Lue keskustelun säännöt.
Olin lapsena perheen vastuunkantaja, nyt minut suljetaan ulkopuolelle
27.07.2026 |
Olin esikoislapsena perheen vastuunkantaja, kun vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn. Siivosin, laitoin ruokaa, lohdutin huolestuneita nuorempia sisaruksia.
Nyt aikuisena huomaan muiden puuhailevan yhdessä porukalla vaikka mitä mukavaa. Minun tapaamiseni (myös vanhemmat) halutaan hoitaa tulemalla kylään kahville tai syömään kertomaan niistä tekemisistä muiden kanssa.
Olen toki vanhin lapsi, mutta ikäero nuorempiin sisaruksiin ei ole loppujen lopuksi kovin suuri.
Kai ihmiset kuitenkin viihtyvät seurassa, kun heitä ei meinaa saada kylästä millään lähtemään. Itse en vain tahdo lähes koko päivän kestitsemistä kotona jaksaa, joten olen nykyään usein kieltäytynyt kun joku yrittää kutsua itse itsensä kylään.
Miksi perheessä minulle on langennut tällainen rooli? Ei tunnu mukavalta ja olen alkanut miettiä kannattaako sukulaisten kanssa ylipäätään olla tekemisissä, kun kivat jutut tehdään muiden kanssa ja minä saan vain kuunnella ja kestitä.
Kommentit (304)
Isälläni on vähän vastaavaa, joutui lapsuudessaan aina kantamaan huolta vanhemmistaan ja nuoremmasta veljestään ja hoitamaan näiden asioita. Hän on se, jolle nyt jo iäkkäät isovanhempani ovat aina soittaneet tarvitessaan apua kodin korjaustöissä ja muiden asioiden hoitamisessa, tai jos haluavat puhua murheistaan. Tästä kaikesta huolimatta isoäitini totesi isälleni puhelinkeskustelussa erään kiistan päätteeksi "Onneksi isälläsi ja minulla on sentään yksi kunnon poika", eikä tarkoittanut tällä häntä. Isovanhemmat ovat aina olleet läheisempiä isän pikkuveljen kanssa, ja mm. juopotelleet yhdessä tämän aikuistuttua.
Olen todennut isovanhempiani ja setääni yhdistävän se, etteivät he ole koskaan täysin aikuistuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Vierailija kirjoitti:
Isälläni on vähän vastaavaa, joutui lapsuudessaan aina kantamaan huolta vanhemmistaan ja nuoremmasta veljestään ja hoitamaan näiden asioita. Hän on se, jolle nyt jo iäkkäät isovanhempani ovat aina soittaneet tarvitessaan apua kodin korjaustöissä ja muiden asioiden hoitamisessa, tai jos haluavat puhua murheistaan. Tästä kaikesta huolimatta isoäitini totesi isälleni puhelinkeskustelussa erään kiistan päätteeksi "Onneksi isälläsi ja minulla on sentään yksi kunnon poika", eikä tarkoittanut tällä häntä. Isovanhemmat ovat aina olleet läheisempiä isän pikkuveljen kanssa, ja mm. juopotelleet yhdessä tämän aikuistuttua.
Olen todennut isovanhempiani ja setääni yhdistävän se, etteivät he ole koskaan täysin aikuistuneet.
Osa ihmisistä on vanhoina todella ilkeitä. Impulssikontrolli heikkenee entisestään ja sitten onkin omasta mielestä korkean iän vuoksi lupa sanoa mitä sattuu. Anteeksi ei yleensä pyydellä vaikka ihmissuhteet menisivät, kun nämä ihmiset pitävät omia mielipiteitään yleensä totuutena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isälläni on vähän vastaavaa, joutui lapsuudessaan aina kantamaan huolta vanhemmistaan ja nuoremmasta veljestään ja hoitamaan näiden asioita. Hän on se, jolle nyt jo iäkkäät isovanhempani ovat aina soittaneet tarvitessaan apua kodin korjaustöissä ja muiden asioiden hoitamisessa, tai jos haluavat puhua murheistaan. Tästä kaikesta huolimatta isoäitini totesi isälleni puhelinkeskustelussa erään kiistan päätteeksi "Onneksi isälläsi ja minulla on sentään yksi kunnon poika", eikä tarkoittanut tällä häntä. Isovanhemmat ovat aina olleet läheisempiä isän pikkuveljen kanssa, ja mm. juopotelleet yhdessä tämän aikuistuttua.
