Lue keskustelun säännöt.
Olin lapsena perheen vastuunkantaja, nyt minut suljetaan ulkopuolelle
27.07.2026 |
Olin esikoislapsena perheen vastuunkantaja, kun vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn. Siivosin, laitoin ruokaa, lohdutin huolestuneita nuorempia sisaruksia.
Nyt aikuisena huomaan muiden puuhailevan yhdessä porukalla vaikka mitä mukavaa. Minun tapaamiseni (myös vanhemmat) halutaan hoitaa tulemalla kylään kahville tai syömään kertomaan niistä tekemisistä muiden kanssa.
Olen toki vanhin lapsi, mutta ikäero nuorempiin sisaruksiin ei ole loppujen lopuksi kovin suuri.
Kai ihmiset kuitenkin viihtyvät seurassa, kun heitä ei meinaa saada kylästä millään lähtemään. Itse en vain tahdo lähes koko päivän kestitsemistä kotona jaksaa, joten olen nykyään usein kieltäytynyt kun joku yrittää kutsua itse itsensä kylään.
Miksi perheessä minulle on langennut tällainen rooli? Ei tunnu mukavalta ja olen alkanut miettiä kannattaako sukulaisten kanssa ylipäätään olla tekemisissä, kun kivat jutut tehdään muiden kanssa ja minä saan vain kuunnella ja kestitä.
Kommentit (304)
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä, että lisäksi kun isoäiti sairastui dementiaan ja isäni sekä tätini olivat hänen omaishoitajiaan, eivät sitäkään oikein olisi jaksaneet, yrittivät senkin homman nakittaa minulle. Sanoin äidille, että haluaisin ajaa nyt ajokortin, hän sanoo että ei sinun kannata kun siihen palaa rahaa ja heillä itsellään aina ollut kaksi autoa. Mun sukulaiset eivät halua minulle mitään muuta kuin orjan osaa kirjaimellisesti. Mummo oli vielä sen verran tolkuissaan, että sanoi viimeisen sanan ja että se olisi hyväksikäyttöä eikä minun tarvi alkaa häntä hoitamaan. Nyt hän on vanhainkodissa.
Ehkäpä sun mummosi on todella nähnyt sun tilanteen. Kannattaa arvostaa ja vaalia sitä suhdetta. Muut voi jättää taka-alalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Meitä on paljon. Joku on saattanut huomata kuinka ongelmallista perheessä käyttäytyminen voi olla, mutta ei siihen oikein missään uskalleta puuttua. Ilmeisesti ihmiset yrittävät ajatella että aika korjaisi vauriot, mutta eivät ne itsestään korjaannu.
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Olen ymmärtänyt tämän kauan sitten. En kuitenkaan keksi mitään muuta tapaa muuttaa tilanne kuin tiputtaa perheenjäsenet pois elämästäni.
Kannattaa pyrkiä irtautumaan tuosta. Olen nähnyt saman kaavan omien vanhempieni kanssa (molemmat esikoisia ja vastuunkantajia koko perheestään). Parhaimmillaan äidillä, kuten useilla esikoistyttärillä, on ollut roomi lohduttaa äitiä pettävää isää kun hänellä ollut huono omatunto syrjähypyistään.
Jos jatkatte tuossa roolissa ikuisuuden niin vanhuksena riskinä on katkeroituminen. Varsinkin äidilläni näkyy nyt kahdeksankymppisenä sellainen katkera katumus, kun uhrasi oman elämänsä lapsuudenperheelleen eikä kuunnellut kutsumustaan jatkaa akateemisella urallaan tutkijaksi, koska ei EHTINYT keskittyä omiin unelmiinsa muiden auttamiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Meitä on paljon. Joku on saattanut huomata kuinka ongelmallista perheessä käyttäytyminen voi olla, mutta ei siihen oikein missään uskalleta puuttua. Ilmeisesti ihmiset yrittävät ajatella että aika korjaisi vauriot, mutta eivät ne itsestään korjaannu.
