Miten jotku pääsee heti terapiaan tai saavat ylipäätään hoitoa masennukseen?

Vierailija kirjoitti:

En suoraan sanottuna tiedä.

Kävin maaliskuussa ensimmäisen kerran mielenterveyshoitajan puheilla, aloitimme masennuksen omahoito-ohjelmalla ja kognitiivisella lyhytterapialla. Hoitaja suositteli minulle jatkoa lyhytpsykoterapiassa, ja sinne sain puoltavan lausunnon lääkäriltä. Nyt, kun kesälomat alkavat useimmilla olla ohi, voin ryhtyä etsimään sopivaa terapeuttia.

Hämmästyin hiukan itsekin siitä, että minut otettiin vakavasti. Lääkäriajat sain todella nopeasti, ja aloin jo ihmetellä käyntien ja verikokeiden määrää. Minulla on keskivaikea masennus ja takana kymmenen vuotta syömishäiriötä, johon en ole koskaan hakenut hoitoa. Ehkä nopeaan hoitoonpääsyyn vaikutti se, että minulla on syömisongelmien takia jo luustovaurioita ja muuta pientä somaattista häikkää. Olen kiitollinen ja melkein liikuttunut siitä, että hoitaja oli niin ihana ja piti minua ihmisenä, vaikka itse olen lakannut näkemästä itseni niin jo kauan sitten.

Toivon todella, että ap saa vielä tarvitsevansa avun, ja mieluiten oikealta ihmiseltä. Apu jakautuu toisinaan todella epäoikeudenmukaisesti. Kaikkea hyvää!

Miten sulla todettiin luustovauriot? Pelottaa, yli kymmenen vuotta häiriintynyttä syömistä taustalla...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kieltäytynyt hoidosta ja viisi vuotta olla möllöttänyt, väitetyn sairauden hoito ei ole pahemmin kiinnostanut. Terveysneuvosi haet netistä, ammattilaiset eivät kelpaa. Miksi sinuun pitäisi tuhlata enää yhtään resursseja?

Jos hoidoksi sanotaan masennuslääkkeitä ja serotoniinihypoteesia, eikö siitä järkevä ihminen voi kieltäytyä?

Masennuslääkkeiden tehoa koskevat tutkimukset ovat suurimmaksi osaksi lääkefirmojen tekemiä ja merkittävässä osassa tutkimusasetelma ei kestä kriittistä tarkastelua. Puolueettomissa tutkimuksissa ei ole voitu esittää eroa mielialalääkkeen ja plasebon välillä. Vai tunteeko joku henkilön joka on parantunut masennuksesta mielialalääkkeellä?

Niin, kaikkia lääkkeitä tutkitaan huolella jo ennen niiden käyttöönottoa ja tutkija on luonnollisesti lääkefirma, joka lääkettä kehittää.

Puolueettomasti. Mites se meni niiden oxyjen kanssa?

Suomessa ei ole pelkoa, että kipuihin saisi kunnolla tehoavaa lääkettä kuten oxyja. Yhteiskunnanko pitäisi maksaa yksityisten lääkefirmojen tuotekehityskulut :D

Varmaan vaikuttaa myös tarve priorisoinnissa. Jos pitäisi valita hoito kahdesta (yhdelle vain tarjotaan), niin kumpi menee edelle: työtön vai työssäkäyvä?

En tiedä mutta tuli mieleen että jos vaatimalla vaativat hoitoa? Näin ainakin piti oman lapseni kohdalla tehdä.

Ap, sinun kannattaa lähteä hakemaan apua nyt  julkiselta puolelta. Vaikka soittamalla hoidontarpeen arvioon ja kerrot tilanteesi. Kerro, millaista hoitoa toivot saavasi. 

Syy, miksi jotkut saa hoitoa ja jotkut eivät, riippuu monesta asiasta. Työterveydestä saa yleensä nopeammin apua kuin muualta. Tällä hetkellä terveydenhuollon resurssit useilla paikkakunnilla niin tiukat että hoitoa on vaikeampi saada jos suunnilleen pärjää arjessa. Tämä ei tarkoita etteikö apua tulisi hakea, koska ei ole muutakaan reittiä päästä avun piiriin. Eikä nykyään välttämättä aloiteta mitään ”hoitopolkuja”, kaikille annetaan se aivan minimi jos sitäkään ja toivotaan että pärjäävät sillä. Vaatimalla vaativat tai todella huonokuntoiset saavat jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kieltäytynyt hoidosta ja viisi vuotta olla möllöttänyt, väitetyn sairauden hoito ei ole pahemmin kiinnostanut. Terveysneuvosi haet netistä, ammattilaiset eivät kelpaa. Miksi sinuun pitäisi tuhlata enää yhtään resursseja?

