Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä
En ihmettele että tässä kohtaa tulee monille ero. Kun lapset lähtee omilleen, huomaa että eihän tässä ole enää mitään mikä yhdistäisi. Ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita.
Kommentit (336)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Minua harmittaa, etten tehnyt samaa päätöstä, kun lastensaanti oli vielä mahdollista. Tulee hyvin mieleen, kun mietin, voisinko olla parisuhteessa jommankumman minusta tykkäävän miehen kanssa. Kuvittelin arjen sujumista, kuvittelin seksiä, kuvittelin ties mitä tilannetta heidän kanssaan. Pahin este oli se, etten voinut ajatella harrastavani seksiä näiden miesten kanssa. Mutta molemmat olisivat olleet hyviä isiä. Nyt tosiaan harmittaa; ehkä seksikin olisi alkanut sujua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen lähipiiristäni huomannut, että lapsellisuus ja vähävaraisuus ajavat usein tuohon tilanteeseen. Elämä muuttuu arjen pyörittämiseksi. Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä ja olemme alusta asti tietoisesti panostaneet laatuaikaan. Eli paljon matkoja, hotellilomia, illallisia ravintolassa yms. Lisäksi yhteisiä harrastuksia kuten tennis ja korkeakulttuuri.
😆💰😆💰😆
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
No tuo nyt kuulostaa nimenomaan yhteiseltä harrastukselta. Ihan eri tilanne kun meillä joilla ei edes yhteisiä keskustelunaiheita kumppanin kanssa ole.
En halua olla ilkeä, mutta miten ihmeessä voi pariutua/hankkia perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei jaa mitään yhteisiä keskustelun- ja/tai kiinnostuksen aiheita?! Eikö tällainen asioitten laita tule ilmi jo tutustumisen ensi metreillä?
Jos ollaan tutustuttu opiskeluvuosina niin ihan se sama elämänvaihe ja ne opiskelukuviot yhdistää, sitten kodinlaitto ja lasten kasvattaminen yhdistää. Sitten kun on uusi elämänvaihe ja lapset lentää pesästä, huomaa miten mitään yhteistä ei olekaan.
Mekin mieheni kanssa tutustuttiin opiskeluvuosinamme. Ei pelkkä yhteinen elämänvaihe tai toive parisuhteesta voi mitenkään olla riittävä liima?! Sittenhän olisin voinut avioitua ja perustaa perheen melkein joka toisen tapaamani nuoren miehen kanssa, sillä ihastujia kyllä riitti. Totta puhuen olin jo päättänyt, että jos en löydä ketään, johon todella rakastuisin, olisin ilman. Ennen nykyistä miestäni minulla oli takana muutaman vuoden nuoruuden seurustelusuhde, josta selvästi uupui jotakin, ja joka siksi päätyi siksi eroon. Sen avulla ymmärsin, miten monella tasolla yhteys toiseen ihmiseen tarvitaan, jotta parisuhde kestää.
No laita tuohon lisäksi voimakas vauvakuume niin siinä ei niin kauheasti ehdi analysoida että onko mahdollisesti 20-30 v myöhemmin yhteisiä kiinnostuksen aiheita.
Okei, ehkä olen ollut tässä suhteessa vähän outo, koska minulle oli nuorena todella tärkeää, että löydän jonkun, joka tosissaan kolahtaa. Tunsin, etten voinut tehdä tässä asiassa kompromissia. Myönnän, että jossakin vaiheessa pelkäsin, ettei tällaista kolahdusta koskaan tapahdu. Ymmärrän myös sen, että meillä ihmisillä on erilaisia kriteerejä parinvalinnassa ja elämässä ylipäätään. Monenlainen arki voi olla hyvää arkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Mun mielestä tuossa on avainasiana se että sinun esimerkissä mies ei kykene olemaan avoin asioille eikä nauttimaan hetkestä ja uusista kokemuksista. On aina jännää kun joku ei millään lähde johonkin asiaan siksi koska häntä ei yhtään kiinnosta. Itse olen tänä kesänä menossa katsomaan pesäpalloa, amerikkalaista jalkapalloa, suunnistusta, raveja, vaikka ne eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Minua silti kiinnostaa tehdä uusia asioita vaikka ne eivät olisikaan, eivätkä ne tietenkään pystykään olemaan sillä muutenhan tekisin niitä jo, juuri niitä muutama asiaa mitä haluan ja viitsin.
