Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vaikka en itse ole uskossa niin mieleståni se ei ole potaskaa jos joku löytää lohtua uskosta parempi sekin kuin päätyä piikittämään aineita suonensisäisesti tai käyttämään alkoa
Niin. Parempi sekin? Että uskonnon varjolla "antaa anteeksi" jotain niin vakavia asioita kuin insesti ja raaka väkivalta. Selviytymisen ytimessä on se, että tietää ja tunnustaa olleensa väärinkohdeltu. Ei sitä edes uskontokuplassa pidä antaa anteeksi Sama kuin pissis housuunsa, lämmittää hetken.
No ei se sitä tarkoita että pitäis unohtaa vaan antaa anteeksi väärintekijöille, jos uskoo siis kuoleman jälkeiseen elämään niin kyllä niistä pahoista teoista rangaistaan.
Eli jos kihelmöi ajatuksessa "Jumala sitte kostaa sille", eihän sitä mitään ole anteeksi antanut. Delegoinut vain koston jumalalle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmista toinen oli sysipaska. Toinen jaksoi ja teki parhaansa niissä olosuhteissa. Terapeutti oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt alkaa kyseenalaistamaan tämän ns. paremman vanhemman vuosikymmeniä sitten tekemiä elämän ratkaisuja, olkoonkin, että ne olivat ehkä jälkeenpäin katsottuna vääriä tai haitallisia meille lapsille. En ryhtynyt vanhaa ihmistä kiusaamaan. Terapiasuhde loppui aika pian.
Alapeukuttajien mielestä sun olisi pitänyt uhriutua ja alkaa syyttelemään vanhaa ihmistä, vaikka mennyttä ei voi muuttaa. Oot päässyt eteenpäin, hyvä sinä. Olisit toki voinut jäädä voi voivottelemaan ja penäämään maailmalta oikeudenmukaisuutta, mutta se ei olisi johtanut yhtään mihinkään.
Tämä onkin mielenkiintoista miten määritellään se kuka on päässyt eteenpäin ja kuka ei.
Ilmeisesti se on yksi "eteenpäin" pääsemisen merkki, ettei pahemmin puhu menneistä muiden seurassa tai jos puhuu, niin toteaa että hirveää oli, muttei ainakaan terapiaa ole tarvittu!
Netissä sen sijaan voikin avautua vaikka joka päivä että yhtä kurjaa pitää olla kaikilla kun oli minullakin.
Minä olen käynyt terapiassa. En silti katsonut tarpeelliseksi märehtiä menneitä, sillä ne eivät minua vaivanneet. Ehkä sain uutta näkökulmaa asioihin, mutta mitään suurta valaistumista en kokenut. Olen käynyt elämääni läpi paljon ihan itsekseni. Terapiassa kävin sen hetkisen elämäntilanteeni takia.
Puhun menneistä sisareni ja ystäväni kanssa välillä ja se on ollut hyödyllistä. Yritän nähdä tapahtumat muidenkin näkökulmasta ja siinä ajassa, missä ne tapahtuivat.
Minun sisareni ei suostu meidän lapsuusaikaisista asioista puhumaan kieltää suorastaan ja sanoo ettei sillä menneisyydellä ole väliä. Sit toinen sisar vaan naureskelee ja sanoo että unohda nyt hyvä ihminen koko juttu, tuntuu siltä että narsisti isän käytös vaikuttanut muhun enemmän kuin toisiin sisaruksiini, tajusin kyllä sen että minä olin se alistuvin ja kiltein, muut sisarukset pisti hanttiin ja kapinoi minuun purettiin sitten myös turhautuminen sisarusteni käytökseen ja piti olla haukkumassa ja sama mieltä isän kanssa jos oli eri mieltä niin seurasi rajua henkistä ja emotionaalista väkivaltaa, joskus olis ollut jopa parempi et olis lyönyt oispa ainakin mustelmat olleet todisteena.