Olen todennut isovanhempiani ja setääni yhdistävän se, etteivät he ole koskaan täysin aikuistuneet.
Osa ihmisistä on vanhoina todella ilkeitä. Impulssikontrolli heikkenee entisestään ja sitten onkin omasta mielestä korkean iän vuoksi lupa sanoa mitä sattuu. Anteeksi ei yleensä pyydellä vaikka ihmissuhteet menisivät, kun nämä ihmiset pitävät omia mielipiteitään yleensä totuutena.
Ei tämä tietysti kaikkiin päde, mutta moniin. Ja sitten ihmetellään miksi vieraat ovat niin harvassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Laita oma ketju pystyyn. Voit kysyä ihmisiltä mikä on auttanut heitä pääsemään yli huonosta lapsuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Laita oma ketju pystyyn. Voit kysyä ihmisiltä mikä on auttanut heitä pääsemään yli huonosta lapsuudesta.
Mitä sanot? Et saa luultavasti tilastollisesti merkittävää otantaa täällä kysymällä, mutta jotain ehkä kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Laita oma ketju pystyyn. Voit kysyä ihmisiltä mikä on auttanut heitä pääsemään yli huonosta lapsuudesta.
Mitä sanot? Et saa luultavasti tilastollisesti merkittävää otantaa täällä kysymällä, mutta jotain ehkä kuitenkin.
Mikä tämän ketjun tarkoitus on? Jakaa myötätuntoa aloittajalle? Kun saa myötätuntoa hiukan, jaksaa taas suorittaa roolia jonkun aikaa. Neuvoa aloittajaa? Jos lapsuus on ollut huono ja on juuttunut lapsuudessa määriteltyyn rooliinsa, ei kai muuta keinoa ole, kuin rikkoa se rooli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Laita oma ketju pystyyn. Voit kysyä ihmisiltä mikä on auttanut heitä pääsemään yli huonosta lapsuudesta.
Mitä sanot? Et saa luultavasti tilastollisesti merkittävää otantaa täällä kysymällä, mutta jotain ehkä kuitenkin.
Mikä tämän ketjun tarkoitus on? Jakaa myötätuntoa aloittajalle? Kun saa myötätuntoa hiukan, jaksaa taas suorittaa roolia jonkun aikaa. Neuvoa aloittajaa? Jos lapsuus on ollut huono ja on juuttunut lapsuudessa määriteltyyn rooliinsa, ei kai muuta keinoa ole, kuin rikkoa se rooli.
Vastasit jännään kommenttiin. Luulen että suurin osa av-palstalla joko haluaa kirjoittamalla jäsentää ajatuksiaan, viettää aikaa tai sitten vain trollailla. Itse pidän ajatusten jäsentämisestä kirjalliseen muotoon. Silloin ne järjestyvät päässä uusiksi ja saattaa joiltain osin päästä asioiden kanssa eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä minusta tuntuu siltä, että nuoremmat sisarukset ovat suhteellisen hyvin unohtaneet millaista kotona oli, koska minä olin siellä lohduttamassa heitä. Vaikka vanhemmat olivat arvaattomia, ehkä se ei sitten tuntunut niin pahalta kun oli vanhempi sisarus suojelemassa ja huolehtimassa. Minusta taas ei huolehtinut kukaan.
Kun yritti kertoa joitakin kertoja puhua perheen olosuhteista ulkopuolisille aikuisille, tuli vähättelyä että aikuisilla on stressiä jne. Näin jälkikäteen tuntuu ihan käsittämättömältä ettei kukaan aikuinen ottanut lapsen huolta tosissaan ilmeisesti sen takia, kun kyse oli keskiluokkaisesta perheestä.
Olet siis ollut nuoremmille sisaruksille turvallisen aikuisen korvike ja puskuri heidän ja vanhempien välillä. He siis muistavat teidän lapsuuden ihan erilaisena kuin sinä. Nyt se huolehtijan rooli on edelleen sinulla, sinun luoksesi tullaan kun halutaan tulla valmiiseen pöytään, sellaisenhan olet tavallaan jo lapsena heille mahdollistanut. Suosittelen terapiakäyntejä jos suinkin on varaa. Sun ei enää tarvitse puskuroida ja hoivata ja huolehtia.