Minä menen mieheni mukaan jalkapallopeliin ja hän lähtee seurakseni kirpparille. Vietämme aikaa yhdessä siis, ja jos emme viettäisi, ei kohta olisi parisuhdetakaan sillä missään suhteessa ei tykätä 100% samoista asioista.
Olen jo keski-ikäinen joten täytyy pitää mielensä virkeänä uusille asioille. Muuten urautuu samoihin vanhoihin asioihin eikä millään viitsi tehdä yhtään mitään kuin juuri niitä asiaa mistä itse tykkää. Siinä vaiheessa vanheneminen todenteolla alkaa.En ihan tuotakaan ymmärrä. Kyllä minä nyt keski-ikäisenä tunnen itseni niin hyvin että tiedän etten esimerkiksi välitä jalkapallosta, tai ylipäätään penkkiurheilun seuraaminen ei ole minun juttuni. Voin lähteä miehen mukana matsiin mutten tiedä mitä iloa siitä olisi kummallekaan, enemmän hän viihtyy jos seurana on sellainen joka oikeasti nauttii. Minä, joka tulisin vain kohteliaisuudesta mukaan, olisin varmasti aika tylsää seuraa.
Sama jos ylipuhun hänet linturetkelle, varmasti häntä turhauttaisi seisoskella minuuttitolkulla hiljaisuudessa, että kuuluukohan sitä peltosirkkua vai ei....
Eiköhän pointti nyt kuitenkin ole siinä että jos ei ole mitään yhteistä eikä mitään tehdä enää yhdessä? Se että ei mene potkupallo peliin tai että ei mene lintu bongaukseen on vähän eri asia kuin aloitus jossa on huomattu että ei ole mitään yhteistä enää ei mitään yhteistä tekemistä eikä muuta yhteistä elämää kuin talouden pyörittäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
No tuo nyt kuulostaa nimenomaan yhteiseltä harrastukselta. Ihan eri tilanne kun meillä joilla ei edes yhteisiä keskustelunaiheita kumppanin kanssa ole.
En halua olla ilkeä, mutta miten ihmeessä voi pariutua/hankkia perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei jaa mitään yhteisiä keskustelun- ja/tai kiinnostuksen aiheita?! Eikö tällainen asioitten laita tule ilmi jo tutustumisen ensi metreillä?
Jos ollaan tutustuttu opiskeluvuosina niin ihan se sama elämänvaihe ja ne opiskelukuviot yhdistää, sitten kodinlaitto ja lasten kasvattaminen yhdistää. Sitten kun on uusi elämänvaihe ja lapset lentää pesästä, huomaa miten mitään yhteistä ei olekaan.
Mekin mieheni kanssa tutustuttiin opiskeluvuosinamme. Ei pelkkä yhteinen elämänvaihe tai toive parisuhteesta voi mitenkään olla riittävä liima?! Sittenhän olisin voinut avioitua ja perustaa perheen melkein joka toisen tapaamani nuoren miehen kanssa, sillä ihastujia kyllä riitti. Totta puhuen olin jo päättänyt, että jos en löydä ketään, johon todella rakastuisin, olisin ilman. Ennen nykyistä miestäni minulla oli takana muutaman vuoden nuoruuden seurustelusuhde, josta selvästi uupui jotakin, ja joka siksi päätyi siksi eroon. Sen avulla ymmärsin, miten monella tasolla yhteys toiseen ihmiseen tarvitaan, jotta parisuhde kestää.