Ulkopuoliset ei osannut aavistaa, sehän on niin vitsikäs ja reipas mies, muille ja muiden näkökulmasta katsottuna, että etköhän sä Marja nyt vähän liioittele/muistele väärin...
Ikävä kuulla tuollaisesta. Muistot voivat olla sisarusten kanssa hyvin erilaisia. Jokainen kokee ensinnäkin asiat eri tavalla ja totta sekin, että vanhempi voi kohdella lapsiaan hyvin eri tavalla.
Ja nuorimman ja vanhimman välillä voi olla vaikka 10v ikäero jolloin tilanne on voinut joko parantua tai pahentua huomattavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei juuri ole hyötyä, ellei asiakas osaa edes äidinkieltään. Ihmisten motiivien YMMÄRTÄMINEN on aivan eri asia kuin niiden HYVÄKSYMINEN. Ymmärrys tarkoittaa oivaltamista, oppimista, syvää tietoa asioiden syistä.
Ap ei muutenkaan sovellu psykoterapiaan, koska on muita syyttelevä ja itseään uhriuttava narsisti.
Psykoterapiassa pitäisi kasvaa ja kypsyä, nähdä OMAT HAITALLISET ajatus- ja toimintatapansa.
Nyt, oletettavasti ap toistaa samaa kaavaa kuin vanhempansa mutta tuomitsee vain heidät ja sallii itsensä sikailla.
Ihmeellistä spekulointia. Terapia ei ole kovin hyödyllistä jos asiakkaan itsetuntemuksen lisääminen on siinä aivan sivuosassa ja huomio pääosin siinä mitä vanhemmat tekivät ja miksi. Eihän sitä kukaan muu voi edes varmasti tietää mitä joku muu on jossain tilanteessa ajatellut ja miksi on tietyllä tavalla päätynyt toimimaan. Kallis terapia jää silloin arvuutteluleikiksi.
Miten itsetuntemus lisääntyy siitä, jos puhuu tunteistaan, jotka koskevat tapahtumaa, joka ei ehkä ole edes totta? Tai joiden olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lapsi tai jopa teini on voinut käsittää tilanteen väärin? Hyvä, ensimmäisellä avautumisella voi olla tarpeen se "hyväksyvä katse", mutta sen jälkeen olisi jo parempi yrittää hahmottaa, mitä todella tapahtui.
Ihmisen muisti ei ole luotettava. Tyypillisimmin asiat varmasti muistaa itselleen edullisimmassa valossa. Voi olla myös täysiä valemuistoja. Muistikuvat ja niihin liittyvät tunnetilat eivät siis koskaan ole objektiivisia tallenteita.
Joistakin tapahtumista on omalla kohdallani esimerkiksi terveydenhuollon ja muun viranomaistaho dokumentit. Kaikki tahot eivät voi muistaa väärin.
En nyt tarkoittanut sinua, kuka oletkaan. Ihan yleisellä tasolla kirjoitin
Niinpä tietysti. Mitä muuta tykkää tehdä maalitolppien siirtelyn lisäksi?
Kuule Maalitolppa, sinähän niitä tolppia tässä siirtelet eli muuntelet toisten viestejä. Puolisollani oli tapana jokaisessa "keskustelussa" vääristellä puheitani. Yhdessä vaiheessa päädyin nauhoittamaan salaa keskustelut, muuten oisin seonnut.
Mutta muistatko sinä kaiken oikein? Minä en?
Nykyään on kyllä hyvä kun äänittäminen on niin helppoa. Toista se oli silloin kasari ysärillä kun itse olin lapsi. Olen itsekin tehnyt sen päätöksen että jos vanhempieni kanssa joudun puhumaan niin äänitän jokaisen keskustelun. Sen jälkeen eivät voi väittää että eivät sanoneet tai eivät tienneet.
Mitä järkeä on ylipäätään olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihmissuhde on tällainen? Kertokaa.
