Synnytys ilman kivunlievitystä?

Mä nyt viimeiseksi haluaisin asiasta tappelua ja ymmärrän hyvin, että moni haluaa synnyttää mahd. luomuna, mutta välttäisin mustavalkoista ajattelutapaa. Lääkkeellisillä kivunlievityksillä on huonot puolensa, mutta koko joukko hyviäkin - myös sikiön kannalta hyviä.

Esim. epiduraalin ottaminen ei tarkoita sänkyyn sitomista. Mulla ainakin juuri epiduraali mahdollisti pysymisen pystyssä, vauvan nopeamman laskeutumisen ja paremman hapetuksen. Vauvan vointia seurattiin ja tiesin, että hänellä on kaikki niin hyvin kuin siinä tilanteessa saattoi olla. Toisessa synnytyksessäni jouduin olemaan paljon makuulla, koska vauvan hapetus oli parhaimmillaan, kun makasin kyljelläni. Ja kyllä mä olen epiduraalissa tuntenut supistukset. Ponnistusvaiheessa ei sitten puudutusta ole ollutkaan jäljellä.

Luontoäiti on valitettavasti tarkoittanut niin, että ilman asianmukaista, usein lääketieteellistä hoitoa äideillä ja vauvoilla on suuri riski vammautua tai jopa kuolla synnytyksessä. Väitän, että synnytyksessä menettää hallinnan aina jossain määrin. Kohtu ei ole tahdonalainen lihas. Synnytykselle täytyy antautua ja lähteä siihen nöyrin mielin; ei kuitenkaan niin, etteikö mihinkään pystysi vaikuttamaan.

emmuli80:

Ajattelin, etten mitenkään kestä hengissä jos minut sidotaan johonkin sänkyyn piikitettäväksi ja tökittäväksi.

Minua ainakin pelottaisi sellainen hallinnan menetys asiaan. Ennemmin sitten kipua ja kärsimystä, kunhan itse tiedän mitä tapahtuu ja saan määrätä siitä mitä minulle ja vauvalle tehdään.

Toki synnytyksessä menettää hallinnan, sehän on jutun juju, että menee transsiin ja antaa kehonsa hoitaa asian. Se on kuitenkin eri asia, kuin se että joutuu antamaan itsensä lääkärien ja kätilöiden käsiin kun ei enää itse pysty tuntemaan mitä tapahtuu tai missä mennään. Ja koska pelko nimenomaan vaikuttaa hapensaantiin, ainakin itselleni on tärkeää saada hoitaa asia ihan itse, sillä mikään ei pelota enempää kuin lääkärien ronkkiminen. Hierontaa, vettä, liikuskelua, laulamista, musiikkia, hiljaisuutta, hengitysharjoituksia, energiaharjoituksia... mitä tahansa, mutta ei neuloilla tökkimistä. Onneksi on vielä monta kuukautta aikaa treenata!



Jos sitten käy niin, että on pakko siirtyä lääke&leikkely-linjalle, niin eihän sille mitään voi, mutta kyllä se varmaan melkoiselta tappiolta tuntuu. Ymmärrän kyllä, että muut haluavat tehdä asiat eri tavalla, mutta itse haluan tehdä näin, enkä ymmärrä miksi ihmiset tuomitsevat luonnonmukaisen synnyttämisen niin jyrkästi. Tosin, eipä tuota luomua ole tehty turhan helpoksi, asiallisen tiedon löytäminen aiheesta ei ole kovinkaan yksinkertaista. Ehkä sitä siksi kutsutaankin aktiiviseksi synnytykseksi - pakko olla itse aktiivinen kun ketään ei kiinnosta opastaminen. Tosin, ainakin täällä päin synnytysosaston vakiovarusteisiin kuuluu kaikki ne tilpehöörit jotka olivat vielä 15 vuotta sitten " superluomua" ja yleinen hihittelyn aihe. Ehkä siellä on sitten ymmärtävät ja asialliset työntekijätkin, joiden kanssa ei tarvitse pelätä väkisin tehtyjä toimenpiteitä.

luulen että yksi syy negatiiviseen suhtautumiseen on se, että moni, joka on alunperin toivonut luonnonmukaista synnytystä, mutta ei ole tähän syystä tai toisesta pystynyt, tuntee jonkinlaista " epäonnistumisen" tunnetta ja helposti leimaa aktiivisynnytyksen puolestapuhujat todellisuudesta vieraantuneiksi hörhöiksi tms. Ihan sama ilmiö on havaittavissa tämän palstan imetyskeskusteluissa. Mutta epäonnistumisen tunteeseen ei ole mitään syytä, synnytykset ovat erilaisia. Esim. kaksi lasta luomusti synnyttänyt ystäväni joutui yllättäen kolmannessa synnytyksessä turvautumaan epiduraaliin, koska käynnistetyn synnytyksen kivut olivat niin voimakkaat aiempiin luonnollisesti käynnistyneisiin verrattuna. Eli koskaan ei voi tietää mitä tulee käymään ja siksi on tosi hienoa, että meillä on saatavilla puudutteita silloin kun niitä tarvitaan. Mutta sitä en ymmärrä, että puudutteita tarjotaan kaikille synnyttäjille jonkinlaisena automaationa niin, ettei moni enää osaa kuvitellakaan synnyttävänsä ilman niitä, vaikka siihen olisi kaikki edellytykset olemassa. Onhan kuitenkin ihan kiistatonta, että puudutteista voi aiheutua haittoja synnytyksen kulkuun tai lapsen vointiin.