Jos hoidoksi sanotaan masennuslääkkeitä ja serotoniinihypoteesia, eikö siitä järkevä ihminen voi kieltäytyä?

Masennuslääkkeiden tehoa koskevat tutkimukset ovat suurimmaksi osaksi lääkefirmojen tekemiä ja merkittävässä osassa tutkimusasetelma ei kestä kriittistä tarkastelua. Puolueettomissa tutkimuksissa ei ole voitu esittää eroa mielialalääkkeen ja plasebon välillä. Vai tunteeko joku henkilön joka on parantunut masennuksesta mielialalääkkeellä?

Lääkkeet helpottavat oloa, mutta niiden lisäksi tarvitaan yleensä terapiaa. 

Kiinnostaisi tietää mikä tuollainen tutkimus on mistä mainitsit? Vaikuttaa ihan päästäsi keksityltä jutulta 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kieltäytynyt hoidosta ja viisi vuotta olla möllöttänyt, väitetyn sairauden hoito ei ole pahemmin kiinnostanut. Terveysneuvosi haet netistä, ammattilaiset eivät kelpaa. Miksi sinuun pitäisi tuhlata enää yhtään resursseja?

Jos hoidoksi sanotaan masennuslääkkeitä ja serotoniinihypoteesia, eikö siitä järkevä ihminen voi kieltäytyä?

Masennuslääkkeiden tehoa koskevat tutkimukset ovat suurimmaksi osaksi lääkefirmojen tekemiä ja merkittävässä osassa tutkimusasetelma ei kestä kriittistä tarkastelua. Puolueettomissa tutkimuksissa ei ole voitu esittää eroa mielialalääkkeen ja plasebon välillä. Vai tunteeko joku henkilön joka on parantunut masennuksesta mielialalääkkeellä?

Niin, kaikkia lääkkeitä tutkitaan huolella jo ennen niiden käyttöönottoa ja tutkija on luonnollisesti lääkefirma, joka lääkettä kehittää.

Puolueettomasti. Mites se meni niiden oxyjen kanssa?

Suomessa ei ole pelkoa, että kipuihin saisi kunnolla tehoavaa lääkettä kuten oxyja. Yhteiskunnanko pitäisi maksaa yksityisten lääkefirmojen tuotekehityskulut :D

Ei millään pahalla, mutta tuotekehitys ja lääkkeen tehon ja sivuvaikutusten tutkiminen on aika eri juttu. Kun nuo kuitenkaan ei ole homeopaattisia vesitippoja vailla sivuvaikutuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suoraan sanottuna tiedä.

Kävin maaliskuussa ensimmäisen kerran mielenterveyshoitajan puheilla, aloitimme masennuksen omahoito-ohjelmalla ja kognitiivisella lyhytterapialla. Hoitaja suositteli minulle jatkoa lyhytpsykoterapiassa, ja sinne sain puoltavan lausunnon lääkäriltä. Nyt, kun kesälomat alkavat useimmilla olla ohi, voin ryhtyä etsimään sopivaa terapeuttia.

Hämmästyin hiukan itsekin siitä, että minut otettiin vakavasti. Lääkäriajat sain todella nopeasti, ja aloin jo ihmetellä käyntien ja verikokeiden määrää. Minulla on keskivaikea masennus ja takana kymmenen vuotta syömishäiriötä, johon en ole koskaan hakenut hoitoa. Ehkä nopeaan hoitoonpääsyyn vaikutti se, että minulla on syömisongelmien takia jo luustovaurioita ja muuta pientä somaattista häikkää. Olen kiitollinen ja melkein liikuttunut siitä, että hoitaja oli niin ihana ja piti minua ihmisenä, vaikka itse olen lakannut näkemästä itseni niin jo kauan sitten.

Toivon todella, että ap saa vielä tarvitsevansa avun, ja mieluiten oikealta ihmiseltä. Apu jakautuu toisinaan todella epäoikeudenmukaisesti. Kaikkea hyvää!

Miten sulla todettiin luustovauriot? Pelottaa, yli kymmenen vuotta häiriintynyttä syömistä taustalla...