Ehkä se validaatio? Itselleni ainakin juuri tuollaiset varmistukset siitä, että toimen todella oikeasti valehtelee suoraan päin naamaa, ovat olleet tärkeitä etappeja. Tuon tyyppinen ihminen on järkyttävän varma asiastaan sanoessaan, että ei hän ole sanonut tuollaista, kuvittelet vaan, olet tasapainoton. On mahdoton arvata, uskooko hän itsekin valheeseensa. Luultavasti ei, koska riittävästi hiillostamalla hän saattaa myöntää, että okei, niin sanoinkin, anna anteeksi, NOH, minähän pyysin anteeksi mitä sinä enää vanhaa juttua!
Omalla kohdallani olen joutunut olemaan tekemisissä esim perintöasioissa, ei siinä mitään lapsuuden aikaisia validaatioita pyöritellä vaan yritetään pysyä asiassa, vaikka se ei äidin kanssa mahdollista oikein olekaan sillä hän on niin loukkaantunut siitä että en käy kylässä enkä soittele kuulumisia. Joutuminen ei tosiaan ole mikään vapaaehtoinen asia, vaan pakkotilanne, ehkä kaikki eivät oikein ymmärrä eroa?
Montako kertaa joudut perinnönjakoa vanhempasi seurassa tekemään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei juuri ole hyötyä, ellei asiakas osaa edes äidinkieltään. Ihmisten motiivien YMMÄRTÄMINEN on aivan eri asia kuin niiden HYVÄKSYMINEN. Ymmärrys tarkoittaa oivaltamista, oppimista, syvää tietoa asioiden syistä.
Ap ei muutenkaan sovellu psykoterapiaan, koska on muita syyttelevä ja itseään uhriuttava narsisti.
Psykoterapiassa pitäisi kasvaa ja kypsyä, nähdä OMAT HAITALLISET ajatus- ja toimintatapansa.
Nyt, oletettavasti ap toistaa samaa kaavaa kuin vanhempansa mutta tuomitsee vain heidät ja sallii itsensä sikailla.
Ihmeellistä spekulointia. Terapia ei ole kovin hyödyllistä jos asiakkaan itsetuntemuksen lisääminen on siinä aivan sivuosassa ja huomio pääosin siinä mitä vanhemmat tekivät ja miksi. Eihän sitä kukaan muu voi edes varmasti tietää mitä joku muu on jossain tilanteessa ajatellut ja miksi on tietyllä tavalla päätynyt toimimaan. Kallis terapia jää silloin arvuutteluleikiksi.
Miten itsetuntemus lisääntyy siitä, jos puhuu tunteistaan, jotka koskevat tapahtumaa, joka ei ehkä ole edes totta? Tai joiden olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lapsi tai jopa teini on voinut käsittää tilanteen väärin? Hyvä, ensimmäisellä avautumisella voi olla tarpeen se "hyväksyvä katse", mutta sen jälkeen olisi jo parempi yrittää hahmottaa, mitä todella tapahtui.
Ihmisen muisti ei ole luotettava. Tyypillisimmin asiat varmasti muistaa itselleen edullisimmassa valossa. Voi olla myös täysiä valemuistoja. Muistikuvat ja niihin liittyvät tunnetilat eivät siis koskaan ole objektiivisia tallenteita.
Joistakin tapahtumista on omalla kohdallani esimerkiksi terveydenhuollon ja muun viranomaistaho dokumentit. Kaikki tahot eivät voi muistaa väärin.
En nyt tarkoittanut sinua, kuka oletkaan. Ihan yleisellä tasolla kirjoitin
Niinpä tietysti. Mitä muuta tykkää tehdä maalitolppien siirtelyn lisäksi?
Kuule Maalitolppa, sinähän niitä tolppia tässä siirtelet eli muuntelet toisten viestejä. Puolisollani oli tapana jokaisessa "keskustelussa" vääristellä puheitani. Yhdessä vaiheessa päädyin nauhoittamaan salaa keskustelut, muuten oisin seonnut.
Mutta muistatko sinä kaiken oikein? Minä en?
