Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (239)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse sekä lapsi että vanhempi joten kokemusta on molemmista rooleista.
Kyllä minä toivon että lapseni ymmärtää miksi olen tehnyt tiettyjä ratkaisuja vaikka ne hänen mielestä olisivatkin vääriä.
Itse ymmärrän myös omia vanhempiani tiettyyn pisteeseen asti mutta äitini vihaa minua kohtaan en pysty ymmärtämään sillä se ei oikein tunnu perustuvan mihinkään muuhun että minä olen jotenkin väärä ihminen kokonaisuudessaan.
Ymmärrän että he ovat tietynlaisissa lähtökohdista ja että heillä on ollut hyvin vähän mistä ottaa joka on vaikuttanut heidän toimia muun muassa vanhempina.
Sitä kyllä ihmettelisin jos joku pyytäisi ymmärtämään sitä että vanhempi pahoinpitelee henkisesti tai fyysisesti tai suorastaan vihaa lastaan tai on hyväksikäyttänyt tätä monin eri tavoin lapsuudessa. Varsinkin jos terapeutti tekisi näin kyllä ihmettelisin suuresti.
oman lapseni kanssa kun olemme puhuneet niin hän kyllä vakuuttaa ymmärtävänsä miksi joitain asioita on tehty ja joitain ei, ja ymmärtää sen että minä vanhempana olen rakastanut häntä ihan koko hänen elämänsä eikä tekemiseni ole koskaan tarkoittanut sitä että hänestä en välittäisi tai jopa vihaisin häntä. Toisaalta nuo asiat ovat niin pieniä tarkoitan että ei ole mitään pahoinpitelyä tai muuta eikä tunne kylmyyttä tms.Toimimattomassa perheessä vanhempi yleensä kieltäytyy keskustelemasta menneistä tapahtumista. Omaa lasta säännönmukaisesti kaasuvalotetaan siihen asti, kunnes lapsi lopulta väsyy turhaan yrittämään ja rajaa vanhemman ulos elämästään.
Se on juuri näin. En ymmärrä miksi omaa lasta vihataan noin.
Minäpä kerron: Vanhempaa hävettää. Hän tietää mokanneensa. Asian kaivelu ei innosta, koska se hävettää.
En usko. Uskon että kyse on mielen vinoumasta, mt-häiriöstä, mielisairaudesta, narsismista, sadismista etc.
Miksi tenttaat terapeutilta vastauksia, kerran olet asian jo päättänyt? Haetko terapiaa, vai ainoastaan vahvistusta omalle käsityksellesi?
Ymmärtänet, että voit olla myös väärässä. Ehkä se siksi kiukuttaa?Tätä mä olen koko keskustelun yrittänyt sanoa, että nämä kommentoijat voivat myös olla väärässä eikä heidän näkemyksensä ole ainoa oikea😅😅
Sinä epäilemättä tiedät parhaiten. Olitko paikalla?
En, ja siksi lähtökohtaisesti haluan nähdä tilanteet omin silmin ennen kuin uskon kumpaakaan osapuolta.
Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä sinä uskot, mutta on sangen hassua käydä keskustelupalstalla valittamassa ettei henkilö voi sanoa mitään elämästään ennen kuin saadaan toisenkin osapuolen kommentti.
Kumpikin kertoo tapahtunutta omasta näkökulmastaan. Totuus on jossain siellä keskellä.
Tässä kiteytyy yksi haitallisimmista tavoista suhtautua tähän ilmiöön. Näin on tehty vuosikymmenet, haettu syytä uhrista- ”totuus on siellä keskellä”. Katsokaapa dokumentti perheväkivallasta, jossa hakkajat kertovat miksi käyttivät väkivaltaa. Ja entä ihmiset jotka nauttivat koiratappeluista tai kukkotappeluista tai kidutusvideoista? Ehkä joskus totuus ei ole keskellä.
Nämä perustelut menee kyllä entistä epätoivoisemmiksi, eihän kirjoittamasi liittynyt mitenkään aiheeseen, vaan aloit olkiukkoilla😅😅
Montako lasta olet pahoinpidellyt ja raiskannut? Sinulla on huolestuttavia asenteita.
Ikävä tuottaa pettymys, mutta en ole aikuisiällä riidoissa yhdenkään kanssa, koska osaan tutkailla omaa sekä muiden toimintaa kriittisesti, kyky joka teiltä täysin puuttuu. Sääli ettet sinäkään osaa muuten keskustella kuin henkilökohtaisin hyökkäyksin😉😉
Et pidä henkilökohtaisena hyökkäyksenä sitä, että syyttelet täällä ihmisiä valehtijoiksi?
Toivottavasti en koskaan törmää sinuun missään muualla kuin täällä.