Arvelen, että tuollaisessa ongelmallisessa perheessä aikuiset lapsetkaan eivät välttämättä näe, että kuvio on sairas tai millä tavalla se on sairas. Ulkopuolisellekin sen selittäminen on siis vaikeaa. Pahimmillaan sen siirtää omaan perheeseensä, kun muustakaan ei tiedä.
Välien katkaisu on radikaali toimenpide, enkä onko se viisasta. Tuollainen persoonallisuushäiriöinen ihminenhän katkaisee ne välit itse, jos sille sanoo että hänen käytöksensä ei käy. Ja kostaa, mutta kostaahan se joka tapauksessa. Ainakin tuli sanottua. Jos uskalsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Laita oma ketju pystyyn. Voit kysyä ihmisiltä mikä on auttanut heitä pääsemään yli huonosta lapsuudesta.
Mitä sanot? Et saa luultavasti tilastollisesti merkittävää otantaa täällä kysymällä, mutta jotain ehkä kuitenkin.
Mikä tämän ketjun tarkoitus on? Jakaa myötätuntoa aloittajalle? Kun saa myötätuntoa hiukan, jaksaa taas suorittaa roolia jonkun aikaa. Neuvoa aloittajaa? Jos lapsuus on ollut huono ja on juuttunut lapsuudessa määriteltyyn rooliinsa, ei kai muuta keinoa ole, kuin rikkoa se rooli.
Huomaa ettei sinulla ole asiasta mitään kokemusta. Tiedätkö sinä mitä tapahtuu kun tuollaisen roolin rikkoo? Minä kun yritin sitä roolia rikkoa niin sukulaiset alkoi tehdä minusta huoli ilmoituksia kun olin heistä "muuttunut" liikaa. He alkoivat väittää että olen tullut hulluksi kun sanoin vastaan ja pidin omia puoliani eikä esim. äitini vieläkään ymmärrä yhtään jos sanon hänelle vaikkapa että ostan kaupasta itselleni uuden pyykkitelineen, hän sanoo että älä osta ei sun kannata. Hän luulee, että hän saa päättää minun 45 vuotiaan asioista samaan aikaan kun hänestä olen ollut vastuussa nuoremmista sisaruksistani. Jotkut ihmiset osaa lähinnä määräillä ja kontrolloida, mutta eivät ottaa vastuuta kun ovat niin epäkypsiä. Jos yritän yhtään tehdä tuohon kuvioon pesäeroa mun perhe ainakin yrittää järjestää minut hullujen huoneelle, olen kuin heidän vanki ymmärrätkö? Pistin serkulle rajat kun hän alkoi haukkua minua niin hän teki heti huoli ilmoituksen näyttääkseen, että en saa laittaa rajoja enkä ilmaista mielipiteitäni.
Eihän tuollaisessa tilanteessa ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin rikkoa kuvio täysin ja lopullisesti. Se voi tarkoittaa sitä, että yhteydenpito lapsuudenperheeseen ja sukulaisiin loppuu kokonaan. Toisaalta mitä elämää se sitten on, että sukulaiset saavat edelleen käyttäytyä rajattomasti ja sinun pitää vain kiltisti hyväksyä roolisi tässä leikissä? Aiheettomista huoli-ilmoituksista ei tarvitse välittää, mutta tarvittaessa pitää olla valmis viemään asioita eteenpäin tuollaisen kiusanteon lopettamiseksi, eikä jäädä tuleen makaamaan. Ja ketään ei "järjestetä hullujen huoneelle".
