Eli että näet vanhempasi ihmisinä jotka olivat viallisia ja tekivät virheitä syystä x ja y. Se monella auttaa siirtymään katkeruudesta ymmärrykseen (ei hyväksymiseen) ja sitä kautta asian voi jättää taakseen.
Olin vanhempien uskottu. Minulla oli jo ala-asteella sen takia kattava näkemys mistä ne ongelmat johtuvat.
Okei? No jos ymmärsit jo lapsena että vanhempasi ovat vain ihmisiä joilla on ongelmia ja joiden vuoksi he kohtelevat sinua väärin, niin missä kohtaa olet siis jumissa?
En tiedä kuka olen. Vanhemmat veivät ongelmineen kaiken hapen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Keksit näköjään toisen sanan sen aiemmin käyttämäsi täydellisen tilalle. Vähän vaihtelua sentään. Hyvä sinä!
Kysymykseen et vastaa. Miten voivat lapset kipuilevien terapiaa tarvitsevien kodeissa? Miten heillä vointi 25 - 30 vuoden päästä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Siis mitä tarkoitat? Ei se niinkään muutu sen enempää todeksi vaan pointtina on sinun ymmärtää mistä ne kokemasi vääryydet johtuivat. Eli että näet vanhempasi ihmisinä jotka olivat viallisia ja tekivät virheitä syystä x ja y. Se monella auttaa siirtymään katkeruudesta ymmärrykseen (ei hyväksymiseen) ja sitä kautta asian voi jättää taakseen.
Olin vanhempien uskottu. Minulla oli jo ala-asteella sen takia kattava näkemys mistä ne ongelmat johtuvat.
Okei? No jos ymmärsit jo lapsena että vanhempasi ovat vain ihmisiä joilla on ongelmia ja joiden vuoksi he kohtelevat sinua väärin, niin missä kohtaa olet siis jumissa?
En tiedä kuka olen. Vanhemmat veivät ongelmineen kaiken hapen.
No nyt sinulla on mahdollisuus se selvittää. Sille ei enää voi mitään mitä on ollut mutta yrität tästä hetkestä lähtien tehdä elämästäsi paremman. Hyvä lähtökohta on se että tiedostat tapahtuneen mutta et tuhlaa siihen enää energiaa, keskityt tulevaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Keksit näköjään toisen sanan sen aiemmin käyttämäsi täydellisen tilalle. Vähän vaihtelua sentään. Hyvä sinä!
Kysymykseen et vastaa. Miten voivat lapset kipuilevien terapiaa tarvitsevien kodeissa? Miten heillä vointi 25 - 30 vuoden päästä?
Niin. Sinä luulet että kaikki toistavat automaattisesti toisten virheet? Olisi siiä tapauksessa keskustelun sijaan aika pöllöä yrittää tulevaisuudessa kaasuvalottaa lapsia siitä että kaikki mikä on heistä tuntunut pahalta, on vain heidän omaa kuvitelmaansa. Mieluummin pidän ihmiset elämässä kuin kiinni siitä ajatuksesta, etten mitään voisi ikinä tehdä paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Keksit näköjään toisen sanan sen aiemmin käyttämäsi täydellisen tilalle. Vähän vaihtelua sentään. Hyvä sinä!
Kysymykseen et vastaa. Miten voivat lapset kipuilevien terapiaa tarvitsevien kodeissa? Miten heillä vointi 25 - 30 vuoden päästä?
Sheimaatko muuten yhtä lailla syöpähoidoissa käyviä vanhempia? Jotkut sentään ovat valmiita hoitamaan terveyttään, jotta pystyisivät pitämään hyvää huolta muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
Kokeile auttaisiko terapia kroonisen syyllisyydentunteesi kanssa. Turha sitä on tänne oksentaa.
Mutta sinä saat oksentaa omat juttusi tänne? Ok, sinua on ymmärrettävä koska et ole terve. Et kestä vanhempiasi etkä mitään muita näkemyksiä kuin oman minä itte. Lapsille ei hyvä kasvupohja.
Aloita oma ketju, niin voit kirjoittaa sinne ihan mitä haluat ja mistä haluat (jos modet sen hyväksyvät).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Keksit näköjään toisen sanan sen aiemmin käyttämäsi täydellisen tilalle. Vähän vaihtelua sentään. Hyvä sinä!
Kysymykseen et vastaa. Miten voivat lapset kipuilevien terapiaa tarvitsevien kodeissa? Miten heillä vointi 25 - 30 vuoden päästä?
Siksi sinne terapiaan mennään. Että kaikki ei jatkuisi loputtomasti yli sukupolvien keinottomana sekoiluna, jossa paras oppi tunteiden käsittelyyn on jonkin sortin haitallinen säätäminen ja sitten sen kieltäminen itseltä ja muilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Hyvä että sun vanhemmat ovat nykyään paremmat. Harmi ettei kaikilla näin ole, joten se ajassa näkeminen tarkoittaa nykyhetkeä myös.
Niin, ajassa eläminen tällä hetkellä on olennaista. Siksipä en vanhoja kaivele ehdoin tahdoin. Tämä koskee vain itseäni, sillä mun kokemukset eivät ole pahimmasta päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tasapainottomien ihmisten kotona niillä nyt siellä lapsuuttaan viettävillä on vanhemmat läsnä ja lapsen tarpeita vastaamassa? Vai onko se yhtä jorinaa, mummos oli semmonen ja siks ei sitä nähdä. Katso miten hyvä minä olen.
Keksit näköjään toisen sanan sen aiemmin käyttämäsi täydellisen tilalle. Vähän vaihtelua sentään. Hyvä sinä!
Kysymykseen et vastaa. Miten voivat lapset kipuilevien terapiaa tarvitsevien kodeissa? Miten heillä vointi 25 - 30 vuoden päästä?
Sheimaatko muuten yhtä lailla syöpähoidoissa käyviä vanhempia? Jotkut sentään ovat valmiita hoitamaan terveyttään, jotta pystyisivät pitämään hyvää huolta muista.
Syöpähoidoissa käyville muuten tarjotaan psyykkistä apua.
Mutta ehkä he puhuvat omista ongelmisttaan, eivät vaadi terapeuttia vatvomaan vanhempiensa huonoutta.
Ihmisellä oikeestaan asiat hyvin jos ainoa huono asia on 30 -40 vuotta sitten sattuneet. Ettei mitäään uudempaa.
Mutta sinä saat oksentaa omat juttusi tänne? Ok, sinua on ymmärrettävä koska et ole terve. Et kestä vanhempiasi etkä mitään muita näkemyksiä kuin oman minä itte. Lapsille ei hyvä kasvupohja.