Näen pikemminkin parempana lähtökohtaisesti suhtautua ihmisten kertomuksiin skeptisellä varauksella. Sinäkin puolustat itseäsi vähän liian hanakasti ollaksesi pelkkä viaton uhri😏😏
Kysymys ei ole viattomuudesta. Minua ei edes kiinnosta miettiä onko joku viaton tai täydellinen tai ns huono ihmisenä. Itse olisin vaan toivonut että tiettyjä tekoja ei olisi koskaan tapahtunut. Sitä minun ei tarvitse antaa anteeksi, että eräät ihmiset tekivät nuo teot. On pikemmin tervettä todeta, että niin ei olisi saanut tehdä. Miksi ihmeessä minun pitäisi antaa se anteeksi? On vain tervettä todeta että väärä teko on väärä teko. Ja en ole väittänyt että he olisivat tai eivät olisi täydellisiä, en ole puhunut täydellisyydestä mitään koska täydellisyys ei ole millään lailla relevanttia. Merkitystä on niillä teoilla. Jotka oikeasti tapahtuivat. Ihan konreettisesti. Ja jos haluat olla sitä mieltä että ehkä ne teot olivat puoliksi oikein, koska jossain siellä keskellä menee keskitie, sitten minun mielestäni olet toinen jalka oven välissä menossa samaan joukkoon kuin pahantekijätkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä täysin, mutta en ymmärrä sitä että viha omaa lasta kohtaan jotenkin siirtyisi sukupolvelta toiselle. Miksi joku tekisi lapsia siksi että saisi vihata heitä? Samalla eletään normaali elämä, ollaan töissä, on kavereita ja harrastuksia, eikä mitään ongelmaa niissä, ollaan muille ystävällisiä ja ihan pidettyjä henkilöitä, mutta omaa lasta vihataan ja kiusataan kun minuakin vihattiin?
Ei vain mene minulle tuo läpi, ei millään.
Onhan sellaisella vanhemmalla, joka lastaan vihaa, jokin ongelma, persoonallisuushäiriö tms. Normaali vanhempi menisi itse terapiaan siinä vaiheessa, jos huomaisi, ettei rakasta/että vihaa lastaan.
Sikäli tuo, että muiden ihmisten kanssa menee näennäisesti paremmin, voi johtua siitä, että ne ihmiset ovat sopivan etäällä. Mitä lähemmäs toinen ihminen tulee, sitä enemmän koskee niihin vanhemman omiin sisäisiin ongelmakohtiin.
Musta tuntuu että se ongelma on juuri sillä lapsella, ei rääkkäävällä vanhemmalla. Vanhempihan ei siitä näytä kärsivän, ainoastaan lapsi.
On se yllättävää että väkivallan kohteena oleva kärsii tilanteesta enemmän kuin se joka antaa ne iskut.
Olisit lukenut tarkemmin, vastasin tähän:”Onhan sellaisella vanhemmalla, joka lastaan vihaa, jokin ongelma”
Oman kokemukseni mukaan tällainen vanhempi ei koe millään tavalla ongelmana sitä että hän pahoinpitelee lastaan, se ongelma on se lapsi joka ei aikuistuttuaan sitä enää siedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen keskutelu ja taas tulee esiin, kuinka terapia voi mennä pahasti pieleen vain ammattitaidottomuuden takia.
Minulla on samantyyppinen kokemus terapeutin kanssa kuin aloittajalla. Tosin sillä erotuksella, ettei terapeutti vaatinut minua ymmärtämään vanhempiani, koska jollain rationaalisella tavalla kyllä ymmärrän heidän olleen ihmisiä, joilla oli erittäin pahoja ongelmia. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi ottaa yhteyttä minua kaltoinkohdelleeseen vanhempaani selvittääkseni mikä on "totuus" lastensuojelun asiakirjojen ja lääkärinlausuntojen takana. Tuntui kuin hän olisi jollain tavalla ajatellut vanhempieni olleen uhreja ja sen takia minun pitäisi alkaa selvittämään totuutta ihmisen kanssa, josta en ollut siinä vaiheessa kuullut vuosiin.
Kävin hänen luonaan kaksi tai kolme kertaa kuuntelemassa jankutusta totuuden selvittämisestä ja sitten luovutin. Olin tehnyt monta vuotta töitä sen eteen, että uskalsin lähteä hakemaan apua, joten tuo kokemus oli silloin hyvin lamauttava.
Minun lapseni tilasi itseään koskevat asiakirjat ja niitä hetken luettuaan totesi olleensa väärässä minun suhteeni kun epäili minun junailleen hänet sijoitukseen. Asia ei ollut näin vaan lapsen isä oli syypää. Tämä selvisi papereista. Oletko varma ettet saisi itsellesi lisää vipuvartta näkemällä paperista sen millaisia hirviöitä vanhempasi ovat olleet? Vai etkö halua tietää? Sekin on ok ja sitä pitäisi terapeutin kunnioittaa.
Sivusta: voi ajaa henkisesti huonoon jamaan, kun menneet palaavat mieleen. Pitkällä aikavälillä asioiden käsittely voi toki olla hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä täysin, mutta en ymmärrä sitä että viha omaa lasta kohtaan jotenkin siirtyisi sukupolvelta toiselle. Miksi joku tekisi lapsia siksi että saisi vihata heitä? Samalla eletään normaali elämä, ollaan töissä, on kavereita ja harrastuksia, eikä mitään ongelmaa niissä, ollaan muille ystävällisiä ja ihan pidettyjä henkilöitä, mutta omaa lasta vihataan ja kiusataan kun minuakin vihattiin?
Ei vain mene minulle tuo läpi, ei millään.
Onhan sellaisella vanhemmalla, joka lastaan vihaa, jokin ongelma, persoonallisuushäiriö tms. Normaali vanhempi menisi itse terapiaan siinä vaiheessa, jos huomaisi, ettei rakasta/että vihaa lastaan.
