Mikä anopissa alkoi ärsyttämään lastensaamisen myötä?

Meillä alkoi anoppini kanssa välit etääntymään toisen lapsemme syntymän jälkeen. Mutta varsinainen tulehtuminen tapahtui sen jälkeen, kun anopin anoppi kuoli, ja anoppini otti "suvun matriarkan" roolin itselleen. Välimme olivat 2 vuoden ajan täysin poikki. Nykyisin olemme etäisen kohteliaissa väleissä. Vierailut päiväseltään onnistuu puolin ja toisin, 1-2 vuoden välein.

Ei varsinaisesti ärsyttänyt, mutta kuormitti niin, että raskaimpina pikkulapsiaikoina oli pakko ottaa vähän etäisyyttä. Tavallaan anoppi oli/on ihana ihminen ja halusi/haluaa vain hyvää, mutta se paremmin tietämisen/osaamisen määrä ja hienovarainen/rivienvälinen äitiyteni arvostelu ja vertaaminen tyttärensä tapaan olla äiti oli liikaa ja sai minut usein itkemään. Mieheni huomautteli anoppia tämän sanomisista, jolloin tilanne yleensä helpotti hetkeksi. Lasten kasvaessa tilanne helpotti pysyvästi. Taisi anoppi huomata, että asiat voi tehdä monella tavalla ja lopputulos voi olla silti hyvä (ellei jopa parempi). T. ei pullantuoksuinen, ei uhriutuva, keskeneräisyytensä ymmärtävä äiti

Liika puuttuminen elämäämme

Olimme naimissa noin 9vuotta ennen kun esikoinen teki tuloaan. Töitteni takia asuimme kaukana vanhasta kotikaupungista ja sukulaisista. Meillä ei ollut ketään neuvomassa / arvostelemassa / tyrkyttämässä ajatuksiaan vaan saimme pärjätä omin nokkinemme.

Sukuloimassa kävimme suuruusluokkaa pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluna eikä silloin mennyt sukset ristiin kenenkään kanssa.

Vaimo kyllä vanhoilla päivillään todennut että kyllä sitä tukiverkkoa olisi tarvinnut pikkuvauva-aikana.

Vierailija kirjoitti:

Olimme naimissa noin 9vuotta ennen kun esikoinen teki tuloaan. Töitteni takia asuimme kaukana vanhasta kotikaupungista ja sukulaisista. Meillä ei ollut ketään neuvomassa / arvostelemassa / tyrkyttämässä ajatuksiaan vaan saimme pärjätä omin nokkinemme.

Sukuloimassa kävimme suuruusluokkaa pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluna eikä silloin mennyt sukset ristiin kenenkään kanssa.

Vaimo kyllä vanhoilla päivillään todennut että kyllä sitä tukiverkkoa olisi tarvinnut pikkuvauva-aikana.

Kai sinä käsität, että se tungetteleva päsmäri ei ole tukiverkko, vaan kuormittaa ihan saatanasti.

Neuvominen, kun emme neuvoja kaivanneet, ja lastenlasten asettaminen paremmuusjärjestykseen. Se oli kai jonkinlaista alkuinnostusta. Nyt siitä on jo kauan. Jos eläisin sen ajan uudelleen nykyisellä kokemuksellani niin suhtautuisin moneen asiaan rauhallisemmin. Yrittäisin huolehtia paremmin siitä että sukulaisten välit säilyvät. 

Välit vain lähentyi lasten synnyttyä. 

Ei mikään. Minulla oli hurjan kiva anoppi. Hyväntuulinen ja ystävällinen. Aina hakattiin kun nähtiin.