Olen käynyt aiemmin terapiassa, mutta en saanut siitä niin paljon apua kuin toivoin. Osa ammattilaisella käynneistä on ollut suorastaan aika traumatisoivia.
Terapeutteja ei yleensä ole kovin paljon vapaana ja on suuri onni, jos löydät sellaisen jonka kanssa työskentely toimii.
Mihin tuossa terapiaa tarvitaan? 1) Aloittaja on aikuinen ihminen ja voi aivan itse määritellä oman roolinsa ja kuinka paljon kestitsee. 2) jos muut näyttävät pitävän hauskaa keskenään, niin 2a) aloittaja vain luulee niin 2b) muiden mielestä aloittaja pilaa hauskanpidon. No ehkä kohtaan 3: miksi ilmeisesti vanhemmanpuoleinen henkilö roikkuu kiinni lapsuusperheessään. Missä oma perhe, omat ystävät ja oma elämä?
Mikähän tarve sinulla oli tulla tähän pätemään typerine mielipiteinesi vaikka sinulla ei ole mitään hyvää tai järkevää sanottavaa tähän kenenkään avuksi? Luuletko antaneesi nyt jotenkin viisaankin neuvon? Taidat itse olla juuri sellainen henkilö, jonka mielestä jokainen vain "antaa asioiden tapahtua" tai "mahdollistaa ja sallii" vaan epä asiat perheissä ja suvuissa noin suoraviivaisia ole. Kuten meillä en minä saanut itse valita. Vanhemmat odotti minulta sitä vastuunkantoa ja minun piti esim. tehdä paljon enemmän kotitöitä ja auttaa mummojakin kotitöissä kuin nuorempien sisarusteni. Kyllähän meillä on oma elämä, mutta se lapsuuden rooli vaikuttaa vielä aikuisenakin ja ihmiset yrittää aina hyöytä siitä tunnollisesta vastuunkantajasta kiristämällä häntä. Se kiristäminen on just sellaista, että jos ei suostu muiden mielihaluihin niin jätetään ulkopuolelle eikä se ole mitään lapsuuden perheessä roikkumista jos kerran vuodessa näet lapsuuden perhettäsi. Normaalisti perheissä kuitenkin jos on vaikka jollakin lapsella synttärit, sinnehän kutsutaan sukulaisia ja omaa perhettä kuten isovanhemmat. Olet ehkä jotenkin tyhmä kun et tajua, että jos esim. jättää kutsumatta omat vanhemmat niin jälkikasvulla ei ole mitään yhteyttä isovanhempiin. Lue ja ymmärrä, lue niin monesti kuin sinulle on tarpeen jotta lopultakin ymmärrät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Laita oma ketju pystyyn. Voit kysyä ihmisiltä mikä on auttanut heitä pääsemään yli huonosta lapsuudesta.
Mitä sanot? Et saa luultavasti tilastollisesti merkittävää otantaa täällä kysymällä, mutta jotain ehkä kuitenkin.
Mikä tämän ketjun tarkoitus on? Jakaa myötätuntoa aloittajalle? Kun saa myötätuntoa hiukan, jaksaa taas suorittaa roolia jonkun aikaa. Neuvoa aloittajaa? Jos lapsuus on ollut huono ja on juuttunut lapsuudessa määriteltyyn rooliinsa, ei kai muuta keinoa ole, kuin rikkoa se rooli.
Huomaa ettei sinulla ole asiasta mitään kokemusta. Tiedätkö sinä mitä tapahtuu kun tuollaisen roolin rikkoo? Minä kun yritin sitä roolia rikkoa niin sukulaiset alkoi tehdä minusta huoli ilmoituksia kun olin heistä "muuttunut" liikaa. He alkoivat väittää että olen tullut hulluksi kun sanoin vastaan ja pidin omia puoliani eikä esim. äitini vieläkään ymmärrä yhtään jos sanon hänelle vaikkapa että ostan kaupasta itselleni uuden pyykkitelineen, hän sanoo että älä osta ei sun kannata. Hän luulee, että hän saa päättää minun 45 vuotiaan asioista samaan aikaan kun hänestä olen ollut vastuussa nuoremmista sisaruksistani. Jotkut ihmiset osaa lähinnä määräillä ja kontrolloida, mutta eivät ottaa vastuuta kun ovat niin epäkypsiä. Jos yritän yhtään tehdä tuohon kuvioon pesäeroa mun perhe ainakin yrittää järjestää minut hullujen huoneelle, olen kuin heidän vanki ymmärrätkö? Pistin serkulle rajat kun hän alkoi haukkua minua niin hän teki heti huoli ilmoituksen näyttääkseen, että en saa laittaa rajoja enkä ilmaista mielipiteitäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeutti käski sanoa puhelinta pitkin tulevien energiasyöppöjen soittaessa rehellisesti : " Nyt mä en jaksa yhtään jutella. Mutta heippa sulle".
