Lue keskustelun säännöt.
Eronneet vanhemmat, jotka miettivät lasten sijaan vain omaa onneaan
23.07.2026 |
Tähän ilmiöön törmää ihan hirveästi keski-ikäisten eronneiden keskuudessa. Kun ero koittaa, osa vanhemmista ei tippaakaan mieti, miltä lapsista tuntuu. Vanhempi saattaa ryhtyä vimmalla deittailemaan heti eron jälkeen. Pahimmillaan kuvittelevat, että Mio-Aurorasta ja Elli-Oliverista on vain kiva saada joku Mikko isäpuoleksi/Jenni äitipuoleksi tai katsella, miten vanhempi käy viihteellä milloin kenenkin kanssa. Todellisuudessa iso osa lapsista toivoo, että vanhempi ei tuo kotiin eron jälkeen uutta puolisoa. Kurjimmissa tapauksissa vanhempi ryhtyy virittelemään uusperhekuviota lyhyen tuntemisen jälkeen ja siinä siten ollaan saman katon alla vieraan aikuisen (ja hänen lastensa kanssa). Vanhempi ei tietenkään näe tätä ikävänä, hän kuvittelee lastensa olevan yhtä haltioituneita uudesta kumppanista kuin vanhempi itse on. Eikä sekään tee lasten psyykkeelle hyvää, jos lapsi seuraa vierestä vanhemman vaihtuvia irtosuhteita. Kyllä kouluikäinenkin jo tajuaa, että tuo "yökylään tullut vanhemman kaveri" on tullut harrastamaan seksiä vanhemman kanssa. Ja tämäkös alakoululaista lasta ällöttää, eikä teinitkään halua kuunnella vanhempien seksielämän ääniä kotona.
Miten vaikea on vanhemmalla ajatella, että eronneenakin hänen ensisijainen tehtävänsä on lapsistaan huolehtiminen ja lasten parhaan ajatteleminen? Ei se, että vanhempi laittaa eroa prosessoivat lapset keskelle uusperhe-elämää. Vanhempi voi vallan hyvin seurustella, mutta yhteen ei tarvitse uuden kumppanin kanssa muuttaa eikä uusperhettä perustaa. Sitten ehtii muuttaa kumppanin kanssa yhteen, kun lapset ovat aikuisia ja lähteneet kotoa maailmalle.
Kommentit (102)
Vierailija kirjoitti:
Anoppi jäi leskeksi alle 40-vuotiaana, kolmen pojan äitinä. Ei huolinut uutta miestä vaan keskittyi kunnialla kasvattamaan pojat. Arvostan.
Varsinkin ennen todella moni äiti on keskittynyt lapsiinsa ja ollut sinkku äitinä sen muutaman vuoden. Varsinkin jos on ollut jonkun kelvottoman miehen kanssa niin ei ota sitä riskiä että kuvio toistuu. Lapsuus on lyhyt. Elämä on pitkä. Deittailla ehtii myöhemmin.
Miehillä tämä on ollut harvinaista. Eronneet miehet eivät käytännössä koskaan keskity lapsiinsa vaan uusiin naisiin ja ihan kaikkeen muuhun paitsi niihin lapsiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja lapset heittopusseina, seilaavat vuoroviikoin kahden kodin välillä. Olen aina ollut sitä mieltä että sen pitäisi olla niin päin että vanhemmat harrastaisivat kodin vaihtoa vuoroviikoin. Esimerkiksi Piritta ja Niklas Hagman toimivat eron jälkeen sillain. Siinä on todella ajateltu lasten parasta - jos on pakko erota. Mutta siinäpä se onkin - aikuiset eivät jaksa yleensä sellaista rumbaa mutta lapsien on sitten pakko jaksaa. Pahimmillaan molemmissa kodeissa tosiaan vaihtuvat kumppanit vanhemmalla. Lapset kaipaavat tasaista arkea, läsnäolevaa vanhempaa ja rakkautta.