Hei,

nyt tulee vähän pidempi sepustus, vaikka koetan tiivistää!
Muutama vuosi sitten liukastuin kotonani rappusissa (villasukat jalassa tietenkin) niin, että tipahdin pari alinta porrasta lattialle - ei siis millään tavalla korkea pudotus. Noin pienen tällin seurauksena minulta murtui olkaluu kahdesta kohtaa ja lantio ainakin yhdestä, mahdollisesti toisestakin; röntgenkuvista ei ihan tarkkaan näkynyt. Epäilivät syömishäiriötä jo silloin, mutta tietenkin sen kielsin, vaikka olin silminnähden vähän heikossa hapessa. Nostin väkisin painoani sillä seurauksella, että aloin vihata itseäni entistäkin enemmän. Puolisentoista vuotta myöhemmin painon jo korjaannuttua tunsin kävellessäni, miten jokin lonkan tienoilla niksahti, ihan kuin nivel olisi mennyt väärään asentoon. Kipu ei hellittänyt, ja vähitellen mukaan tuli muita, todennäköisesti kivun aiheuttamista virheasennoista johtuneita oireita: selkäkipuja, puutumisia, kihelmöintiä jne. Kävin lääkärissä, ja välilevyongelmia epäiltiin - kävin fysioterapiassa ja sain jumppaohjeita. Kun minkäänlaista muutosta ei useampaan kuukauteen tapahtunut, menin uudelleen lääkäriin ja sain lähetteen fysiatrille ja magneettikuvaan. Siellä näkyi pieniä mikromurtumia reisiluussa, ja silloin viimein pääsin luuntiheysmittaukseen. Kontrolli on parin vuoden päästä.

Hassua on se, että kaikista fyysisistä vaivoista huolimatta ottaisin vanhan itseni takaisin saman tien, jos voisin. Vihaan sitä iljettävää ilmestystä, jonka peilistä näen. Painon nostaminen oli kaikesta huolimatta virhe (etenkin, koska se nousi liikaakin; ilmeisesti on melko yleistä, että korkojen kera palaa rajoitusyrityksistä huolimatta).

Toivon Sinulle kaikkea hyvää! Kannattaa käydä lääkärissä ja kertoa rehellisesti, mitä on meneillään. Siellä osataan arvioida, millaisia tutkimuksia kannattaa tehdä. Hurjasti onnea matkaan!

P. S. Olen siis 33-vuotias, eli vielä ei pitäisi luusto-ongelmia muuten olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suoraan sanottuna tiedä.

Kävin maaliskuussa ensimmäisen kerran mielenterveyshoitajan puheilla, aloitimme masennuksen omahoito-ohjelmalla ja kognitiivisella lyhytterapialla. Hoitaja suositteli minulle jatkoa lyhytpsykoterapiassa, ja sinne sain puoltavan lausunnon lääkäriltä. Nyt, kun kesälomat alkavat useimmilla olla ohi, voin ryhtyä etsimään sopivaa terapeuttia.

Hämmästyin hiukan itsekin siitä, että minut otettiin vakavasti. Lääkäriajat sain todella nopeasti, ja aloin jo ihmetellä käyntien ja verikokeiden määrää. Minulla on keskivaikea masennus ja takana kymmenen vuotta syömishäiriötä, johon en ole koskaan hakenut hoitoa. Ehkä nopeaan hoitoonpääsyyn vaikutti se, että minulla on syömisongelmien takia jo luustovaurioita ja muuta pientä somaattista häikkää. Olen kiitollinen ja melkein liikuttunut siitä, että hoitaja oli niin ihana ja piti minua ihmisenä, vaikka itse olen lakannut näkemästä itseni niin jo kauan sitten.

Toivon todella, että ap saa vielä tarvitsevansa avun, ja mieluiten oikealta ihmiseltä. Apu jakautuu toisinaan todella epäoikeudenmukaisesti. Kaikkea hyvää!

Miten sulla todettiin luustovauriot? Pelottaa, yli kymmenen vuotta häiriintynyttä syömistä taustalla...