Hallinnan menettämisestä: se on tosiaan olennainen osa synnytystä. Itselläni oli ekassa synnytyksessä vähän tyly kätilö. Ihan ok, mutta jotenkin ankaran tuntuinen. Yritin varmaan tiedostamattani miellyttää tätä kätilöä ja hänen paikalla ollessaan yritin esittää " hyvää" synnyttäjää. Niinpä huomasin, että joka kerta kun kätilö poistui salista ja jäätiin miehen kanssa kaksin, oloni oli paljon parempi, eivätkä supistukset enää tuntuneet niin pahoilta. Miehen kanssa kahdestaan uskalsin antaa mennä ja olla välittämättä siitä miltä näytin ulospäin.



Toisessa synnytyksessä en enää moisia miettinyt, vaan jotenkin ulkoistin itseni tilanteesta. Puuskutin ja lauleskelin ja liikehdin ja samalla puolihuvittuneena seurasin itseäni jostain sivusta, että näin siis käyttäytyy synnyttäjä. Se oli ihan hassu tunne, jota ei oikein pysty selittämään. Ihan kuin olisin seurannut jotain dokumenttia esimerkillisestä aktiivisynnyttäjästä, joka heittäytyy täysin synnytyksen vietäväksi, mutta en itse tuntenut olevani tuo synnyttäjä. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta olin tosiaan jotenkin ihan muualla, en kontrolloinut omaa kehoani, vaan tämä puuhasi ihan omiaan. Luulen, että tämä oli se paljonpuhuttu " synnytysregressio" . Synnytin jollain vaistoilla ja alitajunnalla, en järjellä, jonka olin täysin ulkoistanut tilanteesta. Kivut olivatkin koko ajan aivan kestettävissä ja synnytys oli aivan upea ja uskomattoman helppo.

kirjallisuutta, Amazon . com ja hakusanaksi vaikka " natural birth" . Aktiivinen synnytys ry:n sivuilla on myös tietoa.



Muuten luonto EI ole tarkoittanut niin, että äidillä tai lapsella on " suuri" mahdollisuus kuolla tai vammautua synnytyksessä, kuten joku kirjoitti :)

" Asianmukainen hoito" ei ole automaattisesti sama kuin lääketieteellinen puuttuminen synnytyksen kulkuun.

Valitettavasti kaikilla naisilla kipu ei ole mitenkään kohtuudella kestettävissä, vaan esim. epiduraalipuudutus auttaa jaksamaan kun supistukset tulevat tauotta niin ettei pysty hetkeäkään levähtämään niiden välillä. Iselläni oli tajunnan menetys lähellä kun lopulta sain epiduraalin. Sen jälkeen synnytys lähtikin sujumaan ja avautuminen oli loppuvaiheilta helppo. Kivuiltani en ollut pystynyt liikkumaan, mutta epiduraali antoi mahdollisuuden tähän. Jos on piikkikammoinen, on turha yleistää sitä kaikkiin synnyttäjiin. Kukin tyylillään.



Toisessa synnytyksessä juuri lääketieteellinen puuttuminen pelasti vauvani terveyden. Ilman sydänäänten jatkuvaa seurantaa sykkeen laskua ei olisi huomattu. Kokeiltiin ensin kaikkia mahdollisia asentoja, kyljelleen ja nelinkontin ja ties miten ennenkuin oli pakko mennä sektioon. Sektiossa selvisikin, että lapsivesi oli vihreää, mutta vauva ei onneksi ollut hengittänyt sitä. Loppu hyvin kaikki hyvin.

