Lue keskustelun säännöt.
En tajua naisten välistä ystävyyttä vieläkään - mistä voisin löytää tällaisia ystäviä?
20.07.2026 |
Ystävyyssuhteet ovat olleet minulle aina vaikeita. Nuoruudesta on useampiakin hylkäämiskokemuksia, aikuisena roikuin vuosikaudet yksipuolisissa "ystävyyssuhteissa". Nyt vaille nelikymppisenä olen vailla ystäviä, kun päätin, etten enää jaksa yksipuolisia ystävyyksiä. On ollut vähän järkytyskin huomata, miten välit ovat täysin lopahtaneet, kun lakkasin itse olemasta se, joka kannatteli ystävyyttä.
Minua hämmentää useampikin asia naisten välisessä ystävyydessä. Olen täältä lukenut paljon keskusteluja ystävyydestä. Monissa keskusteluissa sanotaan, miten ystävältä ei saisi odottaa mitään ja jos odottaa, se karkottaa toiset. Minä olisin kaivannut ystävyydeltä vastavuoroisuutta, jonkinasteista yhteydenpitoa (esim. viestittely kerran viikossa, näkeminen esim. kk tai parin välein) ja sitä, että olemme kiinnostuneita toistemme asioista. Tukea iloissa ja suruissa. Tällaisesta on sanottu, että tämä olisi liikaa ja ei saa odottaa toiselta tällaista.
Toisekseen olen törmännyt siihen oikeassa elämässä, miten monilla mulkeroilla riittää ystäviä. Ihmiset saattavat olla luonteeltaan todella hankalia, ilkeitä tai jopa kiusata toisia esim. töissä ja silti heillä riittää ystäviä. Joillakin on ystäviä joka sormelle, vaikka oma elämä olisi aika risaista ja luonne ailahtelevainen. Kaltaiseni tunnollinen, rauhallinen, "tylsä" ja asiansa hoitava ihminen saa olla yksin.
En tajua naisten välistä ystävyyttä selvästi vieläkään, kun olen yksin. Olen väsynyt kaikenlaiseen draamaan, itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Miten voisin oppia ymmärtämään naisten välistä ystävyyttä? Mistä voisin löytää tällaisia ystäviä: tunne-elämältään tasapainoinen, vastavuoroinen, ystävällinen, ei kaipaa draamaa, arvostaa pitkää ystävyyttä ja kohtelee toisia hyvin? Minulle ei ole väliä ystävän harrastuksilla tms. Modernin sijaan olen arvoiltani aika perinteinen ihminen, tykkään lukemisesta, seuraan maailman tapahtumia, nauran kielelliselle huumorille ja pidän tavallisesta arjesta.
Ap (nainen itsekin)
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes ymmärrä, miten tuo ystävyysjuttu toimii. Toiset tuntuvat osaavan sen luontaisesti, eikä minulle ole koskaan opetettu, mitä siinä pitäisi tehdä. Viihdyn yksinkin, en jaksa ponnistella enää tuollaisen eteen tässä iässä.
En oikein ymmärrä naisiakaan, joten vetäytyminen tuntuu luontevalta. Omassa perheessä on seuraa tarpeeksi.
Tyttökirjoissa on ihanteellisia kuvauksia ystävyydestä. Lastenkirjoissa myös. Niistä opin, että pitää kysyä kuulumisia, ottaa suruun osaa, onnitella hyvistä uutisista jne.
Käytäntö ei tietenkään aina toimi niin.
Perhe on aika suppea yhteisö, jos sattuu olemaan ainoa lapsi.
Minulle ongelma on ollut se, että vaikka kuinka yritän toimia oppikirjamaisesti (kysyn kuulumiset, onnittelen merkkipäivinä/hyvistä uutisista, olen kiinnostunut toisen asioista, otan osaa suruun jne), se ei riitä. Minua kohtaan ei toimita samoin. Sitten mietin, että olenko minä liian vaativa, kun surettaa ettei lapseni kummitäti kysy leikkauksessa olleen lapseni vointia/ystävä halua olla olkapäänä murheelleni tai kun toinen ystävä ei koskaan laita viestiä kysyäkseen kuulumisia. Eikä kysy kuulumisiani, jos olen kysynyt hänen kuulumisiaan.
Harvempi haluaa kaverisuhteiltaan mitään tällaista korrektia feikkikulissinäytelmää vaan tehdä hauskoja asioita, jutella omista kiinnostuksenkohteista, harrastaa, nauttia hyvästä ruuasta hyvässä seurassa, nauraa, leikkiä.
Mitä tuo suruunkin osan ottaminen on. Tietty jos joku läheinen ystävä kokee vaikeuksia sietää elämän muuttuvuutta tämän voi potkaista takaisin jaloilleen (kerran) mutta jos surustelu jatkuu niin sitten saa liittyä ihaiden joukkoon joen rantaan surustelemaan muiden ihaiden kanssa.