Sikäli tuo, että muiden ihmisten kanssa menee näennäisesti paremmin, voi johtua siitä, että ne ihmiset ovat sopivan etäällä. Mitä lähemmäs toinen ihminen tulee, sitä enemmän koskee niihin vanhemman omiin sisäisiin ongelmakohtiin.
Musta tuntuu että se ongelma on juuri sillä lapsella, ei rääkkäävällä vanhemmalla. Vanhempihan ei siitä näytä kärsivän, ainoastaan lapsi.
Sen vanhemman sisällä on jokin pielessä, tarkoitin.
Ymmärsin. Halusin vain alleviivata sitä että jos uhri on hiljaa eikä kerro kokemastaan niin ongelmaa ei ns ole olemassa. Siihen vanhempi pyrkiikin kaasuvalottamalla jne. Ja jos uhri avaa suunsa, tekijän ainoa ongelma on sen uhrin avautuminen, ei tietenkään ne omat hyytävät teot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen keskutelu ja taas tulee esiin, kuinka terapia voi mennä pahasti pieleen vain ammattitaidottomuuden takia.
Minulla on samantyyppinen kokemus terapeutin kanssa kuin aloittajalla. Tosin sillä erotuksella, ettei terapeutti vaatinut minua ymmärtämään vanhempiani, koska jollain rationaalisella tavalla kyllä ymmärrän heidän olleen ihmisiä, joilla oli erittäin pahoja ongelmia. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi ottaa yhteyttä minua kaltoinkohdelleeseen vanhempaani selvittääkseni mikä on "totuus" lastensuojelun asiakirjojen ja lääkärinlausuntojen takana. Tuntui kuin hän olisi jollain tavalla ajatellut vanhempieni olleen uhreja ja sen takia minun pitäisi alkaa selvittämään totuutta ihmisen kanssa, josta en ollut siinä vaiheessa kuullut vuosiin.
Kävin hänen luonaan kaksi tai kolme kertaa kuuntelemassa jankutusta totuuden selvittämisestä ja sitten luovutin. Olin tehnyt monta vuotta töitä sen eteen, että uskalsin lähteä hakemaan apua, joten tuo kokemus oli silloin hyvin lamauttava.
Minun lapseni tilasi itseään koskevat asiakirjat ja niitä hetken luettuaan totesi olleensa väärässä minun suhteeni kun epäili minun junailleen hänet sijoitukseen. Asia ei ollut näin vaan lapsen isä oli syypää. Tämä selvisi papereista. Oletko varma ettet saisi itsellesi lisää vipuvartta näkemällä paperista sen millaisia hirviöitä vanhempasi ovat olleet? Vai etkö halua tietää? Sekin on ok ja sitä pitäisi terapeutin kunnioittaa.
Pahoitteluni, taisin ilmaista itseäni epäselvästi. Terapeutti siis halusi, että alkaisin selvittämään mikä on ns. oikea totuus noiden minusta tehtyjen asiakirjojen takana. Hän ikään kuin kiisti niissä olevan koko totuutta menneisyydestäni ja sen takia halusi minun ottavan yhteyttä vanhempaani ja alkavan selvittää asiaa.
Olen siis kyllä itse lukenut nuo asiakirjat, koska minulla on isoja aukkoja muistissani ja joskus yritin saada hahmoteltua elämästi jonkilaisen lineaarisen jatkumon. Terapeutti pyysi siis kertomaan lapsuudestani ja en osannut oikein kertoa muuta kuin mitä asiakirjoista olen lukenut. Kerroin mm. sen, että kun minulle tehtiin pysyvä huostaanotto, sossu oli tullut poliisin kanssa hakemaan minua ja minut oli löydetty henkihieveriin hakattuna. Akuuttien vammojen (mm. sisäinen verenvuoto) minusta löytyi 11 luunmurtumaa, jotka olivat eri aikoina syntyneitä, palovammoja, viiltelyjälkiä jne.
Noista tosiaan kerroin terapeutille ja hänen mielestään olisi ollut hyvä, että selvitän vanhempani kanssa mikä on oikea totuus noiden takana. Joo, eihän ne asiakirjat täyttä totuutta kerro, mutta mielestäni ihan riittävästi siihen, etten ala ottamaan yhteyttä tuollaiseen ihmiseen. Ei minua kiinnostanut kaivella sen enempää sitä mitä lapsuudessani on tapahtunut (varsinkaan vanhempani näkökulma asiaan), olisin vain halunnut apua siihen miten tulisin toimeen sekaisen pääni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse sekä lapsi että vanhempi joten kokemusta on molemmista rooleista.
Kyllä minä toivon että lapseni ymmärtää miksi olen tehnyt tiettyjä ratkaisuja vaikka ne hänen mielestä olisivatkin vääriä.
Itse ymmärrän myös omia vanhempiani tiettyyn pisteeseen asti mutta äitini vihaa minua kohtaan en pysty ymmärtämään sillä se ei oikein tunnu perustuvan mihinkään muuhun että minä olen jotenkin väärä ihminen kokonaisuudessaan.
Ymmärrän että he ovat tietynlaisissa lähtökohdista ja että heillä on ollut hyvin vähän mistä ottaa joka on vaikuttanut heidän toimia muun muassa vanhempina.