Omat miniänikin ovat ihania. Upeita nuoria naisia. :)

Anoppini on hyvin rasittava, kaikkitietävä oraakkeli, joka yrittää koko suvun noudattamaan oikkujaan. Mutta, aiheeseen. Jatkuva kilpailu mun äidin kanssa sai ihan naurettavia piirteitä. Anoppi saattoi esim riuhtaista vauvalta lelun kädestä, jos se oli mun äidin antama. Lisäksi hän oli täysin kyvytön ymmärtämään, että mun vauva ei ole anopin pojan klooni. Jos poika pienenä tykkäsi asiasta x, se ei tarkoita että pojan poika tykkää samasta. Ja nämä neuvomiset, jatkuva tallominen mun varpaille, vauvan omiminen...

Eipä juuri olla nykyisin tekemisissä. Ei tuollaista jaksa kukaan pidemmän päälle katsella.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään. Minulla oli hurjan kiva anoppi. Hyväntuulinen ja ystävällinen. Aina hakattiin kun nähtiin.

Omat miniänikin ovat ihania. Upeita nuoria naisia. :)

halattiin* :D

Vierailija kirjoitti:

Anoppini on hyvin rasittava, kaikkitietävä oraakkeli, joka yrittää koko suvun noudattamaan oikkujaan. Mutta, aiheeseen. Jatkuva kilpailu mun äidin kanssa sai ihan naurettavia piirteitä. Anoppi saattoi esim riuhtaista vauvalta lelun kädestä, jos se oli mun äidin antama. Lisäksi hän oli täysin kyvytön ymmärtämään, että mun vauva ei ole anopin pojan klooni. Jos poika pienenä tykkäsi asiasta x, se ei tarkoita että pojan poika tykkää samasta. Ja nämä neuvomiset, jatkuva tallominen mun varpaille, vauvan omiminen...

Eipä juuri olla nykyisin tekemisissä. Ei tuollaista jaksa kukaan pidemmän päälle katsella.

Oraakkeli tarkoittaa henkilöä, joka välittää tulevaisuutta koskevia viestejä jumalalta tai muilta yliluonnollisilta toimijoilta.

no ei mikään, auttanut aina pyydettäessä eikä sotkeennu elämäämme mitenkään, kuten ei ennenkään. Aina ystävällinen ja lapsia muistaa pikku lahjoillaan muulloinkin kuin jouluna. Neuvojaan olen kysellyt, koska hyvin perheensä kasvattanut, osin yksihuoltajana.

Vierailija kirjoitti:

Neuvominen, kun emme neuvoja kaivanneet, ja lastenlasten asettaminen paremmuusjärjestykseen. Se oli kai jonkinlaista alkuinnostusta. Nyt siitä on jo kauan. Jos eläisin sen ajan uudelleen nykyisellä kokemuksellani niin suhtautuisin moneen asiaan rauhallisemmin. Yrittäisin huolehtia paremmin siitä että sukulaisten välit säilyvät. 

Mä taas viheltäisin pelin poikki anopin kanssa paljon aikaisemmassa vaiheessa. Mitä tekee tuollaisella ihmissuhteella, jossa saa henkisesti turpaansa joka ikisellä tapaamisella?

Muiden sukulaisten (omien tai miehen) kanssa ei ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppini on hyvin rasittava, kaikkitietävä oraakkeli, joka yrittää koko suvun noudattamaan oikkujaan. Mutta, aiheeseen. Jatkuva kilpailu mun äidin kanssa sai ihan naurettavia piirteitä. Anoppi saattoi esim riuhtaista vauvalta lelun kädestä, jos se oli mun äidin antama. Lisäksi hän oli täysin kyvytön ymmärtämään, että mun vauva ei ole anopin pojan klooni. Jos poika pienenä tykkäsi asiasta x, se ei tarkoita että pojan poika tykkää samasta. Ja nämä neuvomiset, jatkuva tallominen mun varpaille, vauvan omiminen...

Eipä juuri olla nykyisin tekemisissä. Ei tuollaista jaksa kukaan pidemmän päälle katsella.

Oraakkeli tarkoittaa henkilöä, joka välittää tulevaisuutta koskevia viestejä jumalalta tai muilta yliluonnollisilta toimijoilta.