No laita tuohon lisäksi voimakas vauvakuume niin siinä ei niin kauheasti ehdi analysoida että onko mahdollisesti 20-30 v myöhemmin yhteisiä kiinnostuksen aiheita.
Näinpä. Pitkän parisuhteen muodostus eli niin sanottu elämänkumppani joka oli rinnalla koko elämän on sillä tavalla vanhentunut käsite että nykyään ihmiset A elävät pitempään ja B voivat valita mitä tekevät ja miten elävät eli tulevat toimeen yksinkin. Ennen puoliso oli pakko ottaa että saatiin tehtyä lapsia jotka sitten hoitivat torppaa ja vanhoja vanhempiaan kun sen aika tuli. Nykyään tätä pakkoa ei enää ole. Oli myös pysyttävä yhdessä koko loppuelämän ajan jotta elämä olisi turvattu. Ei myöskään todellakaan olisi ollut mahdollista tai varaa varsinkaan naisen erota ja rakentaa omaa tönöjä ja asua siellä omilla töillä ja ansioilla.Tällaista turvaa ei enää nykypäivänä tarvita Suomessa. Joten nykyään parisuhteiden voi hyvin ajatella kestävän vain sen aikaa kun kukin elämäntilanne kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä tulee potentiaalisesti hyvinkin epäsuosittu mielipide, mutta meillä suuri vedenjakaja oli vaihdevuodet ja niiden aiheuttama suhteen fyysisen puolen sammuminen. Meillä on paljon rakkautta ja lämpöä, tunteita osoitetaan puolin ja toisin, pystytään puhumaan avoimesti asioista, ollaan samankaltaisia ihmisiä monessa asiassa.. mutta näin miehenä, kun poistat sen yhden palikan, jäljelle jää vaan kaveruus. Vaikka siinä rakkaudesta puhutaan, ja pussaillaan ja halaillaan, on sen huomaaminen ettet ole toisen silmissä enää seksuaalinen olento vaan pelkästään halinalle, sellainen jarru kaikkeen että rupeat menettämään kiinnostuksen varsinaisesti panostaa enää yhteisen eteen. On ihan OK mennä ja tehdä jotain jos vaimo järjestää, mutta kun vaimo ei ole koskaan ollut aktiivinen järjestäjä, on tilanne nyt se, ettei mitään enää tehdä. Hän ihmettelee mikä on, ja voisin uskoa että hänen näkökulmastaan on käynyt juuri näin, että "puolisoa ei enää kiinnosta".. eikä se toki väärä väittämä ole, mutta syy sille ei taida olla vaimolle kirkas.
En minä elämääni hänen kanssaan mitenkään vihaa, päinvastoin on ihan kivaa että vierellä on joku, mutta onhan tästä tullut kädenlämpöistä yhdessä hengailua, jonka eteen en oikein jaksa enää nähdä vaivaa. En myöskään mitenkään usko että vaihto parantaisi tilannetta, en kuulu niihin miehiin jotka kuvittelevat tuosta vaan vaihtavansa 20v tai edes 10v nuorempaan. Kysyntää olisi samanikäsiten keskuudessa, ja se ei muuttaisi lopputulemaa mihinkään.
Ymmärrän teitä molempia. Itselläni on halut sammuneet, ei kiinnostaa seksi oman miehen, mutta ei kyllä kenenkään muunkaan, kanssa. Ei siihen kuitenkaan voi itseä pakottaa. Tuskin itsekään pitäisit tilanteesta, jossa olisi pakko harrastaa seksiä jonkun kanssa, vaikka et yhtään haluaisi?
Minulle käy erokin ihan hyvin. En todellakaan estele jos mies haluaa lähteä etsimään seksiä muualta. Usein haikailenkin sitä aikaa kun nuorena asuin yksin.