Omakin lapsuus ja nuoruus ja osittain myös aikuisuuden alku meni noissa kuvioissa, mutta sitten vain tuli kerta kaikkiaan mitta täyteen. Tein selväksi, että en ota vastaan mitään haukkumisia ja jäkätystä omista valinnoistani. Muutaman kerran se vaati toistoja ja pitemmän etäisyyden oton, mutta mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Itsensä ja perheensä asettaminen ykköseksi kontrolloivia ja arvostelevia sukulaisia vastaan on ainoa vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Meitä on paljon. Joku on saattanut huomata kuinka ongelmallista perheessä käyttäytyminen voi olla, mutta ei siihen oikein missään uskalleta puuttua. Ilmeisesti ihmiset yrittävät ajatella että aika korjaisi vauriot, mutta eivät ne itsestään korjaannu.
Arvelen, että tuollaisessa ongelmallisessa perheessä aikuiset lapsetkaan eivät välttämättä näe, että kuvio on sairas tai millä tavalla se on sairas. Ulkopuolisellekin sen selittäminen on siis vaikeaa. Pahimmillaan sen siirtää omaan perheeseensä, kun muustakaan ei tiedä.
Välien katkaisu on radikaali toimenpide, enkä onko se viisasta. Tuollainen persoonallisuushäiriöinen ihminenhän katkaisee ne välit itse, jos sille sanoo että hänen käytöksensä ei käy. Ja kostaa, mutta kostaahan se joka tapauksessa. Ainakin tuli sanottua. Jos uskalsi.
Rajaton ihminen ei yleensä kykene käsittelemään saamaansa palautetta. Voit kyllä sanoa asioista, mutta palaute valuu pois mielestä kuin vesi hanhen selästä, kun ihminen selittelee että palaute johtui varmaan jostain palautteen antajan muusta ongelmasta jne. Sellainen ihminen ei välttämättä katkaise välejä, koska aina voi yrittää pumpata muilta vielä jotakin itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Menneiden murehtiminen on merkki traumatisoitumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Vähättelevää sanoa, että se olisi jotenkin aikuismaista olla murehtimatta. Aivan yhtä aikuismaista on antaa itsensä surra ja murehtia. Et sinä voi toisen tunteita kontrolloida, tarve kontrolloida on sekin merkki siitä että et ole omia traumojasi käsitellyt ja se murehtija voi olla pidemmällä kuin sinä asioiden käsittelyssä. Asioiden unohtaminen ei ole aikuisuutta vaan pakenemista. Nämä jotka unohtaa, ainakin omien havaintojen mukaan onkin sitten niitä ketkä jatkaa niitä huonoja käytösmalleja kokien olevansa aikuisia vaikkeivat ole muuta tehneet kuin vain jättäneet käymättä suremiset läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä, että lisäksi kun isoäiti sairastui dementiaan ja isäni sekä tätini olivat hänen omaishoitajiaan, eivät sitäkään oikein olisi jaksaneet, yrittivät senkin homman nakittaa minulle. Sanoin äidille, että haluaisin ajaa nyt ajokortin, hän sanoo että ei sinun kannata kun siihen palaa rahaa ja heillä itsellään aina ollut kaksi autoa. Mun sukulaiset eivät halua minulle mitään muuta kuin orjan osaa kirjaimellisesti. Mummo oli vielä sen verran tolkuissaan, että sanoi viimeisen sanan ja että se olisi hyväksikäyttöä eikä minun tarvi alkaa häntä hoitamaan. Nyt hän on vanhainkodissa.
Ehkäpä sun mummosi on todella nähnyt sun tilanteen. Kannattaa arvostaa ja vaalia sitä suhdetta. Muut voi jättää taka-alalle.
Mummo oli itsekin se orja joka raatoi, ei halunnut minulle samaa kohtaloa joten siten hän sen kierteen onneksi katkaisi ja neuvoi että naiselle pitää aina olla myös itsenäisyyttä. Muistan kun hän aina siivosi, laittoi ruokaa ja kaikki muut tuli valmiiseen pöytään ja hän itse söi vasta viimeisenä keittiöjakkaralla uskoen, että nainen on vain miehen kylkiluusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin meidän perheen tilanne oli sellainen, että siitä ei kukaan millään temperamentilla olisi voinut selvitä ilman traumaa. Jos kiistää trauman tai vaikutukset niin on luultavasti vain haudannut asiaan liittyvät vaikutukset johonkin muuhun asiaan.