Harvalla on siihen samalla tavalla pätäkkää.
Ei tämä pätäkkää niin paljon vaadi. Voi hyvin olla, että perheellä säilyy vanha koti, vanhemmat vaihtavat vuoroa kotona ja se toinen vanhempi käy pienessä yksiössä lapsivapaansa.
Tässä ohitetaan se, miksi ihmiset ylipäätään eroaa. Yleensä kun ei tule toimeen. Tuollainen yhteisen asunnon pitäminen eron jälkeenkin on monilla omiaan vain ylläpitämään kireyttä, kun lapsille olisi parasta olla mahdollisimman hyvissä väleissä olevien vanhempien kanssa. Jos välit on hyvin rauhalliset niin silloin varmaa än hyvä.
Ruotsissa on tutkittu vuoroviikkoja ja lapset voi niissä keskimäärin paremmin kuin yhden vanhemman luona asuvat. Toki asia erikseen järjestelyt, joissa välimatkat on liian pitkät ja lapsen ei itse ole mahdollista käydä toisessa kodissa ilman vanhemman kuskailua.
Mutta paras on silti ydinperhe.
Riippuen onko se ydinperhe turvallinen ja onnellinen. Itse en ainakaan nauttinut lapsuuden riitaisesta ydinperheestä ja olin tyytyväinen kun erosivat.
Heidän ei olisi koskaan pitäny hankkia perhettä. Olivat vääriä toisilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja lapset heittopusseina, seilaavat vuoroviikoin kahden kodin välillä. Olen aina ollut sitä mieltä että sen pitäisi olla niin päin että vanhemmat harrastaisivat kodin vaihtoa vuoroviikoin. Esimerkiksi Piritta ja Niklas Hagman toimivat eron jälkeen sillain. Siinä on todella ajateltu lasten parasta - jos on pakko erota. Mutta siinäpä se onkin - aikuiset eivät jaksa yleensä sellaista rumbaa mutta lapsien on sitten pakko jaksaa. Pahimmillaan molemmissa kodeissa tosiaan vaihtuvat kumppanit vanhemmalla. Lapset kaipaavat tasaista arkea, läsnäolevaa vanhempaa ja rakkautta.
No usein jos on pakko erota, on taustalla syitä, ettei se yhteinen elo onnistu. Voi olla mahdotonta esim. saada sovittua yhteinen linja kodin hoidosta. Takana on epäluottamusta, katkeruutta, kunnioituksen puutetta ym. Usein myös päihteitä ja/tai parisuhdeväkivaltaa, mielenterveyden ongelmia, riippuvuuksia.
Toi voi toimia, jos ollaan riittävästi samalla linjalla, ei riitaisia, on siihen varaa, eikä kummallakaan ole uutta, tiivistä suhdetta. Jos yksikin näistä puuttuu, asiat menee nopeasti hankalaksi.
Kaksi selkeää, erillistä kotia on usein lopulta kuitenkin parempi, kuin yksi koti johon liittyen vanhemmilla on edelleen niitä riitoja, kuin mitä oli yhdessä asuessakin. Eron lopullinen työstäminen ja eteenpäin meneminen voi myös olla vaikeaa noissa olosuhteissa, mikä ei sekään ole lasten etu, jos eletään vuosikausia epämääräisessä tilanteessa, missä vanhemmat eikä lapset pysty käsittelemään eroa loppuun.
Meillä erosta on jo niin kauan aikaa, että heille se kaksi kotia on jo kauan ollut uusi normaali. Täytyy ymmärtää, että ihmiset sopeutuu erilaisiin elämäntilanteisiin, eikä se sun terve ydinperhemalli ole toisille sellainen, mitä ne olisi välttämättä edes koskaan kokenut.