Oletko toiminut noin? Miten on reagoitu?
Minusta vain joskus tuntui terapiassa kuin terapeutti olisi suhtautunut elämääni kuin stand up-komediaan. Tuli hymyillen kaikenlaisia vinkkejä miten voi sanoa jonkin napakan loppukaneetin jollekin, mutta hyvin vähän oli pohdintaa siitä miten ihmissuhteessa toimia sitten siitä eteenpäin.
Jos minua yritetään tunkea yhä uudelleen rooliin, johon en halua, pidän etäisyyttä jos ei kieltäytymistä muuten kuunnella. Onnistuu aikuiselta, ei niinkään lapselta joka ei välttämättä vielä edes ymmärrä että häntä kohtaan toimitaan väärin.
Terapeutti voi olla asiakkaalle aika iso auktoriteetti ja jos terapiasta ei ole aiempaa kokemusta, niin sitä saattaa helposti ajatella että tällaista tämän kai kuuluukin olla. Kynnys väittää terapeutille vastaan voi olla korkea mikäli terapeutti ei rohkaise asiakasta antamaan palautetta.
Rajattomasta perheestä tulevien asiakkaiden kohdalla terapeutin pitäisi ymmärtää ettei aiempi ympäristö välttämättä ole tarjonnut minkäänlaista tukea rajojen asettamiselle ja kuunnella asiakasta erityisen herkällä korvalla, jotta ne rajat vähitellen vahvistuisivat terapiasuhteessa.
Terapeutit voi tosiaan omalla kontrollillaan vain pahentaa sitä lapsuuden roolin kokemusta. Eli jos terapeutti kostaa sulle sen, että oletkin eri mieltä uhkailemalla jollain diagnoosilla. Ainakin itselläni on just sellainen olo terapeuttien kanssa, että ei mulla heidänkään läsnäollessa ole vapauttani tuntea mitä tunnen. Sisaruksestani tuli terapeutti ja hän nyt on ollut ensimmäisenä vähättälemässä, että kokemukseni on vain minun ja väärä ja miten hän tuntee oikein kun on terapeutti ja minä väärin ja siihen päälle vielä se, että tarkkailee miten kasvatan omia lapsiani eli noilla ihmisillä on edelleen minuun jokin kummallinen yläote. Pienikin pyristely vapauteen aiheuttaa heissä yleensä jonkin kostoreaktion.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeutti käski sanoa puhelinta pitkin tulevien energiasyöppöjen soittaessa rehellisesti : " Nyt mä en jaksa yhtään jutella. Mutta heippa sulle".
Oletko toiminut noin? Miten on reagoitu?
Minusta vain joskus tuntui terapiassa kuin terapeutti olisi suhtautunut elämääni kuin stand up-komediaan. Tuli hymyillen kaikenlaisia vinkkejä miten voi sanoa jonkin napakan loppukaneetin jollekin, mutta hyvin vähän oli pohdintaa siitä miten ihmissuhteessa toimia sitten siitä eteenpäin.
Jos minua yritetään tunkea yhä uudelleen rooliin, johon en halua, pidän etäisyyttä jos ei kieltäytymistä muuten kuunnella. Onnistuu aikuiselta, ei niinkään lapselta joka ei välttämättä vielä edes ymmärrä että häntä kohtaan toimitaan väärin.
Terapeutti voi olla asiakkaalle aika iso auktoriteetti ja jos terapiasta ei ole aiempaa kokemusta, niin sitä saattaa helposti ajatella että tällaista tämän kai kuuluukin olla. Kynnys väittää terapeutille vastaan voi olla korkea mikäli terapeutti ei rohkaise asiakasta antamaan palautetta.
