Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä
En ihmettele että tässä kohtaa tulee monille ero. Kun lapset lähtee omilleen, huomaa että eihän tässä ole enää mitään mikä yhdistäisi. Ei yhteisiä harrastuksia, ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita.
Kommentit (332)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Menetkö sitten yksin patikoimaan vai jäätkö kotiin?
Sillä on aika iso merkitys. Jos haluat patikoimaan, mutta miehesi ei ja lähdet silti, niin silloin ohjaat itse omaa elämääsi ja niinhän aikuisen ihmisen pitääkin. Et voi muuttaa miestäsi. Jos et lähde patikoimaan, niin miehesi päättää sinun puolestasi. SItäkö haluat?
No ei se nyt ollut pointti, tietenkin voin mennä patikoimaan yksin tai matkustaa ulkomaille yksin, mennä elokuviin jne. Olisi kuitenkin paljon kivempaa tehdä nämä asiat jonkun kanssa, sellaisen joka viihtyisi itsekin näiden asioiden parissa.
Kysymys on nyt siitä että mikä parisuhteen tarkoitus edes on. Sitäkö että jaetaan arjen kulut ja nurmikonleikkuuvuorot jonkun kanssa?
No ehkä joku sun ystävistä tai vaikka lapsista tykkää patikoida sun kanssa?
Sun miehelläsi on varmasti joku oma harrastus. Eihän sitä parikymppisenä voi tietää, mitä toinen haluaa harrastaa keski-ikäisenä. Oikeasti et voi odottaa, että puolison kanssa teillä on täysin samat harrastuksen ja mielenkiinnon kohteet. Jos henkinen yhteys puuttuu ja jos ette osaa keskustella, niin eipä se yhteinen suorittaminen teitä lähennä.
Suorittaminen? Jos nyt edes olisi joitain asioita joista kumpikin on jollain tapaa kiinnostunut, olkoon vaikka avaruuden mustat aukot tai vaikka orkideoiden kasvatus mutta kun ei ole mitään. En näe erityisen hedelmällisenä parisuhdetta jossa yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei ole. Ei sellainen mitään anna.
Miten on edes voinut päätyä yhteen jonkun noin erilaisen kanssa? Mitä se suhde antoi silloin alkuaikoina? Munaa? Ja luonnollisesti sitten ne lapset?
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Menetkö sitten yksin patikoimaan vai jäätkö kotiin?
Sillä on aika iso merkitys. Jos haluat patikoimaan, mutta miehesi ei ja lähdet silti, niin silloin ohjaat itse omaa elämääsi ja niinhän aikuisen ihmisen pitääkin. Et voi muuttaa miestäsi. Jos et lähde patikoimaan, niin miehesi päättää sinun puolestasi. SItäkö haluat?
No ei se nyt ollut pointti, tietenkin voin mennä patikoimaan yksin tai matkustaa ulkomaille yksin, mennä elokuviin jne. Olisi kuitenkin paljon kivempaa tehdä nämä asiat jonkun kanssa, sellaisen joka viihtyisi itsekin näiden asioiden parissa.
Kysymys on nyt siitä että mikä parisuhteen tarkoitus edes on. Sitäkö että jaetaan arjen kulut ja nurmikonleikkuuvuorot jonkun kanssa?
No ehkä joku sun ystävistä tai vaikka lapsista tykkää patikoida sun kanssa?
Sun miehelläsi on varmasti joku oma harrastus. Eihän sitä parikymppisenä voi tietää, mitä toinen haluaa harrastaa keski-ikäisenä. Oikeasti et voi odottaa, että puolison kanssa teillä on täysin samat harrastuksen ja mielenkiinnon kohteet. Jos henkinen yhteys puuttuu ja jos ette osaa keskustella, niin eipä se yhteinen suorittaminen teitä lähennä.
Suorittaminen? Jos nyt edes olisi joitain asioita joista kumpikin on jollain tapaa kiinnostunut, olkoon vaikka avaruuden mustat aukot tai vaikka orkideoiden kasvatus mutta kun ei ole mitään. En näe erityisen hedelmällisenä parisuhdetta jossa yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei ole. Ei sellainen mitään anna.