Tämäkin on vaikeaa. Toisaalta sanotaan, että pitäisi olla hauskaa, kepeää, harrastuksia, hyvää seuraa, naurua ja muuta. Sitten taas kommentoidaan, että ei olla läheisiä, jos ei jaeta elämän syvimpiä/vaikeimpia asioita.
Minä olen monesti kuvitellut olevani jonkun ihmisen kanssa hyväkin ystävä. Aluksi olemme jakaneetkin syvät asiat ja viettäneet yhdessä aikaa. Kun vuosia on kulunut, on toinen lakannut jakamasta minulle elämänsä syvät asiat, vaikka minä kerron hänelle omistani. Sitten jossain vaiheessa minulle sanotaan, että ei me mitään läheisiä olla ja minä mietin, missä vaiheessa ystävyys on muuttunut vai olenko vain kuvitellut ystävyyden.
Joopa joo. Tiedän useamman naisen, jotka ovat helvetin kovia urhiutumaan esim. siitä, ettei heitä kukaan puolusta, faikka de fakto puolustaa, mutta eivät itse puolusta toisia. Maailma peilaa sitä mitä itse olet. Jos olet hyvä äseuraa ja hyvä ystävä, ympärilläsi on hyvää seuraa ja hyviä ystäviä. Jos olet märkä paskakasa, niin sitten ystäväsi ovat samanlaisia. Koita diilata. Elä ja lopeta vinkuminen näin aluksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea ulkopuolelta sanoa, mikä ystävyyssuhteissasi on mennyt "pieleen". Tuo kuulostaa aika poikkeukselliselta, että joku on sanonut ihan ääneen, että odotat liikaa ja karkotat ihmisiä. Minusta toiveesi ovat ihan normaaleja. Mutta ehkä on niin, että jos ne eivät toteudu "luonnostaan" niin niistä huomauttaminen koetaan ikävänä?
Mun ystävyyssuhteissa kyllä viestitellään ja nähdään yleensä säännöllisesti, mutta toisaalta läheisten ystävien kanssa ymmärretään myös että elämä on meidän ikäisillä (40-50) aika täynnä joten jos toisesta ei vähään aikaan kuulu niin sitä ei oteta pahalla.
Mun paras ystävä on just tuollainen kuin kuvasit itseäsi, rauhallinen, asiansa hoitava ja tasapainoinen. Ei tosin tylsä, ainakaan mun mielestä, hän on mieliseuraani!
Minusta on eri asia, että on muutakin elämää kuin ystävyys. Ja se, että välillä on elämässä kiireitä. Mutta jos se ystävä on aina prioriteettilistalla sijalla 245 eikä ystävälle ole aikaa, niin kertoohan se jotakin. Silloin tuota ko. ystävää ei arvosta. Sitäkään en ole koskaan ymmärtänyt, miksei ruuhkaisina aikoina voisi kuitenkin vastata toisen laittamiin viesteihin. Ihan hyvin sitä voi vastata ja sanoa, että nyt en kiireiden vuoksi ehdi enempää juttelemaan, mutta mentäisiinkö elokuun lopulla kahville.
Niin onkin eri asia. Mulle ei ole koskaan käynyt noin, että itse ottaisin yhteyttä jatkuvasti ja toinen ei vastaa, mutta jos kävisi niin en enää ottaisi siihen ihmiseen yhteyttä. Minusta se on selvä viesti siitä, että häntä ei kiinnosta olla minun kanssani.
Ennemminkin terapiaa tuntuvat kaipaavan tämän ketjun naiset kun kavereita ja ystäviä. Ei ihme ettei kukaan näitä jaksa, kun tekee mieli vaan valittaa ja haukkuu niitä vähäisiäkin ystäväkokemuksia, mitä on saanut. Miksi saisi lisää kun ei kelpaa edellisetkään? Opetelkaa kiitollisuutta ja myös antamaan toisille positiivisia asioita. Jos olette vaan yksi surukimppu jotka vinkuvat ja haluavat oksentaa valitustaan ja suruaan toisten niskaan niin ystävyys ei ole se mitä etsitte vaan joku kuoppa mihin voitte hautuatua ja kuolla suruunne :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes ymmärrä, miten tuo ystävyysjuttu toimii. Toiset tuntuvat osaavan sen luontaisesti, eikä minulle ole koskaan opetettu, mitä siinä pitäisi tehdä. Viihdyn yksinkin, en jaksa ponnistella enää tuollaisen eteen tässä iässä.
En oikein ymmärrä naisiakaan, joten vetäytyminen tuntuu luontevalta. Omassa perheessä on seuraa tarpeeksi.