Meillä ei olisi exän kanssa tämä mitenkään toiminut. Olisin siivonnut yksin molemmat kodit, koska miehen mielestä ei koskaan ollut niin sotkuista että olisi pitänyt siivota. Minun pitäisi ostaa pesuaineet, kuivatarvikkeet yms koska ex ei niitä koskaan tajunnut ostaa. Oletettavasti tähän järjestelyyn ei kuulu elatusmaksut, joten ostaisin myös kaikki lasten vaatteet ja tarvikkeet itse.
Jos tuollainen vanhempien vuoroviikkojärjestely toimii eron jälkeen niin miksi ylipäänsä erota? Aina kun ap;n kaltaisia avautumisia kuulee niin Ihmettelen myös missä maailmassa nämä elää, koska en tiedä lähipiiristä yhtään eronnutta, jotka olisivat noin toimineet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja lapset heittopusseina, seilaavat vuoroviikoin kahden kodin välillä. Olen aina ollut sitä mieltä että sen pitäisi olla niin päin että vanhemmat harrastaisivat kodin vaihtoa vuoroviikoin. Esimerkiksi Piritta ja Niklas Hagman toimivat eron jälkeen sillain. Siinä on todella ajateltu lasten parasta - jos on pakko erota. Mutta siinäpä se onkin - aikuiset eivät jaksa yleensä sellaista rumbaa mutta lapsien on sitten pakko jaksaa. Pahimmillaan molemmissa kodeissa tosiaan vaihtuvat kumppanit vanhemmalla. Lapset kaipaavat tasaista arkea, läsnäolevaa vanhempaa ja rakkautta.
No usein jos on pakko erota, on taustalla syitä, ettei se yhteinen elo onnistu. Voi olla mahdotonta esim. saada sovittua yhteinen linja kodin hoidosta. Takana on epäluottamusta, katkeruutta, kunnioituksen puutetta ym. Usein myös päihteitä ja/tai parisuhdeväkivaltaa, mielenterveyden ongelmia, riippuvuuksia.
Toi voi toimia, jos ollaan riittävästi samalla linjalla, ei riitaisia, on siihen varaa, eikä kummallakaan ole uutta, tiivistä suhdetta. Jos yksikin näistä puuttuu, asiat menee nopeasti hankalaksi.
Kaksi selkeää, erillistä kotia on usein lopulta kuitenkin parempi, kuin yksi koti johon liittyen vanhemmilla on edelleen niitä riitoja, kuin mitä oli yhdessä asuessakin. Eron lopullinen työstäminen ja eteenpäin meneminen voi myös olla vaikeaa noissa olosuhteissa, mikä ei sekään ole lasten etu, jos eletään vuosikausia epämääräisessä tilanteessa, missä vanhemmat eikä lapset pysty käsittelemään eroa loppuun.
Meillä erosta on jo niin kauan aikaa, että heille se kaksi kotia on jo kauan ollut uusi normaali. Täytyy ymmärtää, että ihmiset sopeutuu erilaisiin elämäntilanteisiin, eikä se sun terve ydinperhemalli ole toisille sellainen, mitä ne olisi välttämättä edes koskaan kokenut.Ei se parane pitkällä sepustuksellasikaan - lapset kärsii eniten kun pompottelevat kahden kodin välillä. Vanhemmat tietysti koittavat selitellä asian omaksi edukseen, kuten sinä siinä.
Vai niin. No eipä siinä, turha keskustella sitten kun sinä tiedät asiat paljon paremmin kuin esim. ammattilaiset.
"Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tyrmää erolasten vuoroasumisen: "Naurettava, mekanistinen lähestymistapa"Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin."
Suora lainaus lastenpsykiatrin toteamuksesta.
1. Tutkimusaineisto?
2. Lapset ei pakkaa mitään, molemmissa kodeissa on omat huoneet ja kamppeet
3. Niin siis mäkin asun vuoroviikoin kumppanin luona kun lapseton viikko, jopa toisella paikkakunnalla?
Joo. Tykkään Sinkkosesta mutta huomaa, että vähän vanha äijä alkaa jo olemaan.