Ilman muuta asia on juuri noin: en missään nimessä haluaisi että vaimo pakottaisi itseään seksiin kanssani. En minä edes sitä fyysistä tapahtumaa ja huipennusta kaipaa, vaan sitä tunnetta että hän näkisi minut edelleen seksuaalisena olentona. Ja kuten tuossa itsekin sanot, on meillä paljon puhuttu tästä, avoimesti ja hyvässä hengessä, ja tiedän että hän kokee asiat juuri kuten sinäkin: ei vaan enää ole haluja lainkaan. Ei ole minusta kiinni tämä. Kuten vaimo sanoo, ei mikään elokuva tai kirja tai mikään muukaan, joka ennenvanhaan olisi aiheuttanut tiettyä tunnetilaa, enää tunnu miltään. Ei vaan herää mikään sisällään, vaikka mitä tekisi.
En tiedä miten vaimo reagoisi eroon. Epäilen ettei hän olisi yhtä OK sen kanssa mitä itse tuossa sanot olevasi. Enkä minäkään eroa halua. Toivon vaan että vaimo ymmärtää ettei minulta enää voi odottaa samanlaista panostusta yhteiseen aikaan ja parisuhteeseen kuin joskus. Ei vaan ole samanalaista motivaatiota enää, kun ei ole samanlaista parisuhdettakaan enää. Jos molemmat ymmärtävät tämän, en näe mitään syytä miksei voitaisi jatkaa yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.
Mä olisin eronnut tästä miehestä jo aikapäiviä sitten. Mies laittaa työn ja kaverit edellesi, vaikka varmasti tietää, että sinä toivoit yhteistä parisuhdeaikaa. Kuulostaa, että mies pitää sinua itsestäänselvänä ja roikut vain kiltisti miehesi rinnalla. Hanki itsekunnioitusta, laita itsesi ja omat tarpeesi etusijalle. Etsi sellainen mies, joka on valmis sitoutumaan sinuun myös ajallisesti.
Ei miestä ollenkaan.se on paras neuvo.
Sinulla ei ilmeisesti ole miestä? Oletko oikeasti onnellinen?
Aika hukassa täytyy naisen elämässään olla jos kuvittelee että mies =onnellisuus.
Omaa onnellisuuttaan ei voi laittaa toisen harteille.
Kuulostaa muutenkin hyvin oudolta ja mieskeskeiseltä. Onkohan tällaisia miehen kautta eläviä naisia vielä paljonkin?
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän suurin osa pareista ole mennyt yhteen ihan muista syistä kuin sielunkumppanuus ja todellinen rakkaus. Tiedän että tämä on inhorealistista, mutta hyvin harvalla on joku elämää suurempi rakkaustarina menossa. Otetaan se joka satutaan saamaan kun sukupuolivietti vie ja tehdään lapset, maksetaan yhteistä lainaa pois ja yritetään selviytyä arjesta.
Me ollaan varmaan jotenkin poikkeavia, kun mieheni kanssa tykätään viettää lähes kaikki vapaa-aika yhdessä ja kiinnostuksen kohteetkin yhteneväiset. Yhdessä ollaan oltu yli 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Makuuhuoneen sänky on viellä yhteistä mutta sitä voisi kutsua kuolleeksi mereksi.
Vielä.
Meillä oli mieheni kanssa paljon enemmän yhteistä silloin nuorena. Silloin käytiin esimerkiksi ajeluilla, rannalla, baarissa jne.
Aikuistumisen (keski-ikäistymisen) myötä kummallekin on eriytynyt omat kiinnostuksen kohteet ja toisen arvotkin alkaa näyttäytyä ihan eri valossa kuin silloin aikanaan.
Nykyään ollaan lähinnä ystäviä ja kämppiksiä. Ei riitoja mutta ei mitään suurta rakkaustarinaakaan enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Minua harmittaa, etten tehnyt samaa päätöstä, kun lastensaanti oli vielä mahdollista. Tulee hyvin mieleen, kun mietin, voisinko olla parisuhteessa jommankumman minusta tykkäävän miehen kanssa. Kuvittelin arjen sujumista, kuvittelin seksiä, kuvittelin ties mitä tilannetta heidän kanssaan. Pahin este oli se, etten voinut ajatella harrastavani seksiä näiden miesten kanssa. Mutta molemmat olisivat olleet hyviä isiä. Nyt tosiaan harmittaa; ehkä seksikin olisi alkanut sujua.