Miten on edes voinut päätyä yhteen jonkun noin erilaisen kanssa? Mitä se suhde antoi silloin alkuaikoina? Munaa? Ja luonnollisesti sitten ne lapset?
-eri
Opiskelijabileet ja festarit riitti vapaa-ajalla. Ei sitä oikein kaivannut muuta, eikä ollut rahaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
No eikö tuo henkinen side sitten ole riittävä? Ellei ole ole joku sairas läheisriippuvuus.
Mutta miten se "henkinen side" tulee esille? Miten se näkyy arjessa? Mies istuu hiljaa känny kädessä, sinä samaten siinä vieressä ja mietit "toi o miun mies <3 ihanaa kun on niin hyvä henkinen yhteys ettei tarvitse sanoa sanaakaan"?
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
No eikö tuo henkinen side sitten ole riittävä? Ellei ole ole joku sairas läheisriippuvuus.
Tuo on nyt vähän laiskaa puhua vain jostain "henkisestä yhteydestä". Onhan mulla henkinen yhteys vaikka lapsiini tai siskoon mutta kyllä kumppanin kanssa täytyy olla jotain muutakin että haluaa kaiket päivät, asunnon, vuoteen ja rahat jakaa tämän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
No eikö tuo henkinen side sitten ole riittävä? Ellei ole ole joku sairas läheisriippuvuus.
Mutta miten se "henkinen side" tulee esille? Miten se näkyy arjessa? Mies istuu hiljaa känny kädessä, sinä samaten siinä vieressä ja mietit "toi o miun mies <3 ihanaa kun on niin hyvä henkinen yhteys ettei tarvitse sanoa sanaakaan"?
-eri
Ihan kuin mun vanhemmat. Äiti tosin höpöttää ummet ja lammet ja isäni murahtelee välillä jotain 😅
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Menetkö sitten yksin patikoimaan vai jäätkö kotiin?
Sillä on aika iso merkitys. Jos haluat patikoimaan, mutta miehesi ei ja lähdet silti, niin silloin ohjaat itse omaa elämääsi ja niinhän aikuisen ihmisen pitääkin. Et voi muuttaa miestäsi. Jos et lähde patikoimaan, niin miehesi päättää sinun puolestasi. SItäkö haluat?
No ei se nyt ollut pointti, tietenkin voin mennä patikoimaan yksin tai matkustaa ulkomaille yksin, mennä elokuviin jne. Olisi kuitenkin paljon kivempaa tehdä nämä asiat jonkun kanssa, sellaisen joka viihtyisi itsekin näiden asioiden parissa.
Kysymys on nyt siitä että mikä parisuhteen tarkoitus edes on. Sitäkö että jaetaan arjen kulut ja nurmikonleikkuuvuorot jonkun kanssa?
No ehkä joku sun ystävistä tai vaikka lapsista tykkää patikoida sun kanssa?
Sun miehelläsi on varmasti joku oma harrastus. Eihän sitä parikymppisenä voi tietää, mitä toinen haluaa harrastaa keski-ikäisenä. Oikeasti et voi odottaa, että puolison kanssa teillä on täysin samat harrastuksen ja mielenkiinnon kohteet. Jos henkinen yhteys puuttuu ja jos ette osaa keskustella, niin eipä se yhteinen suorittaminen teitä lähennä.
Suorittaminen? Jos nyt edes olisi joitain asioita joista kumpikin on jollain tapaa kiinnostunut, olkoon vaikka avaruuden mustat aukot tai vaikka orkideoiden kasvatus mutta kun ei ole mitään. En näe erityisen hedelmällisenä parisuhdetta jossa yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei ole. Ei sellainen mitään anna.
Miten on edes voinut päätyä yhteen jonkun noin erilaisen kanssa? Mitä se suhde antoi silloin alkuaikoina? Munaa? Ja luonnollisesti sitten ne lapset?
-eri
Opiskelijabileet ja festarit riitti vapaa-ajalla. Ei sitä oikein kaivannut muuta, eikä ollut rahaakaan.
