Lue keskustelun säännöt.
Olin lapsena perheen vastuunkantaja, nyt minut suljetaan ulkopuolelle
27.07.2026 |
Olin esikoislapsena perheen vastuunkantaja, kun vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn. Siivosin, laitoin ruokaa, lohdutin huolestuneita nuorempia sisaruksia.
Nyt aikuisena huomaan muiden puuhailevan yhdessä porukalla vaikka mitä mukavaa. Minun tapaamiseni (myös vanhemmat) halutaan hoitaa tulemalla kylään kahville tai syömään kertomaan niistä tekemisistä muiden kanssa.
Olen toki vanhin lapsi, mutta ikäero nuorempiin sisaruksiin ei ole loppujen lopuksi kovin suuri.
Kai ihmiset kuitenkin viihtyvät seurassa, kun heitä ei meinaa saada kylästä millään lähtemään. Itse en vain tahdo lähes koko päivän kestitsemistä kotona jaksaa, joten olen nykyään usein kieltäytynyt kun joku yrittää kutsua itse itsensä kylään.
Miksi perheessä minulle on langennut tällainen rooli? Ei tunnu mukavalta ja olen alkanut miettiä kannattaako sukulaisten kanssa ylipäätään olla tekemisissä, kun kivat jutut tehdään muiden kanssa ja minä saan vain kuunnella ja kestitä.
Kommentit (304)
Vierailija kirjoitti:
Isälläni on vähän vastaavaa, joutui lapsuudessaan aina kantamaan huolta vanhemmistaan ja nuoremmasta veljestään ja hoitamaan näiden asioita. Hän on se, jolle nyt jo iäkkäät isovanhempani ovat aina soittaneet tarvitessaan apua kodin korjaustöissä ja muiden asioiden hoitamisessa, tai jos haluavat puhua murheistaan. Tästä kaikesta huolimatta isoäitini totesi isälleni puhelinkeskustelussa erään kiistan päätteeksi "Onneksi isälläsi ja minulla on sentään yksi kunnon poika", eikä tarkoittanut tällä häntä. Isovanhemmat ovat aina olleet läheisempiä isän pikkuveljen kanssa, ja mm. juopotelleet yhdessä tämän aikuistuttua.
Olen todennut isovanhempiani ja setääni yhdistävän se, etteivät he ole koskaan täysin aikuistuneet.
Elokuvassa Crash 2004, koko elokuvan tuskallisin kohtaus on se kun äiti hyljeksii omaa poikaansa toisen poikansa kustannuksella.
Poika in menehtynyt onnettomuudessa ja äiti syyllistää veljeä "koska et pitänyt huolta. Sinun syysi". Veli ollut aina vastuunkantaja, siitä huolimatta toinen veli saanut kaiken äidin rakkauden.
Kohtaus alkaa kohdasta 4:50.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isälläni on vähän vastaavaa, joutui lapsuudessaan aina kantamaan huolta vanhemmistaan ja nuoremmasta veljestään ja hoitamaan näiden asioita. Hän on se, jolle nyt jo iäkkäät isovanhempani ovat aina soittaneet tarvitessaan apua kodin korjaustöissä ja muiden asioiden hoitamisessa, tai jos haluavat puhua murheistaan. Tästä kaikesta huolimatta isoäitini totesi isälleni puhelinkeskustelussa erään kiistan päätteeksi "Onneksi isälläsi ja minulla on sentään yksi kunnon poika", eikä tarkoittanut tällä häntä. Isovanhemmat ovat aina olleet läheisempiä isän pikkuveljen kanssa, ja mm. juopotelleet yhdessä tämän aikuistuttua.
Olen todennut isovanhempiani ja setääni yhdistävän se, etteivät he ole koskaan täysin aikuistuneet.
Elokuvassa Crash 2004, koko elokuvan tuskallisin kohtaus on se kun äiti hyljeksii omaa poikaansa toisen poikansa kustannuksella.