Joillekin on selvitymiskeino ajatella, että ei se nyt niin paha silloin kuitenkaan ollut, jollain voisi olla vielä huonommin, on kai selvinnyt jos ei ole sillan alla asuva päihteiden käyttäjä jne.
Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät yleensä mene hakemaan ammattiapua, vaan kuormittavat perhettä ja ystäviään ("Lapset, olkaa kiitollisia ettei isä haistele liimaa, niin voisi hyvin olla isän tausta huomioon ottaen! Ja saatte vielä pöytään ruokaakin! Kiittäkää nöyrästi isää tästä kaikesta! Isä on niin hyvä!")
Ulkopuolinen näkisi tässä käsittelemättömän trauman, mutta tällaisissa oloissa kaiken ikänsä eläneet lapset päätyvät ylistämään ylitsevuotavasti isää ihan normaalista vanhemman huolenpidosta, kun eivät halua ottaa sitä riskiä että vanhempi muuten triggeröityy ja heittää astiat seinään.
Näin. Toki kiitollisuus auttaa tunteissa ja onkin hyvä olla kiitollinen siitä, että on kattopään päällä ja ruokaa pöydässä, mutta negatiivisia tunteitakin saa tuntea ja käsitellä. Ei niitä voi painaa taakse kun kyllä ne sieltä sitten kuitenkin tulee jotenkin ulos jossain muodossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Vähättelevää sanoa, että se olisi jotenkin aikuismaista olla murehtimatta. Aivan yhtä aikuismaista on antaa itsensä surra ja murehtia. Et sinä voi toisen tunteita kontrolloida, tarve kontrolloida on sekin merkki siitä että et ole omia traumojasi käsitellyt ja se murehtija voi olla pidemmällä kuin sinä asioiden käsittelyssä. Asioiden unohtaminen ei ole aikuisuutta vaan pakenemista. Nämä jotka unohtaa, ainakin omien havaintojen mukaan onkin sitten niitä ketkä jatkaa niitä huonoja käytösmalleja kokien olevansa aikuisia vaikkeivat ole muuta tehneet kuin vain jättäneet käymättä suremiset läpi.
Mikä ihme siinä on, että traumatisoituneiksi itsensä kokevat tuputtavat käsittelemätöntä traumaa kaikille muille? Vieläpä niin, että väheksyvät ihmisiä, jotka eivät ole traumatisoituneita.
Nytkin kirjoittaja puhuu unohtamisesta. Ei esim. pahoinpitelyä unohda, mutta osa todellakin pystyy jättämään asioita taakseen shit happens -ajatuksella ja jatkamaan eteenpäin. Muutenhan tämä elämä jäisi elämättä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin meidän perheen tilanne oli sellainen, että siitä ei kukaan millään temperamentilla olisi voinut selvitä ilman traumaa. Jos kiistää trauman tai vaikutukset niin on luultavasti vain haudannut asiaan liittyvät vaikutukset johonkin muuhun asiaan.
Joillekin on selvitymiskeino ajatella, että ei se nyt niin paha silloin kuitenkaan ollut, jollain voisi olla vielä huonommin, on kai selvinnyt jos ei ole sillan alla asuva päihteiden käyttäjä jne.
Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät yleensä mene hakemaan ammattiapua, vaan kuormittavat perhettä ja ystäviään ("Lapset, olkaa kiitollisia ettei isä haistele liimaa, niin voisi hyvin olla isän tausta huomioon ottaen! Ja saatte vielä pöytään ruokaakin! Kiittäkää nöyrästi isää tästä kaikesta! Isä on niin hyvä!")