Nykyään on kyllä hyvä kun äänittäminen on niin helppoa. Toista se oli silloin kasari ysärillä kun itse olin lapsi. Olen itsekin tehnyt sen päätöksen että jos vanhempieni kanssa joudun puhumaan niin äänitän jokaisen keskustelun. Sen jälkeen eivät voi väittää että eivät sanoneet tai eivät tienneet.
Mitä järkeä on ylipäätään olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihmissuhde on tällainen? Kertokaa.
Minä taas en ymmärrä että joku ei tiedä mitä sana joutua tarkoittaa, vaan luulee että se tarkoittaa täysin vapaaehtoista toimintaa. Näin me ollaan erilaisia.
Sen oman vanhemman kanssa ei ole mikään pakko olla aikuisena tekemisissä.
Ikävää jos joutunut tottumaan omalaatuisesti toimiviin ihmisiin, mutta heidän seurassaan ei ole pakko viettää aikaansa elämän loppuun asti.
Aika on niin kallista, ettei sitä kannata haaskata ihmisiin jotka jatkuvasti pelkästään vievät voimia.
Tässä kohtaa itsellä terapia auttoi ymmärtämään, ettei todella ole pakko. Syyllistäminen oli niin systemaattista, että ristiriitatilanteissa automaattisesti etsi itsestään aina syytä ja tätä vahvistettiin syytöksin. Omien puolien pitäminen tuntui oikeasti fyysisesti pahalta koska (sairaan) syyllisyyden kantaminen oli niin raskasta. Näihin ihan uskoo täysin kun on pitkään ehdollistettu sopeutumaan muiden tahtoon ja tunteisiin ykkösprioriteettina. Jäljelle jäävä yksinäisyys on myös aluksi murskaavaa, kun on vaikea surra jotain mikä on oma valinta ja ehkä huono sellainen (huom ei itseluottamusta).
Vastaus tähän on ratkaisukeskeinen terapiasuuntaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin erään toisen keskustelun innoittamana Ben Furmanin 30 vuotta vanhan kirjan "Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää onnellinen lapsuua". Ensimmäisen luvun koin hyväksi, sillä se käsitteli niitä persoonallisuuspiirteitä ja selviytymiskeinoja, joilla lapsi selviää traumatisoitumatta sellaisesta lapsuuskokemuksesta, josta joku muu traumatisoituu.
Loppu olikin aika potaskaa, jossa Maire, Reino ja Annikki kertoilivat kuinka tultuaan uskoon antoivat anteeksi insestin, vakavan väkivallan tai hylkäämisen (tämä sitten oli kärjistys!). Mutta oli siellä myös pari kertomusta ihmisistä, jotka virheellisen tiedon tai käsityksen perusteella olivat traumatisoituneet ja joille ymmärrys siitä mitä todella oli tapahtunut, antoi mahdollisuuden toipua. En muista tarkemmin, palautin jo kirjan...
Vaikka en itse ole uskossa niin mieleståni se ei ole potaskaa jos joku löytää lohtua uskosta parempi sekin kuin päätyä piikittämään aineita suonensisäisesti tai käyttämään alkoa
Niin. Parempi sekin? Että uskonnon varjolla "antaa anteeksi" jotain niin vakavia asioita kuin insesti ja raaka väkivalta. Selviytymisen ytimessä on se, että tietää ja tunnustaa olleensa väärinkohdeltu. Ei sitä edes uskontokuplassa pidä antaa anteeksi Sama kuin pissis housuunsa, lämmittää hetken.
Anteeksiannossa idea ei ole hyväksyä väärää tekoa itseä kohtaan vaan vapautua katkeruudesta. Jos oma elämä menee ohi toista ihmistä vihatessa niin sillon se toinen ihminen, joka teki väärin porskuttaa eteenpäin hyvillä mielin ja sinä katkerana tarvitset terapiaa ja mietit miten hirvee ihminen X oli. Osa menettää täysin järkensä pelkästään sen vuoksi, koska haluu kynsin ja hampain pitää kiinni omasta loukkaantumisestaan ja lopulta se on ainoa mitä päähän enää mahtuu.