...lusikkani tähän soppaa. Kaksi synnytystä takana. Ensimmäinen epiduraalin voimin ja toinen luomuna. Jos vain luonto olisi minulle sen suonut olisin synnyttänyt ensimmäisenkin luomunu, mutta kun takana alkoi olla vuorokausi, alkoivat minunkin voimani vähetä ja turvauduin epiduraaliin. Samaan aikaan supistuksetkin heikkenivät ja kätilö harkitsikin hetken sitä ettei puudutetta laiteta. Takana oli jo lämpöpussit ja ilokaasut. Molemmista tuli huono-olo. Epiduraali auttoi tunnin verran, jolloin en tuntenut kipua. Sen ajan sain torkuttua. Sitten alkoikin supistukset taas tuntua. Olisin mielelläni liikkunut mutta jostain syystä semmoseen ei lupaa tullut. Lapsi syntyi 39 tuntia siitä kun lapsi vettä alkoi tihkumaan. Ponnistuksen tuntemusta en tuntenut koskaan vaan lapsi syntyi imukupilla kätilön painaessa mahan päältä (todella karsee kokemus se painaminen). Koko aikana en syönyt kun yhden leivän, mutta oksensin kylläkin ja lahjakkaasti. Makuultaan se onkin hieman hankalaa :) Loppusynnytys joka tapauksesta meni hieman " ohi" . Makasin vain silmät kiinni koska en enää jaksanut muutakaan.



Jostain syystä tunsin pitkään epäonnistuneeni synnytyksessä. En osaa selittää miksi mutta siltä vain tuntui vaikka tiesin ettei se ole mikään kilpailu. Jotenki se että siinä meni niin kauan painoi minua. Päätin kuitenkin heti että jos toinen tulee niin sitten en jää makaamaan vaan liikun niin kauan kun on mahdollista.



Tulihan sen toisen aika sitten. Puolen päivän aikaan alkoivat supistukset. Ja minä tyttö liikuin. Kävelin ja siivoilin. Kuuden tunnin kuluttua supistusten alkamisesta alkoi tuntua siltä että vauva saattaa oikein syntyäkkin tälle päivää. Ja syntyihän tuo. Pari tuntia myöhemmin. Sairaalassa kerettiin olemaan puolisen tuntia.

Synnytys oli tietenkin kivuliaampi kuin eka mutta sata kertaa ihanampi. Siis siinä mielessä et se oli nopeasti ohi. Ja mikä voima siinä onkaan kun tuntee että on pakko ponnistaa! En olisi ikinä uskonut. Ensimmäiseltä kun sitä en tuntenut.



Jos meille joskus vielä kolmas suodaan niin ehdottomasti haluaisin samanlaisen synnytyksen kuin toiselta lapselta. Jolta kylläkin olin suunnitellut ottavani spinaalin, mutta kun en ymmärtänyt lähteä sairaalaan ajoissa niin jäin ilman :)

Mutta jos synnytys venyy tai tuntuu tosi pahalta niin otan kaikki mitä tarjotaan. Paitsi aquarakkulat, ilokaasua tai lämpöpussit.

Minä ymmärrän erittäin hyvin toivetta synnyttää luomuna ja harmittelen usein, että tätä pidetään jotenkin outona asiana.



Ensimmäisen lapseni synnytyn Haikaranpesässä juuri siitä syystä, että siellä ymmärretään halua luonnonmukaiseen ja aktiiviseen synnytykseen ja kunnioitetaan ja tuetaan tätä toivetta.



Ensimmäinen synnytykseni menikin varsin ihanteellisesti. Koin, että en menettänyt tilanteen hallintaan. Tai siis tietenkin tavallaan menetin, kun antauduin tilanteen viemäksi, mutta oma olo oli koko ajan sellainen, että tuntui, että pärjään kivun kanssa.



Toinen synnytykseni valitettavasti jouduttiin käynnistämään, jolloin Haikaranpesään ei ollut pääsyä. Pyrin samanlaiseen synnytykseen kuin ensimmäisellä kerralla, mutta siitä ei tällä kertaa tullut mitään.



Synnytin kyllä jälleen ilman kivunlievitystä, mutta kokemus ei ollut hyvä, vaan muistan, kuinka minusta tuntui, että tilanne karkaa käsistä, koska kipu on niin sietämätöntä (luulen, että tämä johtui osaksi käynnistyksestä, synnytyksen nopeudesta ja rajuudesta sekä isokokoisesta lapsesta). Myöskin kätilö oli huono, ei kuunnellut minun tarpeitani ja toiveitani vaan saneli minut toimimaan tavalla, joka ei tuntunut hyvältä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisiko kokemus ollut parempi, jos olisin ottanut jotain kipulääkettä. En tiedä. Nyt kokemuksesta jäi hieman ahdistava olo, ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla.



Kolmanteen synnytykseen lähden siis hieman sekavin tuntein. Toivon edelleen synnytystä ilman lääkkeitä, toivon seisovaa asentoa tai jakkaraa, suihkua ja ammetta, musiikkia ja pelkään käynnistystä, imukuppeja ja leikkauksia sekä erityisesti sitä, että kätilö ei kuuntele minua vaan komentelee toimimaan tavalla, joka ei tunnu hyvältä...

Nemorosa.:

en kontrolloinut omaa kehoani, vaan tämä puuhasi ihan omiaan. Luulen, että tämä oli se paljonpuhuttu " synnytysregressio" . Synnytin jollain vaistoilla ja alitajunnalla, en järjellä, jonka olin täysin ulkoistanut tilanteesta. Kivut olivatkin koko ajan aivan kestettävissä ja synnytys oli aivan upea ja uskomattoman helppo.