Tyttökirjoissa on ihanteellisia kuvauksia ystävyydestä. Lastenkirjoissa myös. Niistä opin, että pitää kysyä kuulumisia, ottaa suruun osaa, onnitella hyvistä uutisista jne.
Käytäntö ei tietenkään aina toimi niin.
Perhe on aika suppea yhteisö, jos sattuu olemaan ainoa lapsi.
Minulle ongelma on ollut se, että vaikka kuinka yritän toimia oppikirjamaisesti (kysyn kuulumiset, onnittelen merkkipäivinä/hyvistä uutisista, olen kiinnostunut toisen asioista, otan osaa suruun jne), se ei riitä. Minua kohtaan ei toimita samoin. Sitten mietin, että olenko minä liian vaativa, kun surettaa ettei lapseni kummitäti kysy leikkauksessa olleen lapseni vointia/ystävä halua olla olkapäänä murheelleni tai kun toinen ystävä ei koskaan laita viestiä kysyäkseen kuulumisia. Eikä kysy kuulumisiani, jos olen kysynyt hänen kuulumisiaan.
Harvempi haluaa kaverisuhteiltaan mitään tällaista korrektia feikkikulissinäytelmää vaan tehdä hauskoja asioita, jutella omista kiinnostuksenkohteista, harrastaa, nauttia hyvästä ruuasta hyvässä seurassa, nauraa, leikkiä.
Mitä tuo suruunkin osan ottaminen on. Tietty jos joku läheinen ystävä kokee vaikeuksia sietää elämän muuttuvuutta tämän voi potkaista takaisin jaloilleen (kerran) mutta jos surustelu jatkuu niin sitten saa liittyä ihaiden joukkoon joen rantaan surustelemaan muiden ihaiden kanssa.
Tämäkin on vaikeaa. Toisaalta sanotaan, että pitäisi olla hauskaa, kepeää, harrastuksia, hyvää seuraa, naurua ja muuta. Sitten taas kommentoidaan, että ei olla läheisiä, jos ei jaeta elämän syvimpiä/vaikeimpia asioita.
Minä olen monesti kuvitellut olevani jonkun ihmisen kanssa hyväkin ystävä. Aluksi olemme jakaneetkin syvät asiat ja viettäneet yhdessä aikaa. Kun vuosia on kulunut, on toinen lakannut jakamasta minulle elämänsä syvät asiat, vaikka minä kerron hänelle omistani. Sitten jossain vaiheessa minulle sanotaan, että ei me mitään läheisiä olla ja minä mietin, missä vaiheessa ystävyys on muuttunut vai olenko vain kuvitellut ystävyyden.
Joopa joo. Tiedän useamman naisen, jotka ovat helvetin kovia urhiutumaan esim. siitä, ettei heitä kukaan puolusta, faikka de fakto puolustaa, mutta eivät itse puolusta toisia. Maailma peilaa sitä mitä itse olet. Jos olet hyvä äseuraa ja hyvä ystävä, ympärilläsi on hyvää seuraa ja hyviä ystäviä. Jos olet märkä paskakasa, niin sitten ystäväsi ovat samanlaisia. Koita diilata. Elä ja lopeta vinkuminen näin aluksi.
Sitten kun kasvat pojasta mieheksi, niin opit, että elämä ei aina mene niin kuin toivoisi. Vaikka itse olisit kiltti, voit saada osaksesi ilkeyttä.
Onko sinulla ja millaisia harrastuksia? Niistä voi löytää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kuulostat kivalta tyypiltä tuon aloituksen perusteella, oisin mielelläni sun kaveri jos jossain tavattaisiin. Ihan perusjuttuja mielestäni nuo mistä kirjoitat. En vaan usko, että uusia ystäviä on enää varsinkaan näin vanhempana helppo löytää. Usein ihmiset laiskistuvat iän myötä, eivät käy enää niin paljon missään ja pyöritään niissä samoissa ympyröissä vaikka ne eivät niin tyydyttäviltä tuntuisikaan. En siis valitettavasti osaa sanoa mistä niitä samanhenkisiä ihmisiä löytyisi.
Työpaikoilta olen itse saanut pitkiä ystävyyvsuhteita, pari hyvää ystävää ollut elämässä jo 36 vuotta. Tavattiin työpaikalla. Täytyy vaan itse olla avoin, keskustella ihmisten kanssa ja päästää toinen lähelle, yhdessä tekeminen on tärkeää. Mennään yhdessä leffaan, museoon, kävelemään, käydään toistemme luona, vietetään yhdessä syntymäpäiviä, nimipäiviä ja soitellaan ja nähdään aina silloin tällöin ihan muuten vaan.
