Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä
En ihmettele että tässä kohtaa tulee monille ero. Kun lapset lähtee omilleen, huomaa että eihän tässä ole enää mitään mikä yhdistäisi. Ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita.
Kommentit (336)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.
Mä olisin eronnut tästä miehestä jo aikapäiviä sitten. Mies laittaa työn ja kaverit edellesi, vaikka varmasti tietää, että sinä toivoit yhteistä parisuhdeaikaa. Kuulostaa, että mies pitää sinua itsestäänselvänä ja roikut vain kiltisti miehesi rinnalla. Hanki itsekunnioitusta, laita itsesi ja omat tarpeesi etusijalle. Etsi sellainen mies, joka on valmis sitoutumaan sinuun myös ajallisesti.
Ei miestä ollenkaan.se on paras neuvo.
Sinulla ei ilmeisesti ole miestä? Oletko oikeasti onnellinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lähipiiristäni huomannut, että lapsellisuus ja vähävaraisuus ajavat usein tuohon tilanteeseen. Elämä muuttuu arjen pyörittämiseksi. Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä ja olemme alusta asti tietoisesti panostaneet laatuaikaan. Eli paljon matkoja, hotellilomia, illallisia ravintolassa yms. Lisäksi yhteisiä harrastuksia kuten tennis ja korkeakulttuuri.
Erot ovat varakkaiden juttu, köyhyys liimaa yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Näitä on tosi paljon, mutta silti ei uskalleta erota kun on se raha, raha, talo tai mökki. Niin pakko olla yhdessä "vaikka muuta yhteistä ei ole"
Eikö teillä sitten muodostu tunnesidettä ihmiseen, jonka kanssa olette asuneet omasta valinnasta monta vuotta ja olette tehneet yhteisiä lapsiakin?
Ymmärrän eron, jos toinen on väkivaltainen tai alkoholisti tms. Tietysti voi ajatella että sekin on henkistä väkivaltaa, jos mies ei haluaa viettää aikaa vaimonsa kanssa tai vaimo miehensä kanssa., jos ei jakseta keskustella toisen kanssa tai tehdä mitään yhdessä hänen kanssaan.
Ihmeen eromyönteinen keskustelu. Eron jälkeinen käsittämättömän kurja elämä voi tulla kommenteistanne innostuvalle tulevalle eroajalle suurena yllätyksenä. Ei kaikkien elämä parane eroamalla, päinvastoin. Useimmille aiheuttaa elinikäiset traumat ja pilaa koko loppuelämän. Etenkin ydinperheen rikkoutuminen särkee sekä vanhemmat, että lapset. Enemmän olen nähnyt erosta aiheutuvia synkkiä ihmiskohtaloita, kuin onnistuneita eroja.
Ja nyt jätetään laskuista väkivallasta tai alkoholismista johtuvat erot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä.
Onpa upeaa elää yhdessä kun on "joku jolle jutella"
Olisi. En kaipaisi tällä hetkellä muuta kuin rauhallisen hyvän parisuhteen. Turvallisen. Juttelukaverin. Erityistä intohimoa en kaipaa.
Tässä on selitys useimmille onnettomille parisuhteille: nainen haluaa juttelukaverin ilman intohimoa ja kutsuu sitä hyväksi parisuhteeksi. Mies haluaa seksikumppanin ja kun se ei onnistu, ei enää kiinnosta harrastusten jakaminen kämppiksen kanssa.
Eikä tarvitse väittää, että jos mies ensin tekisi näin niin kyllä sitten... Ei toimi. Kaikki on kokeiltu. Tyytyväisen kämppiksen voi saada, parisuhdetta ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä.
Onpa upeaa elää yhdessä kun on "joku jolle jutella"
Olisi. En kaipaisi tällä hetkellä muuta kuin rauhallisen hyvän parisuhteen. Turvallisen. Juttelukaverin. Erityistä intohimoa en kaipaa.
Tässä on selitys useimmille onnettomille parisuhteille: nainen haluaa juttelukaverin ilman intohimoa ja kutsuu sitä hyväksi parisuhteeksi. Mies haluaa seksikumppanin ja kun se ei onnistu, ei enää kiinnosta harrastusten jakaminen kämppiksen kanssa.
Eikä tarvitse väittää, että jos mies ensin tekisi näin niin kyllä sitten... Ei toimi. Kaikki on kokeiltu. Tyytyväisen kämppiksen voi saada, parisuhdetta ei.
Juttukaveri, ei intohimoa olisi kyllä aivan turha parisuhde. Pelkät haitat ilman positiivista.
Mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sitä noin vaan erota kun on tottunut olemaan sen toisen kans. Yhessä nukutaan ja kokataan. Molemmat ollaan yksinäisiä ihmisiä ja kavereita vähän. Suku lähes olematon. Olemme siis yhdessä. Se tuo lohtua karuun ankeuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Mun mielestä tuossa on avainasiana se että sinun esimerkissä mies ei kykene olemaan avoin asioille eikä nauttimaan hetkestä ja uusista kokemuksista. On aina jännää kun joku ei millään lähde johonkin asiaan siksi koska häntä ei yhtään kiinnosta. Itse olen tänä kesänä menossa katsomaan pesäpalloa, amerikkalaista jalkapalloa, suunnistusta, raveja, vaikka ne eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Minua silti kiinnostaa tehdä uusia asioita vaikka ne eivät olisikaan, eivätkä ne tietenkään pystykään olemaan sillä muutenhan tekisin niitä jo, juuri niitä muutama asiaa mitä haluan ja viitsin.
Minä menen mieheni mukaan jalkapallopeliin ja hän lähtee seurakseni kirpparille. Vietämme aikaa yhdessä siis, ja jos emme viettäisi, ei kohta olisi parisuhdetakaan sillä missään suhteessa ei tykätä 100% samoista asioista.
Olen jo keski-ikäinen joten täytyy pitää mielensä virkeänä uusille asioille. Muuten urautuu samoihin vanhoihin asioihin eikä millään viitsi tehdä yhtään mitään kuin juuri niitä asiaa mistä itse tykkää. Siinä vaiheessa vanheneminen todenteolla alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vaimoni tuollaista huutelisi, isyystestauttaisin jokaisen yhteisen lapsemme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
No tuo nyt kuulostaa nimenomaan yhteiseltä harrastukselta. Ihan eri tilanne kun meillä joilla ei edes yhteisiä keskustelunaiheita kumppanin kanssa ole.
En halua olla ilkeä, mutta miten ihmeessä voi pariutua/hankkia perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei jaa mitään yhteisiä keskustelun- ja/tai kiinnostuksen aiheita?! Eikö tällainen asioitten laita tule ilmi jo tutustumisen ensi metreillä?
Jos ollaan tutustuttu opiskeluvuosina niin ihan se sama elämänvaihe ja ne opiskelukuviot yhdistää, sitten kodinlaitto ja lasten kasvattaminen yhdistää. Sitten kun on uusi elämänvaihe ja lapset lentää pesästä, huomaa miten mitään yhteistä ei olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä.
Onpa upeaa elää yhdessä kun on "joku jolle jutella"
Olisi. En kaipaisi tällä hetkellä muuta kuin rauhallisen hyvän parisuhteen. Turvallisen. Juttelukaverin. Erityistä intohimoa en kaipaa.
Tässä on selitys useimmille onnettomille parisuhteille: nainen haluaa juttelukaverin ilman intohimoa ja kutsuu sitä hyväksi parisuhteeksi. Mies haluaa seksikumppanin ja kun se ei onnistu, ei enää kiinnosta harrastusten jakaminen kämppiksen kanssa.
Eikä tarvitse väittää, että jos mies ensin tekisi näin niin kyllä sitten... Ei toimi. Kaikki on kokeiltu. Tyytyväisen kämppiksen voi saada, parisuhdetta ei.
Juttukaveri, ei intohimoa olisi kyllä aivan turha parisuhde. Pelkät haitat ilman positiivista.
Mies
Keskustelu toisen kanssa =haitta?
Onneksi ei ole. Mielenkiinnon kohteet ovat pitkälti eri, joten tehdään yhteiset asiat yhdessä ja muut erikseen, aivan kuten ennen lasten muuttoa pois kodista. Hyvin toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Mun mielestä tuossa on avainasiana se että sinun esimerkissä mies ei kykene olemaan avoin asioille eikä nauttimaan hetkestä ja uusista kokemuksista. On aina jännää kun joku ei millään lähde johonkin asiaan siksi koska häntä ei yhtään kiinnosta. Itse olen tänä kesänä menossa katsomaan pesäpalloa, amerikkalaista jalkapalloa, suunnistusta, raveja, vaikka ne eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Minua silti kiinnostaa tehdä uusia asioita vaikka ne eivät olisikaan, eivätkä ne tietenkään pystykään olemaan sillä muutenhan tekisin niitä jo, juuri niitä muutama asiaa mitä haluan ja viitsin.
Minä menen mieheni mukaan jalkapallopeliin ja hän lähtee seurakseni kirpparille. Vietämme aikaa yhdessä siis, ja jos emme viettäisi, ei kohta olisi parisuhdetakaan sillä missään suhteessa ei tykätä 100% samoista asioista.