Sitä kyllä ihmettelisin jos joku pyytäisi ymmärtämään sitä että vanhempi pahoinpitelee henkisesti tai fyysisesti tai suorastaan vihaa lastaan tai on hyväksikäyttänyt tätä monin eri tavoin lapsuudessa. Varsinkin jos terapeutti tekisi näin kyllä ihmettelisin suuresti.
oman lapseni kanssa kun olemme puhuneet niin hän kyllä vakuuttaa ymmärtävänsä miksi joitain asioita on tehty ja joitain ei, ja ymmärtää sen että minä vanhempana olen rakastanut häntä ihan koko hänen elämänsä eikä tekemiseni ole koskaan tarkoittanut sitä että hänestä en välittäisi tai jopa vihaisin häntä. Toisaalta nuo asiat ovat niin pieniä tarkoitan että ei ole mitään pahoinpitelyä tai muuta eikä tunne kylmyyttä tms.Toimimattomassa perheessä vanhempi yleensä kieltäytyy keskustelemasta menneistä tapahtumista. Omaa lasta säännönmukaisesti kaasuvalotetaan siihen asti, kunnes lapsi lopulta väsyy turhaan yrittämään ja rajaa vanhemman ulos elämästään.
Se on juuri näin. En ymmärrä miksi omaa lasta vihataan noin.
Minäpä kerron: Vanhempaa hävettää. Hän tietää mokanneensa. Asian kaivelu ei innosta, koska se hävettää.
En usko. Uskon että kyse on mielen vinoumasta, mt-häiriöstä, mielisairaudesta, narsismista, sadismista etc.
Miksi tenttaat terapeutilta vastauksia, kerran olet asian jo päättänyt? Haetko terapiaa, vai ainoastaan vahvistusta omalle käsityksellesi?
Ymmärtänet, että voit olla myös väärässä. Ehkä se siksi kiukuttaa?Tätä mä olen koko keskustelun yrittänyt sanoa, että nämä kommentoijat voivat myös olla väärässä eikä heidän näkemyksensä ole ainoa oikea😅😅
Sinä epäilemättä tiedät parhaiten. Olitko paikalla?
En, ja siksi lähtökohtaisesti haluan nähdä tilanteet omin silmin ennen kuin uskon kumpaakaan osapuolta.
Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä sinä uskot, mutta on sangen hassua käydä keskustelupalstalla valittamassa ettei henkilö voi sanoa mitään elämästään ennen kuin saadaan toisenkin osapuolen kommentti.
Kumpikin kertoo tapahtunutta omasta näkökulmastaan. Totuus on jossain siellä keskellä.
Tässä kiteytyy yksi haitallisimmista tavoista suhtautua tähän ilmiöön. Näin on tehty vuosikymmenet, haettu syytä uhrista- ”totuus on siellä keskellä”. Katsokaapa dokumentti perheväkivallasta, jossa hakkajat kertovat miksi käyttivät väkivaltaa. Ja entä ihmiset jotka nauttivat koiratappeluista tai kukkotappeluista tai kidutusvideoista? Ehkä joskus totuus ei ole keskellä.
Nämä perustelut menee kyllä entistä epätoivoisemmiksi, eihän kirjoittamasi liittynyt mitenkään aiheeseen, vaan aloit olkiukkoilla😅😅
Montako lasta olet pahoinpidellyt ja raiskannut? Sinulla on huolestuttavia asenteita.
Ikävä tuottaa pettymys, mutta en ole aikuisiällä riidoissa yhdenkään kanssa, koska osaan tutkailla omaa sekä muiden toimintaa kriittisesti, kyky joka teiltä täysin puuttuu. Sääli ettet sinäkään osaa muuten keskustella kuin henkilökohtaisin hyökkäyksin😉😉
Et pidä henkilökohtaisena hyökkäyksenä sitä, että syyttelet täällä ihmisiä valehtijoiksi?
Toivottavasti en koskaan törmää sinuun missään muualla kuin täällä.
Näen pikemminkin parempana lähtökohtaisesti suhtautua ihmisten kertomuksiin skeptisellä varauksella. Sinäkin puolustat itseäsi vähän liian hanakasti ollaksesi pelkkä viaton uhri😏😏
Kysymys ei ole viattomuudesta. Minua ei edes kiinnosta miettiä onko joku viaton tai täydellinen tai ns huono ihmisenä. Itse olisin vaan toivonut että tiettyjä tekoja ei olisi koskaan tapahtunut. Sitä minun ei tarvitse antaa anteeksi, että eräät ihmiset tekivät nuo teot. On pikemmin tervettä todeta, että niin ei olisi saanut tehdä. Miksi ihmeessä minun pitäisi antaa se anteeksi? On vain tervettä todeta että väärä teko on väärä teko. Ja en ole väittänyt että he olisivat tai eivät olisi täydellisiä, en ole puhunut täydellisyydestä mitään koska täydellisyys ei ole millään lailla relevanttia. Merkitystä on niillä teoilla. Jotka oikeasti tapahtuivat. Ihan konreettisesti. Ja jos haluat olla sitä mieltä että ehkä ne teot olivat puoliksi oikein, koska jossain siellä keskellä menee keskitie, sitten minun mielestäni olet toinen jalka oven välissä menossa samaan joukkoon kuin pahantekijätkin.