Minulle jäi tällainen fiilis ensimmäisestä synnytyksestä. Koin, että olin jotenkin itseni ulkopuolella... ihan outo tunne... En halunnut mieheni edes koskevan minua, kun olin jotenkin ihan omassa maailmassani, enkä halunnut, että kukaan häiritsee minua millään tavalla. Synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis.

Tokassa synnytyksessä ei ollut kyllä " synnytysregressiosta" tietoakaan, lähinnä " synnytyspaniikista" ja puristin mieheni käden ihan mustelmille, kun hain häneltä apua...

Mulla meni esikoisen syntymä näin: Kesto noin 8 tuntia, alkoi vesien menolla. Ekat noin 4 tuntia meni keinutuolissa lisäapuna kaurapussi lämmitettynä. Olo menetteli, mutta muutamakin askel pahensi olon sietämättömäksi, ehkä supistelu voimistu sillon jsa muuttu jotenkin jatkuvaksi jalkeillaolon ajaksi. Istualtaan olo menetteli. Sitten olo oli niin vaikea, että pyysin jotain apua. Kun kävelin sängylle käyrille, tuli paniikki kun kipu yllätti. Olin 3 cm auki. Ajattelin, että nyt ei voi auttaa enää ilokaasu, jota olin ajatellut seuraavaksi käyttää. Raahauduin saliin. Miehelle oli sillä aikaa näytetty vaatehuone ja kätilö meni valmistelemaan salia. Mut jätettiin siis yksin pahimmassa vaiheessa. No selvisin jotenkin saliin. Istuin keinutuoliin ja kaasu auttoikin huomattavasti! Se tepsi noin tunniksi. Sitten tuntui olo taas aikas sietämättömältä. Sain epiduraalin, mikä auttoi huomattavasti, muttei poistanut kipua kokonaan. Kipu muuttui kuitenkin hallittavaksi ja siemailin jatkuvasti kaasua lisänä. Epiduraalin jälkeen makasin sängyllä loppuajan vasemmalla kyöjellä. Pahimmassa vaiheessa puristin miehen kädestä. Sain toisen kerran epiduraalia kun olin 8 cm auki. Se auttoi taas huomattavasti. Lopulta tuntu lievää ponnistamisen tarvetta ja olin 10 cm auki. Supistukset muuttu tosi vaisuiksi enkä tiennyt oikeen millon ois pitänyt ponnistaa. Poika syntyi lopulta imukupilla, pipo 38 cm, paino 4100.



Suosittelen kuuntelemaan itseäsi synnytyksessä, älä kuuntele omaa päätöstäsi vaan omaa olotilaasi..

Mä ymmärrän hyvin, jos joku ei halua käyttää lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja, vaikka itse olen halunnutkin. En todellakaan sitä tuomitse. Mulle taas lääkkeelliset keinot ovat vaihtoehtoja muiden joukossa. En ole heti synnytyssalin ovelta huikannut, että epiduraali tänne ja heti vaan olen ensin kokeillut ei-lääkkeellistä lievitystä: mielikuvaharjoittelua, liikkumista, jumppapalloa, geelityynyä jne. Koskaanhan synnytyksen kulusta ei voi sanoa mitään varmaa. Mikä sopii yhdelle, ei ehkä ollenkaan sovi toiselle.



Se näissä keskusteluissa usein häiritsee, että lääkkeellisestä kivunlievityksestä puhutaan kovin värittynein ilmaisuin: synnyttäjälle tyrkytetään puudutusta, hänet pakotetaan väkisin ottamaan puudutus, hän on sidottuna sänkyyn, kytketty letkuihin ja piuhoihin, häntä piikitetään, tökitään neuloilla, hän on menettänyt kontrollin ja on täysin lääkärien ja kätilöiden armoilla. Ehkä mulle on sitten käynyt poikkeuksellisen hyvä säkä hoitohenkilökunnan suhteen (?), mutta suuressa sairaalassa kaksi kertaa synnyttäneenä olen kokenut niin, että epiduraalin ottaminen oli oma, aktiivinen päätökseni. Esikoista synnyttäessäni epiduraali edisti synnytyksen kulkua ja paransi sikiön hapetusta. Epiduraalin ansiosta mun ei tarvinnut vetää itseäni aivan piippuun vaan saatoin säästää voimiani myös vauvan syntymän jälkeiseen aikaan ¿ jaksoin käydä hoitamassa tyttöä ja istua pumppaamassa maitoa. Toisessa synnytyksessä en tiedä, miten olisin kestänyt neljä tuntia paikat 10 cm auki ilman puudutusta.