Ystävyys perustuu luottamukseen, samanlaiseen huumoriin, samanlaisiin arvoihin, On vaan kiva olla toisen seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina ystävyyssuhteissa toinen on aktiivisempi ottamaan yhteyttä kuin toinen, varsinkin jos arjessa ei nähdä jatkuvasti. Itselläni on hyvä ja tiivis suhde puolisoni kanssa, en kaipaa kovin aikaa vievää ystävyyttä. Yhden kaverin kanssa viestitellään säännöllisen epäsäännöllisesti, silloin kun sattuu olemaan jotain asiaa, jokin asia ottaa päähän tms. Kumpikaan meistä ei jaksa lähteä festareille tms. välillä käydään yhdessä lounaalla. Tiedän että saan häneltä tukea tarvittaessa ja hän tietää saavansa minulta. Ystävyys on näin 5-kymppisenä erilaista kuin nuorena.
Minä olen passiivinen ystävyyssuhteissa ja tosi kiva työkaverikin ehdotti joskus kävelylenkkiä, kun asutaan lähekkäin ja se jäi hymistelyn tasolle. Minun olisi pitänyt tarttua siihen.
Kun olin lapsi ja nuori, olin tosi paljon kavereiden kanssa ja oli ihan tuskaa joku jouluaatto, kun joutui kököttämään vain perheen kanssa. Muutin opiskelemaan 19-vuotiaana ja opiskelin alaa, jossa naisia oli tosi vähän. Ainoat naispuoliset opiskelukaverit oli vanhempia ja kummallakin avomies. Löysin poikaystävän nopeasti ja aloimme viettämään aikaa yhdessä. En tavallaan ystävystynyt opinnoissa kenenkään kanssa kunnolla, vaikka toki porukassa pyörin. Muistan itkeneeni sitä joskus niihin aikoihin, kun ei ole kavereita opiskelupaikkakunnalla. Kaikkeen tottuu ja menetin osan siitä sosiaalisuudestani. Sittemmin en ole harrastanut naiskavereita enää vapaa-ajalla. Vanhoja ystäviä toiselta puolen Suomea näen joskus, mutta muuten minulla ei ole vapaa-ajan ystäviä. Töissä olen porukassa hyvin. En kaipaa edes ketään enää. Esimerkiksi matkustan mieluummin yksin kuin jonkun naisen kanssa. Miehen ja perheen kanssa eri juttu ja lisäksi miehen siskosta on tullut jonkinlainen kaveri. Meillä ei käy kukaan kylässä koskaan ja en kyllä pyydäkään. Miehen sisko voi vapaasti pyörähtää, koska hänen seurassaan olen rento ja voin maata verkkareissa sohvalla, vaikka tulee käymään. Ja hän pystyy palvelemaan itseään, osaa ottaa itse kahvia tai laittaa tippumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina ystävyyssuhteissa toinen on aktiivisempi ottamaan yhteyttä kuin toinen, varsinkin jos arjessa ei nähdä jatkuvasti. Itselläni on hyvä ja tiivis suhde puolisoni kanssa, en kaipaa kovin aikaa vievää ystävyyttä. Yhden kaverin kanssa viestitellään säännöllisen epäsäännöllisesti, silloin kun sattuu olemaan jotain asiaa, jokin asia ottaa päähän tms. Kumpikaan meistä ei jaksa lähteä festareille tms. välillä käydään yhdessä lounaalla. Tiedän että saan häneltä tukea tarvittaessa ja hän tietää saavansa minulta. Ystävyys on näin 5-kymppisenä erilaista kuin nuorena.
Sinulla on nyt hyvä ja tiivis suhde miehesi kanssa, mutta entäs sitten jos miehesi kuolee, tai tulee avioero tai muuta sellaista ja jäät yksin. Ystävistä kannattaa pitää huolta. Luulisi jokaisella olevan aikaa tavata ystäväänsä silloin tällöin. Sinä et kaipaa aikaa vievää ystävää, tuskin hänkään tulee antamaan aikaansa sinulle, kun sitä eniten tarvitsisit. Ystäviä ei oteta mistään hyllystä, silloin kun itse tarvitsee sellaista.
Ap, minkälainen ystävä olet itse? Ystävä vai ystävähkö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes ymmärrä, miten tuo ystävyysjuttu toimii. Toiset tuntuvat osaavan sen luontaisesti, eikä minulle ole koskaan opetettu, mitä siinä pitäisi tehdä. Viihdyn yksinkin, en jaksa ponnistella enää tuollaisen eteen tässä iässä.
En oikein ymmärrä naisiakaan, joten vetäytyminen tuntuu luontevalta. Omassa perheessä on seuraa tarpeeksi.
