Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuukka Temonen treffeillä
Kommentit (657)
Joku olettaa, että nuori leski pitäisi päällään mustaa ja eläisi yksin ja selibaatissa? 😅
Varmasti on Olgankin toive ollut ihan muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin treffeillä kolme kuukautta puolison kuoleman jälkeen. Ennen hänen kuolemaansa olin kaksi vuotta hänen omaishoitaja. Sairaus laukaisi hänessä masennuksen, jonka vuoksi hänellä oli väkivaltaisuuden puuskia.
Koin kuitenkin velvollisuudekseni pysyä hänen rinnallaan, vaikka läheisyyttä tai tunneyhteyttä ei enää välillämme ollut.
En pidä itseäni huonona ihmisenä, vaikka kävinkin treffeillä melko tuoreena leskenä.
Ihmiset jotka ei ole kokeneet samaa ei ymmärrä ettei se luopuminen ja suru ala vasta kuoleman jälkeen. Se läheinen on voinut sisäisesti kuolla jo paljon ennen. Sairaus itsessään, kovat lääkkeet voi tehdä ihmisestä ihan eri ihmisen ja joissain tapauksessa pelkän zombien. Vaikka kuolemasta olisi virallisesti mennyt vaikka 6kk, voi tuntua että puoliso on ollut pois jo 1.5 vuotta.
Silti, mikä kiire? Ja varsinkin mikä kiire on muuttaa yhteen ja esitellä lapsille tai julkisesti? Tuoko kuoleman läheisyys pelon että kohta kuolen itsekin, niin pakko vielä kokea uutta huumaa aikuisellakin iällä? Tokihan näin voi käydä, mutta niin voi käydä aina.
Vierailija kirjoitti:
Joku olettaa, että nuori leski pitäisi päällään mustaa ja eläisi yksin ja selibaatissa? 😅
Varmasti on Olgankin toive ollut ihan muuta.
Siinä ei ole mitään pahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi pitää edes vuoden suruaika. Ei lapsetkaan varmaan uutta äitipuolta heti halua...
Olet vanhanaikainen.
Vanhanaikaista se on hengittäminen ja syöminenkin. Joten täysin turha oli kommenttisi. Vuoden suruaika on ihan basic. Mutta Tuukkahan oli treffeillä ystävän kanssa. Minäkin olen välillä treffeillä esimerkiksi työkavereiden kanssa.
Olet muinaisjäänne. Isä lähti treffeille puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen. Rohkaisin häntä ottamaan yhteyttä naiseen.
Mikä kiire?
Miksi turhaan odotella?
Luuletteko että ekat treffit julkiset? Tuskin, eiköhän nämä on vasta nyt kun on jo pidempään tapaillut pari?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi pitää edes vuoden suruaika. Ei lapsetkaan varmaan uutta äitipuolta heti halua...
Lapselle on helpotus nähdä, että kyllä isä pärjää nyt. Näin minä ajattelin.
Kyllä isä pärjääkin mutta entäs ne lapset?? Eikö kukaan osaa nykyään ajatella yhtään lapsia vai pitääkö mennä tässäkin tapauksessa aikuisten himojen ja halujen ehdoilla?! Mitä kauheaa voi käydä jos odottaa ja antaa lapsille kasvurauhan ja aikaa surra rauhassa??
Lapset pärjää, kun näkee isän pärjäävän.
Enpä olisi halunnut uutta naista ns. äitiä kotiini äitini kuoleman jälkeen. Säälin näitä lapsia.
Säälin sinun lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut on ymmärtäneet nyt vähän väärin, ei kukaan järkevä yritä määritellä sitä mitä toinen SAA tai EI SAA tehdä tuossa vaiheessa. Toki jokainen päättää itse elämästään!
Mutta ei se silti sitä kumoa, etteikö tämä näytä melkoisen nopealta toiminnalta.
Lisäksi vähän erikoista tässä on se, että tämän eteenpäin siirtymisen olisi voinut tehdä privaatisti / oman lähipiirin tietäen, mutta tämä tehtiinkin näin julkisesti. Edelleen, jokainen toki tekee kuten itse tahtoo, mutta väistämättä tulee mieleen että joku syyhän siihen on, miksi tämä oli tehtävä näin julkisesti, eikä kaikessa rauhassa omissa ympyröissä.