Poika in menehtynyt onnettomuudessa ja äiti syyllistää veljeä "koska et pitänyt huolta. Sinun syysi". Veli ollut aina vastuunkantaja, siitä huolimatta toinen veli saanut kaiken äidin rakkauden.
Kohtaus alkaa kohdasta 4:50.
Kaiken huipuksi äiti sanoo lopuksi : Tiedätkö, kun nukuin hän toi minulle ruokatavaroita! (Veli oli täysi itsekäs juopporetku eikä tosiaankaan tuonut. Tämä kunnollinen vanhempi veli oli se joka vei ruokaa äidilleen. Hän ei korjannut asian oikeaa laitaa vaan kävelee vain pois, lannistettuna. )
Olen sentään onnistunut tuon kierteen katkaisemaan omien lasteni kanssa. Olen päihteetön ja en juo alkoholia. Lapsen ei tarvi kuunnella känni sössötystä enkä ole laittanut ensimmäisen lapseni harteille minulle kuuluvia vastuita. Ei ole hänen tarvinnut hoitaa pikkusisarustaan, on saanut kyllä viettää hänen kanssaan aikaa, mutta ei ole tarvinnut esim. olla jossain henkisessä vastuussa kuten minun piti olla. Täytyy vain nyt toivoa, että uhraukiseni ei ole mennyt täysin hukkaan ja omat lapseni ei ala nyt juopoiksi ja synnytä uutta kierrettä jonka rikoin.
Vierailija kirjoitti:
Olen sentään onnistunut tuon kierteen katkaisemaan omien lasteni kanssa. Olen päihteetön ja en juo alkoholia. Lapsen ei tarvi kuunnella känni sössötystä enkä ole laittanut ensimmäisen lapseni harteille minulle kuuluvia vastuita. Ei ole hänen tarvinnut hoitaa pikkusisarustaan, on saanut kyllä viettää hänen kanssaan aikaa, mutta ei ole tarvinnut esim. olla jossain henkisessä vastuussa kuten minun piti olla. Täytyy vain nyt toivoa, että uhraukiseni ei ole mennyt täysin hukkaan ja omat lapseni ei ala nyt juopoiksi ja synnytä uutta kierrettä jonka rikoin.
Ei kai nyt mikään ponnisteluistasi mene sinällään hukkaan vaikka joku muu elämässään horjahtelisi. Olet ainakin saanut terveitä vuosia ja lapsi luultavasti hyviä muistoja. Tulevien sukupolvien elämään ei kovin paljon pysty vaikuttamaan. Jos niitä nyt edes tulee, kun ei lasten hankinta ole mikään varsinainen trendi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Moikka ! Etsihän mainio kirja nimeltä : Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (Ben Fuhrman). Kirjaa auttaa ihmistä näkemään menneisyytensä henkisenä voimavarana pikemminkin kuin vaikeuksien perimmäisenä syynä.
Kirja auttanut monia uudella näkökulmalla menneisyydeen usien hyvin kipeisiin koettelemuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sentään onnistunut tuon kierteen katkaisemaan omien lasteni kanssa. Olen päihteetön ja en juo alkoholia. Lapsen ei tarvi kuunnella känni sössötystä enkä ole laittanut ensimmäisen lapseni harteille minulle kuuluvia vastuita. Ei ole hänen tarvinnut hoitaa pikkusisarustaan, on saanut kyllä viettää hänen kanssaan aikaa, mutta ei ole tarvinnut esim. olla jossain henkisessä vastuussa kuten minun piti olla. Täytyy vain nyt toivoa, että uhraukiseni ei ole mennyt täysin hukkaan ja omat lapseni ei ala nyt juopoiksi ja synnytä uutta kierrettä jonka rikoin.