Tyttökirjoissa on ihanteellisia kuvauksia ystävyydestä. Lastenkirjoissa myös. Niistä opin, että pitää kysyä kuulumisia, ottaa suruun osaa, onnitella hyvistä uutisista jne.
Käytäntö ei tietenkään aina toimi niin.
Perhe on aika suppea yhteisö, jos sattuu olemaan ainoa lapsi.
Minulle ongelma on ollut se, että vaikka kuinka yritän toimia oppikirjamaisesti (kysyn kuulumiset, onnittelen merkkipäivinä/hyvistä uutisista, olen kiinnostunut toisen asioista, otan osaa suruun jne), se ei riitä. Minua kohtaan ei toimita samoin. Sitten mietin, että olenko minä liian vaativa, kun surettaa ettei lapseni kummitäti kysy leikkauksessa olleen lapseni vointia/ystävä halua olla olkapäänä murheelleni tai kun toinen ystävä ei koskaan laita viestiä kysyäkseen kuulumisia. Eikä kysy kuulumisiani, jos olen kysynyt hänen kuulumisiaan.
Harvempi haluaa kaverisuhteiltaan mitään tällaista korrektia feikkikulissinäytelmää vaan tehdä hauskoja asioita, jutella omista kiinnostuksenkohteista, harrastaa, nauttia hyvästä ruuasta hyvässä seurassa, nauraa, leikkiä.
Mitä tuo suruunkin osan ottaminen on. Tietty jos joku läheinen ystävä kokee vaikeuksia sietää elämän muuttuvuutta tämän voi potkaista takaisin jaloilleen (kerran) mutta jos surustelu jatkuu niin sitten saa liittyä ihaiden joukkoon joen rantaan surustelemaan muiden ihaiden kanssa.
Tämäkin on vaikeaa. Toisaalta sanotaan, että pitäisi olla hauskaa, kepeää, harrastuksia, hyvää seuraa, naurua ja muuta. Sitten taas kommentoidaan, että ei olla läheisiä, jos ei jaeta elämän syvimpiä/vaikeimpia asioita.
Minä olen monesti kuvitellut olevani jonkun ihmisen kanssa hyväkin ystävä. Aluksi olemme jakaneetkin syvät asiat ja viettäneet yhdessä aikaa. Kun vuosia on kulunut, on toinen lakannut jakamasta minulle elämänsä syvät asiat, vaikka minä kerron hänelle omistani. Sitten jossain vaiheessa minulle sanotaan, että ei me mitään läheisiä olla ja minä mietin, missä vaiheessa ystävyys on muuttunut vai olenko vain kuvitellut ystävyyden.
Joopa joo. Tiedän useamman naisen, jotka ovat helvetin kovia urhiutumaan esim. siitä, ettei heitä kukaan puolusta, faikka de fakto puolustaa, mutta eivät itse puolusta toisia. Maailma peilaa sitä mitä itse olet. Jos olet hyvä äseuraa ja hyvä ystävä, ympärilläsi on hyvää seuraa ja hyviä ystäviä. Jos olet märkä paskakasa, niin sitten ystäväsi ovat samanlaisia. Koita diilata. Elä ja lopeta vinkuminen näin aluksi.
Sitten kun kasvat pojasta mieheksi, niin opit, että elämä ei aina mene niin kuin toivoisi. Vaikka itse olisit kiltti, voit saada osaksesi ilkeyttä.
Kaikki ovat joutuneet kokemaan elämässään vastoinkäymisiä ja suuria menetyksiä, jotkut joutuvat jopa suurien vääryyksien ja rikosten uhreiksi. Omalla kohdallani jäin pärjäilemään näiden kanssa yksin ja kun nousin sieltä ei todellakaan kiinnosta käyttää elämää enää toisten ongelmissa vellomiseen. Menkää kävelylenkille, kahville järven rantaan, nauttikaa luonnosta, lukekaa raamattua ja lopettakaa vinkuminen.
Ystävyys on kaveruutta ja hauskanpitoa. Te olette märkiä kakkoja jotka yritätte kasautua toisten ihmisten päälle :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen on naiselle susi
Naurattaa, kun arvasin otsikon nähtyäni jonkun naisvihaajan laittavan tämän. T. nainen, jolla aina ollut pelkästään naispuolisia ystäviä ja kavereita, miehiä vain tuttuina (miehet tekee asiat vaikeaksi, joko alkavat viemään kaverisuhdetta romanttiseksi tai luulevat minun iskevän heitä, varattuja 😅
Minulla taas on yläasteen jälkeen ollut lähinnä vain miespuolisia kavereita, koska naiset on jotenkin järjestään jättäneet ulkopuolelle, esim. en suostunut ryhmäprojektin vuoksi liittymään someen, koska en halua naamaani nettiin, olisivat ilman ryhmän ainoaa miestä jättäneet kokonaan ulkopuolelle. Miehen kanssa ystävystyin. Samoin ennen tätä opinnoissa jotakuinkin ainoa kaveri oli mies. Varattuja molemmat, ei mitään romanttista kiinnostusta kumpaakaan suuntaan. Vain yksi miespuolinen kaveri on ollut romanttisesti kiinnostunut, mutta se oli yksipuolista, päästiin siitä yli ja ystäviä ollaan edelleen.