Rajattomasta perheestä tulevien asiakkaiden kohdalla terapeutin pitäisi ymmärtää ettei aiempi ympäristö välttämättä ole tarjonnut minkäänlaista tukea rajojen asettamiselle ja kuunnella asiakasta erityisen herkällä korvalla, jotta ne rajat vähitellen vahvistuisivat terapiasuhteessa.
Terapeutit voi tosiaan omalla kontrollillaan vain pahentaa sitä lapsuuden roolin kokemusta. Eli jos terapeutti kostaa sulle sen, että oletkin eri mieltä uhkailemalla jollain diagnoosilla. Ainakin itselläni on just sellainen olo terapeuttien kanssa, että ei mulla heidänkään läsnäollessa ole vapauttani tuntea mitä tunnen. Sisaruksestani tuli terapeutti ja hän nyt on ollut ensimmäisenä vähättälemässä, että kokemukseni on vain minun ja väärä ja miten hän tuntee oikein kun on terapeutti ja minä väärin ja siihen päälle vielä se, että tarkkailee miten kasvatan omia lapsiani eli noilla ihmisillä on edelleen minuun jokin kummallinen yläote. Pienikin pyristely vapauteen aiheuttaa heissä yleensä jonkin kostoreaktion.
Ei kuulosta eettiseltä terapeuttina antaa sukulaisilleen diagnooseja. Sitä paitsi ainoastaan lääkäri saa diagnosoida asiakasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen pitkäaikaiset vaikutukset ihmisten elämään hahmotetaan huonosti. Yleisesti tunnutaan ajattelevan trauman olevan vain jokin yksittäinen ikävä tilanne, joka sillä hetkellä ehkä tuntuu pahalta, mutta josta pitäisi nopeasti päästä yli.
Mutta entä kun niitä traumaattisia tilanteita on paljon eivätkä muut oikein ymmärrä sitä että ne voivat tämän ihmisen käytöksessä näkyä? Välttämättä edes terapeutilla ei ole valmiuksia toimia traumatisoituneen tukena, jos hän ei omaa ahdistustaan toisen tilanteen takia osaa käsitellä.
Pahimmillaan terapia menee sellaiseksi potilaan pintapuoliseksi tsemppaamiseksi ja traumatisoitunut kokee olevansa entistä yksinäisempi, kun edes terapiassa ei jakseta häntä kuunnella.
Sanoiko aloittaja olevansa traumatisoitunut?
Miten voisin olla olematta traumatisoitunut? Luit varmaan aloituksen.
Luin kyllä aloituksen. Mutta voisiko se, traumatisoituuko huonosta lapsuudesta riippua ihmisen temperamentista? Oma lapsuuteni oli kaikilla mittapuilla hirveä, mutta osasin jo hyvin pienenä olla vihainen kaltoinkohtelusta. Ja hyvin pienenä ymmärsin, että jos vihaisuutensa näyttää, tulee pahoinpidellyksi. Toisaalta en halunnut ryhtyä vihaamaan, varmaan siksi että vanhemmat vihasivat suurinpiirtein kaikkea ja purkivat vihansa lapsiinsa. Kun muutin pois, en enää suostunut esittämään rooliani ja se oli hyvin vaikea pala vanhemmille sekä myös sisaruksille ja muulle suvulle. En usko että olen traumatisoitunut, mutta varmaan olisin erilainen ihminen ilman tuota lapsuutta ja nuoruutta.
Ammattilaiset uskovat traumatisoitumisen riippuvan siitä saako ihminen riittävästi korjaavia kokemuksia vai ei.
Korjaavat kokemukset eivät selitä sitä, kuka traumatisoituu. Ne selittävät sitä, miten traumasta voidaan toipua. Se, kuka traumatisoituu ja kuinka syvästi, on ennen kaikkea temperamenttikysymys.
Älä jaksa. Jokainen on mahdollista rikkoa. Milloin murtumispiste tulee vastaan on sitten eri kysymys.
Et välttämättä tunnista omaa traumatisoitumistasi, kun olet aina elänyt traumojesi kanssa.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?
Sinulla on ihmeellinen tarve tulla tänne vakuuttelemaan ettet kärsi traumoista ja selittämään kuinka se on temperamenttisi ansiota. En ymmärrä miksi. Jos olet hyvin balanssissa, jatka elämääsi. Ei tämän silloin pitäisi sinua mitenkään koskettaa.