Hei,

nyt tulee vähän pidempi sepustus, vaikka koetan tiivistää!
Muutama vuosi sitten liukastuin kotonani rappusissa (villasukat jalassa tietenkin) niin, että tipahdin pari alinta porrasta lattialle - ei siis millään tavalla korkea pudotus. Noin pienen tällin seurauksena minulta murtui olkaluu kahdesta kohtaa ja lantio ainakin yhdestä, mahdollisesti toisestakin; röntgenkuvista ei ihan tarkkaan näkynyt. Epäilivät syömishäiriötä jo silloin, mutta tietenkin sen kielsin, vaikka olin silminnähden vähän heikossa hapessa. Nostin väkisin painoani sillä seurauksella, että aloin vihata itseäni entistäkin enemmän. Puolisentoista vuotta myöhemmin painon jo korjaannuttua tunsin kävellessäni, miten jokin lonkan tienoilla niksahti, ihan kuin nivel olisi mennyt väärään asentoon. Kipu ei hellittänyt, ja vähitellen mukaan tuli muita, todennäköisesti kivun aiheuttamista virheasennoista johtuneita oireita: selkäkipuja, puutumisia, kihelmöintiä jne. Kävin lääkärissä, ja välilevyongelmia epäiltiin - kävin fysioterapiassa ja sain jumppaohjeita. Kun minkäänlaista muutosta ei useampaan kuukauteen tapahtunut, menin uudelleen lääkäriin ja sain lähetteen fysiatrille ja magneettikuvaan. Siellä näkyi pieniä mikromurtumia reisiluussa, ja silloin viimein pääsin luuntiheysmittaukseen. Kontrolli on parin vuoden päästä.

Hassua on se, että kaikista fyysisistä vaivoista huolimatta ottaisin vanhan itseni takaisin saman tien, jos voisin. Vihaan sitä iljettävää ilmestystä, jonka peilistä näen. Painon nostaminen oli kaikesta huolimatta virhe (etenkin, koska se nousi liikaakin; ilmeisesti on melko yleistä, että korkojen kera palaa rajoitusyrityksistä huolimatta).

Toivon Sinulle kaikkea hyvää! Kannattaa käydä lääkärissä ja kertoa rehellisesti, mitä on meneillään. Siellä osataan arvioida, millaisia tutkimuksia kannattaa tehdä. Hurjasti onnea matkaan!

P. S. Olen siis 33-vuotias, eli vielä ei pitäisi luusto-ongelmia muuten olla.

Liiat saa kyllä laihdutettua pois, älä siitä huoli! Pieni ryhtiliike, niin homma kunnossa taas. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Millainen persoonallisuus olet? Oletko uhriutuva ihminen? Muista suhtautua elämään ja ottaa optimistinen asenne. Sinä pärjäät.

Voi luoja näitä kommentteja täällä...

Tsemppiä ja kaikkea hyvää Ap:lle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yep, tää selkeä epäkohta sairaanhoidossa. Vakavasti mielenterveyssairaat eivät saa hoitoa. Järkevän hoitopolun saavat ne henkilöt,  jotka sitä kykenevät pyytämään työterveyden kautta. 

Käytännössä siis varaa aika yksityisen puolen psykiatrille (ja maksa se itse!) ja keskustele hoitopoluista ja terapiavaihtoehdoista. 

Tämä on oikeasti iso epäkohta, että ihmisen täytyy olla riittävän hyvässä kunnossa saadakseen apua.

Itse kuulun heihin, jotka itsemurhayrityksen jälkeen kotiutettiin ensiavusta ilman mitään tilannekartoitusta tai eteen päin ohjaamista. Onneksi minulla on hyvä ja määrätietoinen puoliso, joka taisteli minulle apua.

Minut ainakin ohjattiin sieltä suoraan osastolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kieltäytynyt hoidosta ja viisi vuotta olla möllöttänyt, väitetyn sairauden hoito ei ole pahemmin kiinnostanut. Terveysneuvosi haet netistä, ammattilaiset eivät kelpaa. Miksi sinuun pitäisi tuhlata enää yhtään resursseja?

Jos hoidoksi sanotaan masennuslääkkeitä ja serotoniinihypoteesia, eikö siitä järkevä ihminen voi kieltäytyä?

Masennuslääkkeiden tehoa koskevat tutkimukset ovat suurimmaksi osaksi lääkefirmojen tekemiä ja merkittävässä osassa tutkimusasetelma ei kestä kriittistä tarkastelua. Puolueettomissa tutkimuksissa ei ole voitu esittää eroa mielialalääkkeen ja plasebon välillä. Vai tunteeko joku henkilön joka on parantunut masennuksesta mielialalääkkeellä?