Ei yleensä ala sujua. Jos jo ajatuksena seksi ei tunnu hyvältä ei se sen paremmaksi muutu koska vetovoima toiseen puuttuu.
Puhun kokemuksesta. Menin aikoinaan parikymppisenä avioon ilman rakkautta ja sen kummempaa tunnetta ja vetovoimaa kunnollisen miehen kanssa. Koska silloin ajattelin, että niin kuuluu tehdä: seurustelu, kihlaus, avioliitto, perhe, lapset. Seksi oli pakkopullaa ja lopulta ahdistavaa, että välttelin niin paljon kuin pystyin. Lopulta tein päätöksen erota. Silloin tein myös päätöksen ettei koskaa suhdetta eikä seksisuhdetta ilman omaa halua ja kemiaa toiseen. Rikkoo ihmisen ja myös toiselle siinä suhteessa olevalle ei ole oikein olla väkisin ja vastentahtoisen kanssa läheisyydessä.
Itsellä ainakin näin. Vetovoiman puutteen huomaa aika pian ja sitä ei voi pakottaa tulemaan.
Olen onnellinen, kun sain perustaa perheen ja kasvattaa lapset todellisen rakkauteni kanssa.
Kaikki ne nelisenkymmentä vuotta yhdessä ovat minulle arvokkaita. Myös ne vaikeat ristiriitaiset, jotka kuitenkin selvitettiin ja yhdessä jatkettiin. Nyt autetaan aikuisia lapsia ja lapsenlapsia yhdessä.
Näitä mietin aina kun ajattelen haluavani nykyisin asua sittenkin mieluummin yksin.
Minullakin seksuaalisuus on liki sammunut ja olen vapauttanut puolisoni menemään halutessaan. Toista kun ei voi omistaa. Halutessaan hän voi lähteä kokonaan tästä liitosta. Eletään kuitenkin vielä yhdessä toisiamme kunnioittaen ystävinä. Ollaan kuitenkin toisillemme pitkäaikaisin ja merkittävin ihmissuhde elämässä. Sen arvo on mittaamaton.
Meillä molemmilla on omat menot, toki yhteisiäkin ja keskusteluyhteys toimii ja se vuoksi varmaan kaikki. Hyvä keskusteluyhteys taitaa olla suhteemme liima.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Minua harmittaa, etten tehnyt samaa päätöstä, kun lastensaanti oli vielä mahdollista. Tulee hyvin mieleen, kun mietin, voisinko olla parisuhteessa jommankumman minusta tykkäävän miehen kanssa. Kuvittelin arjen sujumista, kuvittelin seksiä, kuvittelin ties mitä tilannetta heidän kanssaan. Pahin este oli se, etten voinut ajatella harrastavani seksiä näiden miesten kanssa. Mutta molemmat olisivat olleet hyviä isiä. Nyt tosiaan harmittaa; ehkä seksikin olisi alkanut sujua.
Ei yleensä ala sujua. Jos jo ajatuksena seksi ei tunnu hyvältä ei se sen paremmaksi muutu koska vetovoima toiseen puuttuu.
Puhun kokemuksesta. Menin aikoinaan parikymppisenä avioon ilman rakkautta ja sen kummempaa tunnetta ja vetovoimaa kunnollisen miehen kanssa. Koska silloin ajattelin, että niin kuuluu tehdä: seurustelu, kihlaus, avioliitto, perhe, lapset. Seksi oli pakkopullaa ja lopulta ahdistavaa, että välttelin niin paljon kuin pystyin. Lopulta tein päätöksen erota. Silloin tein myös päätöksen ettei koskaa suhdetta eikä seksisuhdetta ilman omaa halua ja kemiaa toiseen. Rikkoo ihmisen ja myös toiselle siinä suhteessa olevalle ei ole oikein olla väkisin ja vastentahtoisen kanssa läheisyydessä.