Meilläkään lapset ei pakkaa mitään laukkuja kun vaihtavat kotia. Ainoastaan koulureppu ja puhelin kulkee selässä, niinkuin varmaan muillakin mukuloilla. Molemmissa kodissa heillä on omat huoneet, vaatteet, lelut, harrastustarvikkeet, pyörät… jopa lemmikit.
Itse myös olen elänyt tuota vuoroviikkoelämää, kun lapsivapailla punkkasin miesystävän luona. Mukavaa vaihtelua se oli.
Iloisesti lapset vaan kummasti joka viikko lähtee kodista toiseen, sekä täällä että eksällä. Veikkaan että tietynlainen tylsyys elämästä ainakin puuttuu, kun on kaksi kotia, jossa molemmissa aina odottaa omat, kivat puuhat. He on jo sen verran isoja, että saavat itse päättää missä asuvat. Ihan ilman hampaita ja sarvia sitä heiltä aika ajoin kysytään. Vastaus on aina että viikko- viikko. Niin monet kaveritkin asuu, sehän on kuitenkin aikalailla uus normaali nykyään. Ennen asiat oli toki eri, ei voi siis verrata esim. omaan lapsuuteen ollenkaan.
Parhaimmillaan vuoroviikot näin. Kun molemmat vanhemmat ovat kypsiä, lämpimiä ja vastuuntuntoisia ihmisiä tämä onnistuu.
Mutta kun kaikenlaisia ihmissuhdesäätäjiä ja riippuvuuksia on niin lasten paras monesti tuntuu olevan sivuseikka.
Mikä on totuutta ja mikä omaa olettamustasi? Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan voi koskaan tietää mitä siellä jonkun toisen kodissa oikeasti tapahtuu.
Ja joskus vanhempien ero on kaikkien kannalta parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheitä on kaikenlaisia eikä ulkopuoliset voi sietää miten perheessä oikeasti asiat sujuu, turhaa olettaa mitään vain siksi että vanhemmat ovat eronneet. Omat vanhempani ovat aina asuneet erillään ja heillä on ollut hyvin toimiva yhteishuoltajuus. Asuin lapsena äidin luona, mitään vuoroviikkoja ei ollut koska isä asui eri kaupungissa. Isän kanssa olin lomilla ja pidennettyjä viikonloppuja, meillä ei ollut mitään tiettyjä tapaamisaikoja, vaan olin mahdollisuuksien mukaan kummankin vanhemman kanssa. Myöskään elatusmaksuja ei kumpikaan vanhempi maksanut suuntaan eikä toiseen vaan huolehtivat elatuksesta yhdessä. Oikeastaan ainoa ero siihen ydinperheeseen oli se, että vanhemmat asuivat erillään.
Eronneet vanhemmat eivät näytä tajuavan, millaista henkistä kidutusta lapsille on katsoa sivusta vanhempansa hempeilyä uuden puolison kanssa.
Pelkät rakastuneet silmäilyt, pussaamisesta puhumattakaan, voi tuntua lapsesta kuin puukkoa kierrettäisiin sydämessä. Lapsethan toivovat sisimmässään vanhempiensa vielä palaavan yhteen.
Kun erovanhempi kysyy lapsen mielipidettä, ei lapsi välttämättä sano sitä, koska ei halua pahoittaa tämän mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs nainen hyvin aggressiivisesti puolusti sitä, miten lapset ovat paljon onnellisempia eroperheessä. Ja miten heidän eroperheensä on ehjempi ja kokonaisempi kuin onneton ydinperhe. Oman kokemuksensa perusteella oletti, että kaikki ydinperheet ovat onnettomia.
Minäkin olen törmännyt tähän oletukseen, että ydinperhe ja pitkä parisuhde on onnettomia ja ollaan yhdessä vain lasten vuoksi. Lähinnä kyllä vaan naurattaa ja säälittää tällainen. Näillä ihmisillä on pakko olla joku trauma, jota projisoivat kaikkiin muihin.