Ehkäpä harrastukseni ovat erilaisia kuin muilla naisilla, mutta jotenkin en pääse samalle aaltopituudelle muiden naisten kanssa. Vasta lasten saamisen jälkeen olen tutustunut muihin äiteihin ja saanut kavereitakin lasten kautta, mutta jotenkin nuorena naisten kanssa ystävystyminen oli mahdotonta. Kouluaikoina meitä oli tyttöporukka, mutta hekin jättivät välillä ulkopuolelle, ja opintojen jälkeen kaikki muuttivat eri puolille Suomea ja yhteydenpito jäi siinä, kun ei enää livenä nähty.
Minulla itselläni on hyvin vahvasti kokemus nuoruuden osalta tuosta että nainen on naiselle susi. Viimeisimpänä 15 vuoden ystävyys kälyn kanssa katkesi, kun hänen kaverinsa levitti perättömiä juoruja miehestäni ja kälyni uskoi ne ja kertoi perheelleni, vaikka olin asian jo selvittänyt kaikkien osapuolien kanssa, että eivät pidä paikkaansa. Kehotin selvittämään itse asiat mieheni kanssa ja pyytämään anteeksi, koska kertoi ilman lupaa hänen henk. koht terveystietojaan eteenpäin, mutta katkaisi mieluummin välit kuin olisi myöntänyt virheensä.
Eiköhän joku louskuta kälyn olleen oikeassa, mutta vaikka juorut olisivat pitäneet paikkaansa, ei ole oikeutta kertoa toisen henk. koht. asioita eteenpäin ilman lupaa. Juoruista nyt jokainen voi päättää, uskoako niitä vai ei, kunhan ei totena eteenpäin levitä.
Ei ole miehillä tällaista käytöstä. Kysyvät itse suoraan, että kuulin tällaista, pitääkö paikkansa ja uskovat vastauksen. Asia käsitelty, elämä jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina ystävyyssuhteissa toinen on aktiivisempi ottamaan yhteyttä kuin toinen, varsinkin jos arjessa ei nähdä jatkuvasti. Itselläni on hyvä ja tiivis suhde puolisoni kanssa, en kaipaa kovin aikaa vievää ystävyyttä. Yhden kaverin kanssa viestitellään säännöllisen epäsäännöllisesti, silloin kun sattuu olemaan jotain asiaa, jokin asia ottaa päähän tms. Kumpikaan meistä ei jaksa lähteä festareille tms. välillä käydään yhdessä lounaalla. Tiedän että saan häneltä tukea tarvittaessa ja hän tietää saavansa minulta. Ystävyys on näin 5-kymppisenä erilaista kuin nuorena.
Sinulla on nyt hyvä ja tiivis suhde miehesi kanssa, mutta entäs sitten jos miehesi kuolee, tai tulee avioero tai muuta sellaista ja jäät yksin. Ystävistä kannattaa pitää huolta. Luulisi jokaisella olevan aikaa tavata ystäväänsä silloin tällöin. Sinä et kaipaa aikaa vievää ystävää, tuskin hänkään tulee antamaan aikaansa sinulle, kun sitä eniten tarvitsisit. Ystäviä ei oteta mistään hyllystä, silloin kun itse tarvitsee sellaista.
Älä huoli, pärjään kyllä. Olen mukava työkaveri, talkoilen säännöllisesti eli sosiaalisia suhteita on ihan riittävästi. Tämä on kuitenkin tämän hetken tilanne, lapset ovat muuttaneet omilleen ja meillä on puolisoni kanssa taas aikaa olla kahden. Se on aika mukavaa!
Vierailija kirjoitti:
Minä olen passiivinen ystävyyssuhteissa ja tosi kiva työkaverikin ehdotti joskus kävelylenkkiä, kun asutaan lähekkäin ja se jäi hymistelyn tasolle. Minun olisi pitänyt tarttua siihen.