Masennus ei välttämättä parane kokonaan sillä se yleensä uusii mutta siinä vaikeassa vaiheessa se usein nostaa siitä pahimmasta vaiheesta yli. Ihan näin oman kokemuksen perusteella ja kaksisuuntaisen diagnoosilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikoinaan menin marraskuussa lääkäriin, sain loppuvuoden saikkua ja lääkkeet. Loppuvuodesta 3 kk lisää saikkua ja lausunto terapiaa varten. Tein hakemuksen ja kun sain Kelan päätöksen laitoin lähimmille terapeuteille sähköpostia. Yksi vastasi, joten valitsin hänet. Maaliskuussa aloitin tertapian, eli noin 4 kk diagnoosin jälkeen. Niin ja sitten vielä lisää saikkua tuohon perään ja sen jälkeen osatyökyvyttömyyseläkkeelle määräajaksi. 

Pitää vaan olla itsekin vähän aktiivinen hoidon suhteen, tehdä hakemuksia ja kontaktoida eri tahoja. Voi se olla vaikeaa masentuneena, mutta pitää vaan jaksaa.

Ei mulla ollut mitään voimavaroja silloin. Sen yhden kerran sain soitettua lääkäriajan. 

Sulla ei nytkään mene tajuntaan, että virhe jonka teit oli se, että et ottanut sitä lääkereseptiä eli kieltäydyit hoidosta. Tuo, jolle vastaat otti sen reseptin.

Useampi jo tässäkin tätä samaa sulle kertonut.

Johan mä tuolla aiemmin sanoin, että kai olisi pitänyt ottaa. Missään kohtaa en ole vängännyt kenellekään vastaan, että ei johdu siitä tai siitä. Hyviä vastauksiahan nuo monella on. 

No miksi ihmettelet ettet saa hoitoa? Sinä et ole hoitoa halunnut.

Ihan näin alan ihmisenä voin sanoa, ettei ole vain yhtä hoitomuotoa. Lääkitys ei ole se ainoa. Potilaalle annetaan aina vaihtoehtoja, lääkitys on niistä vain yksi. Valitettavan usein lääkärit vain ensin tarjoaa sitä lääkitystä ja jos potilas ei sitä halua, niin sairausloman jälkeen jatko jää hyvin pitkälti potilaan omalle vastuulle. Mutta se ei tarkoita, että potilas olisi kieltäytynyt hoidosta. Hän on kieltäytynyt YHDESTÄ hoitomuodosta. 

Eipä sinne ECT-hoitoonkaan suoraan pääse. Tai muihin neuromodulaatiohoitoihin.

Ei niin, lääke kokeiluja ja keskusteluja ainakin alla ennen kuin sähköihin pääsee.

 

Lääkkeet kannattaa edes ostaa ja kertoa ettei ne auta, sitten olet kuitenkin hoito myönteinen, jos lääkkeet dumaa heti alkuun voi olla ettei muita apuja valitettavasti tarjota. Asiakkaan tulee olla myös itse aktiivinen ja pyytää ellei ole tyytyväinen.

Tuo jos mikä on typerää. Ostaa ne lääkkeet ja jättää käyttämättä. Kela kun niistä korvaa 40% ja noin toimimalla kaikkien lääkkeiden omavastuu vain nousee vuosi vuodelta. Valtion rahaa siis heitetään roskiin. Lisäksi kertoo ettei lääke ole auttanut on suoranaista valehtelua hoitotaholle.  

Vierailija kirjoitti:

Jokainen ihminen on masentunut välillä, se on oma asenne mikä ratkaisee, kuinka käsittelee sen.

Ihan varmasti on mutta kun se masennus muuttuu niin vakavaksi ettei elämä enää kiinnosta, niin ei siitä kyllä asenteella nousta. Noin kommentoi ne jotka eivät ole vakavasta masennuksesta koskaan edes kärsineet.  

Vierailija kirjoitti:

pyydä b todistus jolla voit hakea vaikka kelan kuntoutusjaksolle kuntoutuskeskukseeen. siellä on myös terapeutteja,fysioterapiaa jne. eli sinne itse haku kelasta lomakkeella ja b-todistuksen tarvit.psykologi on usein myös kuntoutuskeskuksessa, samalla saa fysioterapiaa jne luentoja. jos sulla on auto niin pääset helpommin. kela taxi myös mahdollinen. kelan lomakkeilla voi hakea eri tyylistä hoitoa.kurssien nimet voi löytyä kelan sivuilta. suosittelen.