Salakuvia olisi tullut lehtiin. Parempi tehdä heti julkisesti.
Kyllä sitä pystyy treffailemaan yksityisesti niinkin, etteivät salakuvat päädy lehtiin. On paljon julkisuudesta tunnettuja, joiden puolisoita / kumppaneita emme koskaan näe julkisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi jokainen ei saa elää kuten haluaa? Itse olin vuosia omaishoitajasuhteessa mieheni kanssa ja jäin leskeksi. Löysin heti uuden miehen. Sisareni jäi leskeksi, ollut nyt muutaman vuoden yksin, mutta on hakenut kyllä uutta miestä,sopivaa vaan ei ole löytynyt
Isäni jäi leskeksi, kun oli ollut naimisissa 56 vuotta äidin kanssa. Hän ei ole uutta puolisoa halunnut.
Vierailija kirjoitti:
Luuletteko että ekat treffit julkiset? Tuskin, eiköhän nämä on vasta nyt kun on jo pidempään tapaillut pari?
Näin minäkin veikkaan. Tapailleet salassa jo varmaan pidempään ja nyt oli Temosen mielestä säädyllistä jo julkinen treffailukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin treffeillä kolme kuukautta puolison kuoleman jälkeen. Ennen hänen kuolemaansa olin kaksi vuotta hänen omaishoitaja. Sairaus laukaisi hänessä masennuksen, jonka vuoksi hänellä oli väkivaltaisuuden puuskia.
Koin kuitenkin velvollisuudekseni pysyä hänen rinnallaan, vaikka läheisyyttä tai tunneyhteyttä ei enää välillämme ollut.
En pidä itseäni huonona ihmisenä, vaikka kävinkin treffeillä melko tuoreena leskenä.
Ihmiset jotka ei ole kokeneet samaa ei ymmärrä ettei se luopuminen ja suru ala vasta kuoleman jälkeen. Se läheinen on voinut sisäisesti kuolla jo paljon ennen. Sairaus itsessään, kovat lääkkeet voi tehdä ihmisestä ihan eri ihmisen ja joissain tapauksessa pelkän zombien. Vaikka kuolemasta olisi virallisesti mennyt vaikka 6kk, voi tuntua että puoliso on ollut pois jo 1.5 vuotta.
Silti, mikä kiire? Ja varsinkin mikä kiire on muuttaa yhteen ja esitellä lapsille tai julkisesti? Tuoko kuoleman läheisyys pelon että kohta kuolen itsekin, niin pakko vielä kokea uutta huumaa aikuisellakin iällä? Tokihan näin voi käydä, mutta niin voi käydä aina.
Mikä kiire? Jos sattumalta tapaa kivan ihmisen niin pitääkö katsoa kalenterista että en voi tapailla viellä ketään, tavataanko ensi vuonna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin treffeillä kolme kuukautta puolison kuoleman jälkeen. Ennen hänen kuolemaansa olin kaksi vuotta hänen omaishoitaja. Sairaus laukaisi hänessä masennuksen, jonka vuoksi hänellä oli väkivaltaisuuden puuskia.
Koin kuitenkin velvollisuudekseni pysyä hänen rinnallaan, vaikka läheisyyttä tai tunneyhteyttä ei enää välillämme ollut.
En pidä itseäni huonona ihmisenä, vaikka kävinkin treffeillä melko tuoreena leskenä.
Ihmiset jotka ei ole kokeneet samaa ei ymmärrä ettei se luopuminen ja suru ala vasta kuoleman jälkeen. Se läheinen on voinut sisäisesti kuolla jo paljon ennen. Sairaus itsessään, kovat lääkkeet voi tehdä ihmisestä ihan eri ihmisen ja joissain tapauksessa pelkän zombien. Vaikka kuolemasta olisi virallisesti mennyt vaikka 6kk, voi tuntua että puoliso on ollut pois jo 1.5 vuotta.