Erittäin hyvä ja todella osuva havainto sinulta!
Joillain tuo prosijointi on todella patologista. Mutta toisaalta myös koomista.
Sääli lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Eronneet vanhemmat eivät näytä tajuavan, millaista henkistä kidutusta lapsille on katsoa sivusta vanhempansa hempeilyä uuden puolison kanssa.
Pelkät rakastuneet silmäilyt, pussaamisesta puhumattakaan, voi tuntua lapsesta kuin puukkoa kierrettäisiin sydämessä. Lapsethan toivovat sisimmässään vanhempiensa vielä palaavan yhteen.
Kun erovanhempi kysyy lapsen mielipidettä, ei lapsi välttämättä sano sitä, koska ei halua pahoittaa tämän mieltä.
Näinhän se on. Mutta joillain narsistinen itsekeskeisyys on elämän sisältö,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pistänyt merkille, että erohuumassa viipottavalle vanhemmalle on ihan turha puhua järkeä, varsinkaan lasten osasta. Jotkut erovanhemmat ovat kuin huumattuja kaneja, pääasia on päästä toteuttamaan omia halujaan, kaikki järjellinen ajatteli ikään kuin pysähtyy.
Moni ns. tolkun ihminenkin voi muuttua yhtäkkiä täysin pitelemättömäksi hormonipöllyissään.
On jokseenkin hämmentävää katsoa sivusta tällaista muutosta. Jokin ihmisen sisällä pyörivä automaattiohjelma tekee ihmisestä omia virheitään toistavan robotin.
Asia jota en kuitenkaan ymmärrä on tämä usein kiireellä yhteenmuuttaminen. Pitäkää lapsenne erossa näistä uusperhekuvioista, ne ei toimi. Joku kärsii aina. Lapsivapailla voi heilastella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eronneet vanhemmat eivät näytä tajuavan, millaista henkistä kidutusta lapsille on katsoa sivusta vanhempansa hempeilyä uuden puolison kanssa.
Pelkät rakastuneet silmäilyt, pussaamisesta puhumattakaan, voi tuntua lapsesta kuin puukkoa kierrettäisiin sydämessä. Lapsethan toivovat sisimmässään vanhempiensa vielä palaavan yhteen.
Kun erovanhempi kysyy lapsen mielipidettä, ei lapsi välttämättä sano sitä, koska ei halua pahoittaa tämän mieltä.
Höpö höpö. Minun lapseni ovat ihan itse sanoneet, että hyvä, että erosimme isänsä kanssa. Eivät itsekään tule isänsä kanssa toimeen, kun isällä pyörii kaikki oman navan ympärillä. Lapset eivät todellakaan kaipaa sitä ydinperhe-elämää. Ulkopuoliset luonnollisesti paheksuivat, koska ulospäin kaikki oli niin täydellistä, koska minä kannattelin yksin kulisseja.
Ja vielä tuohon että läheisyys uuden puolison kanssa on lapsista ällöttävää. Myös omien vanhempien pussailun näkeminen on lapsista ällöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs nainen hyvin aggressiivisesti puolusti sitä, miten lapset ovat paljon onnellisempia eroperheessä. Ja miten heidän eroperheensä on ehjempi ja kokonaisempi kuin onneton ydinperhe. Oman kokemuksensa perusteella oletti, että kaikki ydinperheet ovat onnettomia.
Minäkin olen törmännyt tähän oletukseen, että ydinperhe ja pitkä parisuhde on onnettomia ja ollaan yhdessä vain lasten vuoksi. Lähinnä kyllä vaan naurattaa ja säälittää tällainen. Näillä ihmisillä on pakko olla joku trauma, jota projisoivat kaikkiin muihin.