Sitä ei voi katsoa sinun syyksi että olet saanut kestää kasvamista alkkisperheessä. mutta sen voi katsoa sinun kunniaksesi että sinä valitsit raittiuden mallin lapsillesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isälläni on vähän vastaavaa, joutui lapsuudessaan aina kantamaan huolta vanhemmistaan ja nuoremmasta veljestään ja hoitamaan näiden asioita. Hän on se, jolle nyt jo iäkkäät isovanhempani ovat aina soittaneet tarvitessaan apua kodin korjaustöissä ja muiden asioiden hoitamisessa, tai jos haluavat puhua murheistaan. Tästä kaikesta huolimatta isoäitini totesi isälleni puhelinkeskustelussa erään kiistan päätteeksi "Onneksi isälläsi ja minulla on sentään yksi kunnon poika", eikä tarkoittanut tällä häntä. Isovanhemmat ovat aina olleet läheisempiä isän pikkuveljen kanssa, ja mm. juopotelleet yhdessä tämän aikuistuttua.
Olen todennut isovanhempiani ja setääni yhdistävän se, etteivät he ole koskaan täysin aikuistuneet.
Elokuvassa Crash 2004, koko elokuvan tuskallisin kohtaus on se kun äiti hyljeksii omaa poikaansa toisen poikansa kustannuksella.
Poika in menehtynyt onnettomuudessa ja äiti syyllistää veljeä "koska et pitänyt huolta. Sinun syysi". Veli ollut aina vastuunkantaja, siitä huolimatta toinen veli saanut kaiken äidin rakkauden.
Kohtaus alkaa kohdasta 4:50.
Kaiken huipuksi äiti sanoo lopuksi : Tiedätkö, kun nukuin hän toi minulle ruokatavaroita! (Veli oli täysi itsekäs juopporetku eikä tosiaankaan tuonut. Tämä kunnollinen vanhempi veli oli se joka vei ruokaa äidilleen. Hän ei korjannut asian oikeaa laitaa vaan kävelee vain pois, lannistettuna. )
Lannistuneisuudesta: Minulla vanhempi kännissä kehuskeli aina omaa erinomaisuuttaan. Hän miettii asioita niin hienosti, on saanut tehtyä tämän ja tuon, moni ei pystyisi, eihän suurin osa edes tajua mistään mitään... Tämän jälkeen olen niin allerginen itsensäkehumiselle, että se jää yleensä tekemättä silloinkin kun tajuaa että se voisi toisinaan olla paikallaan ja hyödyllistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Moikka ! Etsihän mainio kirja nimeltä : Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (Ben Fuhrman). Kirjaa auttaa ihmistä näkemään menneisyytensä henkisenä voimavarana pikemminkin kuin vaikeuksien perimmäisenä syynä.
Kirja auttanut monia uudella näkökulmalla menneisyydeen usien hyvin kipeisiin koettelemuksiin.
Minä olen lukenut tuon. En pitänyt siitä kuinka ratkaisukeskeisessä terapiassa väkisin väännetään vaikeuksia voimavaraksi. Joissakin tapauksissa tuollainen voi lisätä pahaa oloa, kun edelleen tuntuu pahalta vaikka yrittäisi ajatella positiivisesti.
Ainakin meidän perheen tilanne oli sellainen, että siitä ei kukaan millään temperamentilla olisi voinut selvitä ilman traumaa. Jos kiistää trauman tai vaikutukset niin on luultavasti vain haudannut asiaan liittyvät vaikutukset johonkin muuhun asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että kaiken tuon paskan jälkeen kun sain kelalta vähän apua hankalaan tilanteeseen sanoo sossu, että ompa sieltä hövelisti myönnetty sulle rahaa vaikka kyse ei ole kuin muutamasta satasesta. Että ilmeisesti nämä meitä "auttavat" ihmiset haluavatkin nähdä meidät ikuisena köyhänä ilman yhtään mitään apua ja tulemme vain silloin paikalle kun siitä on näille itsekkäille ihmisille omaa hyötyä. Tietysti vieläpä siten, että emme pyydä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Moikka ! Etsihän mainio kirja nimeltä : Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (Ben Fuhrman). Kirjaa auttaa ihmistä näkemään menneisyytensä henkisenä voimavarana pikemminkin kuin vaikeuksien perimmäisenä syynä.