Kun olin lapsi ja nuori, olin tosi paljon kavereiden kanssa ja oli ihan tuskaa joku jouluaatto, kun joutui kököttämään vain perheen kanssa. Muutin opiskelemaan 19-vuotiaana ja opiskelin alaa, jossa naisia oli tosi vähän. Ainoat naispuoliset opiskelukaverit oli vanhempia ja kummallakin avomies. Löysin poikaystävän nopeasti ja aloimme viettämään aikaa yhdessä. En tavallaan ystävystynyt opinnoissa kenenkään kanssa kunnolla, vaikka toki porukassa pyörin. Muistan itkeneeni sitä joskus niihin aikoihin, kun ei ole kavereita opiskelupaikkakunnalla. Kaikkeen tottuu ja menetin osan siitä sosiaalisuudestani. Sittemmin en ole harrastanut naiskavereita enää vapaa-ajalla. Vanhoja ystäviä toiselta puolen Suomea näen joskus, mutta muuten minulla ei ole vapaa-ajan ystäviä. Töissä olen porukassa hyvin. En kaipaa edes ketään enää. Esimerkiksi matkustan mieluummin yksin kuin jonkun naisen kanssa. Miehen ja perheen kanssa eri juttu ja lisäksi miehen siskosta on tullut jonkinlainen kaveri. Meillä ei käy kukaan kylässä koskaan ja en kyllä pyydäkään. Miehen sisko voi vapaasti pyörähtää, koska hänen seurassaan olen rento ja voin maata verkkareissa sohvalla, vaikka tulee käymään. Ja hän pystyy palvelemaan itseään, osaa ottaa itse kahvia tai laittaa tippumaan.
Minun mielestäni naiskaverit eivät ole elämässä mikään välttämättömyys. Ei ole asiaa, mistä olisin jäänyt paitsi ilman naiskavereita. No ehkä suuresta osasta valitusta ja märinää. Harrastaa voi yksin tai mieskavereiden kanssa, miksei naiskavereidenkin, mutta se ei ole mikään välttämättömyys että on naispuolinen. En kaipaa keskusteluseuraa mihinkään "naisten vaivoihin" vaan näihin löytyy kaikki tarvittava tieto ja tarvittaessa voi myös kysyä netistä. En vaan kerta kaikkiaan keksi mitä naisella olisi sellaista annettavaa minulle, mitä en saisi jostain muualta.
Jos kaipaan naisellista vaikutusta elämääni saatan kuunnella naisten musiikkia, katsoa lempeitä joogatunteja youtubesta, tai tehdä jotakin muuta tällaista, missä on paljon naisenergiaa. Se että istuisin kahvilla kuuntelemassa kun joku Terttu valittaa miehestään ja työkavereistaan ei kuulu kiinnostuksiin.
Enkä todellakaan halua sitoutua naiseen yhtään sen enempää kuin mieheenkään. Itse asiassa jopa paljon vähemmän, sillä mies on siinä mielessä itsekäs ettei yleensä haali itselleen ongelmia vaan on enemmän tai vähemmän positiivisessa energiassa jos pystyy. Nainen sen sijaan esim. levittää haaransa joka ilta miehelle, ja antaa miehen myrkyttää ja pahoinpidellä itseään. Jopa kerjää tätä. Miksi ottaisin tällaisen riippakiven itselleni riesaksi. Jos nainen on terve, hän ei hakeudu tällaiseen epäterveeseen liittoon ja etsi sitten epätoivoisesti naiskaveria, jolle purkaa ongelmiaan.
Tervehtykää ensin. Kaverit sitten.
Tuntuu että tää maa on läheisriippuvuuden suoaluetta. Vaikka ajatellaan että me suomalaiset ollaan mielellään yksinään murjottajia, niin tosiasia on että moni roikkuu mieluummin toksisissa suhteissa kuin yksin. En enää suostu sellaiseen ja kierrän vaativat, panoksettomat ihmiset kaukaa.
Ap, moni kaipaa ystävältään viihdettä. Jos ei ole tylsä, saa olla vähän ilkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen on naiselle susi
Naurattaa, kun arvasin otsikon nähtyäni jonkun naisvihaajan laittavan tämän. T. nainen, jolla aina ollut pelkästään naispuolisia ystäviä ja kavereita, miehiä vain tuttuina (miehet tekee asiat vaikeaksi, joko alkavat viemään kaverisuhdetta romanttiseksi tai luulevat minun iskevän heitä, varattuja 😅
Minulla taas on yläasteen jälkeen ollut lähinnä vain miespuolisia kavereita, koska naiset on jotenkin järjestään jättäneet ulkopuolelle, esim. en suostunut ryhmäprojektin vuoksi liittymään someen, koska en halua naamaani nettiin, olisivat ilman ryhmän ainoaa miestä jättäneet kokonaan ulkopuolelle. Miehen kanssa ystävystyin. Samoin ennen tätä opinnoissa jotakuinkin ainoa kaveri oli mies. Varattuja molemmat, ei mitään romanttista kiinnostusta kumpaakaan suuntaan. Vain yksi miespuolinen kaveri on ollut romanttisesti kiinnostunut, mutta se oli yksipuolista, päästiin siitä yli ja ystäviä ollaan edelleen.
