Onko vanhempasi sanonut sinulle ettei olisi välttämättä halunnut lapsia?

Ei. Olin kuulemma todella toivottu lapsi ja synnyin 1,5 vuotta häiden jälkeen. Sen sijaan pikkusisarus on kuulemma minun ansiotani, He vielä opiskelivat jne. Sitten minä aloin siellä 3v. jankuttaa, että haluan pikkusiskon. Ovat sanoneet suoraan, että olisin voinut jäädä ainoaksi, ellei painostus olisi ollut niin kovaa. Olin silti aika helppo lapsi eli siitä ei ollut kiinni, että meinasin jäädä ainoaksi. Mutta ovat kovin iloisia edelleen, että minä halusin sisaruksen ja sitten se toinen tuli myös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan, että vanhemmista ei saa pahaa sanaa sanoa, kun he kuitenkin lapsensa ovat tähän maailmaan saattaneet... Joten hyshys ja kiitollisuutta, ei ihmisillä mitään traumoja voi olla tarvetta käsitellä edes anonyymina.

Olen terapiasukupolven malliesimerkki. Olen kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästäni ja siellä opetettiin antamaan armoa, ettei itse jää menneeseen kiinni.

Jos oikeasti olisit käynyt jossain terapiassa, niin tietäisit että ihmiset käsittelevät asioita eri tavalla ja eri vaiheissa.

Vierailija kirjoitti:

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan, että vanhemmista ei saa pahaa sanaa sanoa, kun he kuitenkin lapsensa ovat tähän maailmaan saattaneet... Joten hyshys ja kiitollisuutta, ei ihmisillä mitään traumoja voi olla tarvetta käsitellä edes anonyymina.

Hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa, eli ymmärtäminen ei tarkoita kaiken hyväksymistä. Aikuisillakin on eri kehitysvaiheita, suurin osa ei saavuta niitä korkeimpia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan, että vanhemmista ei saa pahaa sanaa sanoa, kun he kuitenkin lapsensa ovat tähän maailmaan saattaneet... Joten hyshys ja kiitollisuutta, ei ihmisillä mitään traumoja voi olla tarvetta käsitellä edes anonyymina.

Olen terapiasukupolven malliesimerkki. Olen kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästäni ja siellä opetettiin antamaan armoa, ettei itse jää menneeseen kiinni.

Jos oikeasti olisit käynyt jossain terapiassa, niin tietäisit että ihmiset käsittelevät asioita eri tavalla ja eri vaiheissa.

Really?! 

Vierailija kirjoitti:

vanhempani osoittivat sanoillaan ja teoillaan, etteivät pitäneet minusta. Vuotta nuorempi pikkuveli sai kaiken huomion ja tavaran. Vanhempien sisarusten mielestä minun olisi pitänyt ottaa kaikki huumorilla. Monta kertaa sain lapsena kuulla, että olen ällöttävä kakara, toivottavasti et lisäänny jne . Mies 41

Tuo on tosi ikävää, että sisarukset voivat omalta osaltaan puolustella vanhempien ikävää käyttäytymistä, jos eivät itse ole sen kohteena. Se tekee siitä vieläkin raskaamman kokemuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan, että vanhemmista ei saa pahaa sanaa sanoa, kun he kuitenkin lapsensa ovat tähän maailmaan saattaneet... Joten hyshys ja kiitollisuutta, ei ihmisillä mitään traumoja voi olla tarvetta käsitellä edes anonyymina.

Olen terapiasukupolven malliesimerkki. Olen kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästäni ja siellä opetettiin antamaan armoa, ettei itse jää menneeseen kiinni.

Jos oikeasti olisit käynyt jossain terapiassa, niin tietäisit että ihmiset käsittelevät asioita eri tavalla ja eri vaiheissa.

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan miten muiden mielipiteet on aina vääränlaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan, että vanhemmista ei saa pahaa sanaa sanoa, kun he kuitenkin lapsensa ovat tähän maailmaan saattaneet... Joten hyshys ja kiitollisuutta, ei ihmisillä mitään traumoja voi olla tarvetta käsitellä edes anonyymina.

Hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa, eli ymmärtäminen ei tarkoita kaiken hyväksymistä. Aikuisillakin on eri kehitysvaiheita, suurin osa ei saavuta niitä korkeimpia. 

Onneksi sinä olet saavuttanut sellaisen korkean kehitysvaiheen, että voit käydä näissä ketjuissa pätemässä kuinka muiden kipeiden kokemusten ei pitäisi haitata heitä, eiväthän ne haittaa sinuakaan.

"Kunpa ette olisi syntyneet" ja "Älkää vaan ikinä hankkiko lapsia", emä sanoi ysärillä päiväkoti-ikäisille lapsilleen. Toinen noista on kyllä toteutunut 😊

Vierailija kirjoitti:

synnyin 6kk häitten jälkeen, ja siihen aikaan au-lapsi oli häpeällinen asia, pikkukylissä varsinkin, mutta koskaan en kuullut vanhempieni mitään asiasta sanovan...

Mutta sinähän et ole AU -lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan, että vanhemmista ei saa pahaa sanaa sanoa, kun he kuitenkin lapsensa ovat tähän maailmaan saattaneet... Joten hyshys ja kiitollisuutta, ei ihmisillä mitään traumoja voi olla tarvetta käsitellä edes anonyymina.