Itsellä ainakin näin. Vetovoiman puutteen huomaa aika pian ja sitä ei voi pakottaa tulemaan.
Viisaita sanoja! Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun itse olen joutunut laittamaan sinänsä kivasti alkaneen treffailun poikki juuri sen takia, että oli minulle oli selvää ettei treffikumppani tuntenut vetovoimaa minuun. Siis fyysisesti. Ilmeisesti muuten kyllä viihtyivät. Olen joutunut nimenomaan vetoamaan tuohon että kyllä sen vetovoiman puutteen huomaa, nopeastikin, eikä se tule antamalla aikaa ja odottamalla. Romanttisten tunteiden kasvun osalta olen kärsivällisempi, ymmärrän että sille pitää antaa aikaa, mutta vetovoimaa joko on tai sitä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lähipiiristäni huomannut, että lapsellisuus ja vähävaraisuus ajavat usein tuohon tilanteeseen. Elämä muuttuu arjen pyörittämiseksi. Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä ja olemme alusta asti tietoisesti panostaneet laatuaikaan. Eli paljon matkoja, hotellilomia, illallisia ravintolassa yms. Lisäksi yhteisiä harrastuksia kuten tennis ja korkeakulttuuri.
😆💰😆💰😆
No höpö höpö. Varallisuudella tai koulutuksella ei ole asian kanssa mitään tekemistä.
Teillä on yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, kaikilla niitä ei vaan ole vaikka olisi kuinka "aikuinen" ja vauras.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä tulee potentiaalisesti hyvinkin epäsuosittu mielipide, mutta meillä suuri vedenjakaja oli vaihdevuodet ja niiden aiheuttama suhteen fyysisen puolen sammuminen. Meillä on paljon rakkautta ja lämpöä, tunteita osoitetaan puolin ja toisin, pystytään puhumaan avoimesti asioista, ollaan samankaltaisia ihmisiä monessa asiassa.. mutta näin miehenä, kun poistat sen yhden palikan, jäljelle jää vaan kaveruus. Vaikka siinä rakkaudesta puhutaan, ja pussaillaan ja halaillaan, on sen huomaaminen ettet ole toisen silmissä enää seksuaalinen olento vaan pelkästään halinalle, sellainen jarru kaikkeen että rupeat menettämään kiinnostuksen varsinaisesti panostaa enää yhteisen eteen. On ihan OK mennä ja tehdä jotain jos vaimo järjestää, mutta kun vaimo ei ole koskaan ollut aktiivinen järjestäjä, on tilanne nyt se, ettei mitään enää tehdä. Hän ihmettelee mikä on, ja voisin uskoa että hänen näkökulmastaan on käynyt juuri näin, että "puolisoa ei enää kiinnosta".. eikä se toki väärä väittämä ole, mutta syy sille ei taida olla vaimolle kirkas.
En minä elämääni hänen kanssaan mitenkään vihaa, päinvastoin on ihan kivaa että vierellä on joku, mutta onhan tästä tullut kädenlämpöistä yhdessä hengailua, jonka eteen en oikein jaksa enää nähdä vaivaa. En myöskään mitenkään usko että vaihto parantaisi tilannetta, en kuulu niihin miehiin jotka kuvittelevat tuosta vaan vaihtavansa 20v tai edes 10v nuorempaan. Kysyntää olisi samanikäsiten keskuudessa, ja se ei muuttaisi lopputulemaa mihinkään.
Ymmärrän teitä molempia. Itselläni on halut sammuneet, ei kiinnostaa seksi oman miehen, mutta ei kyllä kenenkään muunkaan, kanssa. Ei siihen kuitenkaan voi itseä pakottaa. Tuskin itsekään pitäisit tilanteesta, jossa olisi pakko harrastaa seksiä jonkun kanssa, vaikka et yhtään haluaisi?