Olen yleisellä tasolla kirjoittanut, että se traumatisoituuko joku, riippuu temperamentista. Eihän se tee ihmisestä parempaa eikä huonompaa. Mutta ihmiset ovat erilaisia.
Se minua kiinnostaisi kuulla, minkälainen pitäisi olla korjaava kokemus lapsuuden kaltoinkohteluun tai väkivaltaan. Lapsuushan meni jo, siitä voi vain todeta, että se oli hirveä, ihana tai jotain siltä väliltä.
Laita oma ketju pystyyn. Voit kysyä ihmisiltä mikä on auttanut heitä pääsemään yli huonosta lapsuudesta.
Ei taida tulla aloitusta. Mikä ihme pointti on kysellä joltain yksittäiseltä tyypiltä tuollaisia?
Yhtä asiaa ihmettelen että nykyisten aikuisten lapsuuden traumoja vähätellään ja sitten kuitenkin hyysätään nykylapsia? Mitäpä sitä nykylastenkaan traumoilla jollei niillä ole mitään väliä ja ne pitää vaan kestää jne. Tätä vääristymää olen aina ihmetellyt eikä se omaan kaaliin ole uponnut että aikanaan lapsuudella ei siis ollut mitään väliä ja nykyisin sillä sitten onkin?! Okei...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en jaksa isosiskoani, koska hän on aina olevinaan yläpuolellani, sekaantuu ja määräilee. Hänelle annettiin jo lapsuudenkodissa liikaa valtaa, eikä hän osaa olla tasa-arvoinen.
Miten lapselle voidaan antaa valtaa?
Helposti.
Tommy Hellsten esimerkiksi lapsuudessaan oli koko perheen terapeutti. Vastaanotto oli kodin pannuhuone.
Raskas lapsuus loi perustan terapeutin ammatille. Hänen äitinsä teki itsemurhan ja isä joi, joten hän joutui ja oppi jo pienestä lapsesta saakka ottamaan vastuuta muista ja kantamaan muiden murheita.
Miettikää.
Olisin toivonut että terapiassa terapeutti olisi jaksanut kuunnella minua sen sijaan että yritti väkisin reipastaa. Se lisäsi huomattavasti ahdistuneisuutta. Jos terapeutti sen sijaan olisi vain rauhallisesti kestänyt rinnalla vaikeaa oloa, ehkä olisin itsekin saanut varmuutta siihen, että kelpaan muutenkin kuin silloin, kun kaikki on hallinnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en jaksa isosiskoani, koska hän on aina olevinaan yläpuolellani, sekaantuu ja määräilee. Hänelle annettiin jo lapsuudenkodissa liikaa valtaa, eikä hän osaa olla tasa-arvoinen.
Miten lapselle voidaan antaa valtaa?
Helposti.
Tommy Hellsten esimerkiksi lapsuudessaan oli koko perheen terapeutti. Vastaanotto oli kodin pannuhuone.
Raskas lapsuus loi perustan terapeutin ammatille. Hänen äitinsä teki itsemurhan ja isä joi, joten hän joutui ja oppi jo pienestä lapsesta saakka ottamaan vastuuta muista ja kantamaan muiden murheita.
Miettikää.
Sekoita nyt vallan ja vastuun. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. Terapeuttina toimiva lapsi on vanhempien henkisen insestin uhri, ei mikään mahtava vallankäyttäjä.
Vierailija kirjoitti:
Yhtä asiaa ihmettelen että nykyisten aikuisten lapsuuden traumoja vähätellään ja sitten kuitenkin hyysätään nykylapsia? Mitäpä sitä nykylastenkaan traumoilla jollei niillä ole mitään väliä ja ne pitää vaan kestää jne. Tätä vääristymää olen aina ihmetellyt eikä se omaan kaaliin ole uponnut että aikanaan lapsuudella ei siis ollut mitään väliä ja nykyisin sillä sitten onkin?! Okei...
Eivät taida olla samat tahot kyseessä.
Mitä yrität selittää? Tottakai jokainen voidaan rikkoa, mutta se milloin murtumispiste tulee vastaan on nimenomaan temperamenttikysymys.
Viimeinen lauseesi oli ihan huttua: pitäisikö mennä terapeutille, että hän voisi löytää minulta trauman, jonka olemassaolosta en tiedä? Miksi?