Erittäin hyvä ja todella osuva havainto sinulta!
Joillain tuo prosijointi on todella patologista. Mutta toisaalta myös koomista.
Sääli lapsiaan.
Monesti tuollaisella on käsittelemätön trauma omasta lapsuudestaan jonka luulee toistuvan kaikissa ydinperheissä.
Newsflash: Kaikissa ydinperheissä ei ole mielenterveysongelmaista äitiä ja alkoholisti-isää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eronneet vanhemmat eivät näytä tajuavan, millaista henkistä kidutusta lapsille on katsoa sivusta vanhempansa hempeilyä uuden puolison kanssa.
Pelkät rakastuneet silmäilyt, pussaamisesta puhumattakaan, voi tuntua lapsesta kuin puukkoa kierrettäisiin sydämessä. Lapsethan toivovat sisimmässään vanhempiensa vielä palaavan yhteen.
Kun erovanhempi kysyy lapsen mielipidettä, ei lapsi välttämättä sano sitä, koska ei halua pahoittaa tämän mieltä.
Turhaa yleistää, kaikki lapset eivät todellakaan toivo vanhempiensa palaavan yhteen, lähinnä niin tapahtuu naiiveissa nuortenkirjoissa missä päähenkilönä on vanhempiensa eroa oireileva lapsi tai nuori. Jotkut lapset on vaan herkempiä muutoksille, ehkö siksi toivovst yhteenpalaamista.
Itse olen lapsesta asti kutsunut isäpuolta isäksi, hän kun on ollut sitä toisin kuin biologinen isä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs nainen hyvin aggressiivisesti puolusti sitä, miten lapset ovat paljon onnellisempia eroperheessä. Ja miten heidän eroperheensä on ehjempi ja kokonaisempi kuin onneton ydinperhe. Oman kokemuksensa perusteella oletti, että kaikki ydinperheet ovat onnettomia.
Minäkin olen törmännyt tähän oletukseen, että ydinperhe ja pitkä parisuhde on onnettomia ja ollaan yhdessä vain lasten vuoksi. Lähinnä kyllä vaan naurattaa ja säälittää tällainen. Näillä ihmisillä on pakko olla joku trauma, jota projisoivat kaikkiin muihin.
Erittäin hyvä ja todella osuva havainto sinulta!
Joillain tuo prosijointi on todella patologista. Mutta toisaalta myös koomista.
Sääli lapsiaan.Monesti tuollaisella on käsittelemätön trauma omasta lapsuudestaan jonka luulee toistuvan kaikissa ydinperheissä.
Newsflash: Kaikissa ydinperheissä ei ole mielenterveysongelmaista äitiä ja alkoholisti-isää.
Eikä nykyisissä ydinperheissä eletä joidenkin 50-luvun ahtaiden nuottien mukaan. 😉
Vierailija kirjoitti:
Eronneet vanhemmat eivät näytä tajuavan, millaista henkistä kidutusta lapsille on katsoa sivusta vanhempansa hempeilyä uuden puolison kanssa.
Pelkät rakastuneet silmäilyt, pussaamisesta puhumattakaan, voi tuntua lapsesta kuin puukkoa kierrettäisiin sydämessä. Lapsethan toivovat sisimmässään vanhempiensa vielä palaavan yhteen.
Kun erovanhempi kysyy lapsen mielipidettä, ei lapsi välttämättä sano sitä, koska ei halua pahoittaa tämän mieltä.
Juuri tuosta syystä jotkut sepittelevät someen ”erotarinoitaan” jossa lapset aina toivovat vanhempiensa eroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eronneet vanhemmat eivät näytä tajuavan, millaista henkistä kidutusta lapsille on katsoa sivusta vanhempansa hempeilyä uuden puolison kanssa.
Pelkät rakastuneet silmäilyt, pussaamisesta puhumattakaan, voi tuntua lapsesta kuin puukkoa kierrettäisiin sydämessä. Lapsethan toivovat sisimmässään vanhempiensa vielä palaavan yhteen.