Minulle käy erokin ihan hyvin. En todellakaan estele jos mies haluaa lähteä etsimään seksiä muualta. Usein haikailenkin sitä aikaa kun nuorena asuin yksin.
Ilman muuta asia on juuri noin: en missään nimessä haluaisi että vaimo pakottaisi itseään seksiin kanssani. En minä edes sitä fyysistä tapahtumaa ja huipennusta kaipaa, vaan sitä tunnetta että hän näkisi minut edelleen seksuaalisena olentona. Ja kuten tuossa itsekin sanot, on meillä paljon puhuttu tästä, avoimesti ja hyvässä hengessä, ja tiedän että hän kokee asiat juuri kuten sinäkin: ei vaan enää ole haluja lainkaan. Ei ole minusta kiinni tämä. Kuten vaimo sanoo, ei mikään elokuva tai kirja tai mikään muukaan, joka ennenvanhaan olisi aiheuttanut tiettyä tunnetilaa, enää tunnu miltään. Ei vaan herää mikään sisällään, vaikka mitä tekisi.
En tiedä miten vaimo reagoisi eroon. Epäilen ettei hän olisi yhtä OK sen kanssa mitä itse tuossa sanot olevasi. Enkä minäkään eroa halua. Toivon vaan että vaimo ymmärtää ettei minulta enää voi odottaa samanlaista panostusta yhteiseen aikaan ja parisuhteeseen kuin joskus. Ei vaan ole samanalaista motivaatiota enää, kun ei ole samanlaista parisuhdettakaan enää. Jos molemmat ymmärtävät tämän, en näe mitään syytä miksei voitaisi jatkaa yhdessä.
Ikävä kyllä tuo kuulostaa vain vaimolle kostamiselta.
Meidät taas pitää yhdessä harrastukset makuukammarissa, ilman sitä taikaa olisi ero tullut jo vuosia sitten. Ei yhteisiä harrastuksia, ei oikeastaan mitään. Vaimolla on omat harrastukset, matkustelee paljon ja laaja ystäväpiiri. Itsellä lähinnä päin mäntyä menneet bisnekset..
Mutta tämä yksi yhteinen harrastus erotiikan kammarissa ei meitä tunnu saavan eroon millään, etenkin kun jälkikasvu on muuttanut omilleen ja aina päästään toistemme kimppuun (nam) kun haluttaa.
Golf on yhteistä. Täräytän miestä rautakolmosella kasseille ja hän upottaa palloa reikään.
Caddie on ihana.
Pidän huolta viheriöstäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä tulee potentiaalisesti hyvinkin epäsuosittu mielipide, mutta meillä suuri vedenjakaja oli vaihdevuodet ja niiden aiheuttama suhteen fyysisen puolen sammuminen. Meillä on paljon rakkautta ja lämpöä, tunteita osoitetaan puolin ja toisin, pystytään puhumaan avoimesti asioista, ollaan samankaltaisia ihmisiä monessa asiassa.. mutta näin miehenä, kun poistat sen yhden palikan, jäljelle jää vaan kaveruus. Vaikka siinä rakkaudesta puhutaan, ja pussaillaan ja halaillaan, on sen huomaaminen ettet ole toisen silmissä enää seksuaalinen olento vaan pelkästään halinalle, sellainen jarru kaikkeen että rupeat menettämään kiinnostuksen varsinaisesti panostaa enää yhteisen eteen. On ihan OK mennä ja tehdä jotain jos vaimo järjestää, mutta kun vaimo ei ole koskaan ollut aktiivinen järjestäjä, on tilanne nyt se, ettei mitään enää tehdä. Hän ihmettelee mikä on, ja voisin uskoa että hänen näkökulmastaan on käynyt juuri näin, että "puolisoa ei enää kiinnosta".. eikä se toki väärä väittämä ole, mutta syy sille ei taida olla vaimolle kirkas.