En ole sairaala- enkä piikkikammoinen enkä toisaalta ole ajatellut, että synnytyksen läpikäyminen ilman lääkkeellisiä keinoja olisi jokin lisäarvo, jonkinlainen elämys, jota pitäisi kokeilla ihan sen itsensä takia. (En nyt tarkoita tällä sitä, että luomusynnytystä toivovat olisivat vain elämyksiä etsimässä.) Siksi en ole myöskään kokenut mitään pettymyksen tai tappion tunnetta. Lasteni synnyttyä olen tuntenut vain kiitollisuutta ja onnea.

Voi kyllä olla, että omatkin asenteet ovat turhan jyrkät, nyt kun nimittäin asiaa katselee niin moni asia on muuttunut synnytyskulttuurissa ihan viimeisen 10 vuoden aikana. Ja ilmeisesti Suomessa käytettävät puudutusaineetkin ovat huomattavasti kevyempiä kuin esim. USAn vastaavat. Mutta siitä huolimatta sitä jotenkin toivoisi, että aktiivista synnytystä markkinoitaisiin vielä enemmän kuin nykyisin.



Selvennetään vielä että minua nimenomaan pelottaa noissa lääkejutuissa erilaisten kierteiden vaara. Pahimmassa tapauksessahan homma menisi niin, että ensin joudutaan käynnistämään synnytys keinotekoisesti, sitten joudutaan antamaan epiduraali supistuksen kestämiseksi, sitten joudutaan pumppaamaan oksitosiinia jotta saadaan ponnistelut aikaan ja sitten pitääkin tehdä episiotomia kun kudokset eivät pääse rentoutumaan luonnollisessa tahdissa. Eli kun ottaa yhden lääkkeen, joutuu helposti turvautumaan toiseen ja jokaisen uuden lääkkeen kanssa ollaan entistä kauempana siitä luonnollisesta rytmistä missä touhun pitäisi tapahtua. Ilmeisesti tosiaan paras suojakeino tuota vastaan on pysyä niin pitkään kotona kuin suinkin mahdollista ja lähteä sairaalaan vasta sitten kun on kunnolla auki (senkin ilmeisesti pystyy tarkistamaan itse).



Yksi mietityttävä asia on ilokaasun sopivuus itselle. Voisikohan sitä testata jotenkin etukäteen? Olisi nimittäin aika tylyä jos laskisi sen varaan ja sitten selviäisikin että aine ei tehoakaan omaan elimistöön tai aiheuttaa jotain aivan järkyttäviä sivuoireita. Luulisi kuitenkin että sen vaikutukset ovat jostain yksilöllisestä aivokemiasta kiinni ja siten jollain lailla kokeiltavissa.



Toisaalta, täytyy kyllä opiskella paljon myös mahdollisista komplikaatioista jotta osaa sitten tunnistaa oireet jos jokin on menossa pieleen. Kokemuksen kannalta lienee tärkeintä, että itse tietää ja ymmärtää koko ajan mitä tapahtuu ja miksi.

emmulille...

Itse olen synnyttänyt yhden lapsen ja toista odotan syksyllä syntyväksi. Ja jouduin juuri mainitsemaasi kierteeseen. Eli synnytys käynnistettiin, epiduraali kivun kestämiseksi (joka tosin ei auttanut), episiotomia, imukuppi, istukan käsinirrotus jne.. Ja kaikenlaista muuta pientä synnytyksen aikana tapahtui.

Uskon kaikkien vaikeuksien alkaneen siitä, että synnytys oli käynnistetty. Siksi kaikki meni miten meni. Eikä tuon kaltainen synnytyskokemus ole mikään kiva kokemus..



Mutta kannattaa oikeasti varautua siihen, että synnytys voi mennä miten tahansa. Ja että synnytys ei välttämättä ala edes itsestään, ja jollei ala niin silloin se synnytys vasta arvaamaton onkin. Liikaa pitkittynyt raskauskin kun voi olla joskus riski vauvalle. Mut siis avoimin mielin kannattaa olla..

esikoisen kohalla kokeilin aguarakkuloita ja niiden laittaminen tai se aine tosi inhottavaa..se rupes sillee kirvelee ja sitten sain epiduraalin.

kaksoset kun syntyi niin se meni iha luomuna koska mitää kipulääkettä ei ehitty antaa,oisin kyllä halunnut jotain mutta se oli jo liian myöhästä.kyllä kai se sillo tuntu ettei siitä selviä ku ei voinu paikallaa olla niiden kipujen kans mutta hengissä selvittii ja näin jälkeepäin aateltuna se nyt ollukkaa nii kamalaa ilman kipulääkettä.jokainen synnytys on erilainen ja jokaisella kipukynnys erilainen että ei muuta kun positiivisin mielin vaa synnyttämään.mutta jos tuntuu että kivuista ei selvii nii sitä varten ne lievitykset on tehty että niitä annetaan ku tarvetta on!