Ihmiselle on luontevaa toimia miten häntä kohtaan on toimittu. Siinä mielessä ymmärrän myös väkivallan tekijöitä ja seksirikollisia, joista useampaa kuin halutaan myöntää on itseään hyväksikäytetty lapsina tai rai skattu. Se ei kuitenkaan tee trauman siirtämisestä eteenpäin hyväksyttävää, mutta se selittää käytöstä. Vielä tänä vuonna 2026 tytölle ja naiselle on helpompaa puhua rai skatuksi tulemisesta kuin pojalle tai miehelle. Se on fakta. Ihan sama mitä muun sukupuoliset ja muut huru-ukot yrittää väittää.
Mitta jos et muista, miten hirveä se ihminen on, saatat avata oven, kun hän soittaa ovikelloa. Anteeksi antaminen voi myös altistaa uudestaan samalle, mikä oli väärin jo alun perinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia on huijausta kuten kaikki terapiamuodot mitään muuta ne ei ole kuin rahannyhtäyslaitoksia.
Ilman terapiaa olen pärjännyt ei siihen tarvita terapeuttia kun käsittää että toinen vamhemmistani oli henkisesti, psyykkisesti ja emotionaalisesti niin sairas että ei siitä ollut vanhimmaksi ja se ei ole lapsien vika että toinen on päästään sekaisin. Ei tarvitse välttämättä antaa anteeksi eikä unohtaa mutta voi jatkaa elämäänsä eteenpäin ilman tätä vanhempaa, katkeruuskaan ei auta mitään tai viha nuokaan tunteet ei vie eteenpäin vaikka inhimillisiä ovatkin. Välikäden kautta kuulin että tämä toinen vanhempi on fyysisesti niin sairas että ei luultavasti elä tämän vuoden loppuun asti, en koe mitään erityistä tunnetta ei siis liikuta suuntaan eikä toiseen enkä toisaalta toivo myöskään toisen kuolemaa.
Olet oikeassa mutta vain osittain. Se että sinä elämässä sait työn lapset hyvän puolison ja kaikki meni hyvin ei todellakaan tarkoita sitä että muilla näin olisi. Ihminen voi ymmärtää että vanhempansa on sairas ja jopa antaa anteeksi mutta ei se hänestä sillä tavalla ehjää tee että hän kykenisi samoihin asioihin kuin sinä kykenet sen kaiken lyttäämisen ja pahoinpitelyn jälkeen. Samahan se on sodissakin osa pystyy jatkamaan elämäänsä suht OK mutta osalla se mieli on niin rikki ettei siitä oikein ihmistä enää tule. Toivottavasti ymmärrät tämän ja olet kiitollinen siitä että sinulla asiat menivät noin helposti.
Ymmärrän pointtisi, mutta terapia tai psykoterapia ei ole vastaus tähän ongelmaan. On paljon ihmisiä jotka käyneet terapioissa iät ajat ja menneet toimintakyvyltään vain huonommaksi.
Omien puolien pitäminen ollut mullekin haastavaa sitten väärällä tavalla huono omatunto pienistäkin asiosta, jouduin uhraamaan oman terveyteni, jaksamiseni, koulunkäynnin yms vain jotta sillä vanhemmalla olis parempi mieli ja sais tarvitsemansa avun, silti mikään ei riittånyt tai ollut koskaan hyvin vaikka kuinka olis raatanut hänen eteensä. Sairastuin myöhemmin mielenterveysongelmiin koin mm voimakasta pelkotilaa kaikkia miespuolisia kohtaan ja pelkäsin vainoa, r"iskatuksi tulemista ihan vain senkin takia jos kadulla, kaupassa tms joku tuntematon mies käveli takana, välttelin mieskassoja ja ylipäätään koetin (huonoin tuloksin) vältellä kaikkia miespuolisia mikä oli tietenkin arkipäivån tilanteissa haastavaa jos piti asioida esim kodinkoneliikkeessä, hammaslääkärissä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raamatussa kehotetaan antamaan anteeksi vihamiehille ja sanotaan että kosto on Jumalan eli periaatteessa voi siirtää oman kostonsa jumalalle, vaikka pahantekijät tuntuvat menestyvån aineellisesti ja maallisesti koettaa kuitenkin kuoleman jälkeen tilinteon hetki.