Olen terapiasukupolven malliesimerkki. Olen kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästäni ja siellä opetettiin antamaan armoa, ettei itse jää menneeseen kiinni.

Jos oikeasti olisit käynyt jossain terapiassa, niin tietäisit että ihmiset käsittelevät asioita eri tavalla ja eri vaiheissa.

Miten tällaisiin ketjuihin aina eksyy joku vinkumaan miten muiden mielipiteet on aina vääränlaisia. 

On törkeää änkeä vertaistuelliseen ketjuun tarkoituksena hiljentää ja häpäistä ihmiset. Voi vain silloin hypätä ketjun ohi.

Pitkän yrittämisen jälkeen olin pettymys. En ollut se kympintyttö, joka täyttää ne kaikki haaveet. 

Ei, päinvastoin. Vanhempani olivat molemmat toivoneet lapsia, joten vaikka heillä ei mitään tarkoitusta ollutkaan lisääntyä niissä pikkujoulubileissä niin olin molemmille toivottu lapsi. Isäni toivoi lisää lapsia ja pikkusisarukseni syntyivät kun olin 9-10v. Valitettavasti he molemmat kuolivat tapaturmaisesti äitipuoleni kanssa kun olin teini, joten olen taas isäni ainoa elossa oleva lapsi.

Uppp

Äitini joskus sanoi minulle kun olin teini-ikäinen että katui että synnyin kun riideltiin jostain asiasta.

Kyllä, äitini on sanonut että olemme kaikki olleet vahinko lapsia ja kyllähän se on siinä näkynyt, että kasvatuksessa he tarjosivat sellaisen välinpitämättömän vanhemmuuden. Eli tekivät sen mitä piti mekaanisesti eli oli säännöllinen arki kuten ruoka, puhtaat vaatteet jne. Mutta he eivät olleet läsnä vaan enemmän kumpikin teki omia juttujaan. En saanut äidiltä minkäänlaista opastusta enkä neuvoja kaverisuhteisiin ja hän myös odotti, että huolehdin paljon pikkusisaruksista. Vielä aikuisenakin äitini ei halunnut olla tuki pikkusiskolleni vaan sanoi, että se on isosiskon tehtävä. Haluttomuus kantaa vastuuta näkyi. Ei mitään varoituksia, neuvoja vaarallisista ihmisistä vaan vanhemmat oli varmaan vaan tyytyväisi jos en ollut kotona vaan jossain muualla joidenkin outojen ihmisten kanssa. Vastuuttomuus ja välinpitämättömyys yhdistettynä kovaan kontrolliin. 

Vierailija kirjoitti:

Huvipuistohullu kirjoitti:

Isoveli on vain 1v. 10kk. vanhempi ku mä. Äiti on kertonu, ettei olisi millään vielä halunnu toista lasta niin pian, mutta isovanhemmat sanoi, että pojalle pitää saada kaveri 😅

Mun isoveljeni on syntynyt tammikuussa, minä joulukuussa. Samana vuonna. 

Te olette irlantilaiset kaksoset.

On henkistä väkivaltaa painostaa muita anteeksiantamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Äitini joskus sanoi minulle kun olin teini-ikäinen että katui että synnyin kun riideltiin jostain asiasta.

Tuollaiset ilkeät sanat jäävät mieleen. Pyysikö vanhempi jälkikäteen anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Äitini haukkui jo lapsena minut siitä että olen syntynyt. Kuulema pilasin hänen elämänsä ja minun syytä oli että isä oli väkivaltainen. Haukkui minut huoraksi myös. Hakkasi, repi hiuksista ja huusi. En saanut kuulua, en näkyä. Ja paljon muuta. Ei jäänyt epäselväksi mielipide. Narsisti.

Mul sama juttu. Äite myös sanoi, että se on minun syytäni, että hän ei voi elää lapsetonta sinkkuelämää itsenäisenä uranaisena New Yorkissa. Et minun takiani joutui asumaan siellä kylällä missä iskäni talo, johon muutti mentyään naimisiin. Miestä tai lasta ei ole koskaan halunnut. Ja isälläni ja isäni sivulla on kuulemma pää kusta täynnä hänen mielestään.

Äite toitotti koko nuoruuteni ajan, että älä ikinä mene naimisiin ja saa lapsia. Mä olen nyt melkein nelikymppinen ja mulla ei ole kumpaakaan traumojen ja AS:n takia, mutta miehen olisin halunnut. Ehkä jos onnistuu masennuksen parannus ja ulkonäön muutamien epätäydellisyyksien poisto, etsin jostain viekö miehen, vaikka ikää on.. hyvältä näytin kakskymppisenä mut on viime vuosina tullut syötyä suruun. 

Olen syntynyt kasarin lopulla, vanhempani 50-luvulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini joskus sanoi minulle kun olin teini-ikäinen että katui että synnyin kun riideltiin jostain asiasta.

Tuollaiset ilkeät sanat jäävät mieleen. Pyysikö vanhempi jälkikäteen anteeksi?

Eivät nää narskut ikinä mistään pyydä anteeksi. Ei heiltä voi odottaa normaalien vanhempien käytöstä. Turha luulo.