Minun viimeinen eli kolmas synnytykseni oli ns. luomusynnytys, eli en saanut muuta kivunlievitystä kuin lämpimän suihkun ja jumppapallon, jonka päällä istuskelin (itse en nätä edes laskenut kivunlievitykseksi, mutta huomasin myöhemmin, että kätilö oli synnytyskertomuksessa merkinnyt ne kivunlievitykseksi).

Asiaan vaikutti varmasti se, että synnytys oli kolmanteni ja niin muodoin kestoltaan lyhyin, yhteensä 7 tuntia. Pitkittyneessä synnytyksessä olisin varmasti pyytänyt/saanut epiduraalipuudutuksen. Nyt minulle ei sitä edes ehdotettu. Kysyin sairaalaan tullessani kätilöltä, saanko epiduraalipuudutusta, jos kivuista tulee sietämättömiä, ja hän lupasi, että saan. Myöhemmin hän sanoi (vauvan synnyttyä), että näki kuulemma minusta jo hyvissä ajoin, että tulen pärjäämään ilman epiduraalia ja synnytys etenee ripeästi. Mutta hän sanoi, että lupasi tietysti puudutuksen, jotta olisin tuntenut oloni turvalliseksi ja pysyny rauhallisena. Ja olisinhan puudutuksen saanutkin, jos tilanne olisi sitä vaatinut. Nyt kävi niin, että siinä vaiheessa, kun mnulla alkoi olla todella tukala olo, vauvan olikin aika syntyä...

Mutta siis, en siis tehnyt mitään päätöstä, että en ota kivunlievitystä. Tämä vain meni näin. Luomusynnytyksen jälkeen oli muuten todella hyvä ja virkeä olo - ei ollut mitään lääkeainetokkuroita.

Jumppapallolla oli sivumennen sanoen todella hyvä istua. Ensimmäinen kerta, kun sitä minulle tarjottiin, ja voi kun olisin saanut pallon jo kahdessa ekassa synnytyksessä... Nousin siitä vain tutkimusten ajaksi. Itse synnytys tapahtui jakkaralla. Suosittelen jumppapalloa kaikille!

Toivotan sinulle rauhallista mieltä ja voimia synnytykseen!

Kirjoittelin itse täällä raskausaikana otsikolla " Ilman epiduraalia" ja sain erittäin paljon negatiivisia kommentteja. Sitä kun ei muka voi päättää, ettei halua puudutteita. Minulle se oli erittäin selvää paristakin yksinkertaisesta syystä;



- synnytyskipuun ei kukaan ole kuollut

- lääkkeiden mahdolliset sivuvaikutukset (omat kokemukset käsikauppalääkkeistäkin, joita en nykyään todellakaan enää käytä)

-lääkkeiden vaikutus synnytyksen kulkuun, mahdollisesti suurempi kipu kuin ilman lääkkeitä ja synnytyksen hidastuminen



Eihän sitä synnytyskipua voi etukäteen tietää tasan tarkkaan, mutta kyllä se vastasi mielikuviani. Joskus synnytyskertomuksia lukiessa jään miettimään, kun joku kirjoittaa vaikka istuneensa tai maanneensa hirveissä kivuissa ja joutui sitten pyytämään puudutusta - itse en olisi voinut kuvitellakaan että olisin kyennyt istumaan tai makaamaan. Tosin ihan lopussa pystyin ilokaasun avulla istumaan vähän aikaa keinutuolissa. Se oli rentouttavaa noin 10 tunnin seisoskelun jälkeen, johon myös mahtui onneksi ammeessa oleminen. Ammeessakin pystyin vähän aikaa lepäämään, kunnes supistukset yltyivät niin koviksi että oli pakko nousta ylös liikkumaan (kävelyä, heijausta, konttaamista jne)



Synnärille mennessä tuskaa teki jo se, kun kätilö otti aluksi supistuskäyriä (?) ja pyysi makaamaan siihen sängylle ja kävi itse pois huoneesta, oli todella tuskaista maata siinä paikoillaan enkä todellakaan tiennyt, olisinko saanut nousta ylös seisomaan. Noh, tottakai nyt nousisin enkä ensi kerralla suostuisikaan suuremmin makoilemaan.



Kyllä se keho tietää ja osaa hoitaa hommaansa. Tästä kertoo sekin, että kun kotona alettiin tehdä lähtöä homma oli siinä pisteessä, että tuli tuskan itkua. Sitten kivunsietokyky kasvoi eikä sen jälkeen enää itkettänytkään. Kyselin myös kätilöltä arviota, milloin vauva viimeistään syntyy ja kun klo 22 kuuli että yön aikana varmasti tulee ulos niin ajattelin koko ajan, että kestän, kestän kestän - aamulla tämä on jo ohitse! Ja niinhän se oli. Olo oli tosi reipas heti synnytyksen jälkeen, vähän pöhnäinen johon epäilen ilokaasua enkä sitä enää ensi kerralla ottaisikaan. Maskista voi kuulemma hengittää pelkkää happeakin, sitä voisin kokeilla seuraavalla kertaa.