Vierailija kirjoitti:
Omalla terapeutillani on jokin pakkomielle saada minut olemaan joku äiti sisäiselle lapselleni ja jotenkin kehollisesti elää se.
En tajua yhtään, mitä hän hakee. Tietenkin olen luetellut hänelle, mitä olisin lapsena välttämättä tarvinnut, jotta olemiseni olisi ollut siedettävää.
Tämä ei kuitenkaan terapeutille riitä. Toisaalta hän on joskus huomauttanut, että minulla on uhri-identiteetti. Sen takia en lähde kieriskelemään missään itsesäälissä ja mielestäni olen ennemminkin sotilas kuin mikään uhri - ja uhrina oleminen on häpeällistä.
Olen aina ollut hyvin itsenäinen ja terapeutti on ihmetellyt tätä, kun kuulemma muut hänen potilaansa/ asiakkaansa ovat masentuneita.
Hirveän vaikea saada käsitystä, mitä hän minulta oikeastaan odottaa.
Tässä näkyy mielenkiintoinen asetelma.
Sinä pohdit, mitä terapeutti odottaa sinulta, sen sijaan, että miettisit, mitä itse haluat ja tarvitset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastaus tähän on ratkaisukeskeinen terapiasuuntaus.
Terapeutti oli juuri tuosta terapiasuuntauksesta.
Vierailija kirjoitti:
Mitta jos et muista, miten hirveä se ihminen on, saatat avata oven, kun hän soittaa ovikelloa. Anteeksi antaminen voi myös altistaa uudestaan samalle, mikä oli väärin jo alun perinkin.
Hyväksikäytölle ei pidä altistaa itseään ja lapsille tulee opettaa, että kaikki väkivalta pitää ilmottaa turvalliselle aikuiselle. Tällä ei ole anteeksiannon kanssa mitään tekemistä. Ei todellakaan kannata hakeutua tieten tahtoen tilanteisiin, joissa joutuu kaltoinkohdelluksi. Luottamus pitää ansaita, jos ihmissuhde jatkuu. On myös ok katkaista välit, jos paha tilanne. Se onkin narsististen ihmisten kanssa ainoa mikä voi saada aikaan muutoksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiasta ei juuri ole hyötyä, ellei asiakas osaa edes äidinkieltään. Ihmisten motiivien YMMÄRTÄMINEN on aivan eri asia kuin niiden HYVÄKSYMINEN. Ymmärrys tarkoittaa oivaltamista, oppimista, syvää tietoa asioiden syistä.
Ap ei muutenkaan sovellu psykoterapiaan, koska on muita syyttelevä ja itseään uhriuttava narsisti.
Psykoterapiassa pitäisi kasvaa ja kypsyä, nähdä OMAT HAITALLISET ajatus- ja toimintatapansa.
Nyt, oletettavasti ap toistaa samaa kaavaa kuin vanhempansa mutta tuomitsee vain heidät ja sallii itsensä sikailla.
Ihmeellistä spekulointia. Terapia ei ole kovin hyödyllistä jos asiakkaan itsetuntemuksen lisääminen on siinä aivan sivuosassa ja huomio pääosin siinä mitä vanhemmat tekivät ja miksi. Eihän sitä kukaan muu voi edes varmasti tietää mitä joku muu on jossain tilanteessa ajatellut ja miksi on tietyllä tavalla päätynyt toimimaan. Kallis terapia jää silloin arvuutteluleikiksi.
Miten itsetuntemus lisääntyy siitä, jos puhuu tunteistaan, jotka koskevat tapahtumaa, joka ei ehkä ole edes totta? Tai joiden olosuhteet ovat olleet sellaiset, että lapsi tai jopa teini on voinut käsittää tilanteen väärin? Hyvä, ensimmäisellä avautumisella voi olla tarpeen se "hyväksyvä katse", mutta sen jälkeen olisi jo parempi yrittää hahmottaa, mitä todella tapahtui.