Kun erovanhempi kysyy lapsen mielipidettä, ei lapsi välttämättä sano sitä, koska ei halua pahoittaa tämän mieltä.
Juuri tuosta syystä jotkut sepittelevät someen ”erotarinoitaan” jossa lapset aina toivovat vanhempiensa eroa.
Minä toivoin vanhempien eroa ja olin onnellinen, kun se tapahtui. Mutta sen jälkeinen uusperhesäätö olisi voinut jäädä tapahtumatta. Äitini ei osannut olla hetkeäkään yksin ja meille muutti uusi ukko lapsinensa muutama kuukausi eron jälkeen. Siinä ei tosiaan auttanut pullikoida vastaan, kun äiti oli päättänyt, että hänen onnensa on tärkeintä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainahan niillä lapsilla on kaksi vanhempaa jos erotaan. Miksi ihmeessä minun pitäisi olla yksin silloin kun lapset ovat äidillään? Eihän se deittailu tarkoita että niitä kumppaneita tuotais kotiin kun lapset ovat paikalla. Pitää olla jo aika vakavaa ennenkuin lapsille esitellään. M41
Moni kuvittelee piilottavansa lapselta deittailukumppanin. Lapset kuitenkin bongaavat todella tarkasti sen, jos kotona jokin on eri tavalla "äiti, kenen toi ylimääräinen pyyhe on tossa?" "Isi, kenen pinkki hammasharja täällä kaapissa on?". Ja aistivathan lapset senkin, jos vanhempi käyttäytyy poikkeavasti, on omissa maailmoissaan, salailee asioita jne.
Olet sairas, en mä ainakaan vie kenenkään naisen kotiin hammasharjaani jemmaan enkä anna kenenkään naisen tuoda hammasharjaa mun kotiin. Deittailu saa tapahtua ihan jossain muualla ennenkuin olen ihan varma naisesta ja harvasta naisesta olen. Miksi ihmeessä pitäisi käyttäytyä poikkeavasti jos on joku ihastus?
Vierailija kirjoitti:
Eronneet vanhemmat eivät näytä tajuavan, millaista henkistä kidutusta lapsille on katsoa sivusta vanhempansa hempeilyä uuden puolison kanssa.
Pelkät rakastuneet silmäilyt, pussaamisesta puhumattakaan, voi tuntua lapsesta kuin puukkoa kierrettäisiin sydämessä. Lapsethan toivovat sisimmässään vanhempiensa vielä palaavan yhteen.
Kun erovanhempi kysyy lapsen mielipidettä, ei lapsi välttämättä sano sitä, koska ei halua pahoittaa tämän mieltä.
En ikinä toivonut vanhempien palaavan yhteen. Joillakin puuttuu ilmeisesti täysin käsitys siitä, millaisista suhteista erotaan, ei se ydinperhe ole auvoa ollut sen enempää.
Kyllä, silloin kun kaikki on edes kohtuullisen hyvin. Aina ei kuitenkaan näin ole, eikä ulkopuoliset läheskään aina tiedä, miksi eroon päädytään. Eivät kaikki levittele eron syitä ympäriinsä. Itse erosin, kun mies paljastui sarjapettäjäksi. Ei ollut mitään mahdollisuutta jatkaa liitossa. Sitten koitetaan järjestää elämä niin hyvin kuin sillä hetkellä käytettävissä olevilla resursseilla on mahdollista.
Ja vaikka itse kuinka toimisi lasten etu edellä, toinen ei välttämättä toimi. Tähän on toisen vanhemman hyvin vähän mahdollista vaikuttaa eron jälkeen, käytännössä ei ollenkaan. Puhua toki voi, mutta mitäs se auttaa, jos tai kun se toinen toimi tuhoisasti jo avioliiton aikana, miksi se kuuntelisi myöhemminkään.