Ulkopuolinen näkisi tässä käsittelemättömän trauman, mutta tällaisissa oloissa kaiken ikänsä eläneet lapset päätyvät ylistämään ylitsevuotavasti isää ihan normaalista vanhemman huolenpidosta, kun eivät halua ottaa sitä riskiä että vanhempi muuten triggeröityy ja heittää astiat seinään.
Näin. Toki kiitollisuus auttaa tunteissa ja onkin hyvä olla kiitollinen siitä, että on kattopään päällä ja ruokaa pöydässä, mutta negatiivisia tunteitakin saa tuntea ja käsitellä. Ei niitä voi painaa taakse kun kyllä ne sieltä sitten kuitenkin tulee jotenkin ulos jossain muodossa.
On ihmisiä, jotka pystyvät käsittelemään ne negatiiviset tunteensa jotakuinkin heti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Voin samaistua tuohon, että ei ole ollut tilaa tutustua kunnolla omiin tarpeisiin kun muut on sen sanelleet. Tuli kuitenkin vaihe jolloin tutustuin itseeni syvästi ja ymmärsin kaikki keholliset kivut ja myös sen miten paljon henkistä kipua tunsin. Kipu oli yhteenväliin lähes sietämätöntä ennekuin alkoi hellittää. Negatiivisten tunteiden maksimaalinen ilmentymä johtui varmasti myös siitä anteeksi antamisen pakosta jota kaltoikohtelija odottaa, isäni käski antamaan hänelle anteeksi ilman, että edes pyysi anteeksi. Ei mikään pakko anteeksi antaminen auta, negatiiviset tunteet isää kohtaan ovat tulleet silti moninkertaisena vaikka häneen minun olisi pitänyt lapsena saada purkaa se ja hänen ottaa se aikuisena vastaan. Häntä vain piti kunnioittaa eikä saanut "tunteilla". Äitini ei hänkään ole terve. Luulin, että minulla on valemuisto siitä että päälleni heitetään puuroa ja sitä hierotaan kasvoilleni ollessani noin 1-2 vuotias, sitten kuulin kun äitini sanoo lapselleni että hieroo puurot tämän naamaan jos hän ei syö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Vähättelevää sanoa, että se olisi jotenkin aikuismaista olla murehtimatta. Aivan yhtä aikuismaista on antaa itsensä surra ja murehtia. Et sinä voi toisen tunteita kontrolloida, tarve kontrolloida on sekin merkki siitä että et ole omia traumojasi käsitellyt ja se murehtija voi olla pidemmällä kuin sinä asioiden käsittelyssä. Asioiden unohtaminen ei ole aikuisuutta vaan pakenemista. Nämä jotka unohtaa, ainakin omien havaintojen mukaan onkin sitten niitä ketkä jatkaa niitä huonoja käytösmalleja kokien olevansa aikuisia vaikkeivat ole muuta tehneet kuin vain jättäneet käymättä suremiset läpi.
Mikä ihme siinä on, että traumatisoituneiksi itsensä kokevat tuputtavat käsittelemätöntä traumaa kaikille muille? Vieläpä niin, että väheksyvät ihmisiä, jotka eivät ole traumatisoituneita.