Olen jo keski-ikäinen joten täytyy pitää mielensä virkeänä uusille asioille. Muuten urautuu samoihin vanhoihin asioihin eikä millään viitsi tehdä yhtään mitään kuin juuri niitä asiaa mistä itse tykkää. Siinä vaiheessa vanheneminen todenteolla alkaa.
En ihan tuotakaan ymmärrä. Kyllä minä nyt keski-ikäisenä tunnen itseni niin hyvin että tiedän etten esimerkiksi välitä jalkapallosta, tai ylipäätään penkkiurheilun seuraaminen ei ole minun juttuni. Voin lähteä miehen mukana matsiin mutten tiedä mitä iloa siitä olisi kummallekaan, enemmän hän viihtyy jos seurana on sellainen joka oikeasti nauttii. Minä, joka tulisin vain kohteliaisuudesta mukaan, olisin varmasti aika tylsää seuraa.
Sama jos ylipuhun hänet linturetkelle, varmasti häntä turhauttaisi seisoskella minuuttitolkulla hiljaisuudessa, että kuuluukohan sitä peltosirkkua vai ei....
Tässä tulee potentiaalisesti hyvinkin epäsuosittu mielipide, mutta meillä suuri vedenjakaja oli vaihdevuodet ja niiden aiheuttama suhteen fyysisen puolen sammuminen. Meillä on paljon rakkautta ja lämpöä, tunteita osoitetaan puolin ja toisin, pystytään puhumaan avoimesti asioista, ollaan samankaltaisia ihmisiä monessa asiassa.. mutta näin miehenä, kun poistat sen yhden palikan, jäljelle jää vaan kaveruus. Vaikka siinä rakkaudesta puhutaan, ja pussaillaan ja halaillaan, on sen huomaaminen ettet ole toisen silmissä enää seksuaalinen olento vaan pelkästään halinalle, sellainen jarru kaikkeen että rupeat menettämään kiinnostuksen varsinaisesti panostaa enää yhteisen eteen. On ihan OK mennä ja tehdä jotain jos vaimo järjestää, mutta kun vaimo ei ole koskaan ollut aktiivinen järjestäjä, on tilanne nyt se, ettei mitään enää tehdä. Hän ihmettelee mikä on, ja voisin uskoa että hänen näkökulmastaan on käynyt juuri näin, että "puolisoa ei enää kiinnosta".. eikä se toki väärä väittämä ole, mutta syy sille ei taida olla vaimolle kirkas.
En minä elämääni hänen kanssaan mitenkään vihaa, päinvastoin on ihan kivaa että vierellä on joku, mutta onhan tästä tullut kädenlämpöistä yhdessä hengailua, jonka eteen en oikein jaksa enää nähdä vaivaa. En myöskään mitenkään usko että vaihto parantaisi tilannetta, en kuulu niihin miehiin jotka kuvittelevat tuosta vaan vaihtavansa 20v tai edes 10v nuorempaan. Kysyntää olisi samanikäsiten keskuudessa, ja se ei muuttaisi lopputulemaa mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Ihmeen eromyönteinen keskustelu. Eron jälkeinen käsittämättömän kurja elämä voi tulla kommenteistanne innostuvalle tulevalle eroajalle suurena yllätyksenä. Ei kaikkien elämä parane eroamalla, päinvastoin. Useimmille aiheuttaa elinikäiset traumat ja pilaa koko loppuelämän. Etenkin ydinperheen rikkoutuminen särkee sekä vanhemmat, että lapset. Enemmän olen nähnyt erosta aiheutuvia synkkiä ihmiskohtaloita, kuin onnistuneita eroja.
Ja nyt jätetään laskuista väkivallasta tai alkoholismista johtuvat erot.
Mikä siitä elämästä nyt sitten niin kurjan tekee eron jälkeen? Ajattelin jatkaa ihan niin kuin nytkin, käyn töissä ja vapaa-ajalla tapaan ystäviä ja aikuisia lapsiani. Ei vaan tarvitse enää jakaa arkea ihmisen kanssa jota ei oikein kunnolla tunnekaan. Naisilla usein kotitöiden määräkin vähenee huomattavasti eron jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Tässä tulee potentiaalisesti hyvinkin epäsuosittu mielipide, mutta meillä suuri vedenjakaja oli vaihdevuodet ja niiden aiheuttama suhteen fyysisen puolen sammuminen. Meillä on paljon rakkautta ja lämpöä, tunteita osoitetaan puolin ja toisin, pystytään puhumaan avoimesti asioista, ollaan samankaltaisia ihmisiä monessa asiassa.. mutta näin miehenä, kun poistat sen yhden palikan, jäljelle jää vaan kaveruus. Vaikka siinä rakkaudesta puhutaan, ja pussaillaan ja halaillaan, on sen huomaaminen ettet ole toisen silmissä enää seksuaalinen olento vaan pelkästään halinalle, sellainen jarru kaikkeen että rupeat menettämään kiinnostuksen varsinaisesti panostaa enää yhteisen eteen. On ihan OK mennä ja tehdä jotain jos vaimo järjestää, mutta kun vaimo ei ole koskaan ollut aktiivinen järjestäjä, on tilanne nyt se, ettei mitään enää tehdä. Hän ihmettelee mikä on, ja voisin uskoa että hänen näkökulmastaan on käynyt juuri näin, että "puolisoa ei enää kiinnosta".. eikä se toki väärä väittämä ole, mutta syy sille ei taida olla vaimolle kirkas.
En minä elämääni hänen kanssaan mitenkään vihaa, päinvastoin on ihan kivaa että vierellä on joku, mutta onhan tästä tullut kädenlämpöistä yhdessä hengailua, jonka eteen en oikein jaksa enää nähdä vaivaa. En myöskään mitenkään usko että vaihto parantaisi tilannetta, en kuulu niihin miehiin jotka kuvittelevat tuosta vaan vaihtavansa 20v tai edes 10v nuorempaan. Kysyntää olisi samanikäsiten keskuudessa, ja se ei muuttaisi lopputulemaa mihinkään.
Ymmärrän teitä molempia. Itselläni on halut sammuneet, ei kiinnostaa seksi oman miehen, mutta ei kyllä kenenkään muunkaan, kanssa. Ei siihen kuitenkaan voi itseä pakottaa. Tuskin itsekään pitäisit tilanteesta, jossa olisi pakko harrastaa seksiä jonkun kanssa, vaikka et yhtään haluaisi?
Minulle käy erokin ihan hyvin. En todellakaan estele jos mies haluaa lähteä etsimään seksiä muualta. Usein haikailenkin sitä aikaa kun nuorena asuin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
No tuo nyt kuulostaa nimenomaan yhteiseltä harrastukselta. Ihan eri tilanne kun meillä joilla ei edes yhteisiä keskustelunaiheita kumppanin kanssa ole.
En halua olla ilkeä, mutta miten ihmeessä voi pariutua/hankkia perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei jaa mitään yhteisiä keskustelun- ja/tai kiinnostuksen aiheita?! Eikö tällainen asioitten laita tule ilmi jo tutustumisen ensi metreillä?
Jos ollaan tutustuttu opiskeluvuosina niin ihan se sama elämänvaihe ja ne opiskelukuviot yhdistää, sitten kodinlaitto ja lasten kasvattaminen yhdistää. Sitten kun on uusi elämänvaihe ja lapset lentää pesästä, huomaa miten mitään yhteistä ei olekaan.
Mekin mieheni kanssa tutustuttiin opiskeluvuosinamme. Ei pelkkä yhteinen elämänvaihe tai toive parisuhteesta voi mitenkään olla riittävä liima?! Sittenhän olisin voinut avioitua ja perustaa perheen melkein joka toisen tapaamani nuoren miehen kanssa, sillä ihastujia kyllä riitti. Totta puhuen olin jo päättänyt, että jos en löydä ketään, johon todella rakastuisin, olisin ilman. Ennen nykyistä miestäni minulla oli takana muutaman vuoden nuoruuden seurustelusuhde, josta selvästi uupui jotakin, ja joka siksi päätyi siksi eroon. Sen avulla ymmärsin, miten monella tasolla yhteys toiseen ihmiseen tarvitaan, jotta parisuhde kestää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä.
Onpa upeaa elää yhdessä kun on "joku jolle jutella"
Olisi. En kaipaisi tällä hetkellä muuta kuin rauhallisen hyvän parisuhteen. Turvallisen. Juttelukaverin. Erityistä intohimoa en kaipaa.
Tässä on selitys useimmille onnettomille parisuhteille: nainen haluaa juttelukaverin ilman intohimoa ja kutsuu sitä hyväksi parisuhteeksi. Mies haluaa seksikumppanin ja kun se ei onnistu, ei enää kiinnosta harrastusten jakaminen kämppiksen kanssa.
Eikä tarvitse väittää, että jos mies ensin tekisi näin niin kyllä sitten... Ei toimi. Kaikki on kokeiltu. Tyytyväisen kämppiksen voi saada, parisuhdetta ei.
Juttukaveri, ei intohimoa olisi kyllä aivan turha parisuhde. Pelkät haitat ilman positiivista.
Mies
Keskustelu toisen kanssa =haitta?
No hei, hän on mies. Mitä oletit.
Ei miestä ollenkaan.se on paras neuvo.