Täydellisen uhrin vaatimus on aina yhtä outo. Kuten myös se, että tämä vaatimus tulee lähes poikkeuksetta esiin silloin kun kyseessä on seksuaaliväkivallan uhriksi joutunut nainen/tyttö tai omien vanhempiensa kaltoinkohtelun uhriksi joutunut henkilö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisten toiminnan ymmärtäminen ei automaattisesti poista sen toiminnan aiheuttamia traumoja tai muita ongelmia.
Tämä juuri! Jos toisten ongelmien ymmärtäminen itsessään auttaisi, ei aikuisena olisi täysin rikki. Ymmärsinhän jo lapsena sen etteivät aikuiset ole kunnossa ja syistä kuulin aivan liikaakin. Uskoin uopa, että minun on vain oltava tässä nyt vanhempiani varten, koska muuten he hajoavat... Mutta kukaan ei ollut minusta kiinnostunut ja aikuisuuteen sain hyvin heikot eväät.
Ap, sinua voisi auttaa jos oppisit ymmärtämään myös itseäsi, ei vain vanhempiasi. Tässä ketjussa joku kirjoitti, kuinka on oppinut ymmärtämään omaa tilaansa ja toimintamallejaan, psykoterapian toimiessa vain katalysaattorina. Hyvää tietoa ja ajatuksia voisit ehkä saada kirjasta "Jäljet kehossa", kirjoittanut Bessel van der Kolk. Hinta pehmeäkantisena jotain 15 euroa, sisältää valtavasti asiatietoa hermoston tilasta, traumoista ja niiden käsittelystä. Ei sisällä selfhelp-tyylisiä elämäntapaneuvoja kuten "ota itseäsi niskasta kiinni". Suosittelen todella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän takia en itse viitsi kokeilla terapiaa, tosi kallista ja on todella kiinni henkilökemioista, tuurista ja terapiasuuntauksesta tuleeko sieltä mitään hyödyllistä apua. Olen päässyt aika pitkälle omassa prosessissa lukemalla terapeuteille suunnattuja juttuja, vähän kuin terapioisin itse itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen keskutelu ja taas tulee esiin, kuinka terapia voi mennä pahasti pieleen vain ammattitaidottomuuden takia.
Minulla on samantyyppinen kokemus terapeutin kanssa kuin aloittajalla. Tosin sillä erotuksella, ettei terapeutti vaatinut minua ymmärtämään vanhempiani, koska jollain rationaalisella tavalla kyllä ymmärrän heidän olleen ihmisiä, joilla oli erittäin pahoja ongelmia. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi ottaa yhteyttä minua kaltoinkohdelleeseen vanhempaani selvittääkseni mikä on "totuus" lastensuojelun asiakirjojen ja lääkärinlausuntojen takana. Tuntui kuin hän olisi jollain tavalla ajatellut vanhempieni olleen uhreja ja sen takia minun pitäisi alkaa selvittämään totuutta ihmisen kanssa, josta en ollut siinä vaiheessa kuullut vuosiin.
Kävin hänen luonaan kaksi tai kolme kertaa kuuntelemassa jankutusta totuuden selvittämisestä ja sitten luovutin. Olin tehnyt monta vuotta töitä sen eteen, että uskalsin lähteä hakemaan apua, joten tuo kokemus oli silloin hyvin lamauttava.
Minun lapseni tilasi itseään koskevat asiakirjat ja niitä hetken luettuaan totesi olleensa väärässä minun suhteeni kun epäili minun junailleen hänet sijoitukseen. Asia ei ollut näin vaan lapsen isä oli syypää. Tämä selvisi papereista. Oletko varma ettet saisi itsellesi lisää vipuvartta näkemällä paperista sen millaisia hirviöitä vanhempasi ovat olleet? Vai etkö halua tietää? Sekin on ok ja sitä pitäisi terapeutin kunnioittaa.
Pahoitteluni, taisin ilmaista itseäni epäselvästi. Terapeutti siis halusi, että alkaisin selvittämään mikä on ns. oikea totuus noiden minusta tehtyjen asiakirjojen takana. Hän ikään kuin kiisti niissä olevan koko totuutta menneisyydestäni ja sen takia halusi minun ottavan yhteyttä vanhempaani ja alkavan selvittää asiaa.
Olen siis kyllä itse lukenut nuo asiakirjat, koska minulla on isoja aukkoja muistissani ja joskus yritin saada hahmoteltua elämästi jonkilaisen lineaarisen jatkumon. Terapeutti pyysi siis kertomaan lapsuudestani ja en osannut oikein kertoa muuta kuin mitä asiakirjoista olen lukenut. Kerroin mm. sen, että kun minulle tehtiin pysyvä huostaanotto, sossu oli tullut poliisin kanssa hakemaan minua ja minut oli löydetty henkihieveriin hakattuna. Akuuttien vammojen (mm. sisäinen verenvuoto) minusta löytyi 11 luunmurtumaa, jotka olivat eri aikoina syntyneitä, palovammoja, viiltelyjälkiä jne.
Noista tosiaan kerroin terapeutille ja hänen mielestään olisi ollut hyvä, että selvitän vanhempani kanssa mikä on oikea totuus noiden takana. Joo, eihän ne asiakirjat täyttä totuutta kerro, mutta mielestäni ihan riittävästi siihen, etten ala ottamaan yhteyttä tuollaiseen ihmiseen. Ei minua kiinnostanut kaivella sen enempää sitä mitä lapsuudessani on tapahtunut (varsinkaan vanhempani näkökulma asiaan), olisin vain halunnut apua siihen miten tulisin toimeen sekaisen pääni kanssa.