Ehkäpä harrastukseni ovat erilaisia kuin muilla naisilla, mutta jotenkin en pääse samalle aaltopituudelle muiden naisten kanssa. Vasta lasten saamisen jälkeen olen tutustunut muihin äiteihin ja saanut kavereitakin lasten kautta, mutta jotenkin nuorena naisten kanssa ystävystyminen oli mahdotonta. Kouluaikoina meitä oli tyttöporukka, mutta hekin jättivät välillä ulkopuolelle, ja opintojen jälkeen kaikki muuttivat eri puolille Suomea ja yhteydenpito jäi siinä, kun ei enää livenä nähty.
Minulla itselläni on hyvin vahvasti kokemus nuoruuden osalta tuosta että nainen on naiselle susi. Viimeisimpänä 15 vuoden ystävyys kälyn kanssa katkesi, kun hänen kaverinsa levitti perättömiä juoruja miehestäni ja kälyni uskoi ne ja kertoi perheelleni, vaikka olin asian jo selvittänyt kaikkien osapuolien kanssa, että eivät pidä paikkaansa. Kehotin selvittämään itse asiat mieheni kanssa ja pyytämään anteeksi, koska kertoi ilman lupaa hänen henk. koht terveystietojaan eteenpäin, mutta katkaisi mieluummin välit kuin olisi myöntänyt virheensä.
Eiköhän joku louskuta kälyn olleen oikeassa, mutta vaikka juorut olisivat pitäneet paikkaansa, ei ole oikeutta kertoa toisen henk. koht. asioita eteenpäin ilman lupaa. Juoruista nyt jokainen voi päättää, uskoako niitä vai ei, kunhan ei totena eteenpäin levitä.
Ei ole miehillä tällaista käytöstä. Kysyvät itse suoraan, että kuulin tällaista, pitääkö paikkansa ja uskovat vastauksen. Asia käsitelty, elämä jatkuu.
Sinä itse jättäydyit ulkopuolelle sieltä missä kaikki muut olivat, et mennyt someen. Se oli oma valintasi. Juuri tämän vuoksi en jaksa naisia, itse olet se ongelma ja syytät tästä niitä 9 muuta naista. Ihan sama juttu monella muullakin naisella, itkevät ja uhriutuvat käytännössä siitä mitä itse tekevät itselleen koko ajan. Ovat omapäisiä ja joustamattomia, ilkeitä, sitten valittavat kun maailma on heille samanlainen. Kyllä siihen on syynsä miksi teillä ei ole kavereita.
Miesten porukoissa tapahtuu kaikkea pahoinpitelyistä r aiskauksiin, ryöstöihin, rikoksiin, petoksiin, miljoonaluokan tuhoihin ja te inisette ja lopetatte "ystävyyden" jostain juorusta. Ihan oma valinta elää yksin perfektionistielämää. Itse menen mieluummin ja osallistun rientoihin. Rapatessa roiskuu. Sitten noustaan taas jaloilleen ja meno jatkuu. Naiset ovat neuroottisia, märkiä kakkoja.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sellaisia kuvailemasi kaltaisia ihaniakin ystäviä on naisissa. Ongelma lähinnä on se, että heillä on myös tarpeeksi ystäviä.
Tämä, ja aidosti tasapainoisia ja hyviä tyyppejä on aika vähän. Ihmisillä on ihan hemmetisti itsensä kanssa ongelmia ja nehän näkyvät sitten karuilla tavoilla ystävyys(-ja pari)suhteissa. Paskinta on että moni näyttää todellisen luontonsa vasta pitkän ajan kuluttua. Itseä tässä nyt harmittaa kun yhdestä kaverista paljastuikin täysin vastuuton marttyyriuhriluonne. En todellakaan halua tuollaista elämääni.
Tämäkin on vaikeaa. Toisaalta sanotaan, että pitäisi olla hauskaa, kepeää, harrastuksia, hyvää seuraa, naurua ja muuta. Sitten taas kommentoidaan, että ei olla läheisiä, jos ei jaeta elämän syvimpiä/vaikeimpia asioita.
Minä olen monesti kuvitellut olevani jonkun ihmisen kanssa hyväkin ystävä. Aluksi olemme jakaneetkin syvät asiat ja viettäneet yhdessä aikaa. Kun vuosia on kulunut, on toinen lakannut jakamasta minulle elämänsä syvät asiat, vaikka minä kerron hänelle omistani. Sitten jossain vaiheessa minulle sanotaan, että ei me mitään läheisiä olla ja minä mietin, missä vaiheessa ystävyys on muuttunut vai olenko vain kuvitellut ystävyyden.