Ainoastaan jäi vaivaamaan ponnistusvaiheesta, kun ne langattomat sydänäänianturit valuivat koko ajan pois vatsalta ja niitten kautta ei sitten enää saatu kuunneltua kunnolla sydänääniä, että kalvot puhkaistiin ja vauvan päähän laitettiin anturi. Kaikki oli ihan ok, mutta ponnistusvaihe oli hirveän kivulias (käskettiin heti ponnistaa, vaikkei ollut ponnistamisen tarvetta) Kalvojen puhkaisua en siis seuraavalla kertaa haluaisi (kyseinen toimenpide oli ihan vieras minulle, kun menin synnyttämään) Ennemmin vien mukanani jonkun käyrätorven, jolla kätilö voi ääniä kuunnella mahan läpi, jos anturit eivät pysy paikallaan! :D

Mä luulen, että kalvojen puhkaisulla tai vesien menolla on jonkin verran tekemistä myös synnytyksen kivuliaisuuden kanssa. Toisessa synnytyksessäni supistukset olivat aluksi ihan kevyttä kamaa, mutta noin tunti vesien menon jälkeen alkoi rytistä.

Synnytyskipuun ei ehkä suoraan ole kukaan kuollut, mutta välillisesti kylläkin, jos synnytys on päässyt pitkittymään. Meidän länsimaisissa sairaaloissamme tilanne voidaan helposti pelastaa, mutta lukuisat naiset maailmassa kärsivät mm. fistulasta, kun voimat ovat loppuneet tai keisarileikkausvalmiutta ei ole ollut.

Synnytyksen etenemisessä rentoutuminen on tärkeää. Joillekin muut, ns. pehmeät keinot eivät yksin riitä, jolloin tarvittavan avun saa lääkkeellisistä kivunlievityksistä.

Emilyn:

- synnytyskipuun ei kukaan ole kuollut

Kuopusta odottaessa ' hörhöydyin' , ihastuin kestovaippoihin, luomusynnytykseen ja ties mihin muuhun. Imetyshörhö olin jo tuolloin, :), tai siis luonnonmukaisuus rupesi kiinnostamaan mutta kyllä hieman pelotti että miten muka voisin synnyttää ilman kivunlievitystä. No kuinkas kävi...



Heräsin aamulla 9 aikaan vatsakipuun, joka muuttui hyvin nopeasti supistuksiksi, jotka tuli säännöllisesti 5min välein. Esikoinen haettiin hoitoon, ja jo 10 jälkeen kun olin suihkussa, tajusin että tämä syntyy nopeammin kuin esikoinen, suihku ei meinaan vähentänyt supistuksia ollenkaan samoin kuten esikoisen kanssa.



Sairaalaan mut on kirjattu 12.42 ja lapsivesi meni kätilön poistuessa tarkkailuhouneesta klo 12.55. Juuri tätä ennen kätilö oli sanonut että puhkastaan kalvot ja laitetaan tippa kun päästään saliin. Tällöin kyllä pelästyin, että nyt se kipu sitten tulee. Vauva oli mun rinnan päällä klo 13.05. Eli saliin juostiin kamalalla kiireellä ja sinne asti kerettiin.



Kivun kestämisestä. Mulla tämä toinen synnytys oli aivan ihana kokemus.Eheytti esikoisen synnytyksen ' traumat' . Silloin traumaa oli lähinnä se, että sain 2.asteen repeämän ja oli 3kk tosi kipeä. On tosi ihanaa etten enää edes muista sitä kauheutta. Tässä tokassa synnytyksessä jännää oli se, että supistukset oli kyllä voimakkaita, mutta eivät sattuneet. Oisinko ollut siinä synnytysregressiossa, tuntui vaan että keho tekee sitä mitä naisen keho osaa parhaiten ja tehnyt tuhansia vuosia. Ja tuntui että se vauva vaan tulee. Kauratyyny mulla oli kivunlievityksenä. Ja auttoi paremmin kuin mikään. Nyt ajatus siitä että joutuisi kohtaamaan vauvan mömmöissä on kauhea. Muistikuvat kuopuksen ensihetkistä on kirkkaasi mielessä, kun taas esikoisen ajoilta aika hämärän peitossa (tuolloin sain epiduraalin x2 ja ilokaasua). Nytkin tätä kirjoittaessa mieltön rakkauden aalto kulkee läpi kun muistan kuopuksen ensihetket :)



Tälläisen synnytyksen soisin kaikille naisille, aivan ihana :)



Poikasten_Äiti ja poikaset 3v ja 10kk ja haaveissa pikkukolmonen

Olen synnyttänyt kaksi lasta ilman kivunlievitystä. Esikoisen synnytys jouduttiin vesien menon jälkeen käynnistämään oksitosiinitipalla. Kipuihin otin epiduraalin. Se pitkitti synnytystä. Ponnistusvaiheessa sain isot annokset oksitosiinia, että vauva saatiin syntymään, ja silloinkin tarvittiin imukuppia ja episiotomiaa. Synnytyskokemus ei ollut hyvä, henkinen ja fyysinen toipuminen oli hitaampaa, mutta onneksi terve lapsi syntyi.