No on kyllä asiatonta😡 pahoittelut väärinymmärryksestäni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän takia en itse viitsi kokeilla terapiaa, tosi kallista ja on todella kiinni henkilökemioista, tuurista ja terapiasuuntauksesta tuleeko sieltä mitään hyödyllistä apua. Olen päässyt aika pitkälle omassa prosessissa lukemalla terapeuteille suunnattuja juttuja, vähän kuin terapioisin itse itseäni.
Niin en minäkään keksi miten minun olisi pitänyt hyötyä siitä, että terapeutti huokailee että varmasti vanhemmilla on ollut rankkaa. Heitä kohtaan myötötuntoa tuntuu riittävän yllättävän paljon eri tahoilla, minua kohtaan sitä riittää selvästi vähemmän sekä lapsena että aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisten toiminnan ymmärtäminen ei automaattisesti poista sen toiminnan aiheuttamia traumoja tai muita ongelmia.
Tämä juuri! Jos toisten ongelmien ymmärtäminen itsessään auttaisi, ei aikuisena olisi täysin rikki. Ymmärsinhän jo lapsena sen etteivät aikuiset ole kunnossa ja syistä kuulin aivan liikaakin. Uskoin uopa, että minun on vain oltava tässä nyt vanhempiani varten, koska muuten he hajoavat... Mutta kukaan ei ollut minusta kiinnostunut ja aikuisuuteen sain hyvin heikot eväät.
Ap, sinua voisi auttaa jos oppisit ymmärtämään myös itseäsi, ei vain vanhempiasi. Tässä ketjussa joku kirjoitti, kuinka on oppinut ymmärtämään omaa tilaansa ja toimintamallejaan, psykoterapian toimiessa vain katalysaattorina. Hyvää tietoa ja ajatuksia voisit ehkä saada kirjasta "Jäljet kehossa", kirjoittanut Bessel van der Kolk. Hinta pehmeäkantisena jotain 15 euroa, sisältää valtavasti asiatietoa hermoston tilasta, traumoista ja niiden käsittelystä. Ei sisällä selfhelp-tyylisiä elämäntapaneuvoja kuten "ota itseäsi niskasta kiinni". Suosittelen todella.
Kiitos vinkistä, painan teoksen nimen mieleen. Tosin olen lapsuuden takia huono tunnistamaan kehollisia tuntemuksia. Elän todella vahvasti pääosin pääni sisässä, kun mieli on jossain määrin lohkoontunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin pääseväni nyt koulutuspsykoterapiaan. Ei ole varaa maksaa täyttä hintaa psykoterapiasta.
Oon useamman kerran elämässäni ravannut psykiatreilla ja psykologeilla ja terapeuteilla. Jokainen pyytää kertomaan historian, mutta kun alan avautumaan mun traumoista ja tapahtumista niin jokainen vaan pyörittelee päätään ja voivottelee miten kamalaa ja harvinaista ja epätervettä se on ollut. No kyllä mä sen tiedän. Mutta kun mun nyt pitäisi jotenkin oppia elämään sen kanssa tai siitä huolimatta. Kaipaisin neuvoja, uuden näkökulman, jotain kysymyksiä jotka saa mut tajuamaan jotain eri tavalla, mitä tahansa joka vie mua jotenkin eteenpäin. Jos kerron että isä yritti tappaa koko perheen ni onhan se kamalaa, mutta asian voivottelu näin aikuisena enää auta. Siis ihanaa et ihmiset on empaattisia, mutta mä en tarvitse päänsilittelyä ja voivottelijaa viereeni miettimään miten paskaa se nyt olikaan. Tarvitsen apua.No tämä, minäkin olen lopen kyllästynyt näihin voivottelijoihin. Ei se ole edes empatiaa, vaan merkki siitä, että tapahtuneet kamalat asiat ovat liian vaikeita kohdata tälle voivottelijalle.
Minäkin olen selviytynyt hengissä väkivallasta ja hyväksikäytöstä täysin raiteeltaan menneessä perheessä. Oikeaa apua on mahdotonta saada.
Ne tahot jotka ehkä voisivat auttaa sortuvat joko tuohon voivotteluun tai sitten vanhempien ymmärtämiseen ja asioiden vähättelyyn.
Olen jo keski-iässä ja tullut siihen tulokseen, että kun olen tähän saakka selvinnyt hengissä ja suurinpiirtein järjissäni, niin tällä sitten mennään.
Traumat eivät poistu ikinä kokonaan, kaikkea minussa ei saada korjattua ikinä, mutta sekin että olen tässä ja kirjoitan selkeää tekstiä ja minulla on elämä, joka on minun ja jossa on nykyisin hyviä ihmisiä on valtava saavutus ja valtava onnenkantamoinen.
Ehkäpä tulevaisuudessa perataan minun ikäisteni ihmisten, olen syntynyt 1980, vanhempien edesottamuksia rehellisesti ja mietitään mitä ihmettä noihin aikoihin yhteiskunnassa oikein tapahtui.