Ihmisen muisti ei ole luotettava. Tyypillisimmin asiat varmasti muistaa itselleen edullisimmassa valossa. Voi olla myös täysiä valemuistoja. Muistikuvat ja niihin liittyvät tunnetilat eivät siis koskaan ole objektiivisia tallenteita.
Joistakin tapahtumista on omalla kohdallani esimerkiksi terveydenhuollon ja muun viranomaistaho dokumentit. Kaikki tahot eivät voi muistaa väärin.
En nyt tarkoittanut sinua, kuka oletkaan. Ihan yleisellä tasolla kirjoitin
Niinpä tietysti. Mitä muuta tykkää tehdä maalitolppien siirtelyn lisäksi?
Kuule Maalitolppa, sinähän niitä tolppia tässä siirtelet eli muuntelet toisten viestejä. Puolisollani oli tapana jokaisessa "keskustelussa" vääristellä puheitani. Yhdessä vaiheessa päädyin nauhoittamaan salaa keskustelut, muuten oisin seonnut.
Mutta muistatko sinä kaiken oikein? Minä en?
Nykyään on kyllä hyvä kun äänittäminen on niin helppoa. Toista se oli silloin kasari ysärillä kun itse olin lapsi. Olen itsekin tehnyt sen päätöksen että jos vanhempieni kanssa joudun puhumaan niin äänitän jokaisen keskustelun. Sen jälkeen eivät voi väittää että eivät sanoneet tai eivät tienneet.
Mitä järkeä on ylipäätään olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihmissuhde on tällainen? Kertokaa.
Ehkä se validaatio? Itselleni ainakin juuri tuollaiset varmistukset siitä, että toimen todella oikeasti valehtelee suoraan päin naamaa, ovat olleet tärkeitä etappeja. Tuon tyyppinen ihminen on järkyttävän varma asiastaan sanoessaan, että ei hän ole sanonut tuollaista, kuvittelet vaan, olet tasapainoton. On mahdoton arvata, uskooko hän itsekin valheeseensa. Luultavasti ei, koska riittävästi hiillostamalla hän saattaa myöntää, että okei, niin sanoinkin, anna anteeksi, NOH, minähän pyysin anteeksi mitä sinä enää vanhaa juttua!
Omalla kohdallani olen joutunut olemaan tekemisissä esim perintöasioissa, ei siinä mitään lapsuuden aikaisia validaatioita pyöritellä vaan yritetään pysyä asiassa, vaikka se ei äidin kanssa mahdollista oikein olekaan sillä hän on niin loukkaantunut siitä että en käy kylässä enkä soittele kuulumisia. Joutuminen ei tosiaan ole mikään vapaaehtoinen asia, vaan pakkotilanne, ehkä kaikki eivät oikein ymmärrä eroa?
Montako kertaa joudut perinnönjakoa vanhempasi seurassa tekemään?
Perintöasioihin kuuluu paljon muutakin kuin itse jako. Onneksi en joutunut kovin montaa kertaa🙏
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia on huijausta kuten kaikki terapiamuodot mitään muuta ne ei ole kuin rahannyhtäyslaitoksia.
Ilman terapiaa olen pärjännyt ei siihen tarvita terapeuttia kun käsittää että toinen vamhemmistani oli henkisesti, psyykkisesti ja emotionaalisesti niin sairas että ei siitä ollut vanhimmaksi ja se ei ole lapsien vika että toinen on päästään sekaisin. Ei tarvitse välttämättä antaa anteeksi eikä unohtaa mutta voi jatkaa elämäänsä eteenpäin ilman tätä vanhempaa, katkeruuskaan ei auta mitään tai viha nuokaan tunteet ei vie eteenpäin vaikka inhimillisiä ovatkin. Välikäden kautta kuulin että tämä toinen vanhempi on fyysisesti niin sairas että ei luultavasti elä tämän vuoden loppuun asti, en koe mitään erityistä tunnetta ei siis liikuta suuntaan eikä toiseen enkä toisaalta toivo myöskään toisen kuolemaa.