En minä elämääni hänen kanssaan mitenkään vihaa, päinvastoin on ihan kivaa että vierellä on joku, mutta onhan tästä tullut kädenlämpöistä yhdessä hengailua, jonka eteen en oikein jaksa enää nähdä vaivaa. En myöskään mitenkään usko että vaihto parantaisi tilannetta, en kuulu niihin miehiin jotka kuvittelevat tuosta vaan vaihtavansa 20v tai edes 10v nuorempaan. Kysyntää olisi samanikäsiten keskuudessa, ja se ei muuttaisi lopputulemaa mihinkään.
Ymmärrän teitä molempia. Itselläni on halut sammuneet, ei kiinnostaa seksi oman miehen, mutta ei kyllä kenenkään muunkaan, kanssa. Ei siihen kuitenkaan voi itseä pakottaa. Tuskin itsekään pitäisit tilanteesta, jossa olisi pakko harrastaa seksiä jonkun kanssa, vaikka et yhtään haluaisi?
Minulle käy erokin ihan hyvin. En todellakaan estele jos mies haluaa lähteä etsimään seksiä muualta. Usein haikailenkin sitä aikaa kun nuorena asuin yksin.
Ilman muuta asia on juuri noin: en missään nimessä haluaisi että vaimo pakottaisi itseään seksiin kanssani. En minä edes sitä fyysistä tapahtumaa ja huipennusta kaipaa, vaan sitä tunnetta että hän näkisi minut edelleen seksuaalisena olentona. Ja kuten tuossa itsekin sanot, on meillä paljon puhuttu tästä, avoimesti ja hyvässä hengessä, ja tiedän että hän kokee asiat juuri kuten sinäkin: ei vaan enää ole haluja lainkaan. Ei ole minusta kiinni tämä. Kuten vaimo sanoo, ei mikään elokuva tai kirja tai mikään muukaan, joka ennenvanhaan olisi aiheuttanut tiettyä tunnetilaa, enää tunnu miltään. Ei vaan herää mikään sisällään, vaikka mitä tekisi.
En tiedä miten vaimo reagoisi eroon. Epäilen ettei hän olisi yhtä OK sen kanssa mitä itse tuossa sanot olevasi. Enkä minäkään eroa halua. Toivon vaan että vaimo ymmärtää ettei minulta enää voi odottaa samanlaista panostusta yhteiseen aikaan ja parisuhteeseen kuin joskus. Ei vaan ole samanalaista motivaatiota enää, kun ei ole samanlaista parisuhdettakaan enää. Jos molemmat ymmärtävät tämän, en näe mitään syytä miksei voitaisi jatkaa yhdessä.
Ikävä kyllä tuo kuulostaa vain vaimolle kostamiselta.
Hmmh.. enpä ole koskaan miettinyt asiaa noin, en koe että kyseessä olisi mikään kosto. Mutta mielenkiintoinen näkökulma! Itse olen ajatellut että kyse on vaan eräänlaisesta laiskuudesta tai viitsimättömyydestä, jonka polttoaineena toimii vastavuoroisuuden puute. Ymmärrän toki että vaimo ei ilkeyttään lakannut näkemässä minua erottiisesti. Toisaalta kun niin kuitenkin kävi, poistui liitosta tärkeä palanen ja liima. Ajattelen että ei nyt voi olla kohtuutonta että minäkin voin vastavuoroisesti vähentää joitain palasia jotka ehkä ei minulle tuli niin luonnostaan. Lähden kyllä mukaan jos vaimo jonnekin kutsuu tai jotain järjestää, ei siinä mitään, mutten ehkä enää oma-alotteisesti jaksa järjestää asioita. Ehkä siinä vaan ikäkin tekee osansa, sitä arvostaa enemmän rauhaa ja kotona istumista, ja näin olisi käynyt riippumatta vaimon vaihdevuosista. Vaikea sanoa. Jokatapauksessa nyt tilanne on tämä.
No laita tuohon lisäksi voimakas vauvakuume niin siinä ei niin kauheasti ehdi analysoida että onko mahdollisesti 20-30 v myöhemmin yhteisiä kiinnostuksen aiheita.