Oikeaa apua ei ole mahdotonta saada, mutta vaikeaa se on, siis ammattitaitoisen psykoterapeutin löytäminen. Voivottelu-ja-vähättely -terapeutista kannattaa hankkiutua mahdollisimman nopeasti eroon, voivottelu ja vähättely ovat taviksien keskustelumalleja eivätkä auta ap:ta eikä ketään. Mielenterveystalo.fi:n omahoito-ohjelmat ovat varmasti ap:lle hyödyllisempiä kuin voivottelu ja vähättely -linja. Mutta oikeita traumaterapeuttejakin on olemassa. Lisäksi psykofyysisestä fysioterapiasta voisi ehkä olla ap:lle apua. Nämä ajatukset siis omasta kokemuksestani, mistä ole itse hyötynyt, oma tilanteeni kuulostaa hiukan samankaltaiselta kuin ap:n.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Kyllä siirrytään, jos on oikeanlainen terapiasuuntaus. Esim. ratkaisukeskeinen tai kognitiivinen käyttäytymisterapia. Niissä menneisyyttä toki myös voidaan käsitellä ja usein käsitelläänkin, mutta vain siinä määrin kuinka se "oireilee" nykyhetkessä. Ja keskitytään juuri toimintamallien ym. muuttamiseen siten, että käyttäytymistä eivät enää määritä menneisyyden kokemukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän takia en itse viitsi kokeilla terapiaa, tosi kallista ja on todella kiinni henkilökemioista, tuurista ja terapiasuuntauksesta tuleeko sieltä mitään hyödyllistä apua. Olen päässyt aika pitkälle omassa prosessissa lukemalla terapeuteille suunnattuja juttuja, vähän kuin terapioisin itse itseäni.
Niin en minäkään keksi miten minun olisi pitänyt hyötyä siitä, että terapeutti huokailee että varmasti vanhemmilla on ollut rankkaa. Heitä kohtaan myötötuntoa tuntuu riittävän yllättävän paljon eri tahoilla, minua kohtaan sitä riittää selvästi vähemmän sekä lapsena että aikuisena.
Mua on auttanut puoliso ja pari ystävää eniten. Huomattavaa on että nuo ystävät eivät tunne minua lapsuudesta/nuoruudesta saakka joten heiltä saa jostain syystä parempaa tukea ja ymmärrystä. Lisäksi toinen on entinen pappi ja toinenkin saanut koulutusta henkiseen puoleen joten eivät ole ihan ketä tahansa maallikkoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisten toiminnan ymmärtäminen ei automaattisesti poista sen toiminnan aiheuttamia traumoja tai muita ongelmia.
Minulla on väkivaltainen ja lasinen lapsuus En ole koskaan käsittänyt tai edes halunnut ymmärtää vanhempieni toimintaa, koska se oli niin käsittämättömän sairasta. Mitään anteeksiantoa en ole harkinnutkaan, koska se olisi itsepetosta. Paska mikä paska. Terapeuttini tajusi tämän hyvin ja pyrki lässyttämisen sijaan ohjaamaan sitä aggressiota pois kehästä. Toisin sanoen mieluummin jättämään asian taakse. Se oli käsitelty toteamalla että minua kohtaan tehtiin väärin eikä mikään asia tai motiivi sitä muuksi muuta.
Voimia Sinulle.
En kirjoittanut viestejä
vákivâlta- tai
huostáánottoskenaarioista.
Äitini oli tosi innokas ja
taitava kokki, mutta
kävin usein kaupassa
hänelle, lähikauppamme kun
sij. muutaman sadan metrin päässä.
Säästyi bensaa, kun kipaisin jalan
nopsaan maitotuotteet ja he-vin..
E/toinen viesti ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Kyllä siirrytään, jos on oikeanlainen terapiasuuntaus. Esim. ratkaisukeskeinen tai kognitiivinen käyttäytymisterapia. Niissä menneisyyttä toki myös voidaan käsitellä ja usein käsitelläänkin, mutta vain siinä määrin kuinka se "oireilee" nykyhetkessä. Ja keskitytään juuri toimintamallien ym. muuttamiseen siten, että käyttäytymistä eivät enää määritä menneisyyden kokemukset.
Mielestäni sillä terapian suuntauksella ei ole niinkään väliä kuin sillä miten joustavasti terapeutti osaa toimintaansa sovittaa asiakkaan lähtökohtien mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse sekä lapsi että vanhempi joten kokemusta on molemmista rooleista.
Kyllä minä toivon että lapseni ymmärtää miksi olen tehnyt tiettyjä ratkaisuja vaikka ne hänen mielestä olisivatkin vääriä.
Itse ymmärrän myös omia vanhempiani tiettyyn pisteeseen asti mutta äitini vihaa minua kohtaan en pysty ymmärtämään sillä se ei oikein tunnu perustuvan mihinkään muuhun että minä olen jotenkin väärä ihminen kokonaisuudessaan.
Ymmärrän että he ovat tietynlaisissa lähtökohdista ja että heillä on ollut hyvin vähän mistä ottaa joka on vaikuttanut heidän toimia muun muassa vanhempina.