Olet oikeassa mutta vain osittain. Se että sinä elämässä sait työn lapset hyvän puolison ja kaikki meni hyvin ei todellakaan tarkoita sitä että muilla näin olisi. Ihminen voi ymmärtää että vanhempansa on sairas ja jopa antaa anteeksi mutta ei se hänestä sillä tavalla ehjää tee että hän kykenisi samoihin asioihin kuin sinä kykenet sen kaiken lyttäämisen ja pahoinpitelyn jälkeen. Samahan se on sodissakin osa pystyy jatkamaan elämäänsä suht OK mutta osalla se mieli on niin rikki ettei siitä oikein ihmistä enää tule. Toivottavasti ymmärrät tämän ja olet kiitollinen siitä että sinulla asiat menivät noin helposti.
Ymmärrän pointtisi, mutta terapia tai psykoterapia ei ole vastaus tähän ongelmaan. On paljon ihmisiä jotka käyneet terapioissa iät ajat ja menneet toimintakyvyltään vain huonommaksi.
Kuten sanoin, olet oikeassa vain osittain.
Annan esimerkin. Mulla on frendi, joka haluaa usein lainata rahaa. Syy tälle lienee ennemmin itsetunto-ongelmat kuin todellinen tarve, vaikka voi olla molempia. Ei olla kovin läheisiä, mutta pidän miestä viihdyttävänä. Mulla on vahvat rajat, joten hän ei kykene manipuloimaan multa rahaa. Olen välillä "lainannut" pikku summia, vaikka tiedän, että ei se ikinä maksa takaisin. Olen myös ilmottanut, että en lainaa, jos en halua lainata. Sillä, että mies ei maksa takas ei oo mulle merkitystä, koska summat on pieniä ja kun hänelle maksan niin nähdään ja vietetään aikaa yhdessä. Jos mulla olisi heikot rajat ja hän saisi tunteisiin vetoamalla multa suuria summia rahaa ei tämä toimisi yhtään ja ainoa oikea teko olis katkasta välit. Omalla kohdalla tällanen järjestely on toimiva, koska se ruokkii egoani ja mies syö kädestäni. Turha sanoa, että hänellä on vakavia traumoja, joista olen tietoinen.
Vierailija kirjoitti:
Raamatussa kehotetaan antamaan anteeksi vihamiehille ja sanotaan että kosto on Jumalan eli periaatteessa voi siirtää oman kostonsa jumalalle, vaikka pahantekijät tuntuvat menestyvån aineellisesti ja maallisesti koettaa kuitenkin kuoleman jälkeen tilinteon hetki.
Mennään nyt sitten siihen Raamattuun:
Matteus 18:6
”Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”
Vanhan käännöksen sana "viettelee" on alkukielellä skandalizo. Se tarkoittaa alun perin kompastuskiven asettamista toisen eteen tai ansan virittämistä. Lapsen kaltoinkohtelussa aikuinen asettaa lapsen elämänpolulle ylipääsemättömän esteen – traumaattisen kokemuksen – joka romuttaa lapsen kyvyn kasvaa ja luottaa.
Että kaikille meille vain kivi kaulaan.
Ja aivan totta: etsin alkukielisen sanan skandalizo tekoälyn avulla, mutta jakeen tulkinta on omani.
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Minun aikuinen lapsi kysyy aina välillä että onko lapsuudessa ollut näin, vai onko kyseessä valemuisto. Hänellä on aika paljon vääriä käsityksiä ja valemuistoja, on ilmeisesti näille altista sorttia.
Onneksi hän voi minulta kysyä ja luottaa siihen että kerron oman näkemykseni täysin rehellisesti.
Hän on siis ihan terapiassa käynyt, ja terapeutin avulla päässyt enemmän käsiksi itseensä.