Nytkin kirjoittaja puhuu unohtamisesta. Ei esim. pahoinpitelyä unohda, mutta osa todellakin pystyy jättämään asioita taakseen shit happens -ajatuksella ja jatkamaan eteenpäin. Muutenhan tämä elämä jäisi elämättä
Mikä ihme siinä on, että sinä puolestasi vähättelet toista ja yrität kontrolloida mitä kukin saa tuntea, saa myös märehtiä menneitä se ei kuulu sinulle jos joku toinen kokee tarvetta märehtiä. Et ole yhtään sen aikuisempi tuolla shit happens asenteellasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Vähättelevää sanoa, että se olisi jotenkin aikuismaista olla murehtimatta. Aivan yhtä aikuismaista on antaa itsensä surra ja murehtia. Et sinä voi toisen tunteita kontrolloida, tarve kontrolloida on sekin merkki siitä että et ole omia traumojasi käsitellyt ja se murehtija voi olla pidemmällä kuin sinä asioiden käsittelyssä. Asioiden unohtaminen ei ole aikuisuutta vaan pakenemista. Nämä jotka unohtaa, ainakin omien havaintojen mukaan onkin sitten niitä ketkä jatkaa niitä huonoja käytösmalleja kokien olevansa aikuisia vaikkeivat ole muuta tehneet kuin vain jättäneet käymättä suremiset läpi.
Mikä ihme siinä on, että traumatisoituneiksi itsensä kokevat tuputtavat käsittelemätöntä traumaa kaikille muille? Vieläpä niin, että väheksyvät ihmisiä, jotka eivät ole traumatisoituneita.
Nytkin kirjoittaja puhuu unohtamisesta. Ei esim. pahoinpitelyä unohda, mutta osa todellakin pystyy jättämään asioita taakseen shit happens -ajatuksella ja jatkamaan eteenpäin. Muutenhan tämä elämä jäisi elämättä
Mikä ihme siinä on, että sinä puolestasi vähättelet toista ja yrität kontrolloida mitä kukin saa tuntea, saa myös märehtiä menneitä se ei kuulu sinulle jos joku toinen kokee tarvetta märehtiä. Et ole yhtään sen aikuisempi tuolla shit happens asenteellasi.
Sinä sotket kirjoittajat. Minä en ole puhunut menneiden märehtimisestä. Tämä on anonyymi keskustelupalsta eikä täällä vastata juuri Sinulle. Paitsi nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin meidän perheen tilanne oli sellainen, että siitä ei kukaan millään temperamentilla olisi voinut selvitä ilman traumaa. Jos kiistää trauman tai vaikutukset niin on luultavasti vain haudannut asiaan liittyvät vaikutukset johonkin muuhun asiaan.
Joillekin on selvitymiskeino ajatella, että ei se nyt niin paha silloin kuitenkaan ollut, jollain voisi olla vielä huonommin, on kai selvinnyt jos ei ole sillan alla asuva päihteiden käyttäjä jne.
Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät yleensä mene hakemaan ammattiapua, vaan kuormittavat perhettä ja ystäviään ("Lapset, olkaa kiitollisia ettei isä haistele liimaa, niin voisi hyvin olla isän tausta huomioon ottaen! Ja saatte vielä pöytään ruokaakin! Kiittäkää nöyrästi isää tästä kaikesta! Isä on niin hyvä!")
Ulkopuolinen näkisi tässä käsittelemättömän trauman, mutta tällaisissa oloissa kaiken ikänsä eläneet lapset päätyvät ylistämään ylitsevuotavasti isää ihan normaalista vanhemman huolenpidosta, kun eivät halua ottaa sitä riskiä että vanhempi muuten triggeröityy ja heittää astiat seinään.
Näin. Toki kiitollisuus auttaa tunteissa ja onkin hyvä olla kiitollinen siitä, että on kattopään päällä ja ruokaa pöydässä, mutta negatiivisia tunteitakin saa tuntea ja käsitellä. Ei niitä voi painaa taakse kun kyllä ne sieltä sitten kuitenkin tulee jotenkin ulos jossain muodossa.
Kyllä. Tuossa esimerkissä vain vanhempi yrittää käyttää lapsiaan tunnesäätelyn apuna. Ei lasten tarvitse olla koko ajan vanhemmalle huolenpidosta ylettömän kiitollisia eikä välttämättä edes kovin hyvin selvillä siitä millaisia haasteita vanhemman elämään on kuulunut. Lasten on saatava olla lapsia, testata rajoja ja etsiä itseään.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi