Lue keskustelun säännöt.
En rakasta lapsiani
28.06.2026 |
Minulla on kaksi lasta, 19 v ja 15v. Kumpaakaan en halunnut. Elin silloin uskonyhteisössä jossa ei tullut kuuloonkaan olla hankkimatta lapsia. Olen kyllä aina hoitanut heidät hyvin ja päältäpäin näytän varmaan upealta äidiltä, mutta mitään tunnesidettä ei ole. Kivoja nuoria mutta siinäpä se. Vanhin asuu omillaan, nuorempi muuttaa vuoden päästä toiseen kaupunkiin lukioon.
Onneksi olin nuori kun nuorinkin syntyi niin elämä ei ole kokonaan mennyt ohi.
Lasken päiviä että nuorin muuttaa jonka jälkeen elämäni voi vihdoin alkaa.
En käsitä miten jotkut käyvät vuosia lapsettomuushoitoja, eivätkä ymmärrä että lapseton elämä on parasta. N38
Kommentit (123)
Tuskin ap:n vanhemmatkaan ap:ta rakastivat siinä "uskonyhteisössä". Toivottavasti ap:n lapset viimein tajuavat katkaista sukupolvien ketjun eivätkä tee enää yhtään lasta lisää kärsimään rakkaudettomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös sinun lapset rakasta sinua? Minulla on ainakin niin päin, että olen saanut toistuvasti pettyä kaikenlaisissa ihmissuhteissani, jatkuvaa petosta, eikä elämä ole ollut ollenkaan Hohdokasta, kuten se meille markkinoidaan, silloin kun nuoria ollaan. Tosi asiassa se on tällaisille vastuuntuntoisille ihmisille enemmän tai vähemmän narsististen ja muuten vain typerien ihmisten likapyykin pesua ja heidän ansojensa välttelyä ja haavojen nuolemista.
Mutta minun lapset on ihania. Niitä saa halata, ne yrittävät auttaa parhaansa mukaan, niitä kiinnostaa minunkin hyvinvointini. Niiden kanssa saa viettää aikaa ja tehdä jotain kivaa. On niissä paljon työtäkin, mutta enemmän ne antaa ja uskon, kun olen vanha, niin ovat kullanarvoisia. Myös tälle maalle hyväksi, että kasvatan muutaman suoraselkäisen kansalaisen. Vaikka ovatkin liian hyviä tähän elämään, mutta kuitenkin.
Eikö sinulla ole mitään tällaista kokemusta? Mitä jos hölläät vähän pipoa sillä tavalla, että ei sinun tarvitse näyttää ja vaikuttaa upealta äidiltä. Mitä jaksat vielä tuossa iässä miettiä muiden mielipiteitä? Jospa lopetat odottamisen ja yrität nauttia elämästä tässä ja nyt lasten kanssa. Sillä tavalla, että itse voit olla niin tyytyväinen kuin mahdollista on, miettimättä sitä yhteisöä ympärilläsi, ja mitä he haluavat. Isoin ongelmasi saattaa olla se yhteisö, minkä keskellä elät, eivätkä lapsesi.
En ole ap, mutta sinulle joka kirjoitit yhteisön odotuksista pyysit hölläämään ihanteista. Minulla ei ole mitään taustaa uskonnollisessa yhteisössä, eikä kiiltokuva ihanteita äitiydestä ja siltä koen kuin ap. Olen hyvin eläinrakas, ihmiset on vain eri juttu. Olen tehnyt jo pitkän työuran enkä ole käsittääkseni autisminkirjollakaan. En inhoa lasta, hän on mahtava tyyppi oikeasti ja tiedän sen, mutta en vain tunne häntä kohtaan mitään. Onneksi isänsä on eri maata, kuin minä.
Minun mielestäni kyse on usein liiallisista odotuksista. Ei Äitiys ole mitään tunteiden jatkuvaa ylitsevuotavaa ilotulitusta. Se on ihan tavallista arkea. Luuletko, etten minä päivittäin ärsyynny niin, että tekisi mieli heittää joka iikka ovesta ulos? Tunteet on siitä hassuja, että ne tulee ja menee. Kohta ne tekee jotain ihanaa tai sitten mennään ulos, ja meillä on hauskaa, ja kuinka ollakaan, koen tosi positiivisia tunteita. Minunkin oli vaikea rakentaa tunneside varsinkin siihen ensimmäiseen lapseen, koska se näytti silloisen mieheni äidiltä, ja se äiti oli jostain syvältä. Samoin silloinen mieheni oli syvältä siihen aikaan. Tämä kaikki on elämää. Mutta lopulta luotin siihen, että minä osaan kasvattaa hyvän lapsen ja me ollaan yksikkö. Veri on vettä sakeampaa, kukaan ei sinua rakasta niin kuin lapsesi, jos jaksat kasvattaa. Näin se on. Lapset haluavat rakastaa vanhempiaan, vaikka nämä vanhemmat olisivat kaukana täydellisestä. Muut ihmiset tulee ja menee. Minun kokemus on tämä.
Sääli, että tunneside jää toisilla mudostumatta. Biologinen edellytys tunnesiteelle on, ja sitä ei muodostu, uskon, että jokin ulkopuolinen tekijä on sitä häirinnyt. Se taas on suurin häviö sille äidille ja niille lapsille, ei niinkään sille häiritsevälle tekijälle.
Minun kohdalla kyse on siitä, etten vain tunne mitään lasta kohtaan. Olen hänestä ylpeä ja hän on mahtava tyyppi. En koe paineita ihanneäitiydestä. Arkiset tunteet tulee ja menee. Se syvä rakkaus tai edes rakkaus vain puuttuu. Vika ei ole lapsessa vaan minussa. Ikinä en lapselle itselleen sanoisi edes suuttuessani. Enkä ole sanonutkaan.
No jos hän on mahtava tyyppi ja olet hänestä ylpeä, niin kyllä sinä jotain tunnet.
Olisiko yhdentekevää, jos hän kuolisi huomenna?
Hyvä kysymys, surisin varmasti, mutta kuten jotain etäisempää sukulaista tai kaveria🤔 Hyvä kysymys todellakin, jotain kai tunnen kuitenkin🤔
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Toimivan lastenkodin ja kodin välillä on se ero että kotona sama vanhempi tai vanhemmat pysyvät eivätkä vauhdu. Tuskin kukaan täällä kuvittelee että hyvä vanhemmuus on ruokaa ja vaatteita vaan huomiota, kasvatusta, rajoja, positiivista suhtautumista ja kaikkea tätä voi antaa ilman suuria tunteita
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös sinun lapset rakasta sinua? Minulla on ainakin niin päin, että olen saanut toistuvasti pettyä kaikenlaisissa ihmissuhteissani, jatkuvaa petosta, eikä elämä ole ollut ollenkaan Hohdokasta, kuten se meille markkinoidaan, silloin kun nuoria ollaan. Tosi asiassa se on tällaisille vastuuntuntoisille ihmisille enemmän tai vähemmän narsististen ja muuten vain typerien ihmisten likapyykin pesua ja heidän ansojensa välttelyä ja haavojen nuolemista.
Mutta minun lapset on ihania. Niitä saa halata, ne yrittävät auttaa parhaansa mukaan, niitä kiinnostaa minunkin hyvinvointini. Niiden kanssa saa viettää aikaa ja tehdä jotain kivaa. On niissä paljon työtäkin, mutta enemmän ne antaa ja uskon, kun olen vanha, niin ovat kullanarvoisia. Myös tälle maalle hyväksi, että kasvatan muutaman suoraselkäisen kansalaisen. Vaikka ovatkin liian hyviä tähän elämään, mutta kuitenkin.
Eikö sinulla ole mitään tällaista kokemusta? Mitä jos hölläät vähän pipoa sillä tavalla, että ei sinun tarvitse näyttää ja vaikuttaa upealta äidiltä. Mitä jaksat vielä tuossa iässä miettiä muiden mielipiteitä? Jospa lopetat odottamisen ja yrität nauttia elämästä tässä ja nyt lasten kanssa. Sillä tavalla, että itse voit olla niin tyytyväinen kuin mahdollista on, miettimättä sitä yhteisöä ympärilläsi, ja mitä he haluavat. Isoin ongelmasi saattaa olla se yhteisö, minkä keskellä elät, eivätkä lapsesi.
En ole ap, mutta sinulle joka kirjoitit yhteisön odotuksista pyysit hölläämään ihanteista. Minulla ei ole mitään taustaa uskonnollisessa yhteisössä, eikä kiiltokuva ihanteita äitiydestä ja siltä koen kuin ap. Olen hyvin eläinrakas, ihmiset on vain eri juttu. Olen tehnyt jo pitkän työuran enkä ole käsittääkseni autisminkirjollakaan. En inhoa lasta, hän on mahtava tyyppi oikeasti ja tiedän sen, mutta en vain tunne häntä kohtaan mitään. Onneksi isänsä on eri maata, kuin minä.
Minun mielestäni kyse on usein liiallisista odotuksista. Ei Äitiys ole mitään tunteiden jatkuvaa ylitsevuotavaa ilotulitusta. Se on ihan tavallista arkea. Luuletko, etten minä päivittäin ärsyynny niin, että tekisi mieli heittää joka iikka ovesta ulos? Tunteet on siitä hassuja, että ne tulee ja menee. Kohta ne tekee jotain ihanaa tai sitten mennään ulos, ja meillä on hauskaa, ja kuinka ollakaan, koen tosi positiivisia tunteita. Minunkin oli vaikea rakentaa tunneside varsinkin siihen ensimmäiseen lapseen, koska se näytti silloisen mieheni äidiltä, ja se äiti oli jostain syvältä. Samoin silloinen mieheni oli syvältä siihen aikaan. Tämä kaikki on elämää. Mutta lopulta luotin siihen, että minä osaan kasvattaa hyvän lapsen ja me ollaan yksikkö. Veri on vettä sakeampaa, kukaan ei sinua rakasta niin kuin lapsesi, jos jaksat kasvattaa. Näin se on. Lapset haluavat rakastaa vanhempiaan, vaikka nämä vanhemmat olisivat kaukana täydellisestä. Muut ihmiset tulee ja menee. Minun kokemus on tämä.
Sääli, että tunneside jää toisilla mudostumatta. Biologinen edellytys tunnesiteelle on, ja sitä ei muodostu, uskon, että jokin ulkopuolinen tekijä on sitä häirinnyt. Se taas on suurin häviö sille äidille ja niille lapsille, ei niinkään sille häiritsevälle tekijälle.
Minun kohdalla kyse on siitä, etten vain tunne mitään lasta kohtaan. Olen hänestä ylpeä ja hän on mahtava tyyppi. En koe paineita ihanneäitiydestä. Arkiset tunteet tulee ja menee. Se syvä rakkaus tai edes rakkaus vain puuttuu. Vika ei ole lapsessa vaan minussa. Ikinä en lapselle itselleen sanoisi edes suuttuessani. Enkä ole sanonutkaan.
No jos hän on mahtava tyyppi ja olet hänestä ylpeä, niin kyllä sinä jotain tunnet.
Olisiko yhdentekevää, jos hän kuolisi huomenna?
Hyvä kysymys, surisin varmasti, mutta kuten jotain etäisempää sukulaista tai kaveria🤔 Hyvä kysymys todellakin, jotain kai tunnen kuitenkin🤔
On ilmeisesti kuitenkin läheisempiä sukulaisia/ystäviä, joita surisit enemmän? Jokin tuossa on mennyt pahasti pieleen. Oman lapsen kuolema on 99% vanhemmista pahin, mitä voi tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella surullista lapsen kannalta että vanhempi kylmä, etäinen ja usein itsekäs... Vanhemmasta en välitä pätkääkään mut lapsia käy sääliksi koska tuollainen vanhempi on paholainen...
Tämä. minä minä ja unohdinko sanoa minä. Yrittäkää saada yhteys tunteisiinne. Ehkä vähän epämiellyttävää, mutta siitä kiittää ympäristö.
terv. rakastan lapsiani, ei ollut minunkaan lapsuus helppo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Niin. Ei se nyt hirveästi lämmitä, että hoidetaan kyllä, pitkin hampain velvollisuudentunnosta, kun nyt tuli virhe tehtyä. Ja siitä sitten kiukutellaan jatkuvasti lapselle, vanhemman omista valinnoista, jotka johtivat paskaan elämään. Kuinka paljon lapseen uppoaa rahaa, kuinka lapsen takia jäi jumiin paskaan liittoon. Sori? Ainoa pelastus nykyaikana, että on resursseja kasailla itseään aikuisena, vaikka sen vanhemman siellä hoidossa olisi pitänyt olla jo kauan sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Toimivan lastenkodin ja kodin välillä on se ero että kotona sama vanhempi tai vanhemmat pysyvät eivätkä vauhdu. Tuskin kukaan täällä kuvittelee että hyvä vanhemmuus on ruokaa ja vaatteita vaan huomiota, kasvatusta, rajoja, positiivista suhtautumista ja kaikkea tätä voi antaa ilman suuria tunteita
Joo, ei normiperheesaäkään lapsille aamupalaa laittaessa aleta tunteilemaan.
Kuitenkin, jos lapsen kuolema koskettaisi yhtä paljon kuin etäisen serkun kuolema, lapsi kyllä aistii tämän. Kysy keneltä tahansa psykologilta.
Nuo näkyvät arjen valinnoissa, lapsen kanssa leikkiessä (onko tätäkään tehty?) , äänenpainoissa, mikroilmeissä, jne.
Mikä ihmeen tarve puolustella rakkaudetonta vanhemmuutta? Varmaan parempi kuin kadulla asuminen, mutta siitä puuttuu jotain olennaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Toimivan lastenkodin ja kodin välillä on se ero että kotona sama vanhempi tai vanhemmat pysyvät eivätkä vauhdu. Tuskin kukaan täällä kuvittelee että hyvä vanhemmuus on ruokaa ja vaatteita vaan huomiota, kasvatusta, rajoja, positiivista suhtautumista ja kaikkea tätä voi antaa ilman suuria tunteita
Joo, ei normiperheesaäkään lapsille aamupalaa laittaessa aleta tunteilemaan.
Kuitenkin, jos lapsen kuolema koskettaisi yhtä paljon kuin etäisen serkun kuolema, lapsi kyllä aistii tämän. Kysy keneltä tahansa psykologilta.
Nuo näkyvät arjen valinnoissa, lapsen kanssa leikkiessä (onko tätäkään tehty?) , äänenpainoissa, mikroilmeissä, jne.
Mikä ihmeen tarve puolustella rakkaudetonta vanhemmuutta? Varmaan parempi kuin kadulla asuminen, mutta siitä puuttuu jotain olennaista.
Ei olisi tarvetta puolustaa jos et olisi täällä syyllistämässä ap:ta joka tekee parhaansa sillä mitä on. Sille ei voi mitään jos rakkauden tunnetta ei synny. Silti voi rakastaa ja antaa lapselleen hyvät eväät, jopa paremmat kuin joku jolla on tunteet muttei kykyä pitää hyvää huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Niin. Ei se nyt hirveästi lämmitä, että hoidetaan kyllä, pitkin hampain velvollisuudentunnosta, kun nyt tuli virhe tehtyä. Ja siitä sitten kiukutellaan jatkuvasti lapselle, vanhemman omista valinnoista, jotka johtivat paskaan elämään. Kuinka paljon lapseen uppoaa rahaa, kuinka lapsen takia jäi jumiin paskaan liittoon. Sori? Ainoa pelastus nykyaikana, että on resursseja kasailla itseään aikuisena, vaikka sen vanhemman siellä hoidossa olisi pitänyt olla jo kauan sitten.
Jep. Tunnekylmät narsut ja sosiopaatit täällä yrittävät normalisoida sitä, että lemmikki tai etäinen sukulainen on omaa lasta rakkaampi.
Ja kaikki tietysti muiden vika. Minä olen hyvä äiti/puoliso/ihminen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös sinun lapset rakasta sinua? Minulla on ainakin niin päin, että olen saanut toistuvasti pettyä kaikenlaisissa ihmissuhteissani, jatkuvaa petosta, eikä elämä ole ollut ollenkaan Hohdokasta, kuten se meille markkinoidaan, silloin kun nuoria ollaan. Tosi asiassa se on tällaisille vastuuntuntoisille ihmisille enemmän tai vähemmän narsististen ja muuten vain typerien ihmisten likapyykin pesua ja heidän ansojensa välttelyä ja haavojen nuolemista.
Mutta minun lapset on ihania. Niitä saa halata, ne yrittävät auttaa parhaansa mukaan, niitä kiinnostaa minunkin hyvinvointini. Niiden kanssa saa viettää aikaa ja tehdä jotain kivaa. On niissä paljon työtäkin, mutta enemmän ne antaa ja uskon, kun olen vanha, niin ovat kullanarvoisia. Myös tälle maalle hyväksi, että kasvatan muutaman suoraselkäisen kansalaisen. Vaikka ovatkin liian hyviä tähän elämään, mutta kuitenkin.
Eikö sinulla ole mitään tällaista kokemusta? Mitä jos hölläät vähän pipoa sillä tavalla, että ei sinun tarvitse näyttää ja vaikuttaa upealta äidiltä. Mitä jaksat vielä tuossa iässä miettiä muiden mielipiteitä? Jospa lopetat odottamisen ja yrität nauttia elämästä tässä ja nyt lasten kanssa. Sillä tavalla, että itse voit olla niin tyytyväinen kuin mahdollista on, miettimättä sitä yhteisöä ympärilläsi, ja mitä he haluavat. Isoin ongelmasi saattaa olla se yhteisö, minkä keskellä elät, eivätkä lapsesi.
En ole ap, mutta sinulle joka kirjoitit yhteisön odotuksista pyysit hölläämään ihanteista. Minulla ei ole mitään taustaa uskonnollisessa yhteisössä, eikä kiiltokuva ihanteita äitiydestä ja siltä koen kuin ap. Olen hyvin eläinrakas, ihmiset on vain eri juttu. Olen tehnyt jo pitkän työuran enkä ole käsittääkseni autisminkirjollakaan. En inhoa lasta, hän on mahtava tyyppi oikeasti ja tiedän sen, mutta en vain tunne häntä kohtaan mitään. Onneksi isänsä on eri maata, kuin minä.
Minun mielestäni kyse on usein liiallisista odotuksista. Ei Äitiys ole mitään tunteiden jatkuvaa ylitsevuotavaa ilotulitusta. Se on ihan tavallista arkea. Luuletko, etten minä päivittäin ärsyynny niin, että tekisi mieli heittää joka iikka ovesta ulos? Tunteet on siitä hassuja, että ne tulee ja menee. Kohta ne tekee jotain ihanaa tai sitten mennään ulos, ja meillä on hauskaa, ja kuinka ollakaan, koen tosi positiivisia tunteita. Minunkin oli vaikea rakentaa tunneside varsinkin siihen ensimmäiseen lapseen, koska se näytti silloisen mieheni äidiltä, ja se äiti oli jostain syvältä. Samoin silloinen mieheni oli syvältä siihen aikaan. Tämä kaikki on elämää. Mutta lopulta luotin siihen, että minä osaan kasvattaa hyvän lapsen ja me ollaan yksikkö. Veri on vettä sakeampaa, kukaan ei sinua rakasta niin kuin lapsesi, jos jaksat kasvattaa. Näin se on. Lapset haluavat rakastaa vanhempiaan, vaikka nämä vanhemmat olisivat kaukana täydellisestä. Muut ihmiset tulee ja menee. Minun kokemus on tämä.
Sääli, että tunneside jää toisilla mudostumatta. Biologinen edellytys tunnesiteelle on, ja sitä ei muodostu, uskon, että jokin ulkopuolinen tekijä on sitä häirinnyt. Se taas on suurin häviö sille äidille ja niille lapsille, ei niinkään sille häiritsevälle tekijälle.
Minun kohdalla kyse on siitä, etten vain tunne mitään lasta kohtaan. Olen hänestä ylpeä ja hän on mahtava tyyppi. En koe paineita ihanneäitiydestä. Arkiset tunteet tulee ja menee. Se syvä rakkaus tai edes rakkaus vain puuttuu. Vika ei ole lapsessa vaan minussa. Ikinä en lapselle itselleen sanoisi edes suuttuessani. Enkä ole sanonutkaan.
No jos hän on mahtava tyyppi ja olet hänestä ylpeä, niin kyllä sinä jotain tunnet.
Olisiko yhdentekevää, jos hän kuolisi huomenna?
Hyvä kysymys, surisin varmasti, mutta kuten jotain etäisempää sukulaista tai kaveria🤔 Hyvä kysymys todellakin, jotain kai tunnen kuitenkin🤔
On ilmeisesti kuitenkin läheisempiä sukulaisia/ystäviä, joita surisit enemmän? Jokin tuossa on mennyt pahasti pieleen. Oman lapsen kuolema on 99% vanhemmista pahin, mitä voi tapahtua.
Hyvä kysymys jälleen. En tiedä surusinko ketään enempää. En varmaankaan. Tunne-elämäni taitaa olla latistunut kokonaisuudessaan. Rakastanut olen kyllä palavasti, mutta siitä on vuosi kymmeniä aikaa ja oikeasti vain yhtä ihmistä, joka ei sitten rakastanutkaan minua. Lapseni isä on hyvä ihminen ja mahtava tyyppi myös, mutta samaa rakkauden tunnetta en ole enää kokenut, kuin sen yhden kerran. Lapsesta olen ylpeä ja iloinen hänen onnistumisesta ja pärjäämisestä, mutta se suuri rakkauden tunne puuttuu. Toistan jo itseäni, mutta hän on mahtava tyyppi myös muiden, kuin minun mielestäni. Jotain vikaa minussa on varmasti, mutta koetan tehdä parhaani näillä keinoin mitä minulla on. Elämä on mitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surkea provo.
Varsinkin tuo toivotus elää lapsetonta elämää. 😂
Vierailija kirjoitti:
Poi’itte lisää? On vain yksi. Eipä ollu kristallipalloa, josta olisin nähnyt ”ahaa, näin tulen tuntemaan tulevaisuudessa niin teenpä nyt toisin”. Kiva, että sinulla on. Lainaatko omaasi niin voin katsoa miten toimia muissakin asioissa tulevaisuudessa?
Vähintään 40 vuotta on ollut kaikille saatavilla tieto, että ihmisiä on liikaa. Ihan ilman kristallipalloa 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Toimivan lastenkodin ja kodin välillä on se ero että kotona sama vanhempi tai vanhemmat pysyvät eivätkä vauhdu. Tuskin kukaan täällä kuvittelee että hyvä vanhemmuus on ruokaa ja vaatteita vaan huomiota, kasvatusta, rajoja, positiivista suhtautumista ja kaikkea tätä voi antaa ilman suuria tunteita
Joo, ei normiperheesaäkään lapsille aamupalaa laittaessa aleta tunteilemaan.
Kuitenkin, jos lapsen kuolema koskettaisi yhtä paljon kuin etäisen serkun kuolema, lapsi kyllä aistii tämän. Kysy keneltä tahansa psykologilta.
Nuo näkyvät arjen valinnoissa, lapsen kanssa leikkiessä (onko tätäkään tehty?) , äänenpainoissa, mikroilmeissä, jne.
Mikä ihmeen tarve puolustella rakkaudetonta vanhemmuutta? Varmaan parempi kuin kadulla asuminen, mutta siitä puuttuu jotain olennaista.
Ei olisi tarvetta puolustaa jos et olisi täällä syyllistämässä ap:ta joka tekee parhaansa sillä mitä on. Sille ei voi mitään jos rakkauden tunnetta ei synny. Silti voi rakastaa ja antaa lapselleen hyvät eväät, jopa paremmat kuin joku jolla on tunteet muttei kykyä pitää hyvää huolta.
Ei välttämättä voikaan mitään, mutta onhan tuo erittäin poikkeuksellista ja kertoo jostain psykopatologiasta. Asiaa kannattaisi ehkä tutkia ammattilaisen avulla.
Näin sanoisin myös äidille, joka kovasti rakastaa lapsiaan, mutta jonka elämänhallinta ei pelaa.
Vierailija kirjoitti:
Surkea provo.
Varsinkin tuo toivotus elää lapsetonta elämää. 😂
Provohan tuo, tekisi mieli kysäistä onko ilmoittanut lapsilleen etten rakasta teitä ja mikä oli lasten reaktio? Hyi saasta kaikenlaisia se leipä elättää, ja nämä opastavat kuinka sääski pitää puhaltaa iholta verta imemästä, häntä ei saa tappaa :D
Vierailija kirjoitti:
Todella surullista lapsen kannalta että vanhempi kylmä, etäinen ja usein itsekäs... Vanhemmasta en välitä pätkääkään mut lapsia käy sääliksi koska tuollainen vanhempi on paholainen...
Minusta tuo äiti kuitenkin rakastaa lapsiaan, vaikka ei rakkauden tunne olekaan voimakas. Hänhän pelkää, että satuttaa lapsiaan ja vaikuttaa, että yrittää olla tekemättä niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan suuresti äitiä joka hoitaa lapsensa huolella ilman tunnesidettä. Eikö se ole puhdasta rakkautta joka ei saa mitään takaisin. Ap olet tehnyt oikean ja hyvän työn ja arvostan sinua.
Ei välttämättä. Ihminen voi vaikka velvollisuudentunnosta jäädä rakkaudettomaan avioliittoon pitämään arkea yllä, vaikka rakkautta ei olisi. Ei tämä ole mitään "puhdasta rakkautta". Rakkautta on monta erilaista. Filia, eros, agape, storgi, pragma, jne.
Valitettavasti lapsi kyllä aistii, jos vanhempi ei oikeasti rakasta, vaikka ruokaa olisi pöydässä ja puhtaat vaatteet kaapissa. Toimivassa lastenkodissa on myös näin, mutta eivät ne työntekijät niitä lapsia rakasta.
Toimivan lastenkodin ja kodin välillä on se ero että kotona sama vanhempi tai vanhemmat pysyvät eivätkä vauhdu. Tuskin kukaan täällä kuvittelee että hyvä vanhemmuus on ruokaa ja vaatteita vaan huomiota, kasvatusta, rajoja, positiivista suhtautumista ja kaikkea tätä voi antaa ilman suuria tunteita
Joo, ei normiperheesaäkään lapsille aamupalaa laittaessa aleta tunteilemaan.
Kuitenkin, jos lapsen kuolema koskettaisi yhtä paljon kuin etäisen serkun kuolema, lapsi kyllä aistii tämän. Kysy keneltä tahansa psykologilta.
Nuo näkyvät arjen valinnoissa, lapsen kanssa leikkiessä (onko tätäkään tehty?) , äänenpainoissa, mikroilmeissä, jne.
Mikä ihmeen tarve puolustella rakkaudetonta vanhemmuutta? Varmaan parempi kuin kadulla asuminen, mutta siitä puuttuu jotain olennaista.
Ei olisi tarvetta puolustaa jos et olisi täällä syyllistämässä ap:ta joka tekee parhaansa sillä mitä on. Sille ei voi mitään jos rakkauden tunnetta ei synny. Silti voi rakastaa ja antaa lapselleen hyvät eväät, jopa paremmat kuin joku jolla on tunteet muttei kykyä pitää hyvää huolta.
Ei välttämättä voikaan mitään, mutta onhan tuo erittäin poikkeuksellista ja kertoo jostain psykopatologiasta. Asiaa kannattaisi ehkä tutkia ammattilaisen avulla.
Näin sanoisin myös äidille, joka kovasti rakastaa lapsiaan, mutta jonka elämänhallinta ei pelaa.
Minä sanon sinulle että sinun kannattaisi tutkituttaa mistä tarve ja kuvitelma siitä että olet muiden elämän tuomari ja neuvonantaja kumpuaa
Lapset kyllä huomaavat sen sinun asennen. Olen työsentelyt hoivakodissa, missä vanhukset valittuvat, että lapset eivät tule katsomaan tai siis jos, 5 min jouluksi.Sanoivat, että on kiire ja lähtivvät melkein saman tien. Tunnesite on tärkein lapsen kanssa. Sen poissaolo tietää vanhuusikää yksinäisyysessä. Älkää satutakaa lapsia, myöhemmin sattuu teille tämä takaisin.
Empatiakyvyn puute ei ole mikään ylpelyaihe, vaan tiettyn sairauden tuntomerkki. Tehkää töitä oman asennen muutamisksi tulevaisuuden pelastamiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös sinun lapset rakasta sinua? Minulla on ainakin niin päin, että olen saanut toistuvasti pettyä kaikenlaisissa ihmissuhteissani, jatkuvaa petosta, eikä elämä ole ollut ollenkaan Hohdokasta, kuten se meille markkinoidaan, silloin kun nuoria ollaan. Tosi asiassa se on tällaisille vastuuntuntoisille ihmisille enemmän tai vähemmän narsististen ja muuten vain typerien ihmisten likapyykin pesua ja heidän ansojensa välttelyä ja haavojen nuolemista.
Mutta minun lapset on ihania. Niitä saa halata, ne yrittävät auttaa parhaansa mukaan, niitä kiinnostaa minunkin hyvinvointini. Niiden kanssa saa viettää aikaa ja tehdä jotain kivaa. On niissä paljon työtäkin, mutta enemmän ne antaa ja uskon, kun olen vanha, niin ovat kullanarvoisia. Myös tälle maalle hyväksi, että kasvatan muutaman suoraselkäisen kansalaisen. Vaikka ovatkin liian hyviä tähän elämään, mutta kuitenkin.
Eikö sinulla ole mitään tällaista kokemusta? Mitä jos hölläät vähän pipoa sillä tavalla, että ei sinun tarvitse näyttää ja vaikuttaa upealta äidiltä. Mitä jaksat vielä tuossa iässä miettiä muiden mielipiteitä? Jospa lopetat odottamisen ja yrität nauttia elämästä tässä ja nyt lasten kanssa. Sillä tavalla, että itse voit olla niin tyytyväinen kuin mahdollista on, miettimättä sitä yhteisöä ympärilläsi, ja mitä he haluavat. Isoin ongelmasi saattaa olla se yhteisö, minkä keskellä elät, eivätkä lapsesi.
En ole ap, mutta sinulle joka kirjoitit yhteisön odotuksista pyysit hölläämään ihanteista. Minulla ei ole mitään taustaa uskonnollisessa yhteisössä, eikä kiiltokuva ihanteita äitiydestä ja siltä koen kuin ap. Olen hyvin eläinrakas, ihmiset on vain eri juttu. Olen tehnyt jo pitkän työuran enkä ole käsittääkseni autisminkirjollakaan. En inhoa lasta, hän on mahtava tyyppi oikeasti ja tiedän sen, mutta en vain tunne häntä kohtaan mitään. Onneksi isänsä on eri maata, kuin minä.
Minun mielestäni kyse on usein liiallisista odotuksista. Ei Äitiys ole mitään tunteiden jatkuvaa ylitsevuotavaa ilotulitusta. Se on ihan tavallista arkea. Luuletko, etten minä päivittäin ärsyynny niin, että tekisi mieli heittää joka iikka ovesta ulos? Tunteet on siitä hassuja, että ne tulee ja menee. Kohta ne tekee jotain ihanaa tai sitten mennään ulos, ja meillä on hauskaa, ja kuinka ollakaan, koen tosi positiivisia tunteita. Minunkin oli vaikea rakentaa tunneside varsinkin siihen ensimmäiseen lapseen, koska se näytti silloisen mieheni äidiltä, ja se äiti oli jostain syvältä. Samoin silloinen mieheni oli syvältä siihen aikaan. Tämä kaikki on elämää. Mutta lopulta luotin siihen, että minä osaan kasvattaa hyvän lapsen ja me ollaan yksikkö. Veri on vettä sakeampaa, kukaan ei sinua rakasta niin kuin lapsesi, jos jaksat kasvattaa. Näin se on. Lapset haluavat rakastaa vanhempiaan, vaikka nämä vanhemmat olisivat kaukana täydellisestä. Muut ihmiset tulee ja menee. Minun kokemus on tämä.
Sääli, että tunneside jää toisilla mudostumatta. Biologinen edellytys tunnesiteelle on, ja sitä ei muodostu, uskon, että jokin ulkopuolinen tekijä on sitä häirinnyt. Se taas on suurin häviö sille äidille ja niille lapsille, ei niinkään sille häiritsevälle tekijälle.
”Veri on vettä sakeampaa, kukaan ei sinua rakasta niin kuin lapsesi, jos jaksat kasvattaa. Näin se on. Lapset haluavat rakastaa vanhempiaan, vaikka nämä vanhemmat olisivat kaukana täydellisestä. Muut ihmiset tulee ja menee.”
Ei todellakaan ole kaikilla noin, ja kaikista inhottavinta on sanoa, että veri on vettä sakeampaa. Se on tuomitsevaa. Se tarkoittaa, että jos on syntynyt rakkaudettomille vanhemmille, peli on pelattu ennen kuin se edes oikeasti pääsi alkamaan. Koska ei ole saanut valita vanhempiaan, eikä sitä rakkautta voi mistään muualtakaan enää mitenkään ansaita.
Mä en arvosta ihmisiä sukulaisuussuhteiden perusteella.
🤣