Sitä kyllä ihmettelisin jos joku pyytäisi ymmärtämään sitä että vanhempi pahoinpitelee henkisesti tai fyysisesti tai suorastaan vihaa lastaan tai on hyväksikäyttänyt tätä monin eri tavoin lapsuudessa. Varsinkin jos terapeutti tekisi näin kyllä ihmettelisin suuresti.
oman lapseni kanssa kun olemme puhuneet niin hän kyllä vakuuttaa ymmärtävänsä miksi joitain asioita on tehty ja joitain ei, ja ymmärtää sen että minä vanhempana olen rakastanut häntä ihan koko hänen elämänsä eikä tekemiseni ole koskaan tarkoittanut sitä että hänestä en välittäisi tai jopa vihaisin häntä. Toisaalta nuo asiat ovat niin pieniä tarkoitan että ei ole mitään pahoinpitelyä tai muuta eikä tunne kylmyyttä tms.Toimimattomassa perheessä vanhempi yleensä kieltäytyy keskustelemasta menneistä tapahtumista. Omaa lasta säännönmukaisesti kaasuvalotetaan siihen asti, kunnes lapsi lopulta väsyy turhaan yrittämään ja rajaa vanhemman ulos elämästään.
Se on juuri näin. En ymmärrä miksi omaa lasta vihataan noin.
Minäpä kerron: Vanhempaa hävettää. Hän tietää mokanneensa. Asian kaivelu ei innosta, koska se hävettää.
En usko. Uskon että kyse on mielen vinoumasta, mt-häiriöstä, mielisairaudesta, narsismista, sadismista etc.
Miksi tenttaat terapeutilta vastauksia, kerran olet asian jo päättänyt? Haetko terapiaa, vai ainoastaan vahvistusta omalle käsityksellesi?
Ymmärtänet, että voit olla myös väärässä. Ehkä se siksi kiukuttaa?Tätä mä olen koko keskustelun yrittänyt sanoa, että nämä kommentoijat voivat myös olla väärässä eikä heidän näkemyksensä ole ainoa oikea😅😅
Sinä epäilemättä tiedät parhaiten. Olitko paikalla?
En, ja siksi lähtökohtaisesti haluan nähdä tilanteet omin silmin ennen kuin uskon kumpaakaan osapuolta.
Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä sinä uskot, mutta on sangen hassua käydä keskustelupalstalla valittamassa ettei henkilö voi sanoa mitään elämästään ennen kuin saadaan toisenkin osapuolen kommentti.
Kumpikin kertoo tapahtunutta omasta näkökulmastaan. Totuus on jossain siellä keskellä.
Tässä kiteytyy yksi haitallisimmista tavoista suhtautua tähän ilmiöön. Näin on tehty vuosikymmenet, haettu syytä uhrista- ”totuus on siellä keskellä”. Katsokaapa dokumentti perheväkivallasta, jossa hakkajat kertovat miksi käyttivät väkivaltaa. Ja entä ihmiset jotka nauttivat koiratappeluista tai kukkotappeluista tai kidutusvideoista? Ehkä joskus totuus ei ole keskellä.
Nämä perustelut menee kyllä entistä epätoivoisemmiksi, eihän kirjoittamasi liittynyt mitenkään aiheeseen, vaan aloit olkiukkoilla😅😅
Montako lasta olet pahoinpidellyt ja raiskannut? Sinulla on huolestuttavia asenteita.
Ikävä tuottaa pettymys, mutta en ole aikuisiällä riidoissa yhdenkään kanssa, koska osaan tutkailla omaa sekä muiden toimintaa kriittisesti, kyky joka teiltä täysin puuttuu. Sääli ettet sinäkään osaa muuten keskustella kuin henkilökohtaisin hyökkäyksin😉😉
Et pidä henkilökohtaisena hyökkäyksenä sitä, että syyttelet täällä ihmisiä valehtijoiksi?
Toivottavasti en koskaan törmää sinuun missään muualla kuin täällä.
Näen pikemminkin parempana lähtökohtaisesti suhtautua ihmisten kertomuksiin skeptisellä varauksella. Sinäkin puolustat itseäsi vähän liian hanakasti ollaksesi pelkkä viaton uhri😏😏
Viaton uhriko ei siis puolustaudu, vaan lempeän nöyränä kärsii lopun ikänsä? Viaton uhri ei ikinä suutu eikä avaudu edes anonyymisti kokemastaan?
Miten olet tällaiseen käsitykseen päätynyt?
Ja mitä ihmettä sinä täällä ylipäätään teet kyseenalaistamassa vieraiden ihmisten kertomuksia? Harjoitat kiusaamista, josta tykkäät? Sinä et ole mikään muiden ihmisten elämän tuomari, jonka tehtävä olisi kertoa, onko vikaa molemmissa sekä tekijässä että uhrissa vai pelkästäänkö uhrissa.
Olen saanut kuulla paljon isäni puolustelijoita. He eivät ole koskaan eläneet hänen kanssaan. Hänellä oli persoonallisuushäiriö ja pimeä puoli, jota toteutti vain lähimpiin ihmisiin. Muille oli "niin kiltti hiljainen ja ystävällinen mies" .
Ei kannata näiden puolustelijoiden kanssa alkaa vänkäämään. Siinä satuttaa vain itseään lisää.
Minun lapseni tilasi itseään koskevat asiakirjat ja niitä hetken luettuaan totesi olleensa väärässä minun suhteeni kun epäili minun junailleen hänet sijoitukseen. Asia ei ollut näin vaan lapsen isä oli syypää. Tämä selvisi papereista. Oletko varma ettet saisi itsellesi lisää vipuvartta näkemällä paperista sen millaisia hirviöitä vanhempasi ovat olleet? Vai etkö halua tietää? Sekin on ok ja sitä pitäisi terapeutin kunnioittaa.