Esikoisen jälkeen päätin, että jos vielä saan lapsia, epiduraalia tai muuta tunnon vievää ja mahdollisesti synnytystä hidastavaa puudutetta en ota, jos vain ilman selviän. Toisessa synnytyksessä otin muutaman hönkäyksen ilokaasua, josta ei ollut minulle hyötyä. Muuten toinen ja kolmas synnytys menivät ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Suihkusta oli apua, kaurapussejakin kokeilin.



Kaikki muut synnytyskivut ovat mielestäni olleet siedettäviä, mutta ponnistusvaiheen kipu on ainakin minulle ollut sietämättömän kova. Sitä se oli myös ensimmäisessä synnytyksessäni, jossa siis sain epiduraalin. Kipu kuitenkin unohtuu, kun vauva on syntynyt. Luomusynnytyksistä minulle on jäänyt hyvä muisto. Mitään elämyksenhakua tms. ne eivät todellakaan ole olleet. Olen tiedostanut etukäteen sen, että kipua tulee olemaan ja että se vain on kestettävä, ja joka kerta se kipu kuitenkin yllättää rajuudellaan. Ensimmäisen synnytykseni jälkeen en vain ole uskaltanut ottaa puudutteita, ja olen ollut todella tyytyväinen tähän ratkaisuun kivuliaista ponnistusvaiheista huolimatta.

Juttelin tässä myös mummoni kanssa, joka on viisi lasta synnyttänyt ilman kivunlievitystä ja hän sanoi, ettei milloinkaan kokenut että sellaista olisi edes tarvittu. Jotenkin tuntuu että tänä päivänä ihmiset opetetaan suhtautumaan pelkoon väärin. Synnytyskivuista puhutaan vähän silleen että " tajua nyt, se sattuu ihan älyttömästi, muista varautua että se sitten sattuu, pahinta kipua mitä on olemassa, muistathan nyt varmasti, että se sitten tosissaan tekee kipeää, muista pyytää kipulääkettä" jne. Ei mikään ihme jos on jo ennakkoon niin kauhuissaan että tuplaa kipunsa pelkästään omien pelkojensa takia! Minusta on jotenkin paljon luonnollisempaa ajatella, että joo, tottakai se sattuu. Kudokset venyvät ja päästävät lapsen läpi. Siinä se, sitten se on ohi. Saattaahan se sattua, mutta erittäin hyvästä syystä.



Voi tosin olla, että olen asennoitunut kipuun vähän eri tavalla, minulla on nimittäin erittäin lamauttavia migreenikohtauksia (parhaimmillaan 48 tuntia putkeen pelkkää oksentamista ja kipuja, tärinää sängyllä ja konttaamista sängyn ja vessan välillä). Niidenkin aikana menee lopulta transsiin, jonkinlaiseen valveen ja unen rajatilaan, mikä auttaa kestämään sitä oloa. Niidenkin aikana tulee vaiheita, jolloin pelkää tulevansa hulluksi sen kivun takia, tai miettii koko ajan, että kohta soitan ambulanssin, mutten vaan vielä jaksa nostaa kättä puhelimelle. Ja kuitenkaan koskaan en ole vielä sitä ambulanssia soittanut! Nyt tosin akupunktiohoito on hävittänyt migreenin, joten ehkä moista tilannetta ei koskaan tulekaan. Kuitenkin oletan, että psyykkisenä prosessina synnytys voi olla hyvinkin samankaltainen asia. Elimistölle rankka, mutta kuitenkin tietää, että se menee ennemmin tai myöhemmin ohitse. Migreeninkin kanssa olen ennemmin ollut ilman lääkkeitä, sillä ne nenäsumutteet sun muut aiheuttavat ihan hirvittävän tripin jos ne erehtyy ottamaan keskellä pahaa kohtausta. Tai sitten kohtaus keskeytyy, ja palaa entistä pahempana seuraavana päivänä. Jotenkin sitä olettaa, että synnytyksessä kipulääkkeillä voisi olla samantapainen vaikutus.



Joten itse uskon kyllä vakaasti, että kivun voi hyväksyä ja päästää lävitseen. Jos sitä vastaan alkaa taistelemaan, se tuntuu entistä pahemmalta. Jos sitä pelkää, se moninkertaistuu. Kivun hyväksyminen lievittää kipua kaikkein tehokkaimmin. Ja se, että itse uskoo selviävänsä siitä hengissä.

Tosi kiva lukea sun kirjoituksia, ihan kuin omasta kynästäni :D



Millois sulla on la? Olis kiva sitten aikanaan lukea miten synnytyksesi meni.