Täsmää persoonaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään. Minulla oli hurjan kiva anoppi. Hyväntuulinen ja ystävällinen. Aina hakattiin kun nähtiin.

Omat miniänikin ovat ihania. Upeita nuoria naisia. :)

Hakattiin?

Se ettei häntä ole. Ennen lapsia sitä ei harmitellut eikä se erityisemmin haitannut että miehen äiti oli kuollut, mutta lasten syntymän myötä se alkoi harmittamaan. Olisi kiva, että lapsilla olisi isovanhemmat kummankin vanhemman puolelta ja olisi se varmasti miehellekin ollut mukavaa tehdä molemmista vanhemmistaan isovanhemmat. Muutenkin olen alkanut arvostamaan monisukupolvisuutta ihan eri tavalla.

Ei mikään. Oli kuollut. 

Vierailija kirjoitti:

Olimme naimissa noin 9vuotta ennen kun esikoinen teki tuloaan. Töitteni takia asuimme kaukana vanhasta kotikaupungista ja sukulaisista. Meillä ei ollut ketään neuvomassa / arvostelemassa / tyrkyttämässä ajatuksiaan vaan saimme pärjätä omin nokkinemme.

Sukuloimassa kävimme suuruusluokkaa pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluna eikä silloin mennyt sukset ristiin kenenkään kanssa.

Vaimo kyllä vanhoilla päivillään todennut että kyllä sitä tukiverkkoa olisi tarvinnut pikkuvauva-aikana.

Kuka ihme toteaa jälkikäteen, että olisipa ollut apua pikkuvauva-aikana.

Jälkikäteen katsottuna se on kaikista helpoin osa vanhemmuutta lopulta ja kestää lyhyen aikaa.

Tietysti silloin kun sitä arkea elää se tuntuu raskaalta. Mutta viisikymppisen silmin kun katsoo niin kesälomalla valvovat koululaiset tai vaikkapa 2- ja 4-vuotiaat uhmaikäiset oli paljon mukavampi viedä mummolaan. Pientä vauvaa en olisi hennonut viedä.

Ärsyttävin piirre on suosikkisysteemi. Sekä lapsiinsa että lapsenlapsiinsa liittyen. 

Yhdessä appiukon kanssa painosti, että pitäisi saada "nimen jatkaja" ikään kuin savolaisen nen-aatelisen nimen jatkaminen olisi joitain erityisen hianoa.

Vahtii kaikkien suvun naispuolisten jäsenten painoa ja syömisiä haukan lailla eikä epäröi kommentoida hyvinkin epähienosti, jos havaitsee jotain. Ehkä pahin oli kun lapsenlapset oli iltapalalla liikunnallisen päivän jälkeen. Pojille kannettiin voileipää kaksin käsin, mutta kun tytöt pyysivät santsileipää he saivat vain luennon naisesta, joka söi niin paljon, että mahalaukku repesi.

Neuvot oli aika ronskeja. Kun olin huolissani että onnistuuko imetys, anoppi totesi että jos ei onnistu niin viedään sairaalaan ja ruokitaan mahaletkulla.

Nuo nyt ehkä ensimmäisinä tuli mieleen.

Häntä ei ollut kiinnostanut tutustua minuun tai olla osa poikansa elämää ennen tietoa vauvasta. Saatuaan tämän tiedon tunki meille kylään jatkuvasti. Aiemmin siis oltiin tavattu max kolme kertaa vuodessa muodollisissa tilaisuuksissa joissa oli aina paljon muitakin. 
Rajoja rikkoi monilla tavoilla, kuvitteli olevansa kovinkin läheinen. 
Kovasti yritin ja hyväntahdon eleenä kutsuin synttärikahveilleni. Toi sitten lahjan vauvalle minun syntymäpäivänä. Viimeisen kerran kuppi kaatui kun teki tietyn asian josta mies oli sanonut 3 kertaa ja minä kerran että ei tee noin vauvaan liittyen. Teki silti vaikka mies samaan aikaan vieressä kielsi. Ei olla sen koommin nähty.