Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei yhtään kestä lasten negatiivisia tunteita
14.07.2026 |
Kun olin lapsi ysärillä, äitini ei kestänyt mitään negatiivista tunnetta tai ikävää käytöstä minulta. Äiti oli huono lohduttamaan, mutta isäni onneksi lohdutti. Äiti ei jaksanut kuunnella murheitani. Jos oli käynyt jotain ikävää, olin sairaana tai surullinen, äiti jätti minut asian kanssa yksin. Tai korkeintaan valitti, miten ikävää hänelle on, kun olen sairas. Kiukkua en olisi saanut näyttää, olisi pitänyt olla aina kiltti ja hyväntuulinen. Jos olin tehnyt jotain väärää, saattoi äiti suhteettomasti raivota ja pari kertaa muistan hänen lyöneen minua. Äiti on jo minun ollessani lapsi ihmetellyt ääneen, miksi minä ja sisarukseni tukeudumme hänen sijaan isäämme.
Olen ollut itse äiti jo useamman vuoden, mutta äitini vaikeus suhtautua lasten negatiivisiin tunteisiin ja ikävään käytökseen on siirtynyt lapsiini. Äitini ei kestä lapsiltani lainkaan kiukkua. Jos lapset kiukuttelevat, saattaa äiti vain lähteä kävelemään lasten luota. Tai jos lapsen kanssa on tullut joku ikävä tilanne, käytännössä laittaa heti hanskat tiskiin. Esikoisen vauva-aikana halusi katsoa koliikista kärsineen vauvan perään, että pääsen yksin lenkille. Ehdin lenkkeillä 10 minuuttia, kunnes äiti soitti ja pyysi minut takaisin kotiin, kun ei saa vauvaa hiljaiseksi. Usein tuntuu, että äidin sietokyky lasten negatiivisille tunteille ja vaikealle käytökselle on nolla.
Onko muilla kokemusta tällaisesta? Mistä äidin käytöksessä on oikein kyse?
Kommentit (65)
Hieno ketju, kiitos. 🙏
En muutoin osallistu tällä kertaa.
x
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta ja samalta kuulostaa.
On ollut välillä vaikeaa, kun on äitinä yrittänyt katkaista tätä kierrettä. Mallia ei ole ollut. Nyt kun omat lapset jo täysikäisiä, osaa jotenkin. Onneksi tuntuu, että omat lapset ovat oppineet jotenkin paremmin asian.
Kysyä voi omilta vanhemmilta millainen heidän lapsuus ja nuoruus ovat olleet. Sen jälkeen voi pohtia miten se on vaikuttanut heidän vanhemmuuteen ja elämään.
Vierailija kirjoitti:
Kysyä voi omilta vanhemmilta millainen heidän lapsuus ja nuoruus ovat olleet. Sen jälkeen voi pohtia miten se on vaikuttanut heidän vanhemmuuteen ja elämään.
Oma äitini on tällainen tunnekylmä ja itsekeskeinen äiti, joka olettaa muiden elämän pyörivän omien mieltymystensä mukaan. Äitini ei ole suostunut avaamaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten äidistä on kasvanut tällainen ihminen. Tuskin saan tuohon koskaan vastausta.
Minulla taustalla tunnekylmä äiti. Ihan tietoisesti olen tehnyt töitä asian kanssa, jotta itse olen erilainen äiti lapselleni. Silloinkin, kun podin synnytyksen jälkeistä masennusta. Mieli oli musta, mutta pidin itkevää, allergista koliikkilasta sylissä, silittelin ja hyräilin. (Äitini reaktio tuohon aikaan oli se, että sellaista se lapsiarki on ja pitää vain pärjätä, kun pyysin häntä avuksi eikä hän tullut). Kun lapsella on kasvaessaan ollut surua, on aina saanut minulta lohdutusta. Lapsi itsekin hakeutuu muiden aikuisten sijaan luokseni, kun tietää minun lohduttavan. Paljon juttelen lapseni kanssa ja puhumme tunteista. En ehkä ole kovin kaksinen tunnekasvattaja, mutta parhaani yritän. Lähinnä minulle suurin haaste on ollut se, että näen niin paljon vaivaa lapsen, perheen ja työni eteen, että olen usein hyvin väsynyt - nykyisin suorastaan jo uupunut. Tämän asian suhteen yritän nyt opetella tervettä itsekkyyttä lapsen kasvaessa.
Meillä on lapsen kanssa hyvät välit ja lapsi haluaa viettää paljon aikaa kanssani. Kesäloman loputtua kysyin, mikä oli parasta lomareissulla. Odotin vastaukseksi uimarantaa, mökillä käymistä tms, mutta lapsi vastasikin äiti. Lapsi sanoo päivittäin rakastavansa minua tosi paljon ja samoin sanon hänelle takaisin. Lapsella ikää 5 v.