Silti, mikä kiire? Ja varsinkin mikä kiire on muuttaa yhteen ja esitellä lapsille tai julkisesti? Tuoko kuoleman läheisyys pelon että kohta kuolen itsekin, niin pakko vielä kokea uutta huumaa aikuisellakin iällä? Tokihan näin voi käydä, mutta niin voi käydä aina.
Olga kuoli 8 kk sitten. Kyllä nyt saa jo tapailla muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi pitää edes vuoden suruaika. Ei lapsetkaan varmaan uutta äitipuolta heti halua...
Sinä varmasti oletkin paras ihminen kertomaan mitä muut ihmiset haluavat...
Vierailija kirjoitti:
Minua tökkii se, että tehdään julkisuushakuisesti ja nopeaan tahtiin. Ymmärrän, että nämä ihmiset elävät julkisuudesta, mutta jotkin asiat voisi silti edes saattaa alkuun yksityisemmin. Vaikuttaisivat myös aidommilta. Tämä on minun mielipiteeni koko nykyaikaan tuhansine turhine somepärstöineen (millaiseksi Tuukankin lasken).
Miksi ihmeessä sinua tökkii muiden ja sinulle tuntemattomien ihmisten asiat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi jokainen ei saa elää kuten haluaa? Itse olin vuosia omaishoitajasuhteessa mieheni kanssa ja jäin leskeksi. Löysin heti uuden miehen. Sisareni jäi leskeksi, ollut nyt muutaman vuoden yksin, mutta on hakenut kyllä uutta miestä,sopivaa vaan ei ole löytynyt
Isäni jäi leskeksi, kun oli ollut naimisissa 56 vuotta äidin kanssa. Hän ei ole uutta puolisoa halunnut.
Miten niin ei SAA?
Jokainenhan saa tehdä mitä huvittaa, mutta kyllä se saattaa ajatuksia herättää muissa.
Minkä sille voi että tämä tuntuu monista nopealta toiminnalta. Se on vain mielipide.
Vierailija kirjoitti:
Ei tällä kyllä kuolleen muistoa kunnioiteta. Se sureminen mitä on ollut sairauden aikana on ollut sitä että on ollut ilman petikumppania.
Aha. Vai on se niin? Kun minä kuolen, niin toivon vaimon jatkavan aktiivista seksielämää jälkeeni. Se ei vaikuta siihen, etteikö hän kunnioittaisi muistoani.
Vierailija kirjoitti:
Toivon että kuolisin ennen miestäni. Minusta tuntuu kuitenkin vaikealta ajatus että hänellä olisi joku uusi rakas. Mistähän tämä tunne voi johtua?
Sinun itsekkyydestäsi.
Näillä taitaa olla melkein parikymmentä vuotta ikäeroakin. Ehkä Mäkikallio tietää, että leskimiehiin kannattaa tarttua heti kun he vapautuvat.
Olin eron jälkeen yksin vuoden, ihan oman surun ja asioiden käsittelyn vuoksi. Ja minä olin se, joka lähti. Jos nykyinen puolisoni kuolisi, tuskin ihan heti kiinnostaisi alkaa treffailemaan uusia ihmisiä, oli sairausaikana surrut sitten mitä tahansa. Mutta joillekin, etenkin miehille, on pääasia se, että kunhan vaan on joku ja mieluiten heti. Tää on niin nähty. En arvosta, toisaalta en ole tuosta Temosesta koskaan edes pitänyt
Entinen eukko ei ole viellä edes kylmennyt haudassa kun uutta eukkoa jo haetaan.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset jotka ei ole kokeneet samaa ei ymmärrä ettei se luopuminen ja suru ala vasta kuoleman jälkeen. Se läheinen on voinut sisäisesti kuolla jo paljon ennen. Sairaus itsessään, kovat lääkkeet voi tehdä ihmisestä ihan eri ihmisen ja joissain tapauksessa pelkän zombien. Vaikka kuolemasta olisi virallisesti mennyt vaikka 6kk, voi tuntua että puoliso on ollut pois jo 1.5 vuotta.