 

mielenterveys hoitajalle voi pyytää aika varausta ja keskustella hoidon tarpeesta ja sitten voi päästä esim. paniikkihäiriön tms. ryhmäkuntoutukseen joka on keskustelu tyylistä auttamista. näihin pääsee helpommin kuin psykoterapiaan.

B-todistusta ei itse pyytämällä saa vaan sen kirjoittaa lääkäri oman arvionsa mukaan 60 sairauspäivän jälkeen.

Siis ensin lähete psykiatrilta ja sitten Kela korvattiin terapiaan (itse maksetaan puolet, minun tapauksessani n. 400€/kk.

En Ile masentunut kylläkään, vaan yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tesumataustan takia (henkeä uhkaava tilanne jatkui koko lapsuuden).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen ihminen on masentunut välillä, se on oma asenne mikä ratkaisee, kuinka käsittelee sen.

Ihan varmasti on mutta kun se masennus muuttuu niin vakavaksi ettei elämä enää kiinnosta, niin ei siitä kyllä asenteella nousta. Noin kommentoi ne jotka eivät ole vakavasta masennuksesta koskaan edes kärsineet.  

Jos on liian toivoton tapaus, ei pääse terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet kieltäytynyt hoidosta ja viisi vuotta olla möllöttänyt, väitetyn sairauden hoito ei ole pahemmin kiinnostanut. Terveysneuvosi haet netistä, ammattilaiset eivät kelpaa. Miksi sinuun pitäisi tuhlata enää yhtään resursseja?

Jos hoidoksi sanotaan masennuslääkkeitä ja serotoniinihypoteesia, eikö siitä järkevä ihminen voi kieltäytyä?

Masennuslääkkeiden tehoa koskevat tutkimukset ovat suurimmaksi osaksi lääkefirmojen tekemiä ja merkittävässä osassa tutkimusasetelma ei kestä kriittistä tarkastelua. Puolueettomissa tutkimuksissa ei ole voitu esittää eroa mielialalääkkeen ja plasebon välillä. Vai tunteeko joku henkilön joka on parantunut masennuksesta mielialalääkkeellä?

Lääkkeet helpottavat oloa, mutta niiden lisäksi tarvitaan yleensä terapiaa. 

Kiinnostaisi tietää mikä tuollainen tutkimus on mistä mainitsit? Vaikuttaa ihan päästäsi keksityltä jutulta 

James Davies: Hajalla - Onneton totuus psykiatrian nykytilasta ( 2015, suom Teija Hartikainen; alkup. Cracked - Why psychiatry is doing more harm than good 2013)

Sinun pitää olla itse aktiivinen. Ole luja ja päättäväinen. Valmistaudu hyvin vastaanotolle. Ota selvää eri hoitovaihtoehdoista. Tilannettasi arvioidaan myös habituksesi perusteella. Kannattaa siis olla huoliteltu ja sen näköinen että on toivoa työllistyä=sinuun kannattaa kohdentaa resursseja.

Palveluita on monenlaisia. Erikoissairaanhoitoon lähetetään suoraan vaikeat tapaukset, mutta keskivaikea tai edes vaikea masennus ei yleensä riitä perusteeksi. Terveyskeskukseen usein varataan aika tuollaisessa tilanteessa, mutta siellä harvemmin on mitään osaamista tai resursseja. Yleensä vaan resepti ja heippa. Hyvällä tuurilla on sellainen lääkäri, joka pysähtyy pohtimaan tilannetta ja miettii jotain jatkosuunnitelmaa. Nykyään kaikilla hyvinvointialueilla taitaa olla omat perustason päihde-ja mielenterveyspalvelut. Sinne voi olla yhteydessä ja varata aikaa, mutta harva taitaa sitä pelkissä mt-asioissa hyödyntää, koska nämä ovat perinteisesti olleet päihdeongelmaisten hoitopaikkoja ja edelleenkin pääpaino on siinä. 

Itse päädyin jo nuorena hoitojen piiriin ja ollut vuosien aikana eri paikoissa. Koen että enimmäkseen on siitä kiinni millainen työntekijä sattuu kohdalle. Osaa ei oikeasti kiinnosta panostaa mihinkään. Töissähän siellä vaan ollaan ja hoitoalallakin aika moni miettii, että miten saisi tämänkin työpäivän lusittua läpi ilman isompaa vaivannäköä.