Kirja auttanut monia uudella näkökulmalla menneisyydeen usien hyvin kipeisiin koettelemuksiin.
Minä olen lukenut tuon. En pitänyt siitä kuinka ratkaisukeskeisessä terapiassa väkisin väännetään vaikeuksia voimavaraksi. Joissakin tapauksissa tuollainen voi lisätä pahaa oloa, kun edelleen tuntuu pahalta vaikka yrittäisi ajatella positiivisesti.
Käytit avainsanoja tuntuu ja yrittää. Itse en juutu menneiden tapahtumien tunnetiloihin, en vain ole sellainen. Hyviä asioita muistelen kyllä. Tämä ei taasen tarkoita mitään mystistä anteeksiantoa tai unohtamista: muistan erittäin hyvin tapahtuneet asiat ja arvioin ihmistä tekojensa pohjalta. Tämä taas ei estä minua halutessani toimimaan ko ihmisen kanssa. Ja tunnistamaan hyviä asioita jos niitä tapahtuu. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan - en nyt sitten tiedä onko tuo temperamenttikysymys vai jo pienestä pitäen opittu selviytymisstrategia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Moikka ! Etsihän mainio kirja nimeltä : Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (Ben Fuhrman). Kirjaa auttaa ihmistä näkemään menneisyytensä henkisenä voimavarana pikemminkin kuin vaikeuksien perimmäisenä syynä.
Kirja auttanut monia uudella näkökulmalla menneisyydeen usien hyvin kipeisiin koettelemuksiin.
Minä olen lukenut tuon. En pitänyt siitä kuinka ratkaisukeskeisessä terapiassa väkisin väännetään vaikeuksia voimavaraksi. Joissakin tapauksissa tuollainen voi lisätä pahaa oloa, kun edelleen tuntuu pahalta vaikka yrittäisi ajatella positiivisesti.
Käytit avainsanoja tuntuu ja yrittää. Itse en juutu menneiden tapahtumien tunnetiloihin, en vain ole sellainen. Hyviä asioita muistelen kyllä. Tämä ei taasen tarkoita mitään mystistä anteeksiantoa tai unohtamista: muistan erittäin hyvin tapahtuneet asiat ja arvioin ihmistä tekojensa pohjalta. Tämä taas ei estä minua halutessani toimimaan ko ihmisen kanssa. Ja tunnistamaan hyviä asioita jos niitä tapahtuu. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan - en nyt sitten tiedä onko tuo temperamenttikysymys vai jo pienestä pitäen opittu selviytymisstrategia.
Suvussani on autismia, voi olla että itsekin olen kirjolla vaikkei sitä ole tutkittu. Voin päättää että yritän olla ajattelematta jotakin, mutta ei se toimi minulla sillä tavalla. Jumitun kaikenlaiseen, mutta se on vain hyväksyttävä omana ominaisuutena. Mikäli yrittää kovin paljon toimia sitä vastaan, jumittaminen ja ahdistus lisääntyvät entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin meidän perheen tilanne oli sellainen, että siitä ei kukaan millään temperamentilla olisi voinut selvitä ilman traumaa. Jos kiistää trauman tai vaikutukset niin on luultavasti vain haudannut asiaan liittyvät vaikutukset johonkin muuhun asiaan.
Joillekin on selvitymiskeino ajatella, että ei se nyt niin paha silloin kuitenkaan ollut, jollain voisi olla vielä huonommin, on kai selvinnyt jos ei ole sillan alla asuva päihteiden käyttäjä jne.
Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät yleensä mene hakemaan ammattiapua, vaan kuormittavat perhettä ja ystäviään ("Lapset, olkaa kiitollisia ettei isä haistele liimaa, niin voisi hyvin olla isän tausta huomioon ottaen! Ja saatte vielä pöytään ruokaakin! Kiittäkää nöyrästi isää tästä kaikesta! Isä on niin hyvä!")
Ulkopuolinen näkisi tässä käsittelemättömän trauman, mutta tällaisissa oloissa kaiken ikänsä eläneet lapset päätyvät ylistämään ylitsevuotavasti isää ihan normaalista vanhemman huolenpidosta, kun eivät halua ottaa sitä riskiä että vanhempi muuten triggeröityy ja heittää astiat seinään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä alku Neil Hardwickin haastattelusta.
https://www.hs.fi/feature/art-2000011009541.html
Älä mene sinne, sanoi psykoterapeutti Neil Hardwickille. Maankuulu käsikirjoittaja-ohjaaja oli käynyt terapiassa jo pitkään ja hyötynyt siitä suuresti, selvinnyt vakavasta masennuksestakin. Silti tietyt muistot tuntuivat hänestä yhä sietämättömän kipeiltä. Esimerkiksi se, miten ex-vaimo oli pettänyt häntä uudelleen ja uudelleen pitkän avioliiton mittaan. Anteeksipyyntöä ei ollut koskaan kuulunut. Terapeutin neuvo jättää muistot rauhaan oli Hardwickin mielestä viisas. Niin hän päätti tehdä. Antaa menneisyyden olla olemassa mutta välttää sörkkimästä sitä jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin meidän perheen tilanne oli sellainen, että siitä ei kukaan millään temperamentilla olisi voinut selvitä ilman traumaa. Jos kiistää trauman tai vaikutukset niin on luultavasti vain haudannut asiaan liittyvät vaikutukset johonkin muuhun asiaan.
Joillekin on selvitymiskeino ajatella, että ei se nyt niin paha silloin kuitenkaan ollut, jollain voisi olla vielä huonommin, on kai selvinnyt jos ei ole sillan alla asuva päihteiden käyttäjä jne.
Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät yleensä mene hakemaan ammattiapua, vaan kuormittavat perhettä ja ystäviään ("Lapset, olkaa kiitollisia ettei isä haistele liimaa, niin voisi hyvin olla isän tausta huomioon ottaen! Ja saatte vielä pöytään ruokaakin! Kiittäkää nöyrästi isää tästä kaikesta! Isä on niin hyvä!")
Ulkopuolinen näkisi tässä käsittelemättömän trauman, mutta tällaisissa oloissa kaiken ikänsä eläneet lapset päätyvät ylistämään ylitsevuotavasti isää ihan normaalista vanhemman huolenpidosta, kun eivät halua ottaa sitä riskiä että vanhempi muuten triggeröityy ja heittää astiat seinään.
Eivätkö alapeukuttajan penskat kehuneet tarpeeksi? Vai erehtyivätkö he normaalissa olosuhteissa kasvaneiden lasten valittamaan kuinka punajuuri maistuu pahalta?
Eihän noin röyhkeä käytöstä voi lapsilta sietää! Lasten on sanomattakin ymmärrettävä toimia vanhempiensa säätelijöinä. Elleivät he tee niin, on aivan ymmärrettävää että vanhempi saa sen seurauksena käyttäytyä miten sattuu.
Viikkorahat pois vuodeksi, niin eivät penskat enää jatkossa kitise!
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Jopa äiti saattaa purkaa omalle pienelle tyttärelleen sotkuisia miessuhteitaan laskuhumalassa, kuin vertaiselleen.
Tai isä herättää kännissä koko perheensä valvomaan kuuntelemaan aamuun saakka kestävää juopon sekavaa monologia, kunnes simahtaa ja perhe uskaltaa vihdoin nukahtaa hetkeksi.