Ah, se perinteinen: alkoholia -> munaa -> raskaus -> naimisiin -> vuosikymmeniä myöhemmin "miksi meillä ei ole mitään yhteistä?"
Alkakaa taas ryyppäämään ja kuunnelkaa sitä nuoruuden musaa esim. takapihalla ja sit hipsitte telttaan bylsimään. Se yhdisti teidät aiemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Menetkö sitten yksin patikoimaan vai jäätkö kotiin?
Sillä on aika iso merkitys. Jos haluat patikoimaan, mutta miehesi ei ja lähdet silti, niin silloin ohjaat itse omaa elämääsi ja niinhän aikuisen ihmisen pitääkin. Et voi muuttaa miestäsi. Jos et lähde patikoimaan, niin miehesi päättää sinun puolestasi. SItäkö haluat?
No ei se nyt ollut pointti, tietenkin voin mennä patikoimaan yksin tai matkustaa ulkomaille yksin, mennä elokuviin jne. Olisi kuitenkin paljon kivempaa tehdä nämä asiat jonkun kanssa, sellaisen joka viihtyisi itsekin näiden asioiden parissa.
Kysymys on nyt siitä että mikä parisuhteen tarkoitus edes on. Sitäkö että jaetaan arjen kulut ja nurmikonleikkuuvuorot jonkun kanssa?
No ehkä joku sun ystävistä tai vaikka lapsista tykkää patikoida sun kanssa?
Sun miehelläsi on varmasti joku oma harrastus. Eihän sitä parikymppisenä voi tietää, mitä toinen haluaa harrastaa keski-ikäisenä. Oikeasti et voi odottaa, että puolison kanssa teillä on täysin samat harrastuksen ja mielenkiinnon kohteet. Jos henkinen yhteys puuttuu ja jos ette osaa keskustella, niin eipä se yhteinen suorittaminen teitä lähennä.
Suorittaminen? Jos nyt edes olisi joitain asioita joista kumpikin on jollain tapaa kiinnostunut, olkoon vaikka avaruuden mustat aukot tai vaikka orkideoiden kasvatus mutta kun ei ole mitään. En näe erityisen hedelmällisenä parisuhdetta jossa yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei ole. Ei sellainen mitään anna.
No mikä teitä pitää yhdessä? Jotainhan teillä täytyy olla. Onko se yhdistävä tekijä se, että haluatte molemmat kärsiä ja kipuilla, sillä siihen olette tottuneet? Tottumus on toinen luonto ja tuntematon pelottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.
Tässä kohtaa pitää uudelleen etsiä se kipinä ja halu olla yhdessä.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia ja tykätään aikalailla eri asioista, mutta koska rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä, tehdään kompromisseja. Mies lähtee mun kanssa patikoimaan viikonloppuna ja mä sitten hänen seuraksi autotapahtumaan seuraavalla. Tähän tyyliin.
Minä tykkäisin mennä patikoimaan tai edes kiertää muutaman tunnin luontoreitin mutta miestä ei kiinnosta vähääkään. Mitä iloa olisi raahata mies mukaan jos tietää että on siellä vastentahtoisesti. On aivan erilaista harrastaa asioita sellaisen kanssa joka tykkää itsekin.
Menetkö sitten yksin patikoimaan vai jäätkö kotiin?
Sillä on aika iso merkitys. Jos haluat patikoimaan, mutta miehesi ei ja lähdet silti, niin silloin ohjaat itse omaa elämääsi ja niinhän aikuisen ihmisen pitääkin. Et voi muuttaa miestäsi. Jos et lähde patikoimaan, niin miehesi päättää sinun puolestasi. SItäkö haluat?
No ei se nyt ollut pointti, tietenkin voin mennä patikoimaan yksin tai matkustaa ulkomaille yksin, mennä elokuviin jne. Olisi kuitenkin paljon kivempaa tehdä nämä asiat jonkun kanssa, sellaisen joka viihtyisi itsekin näiden asioiden parissa.
Kysymys on nyt siitä että mikä parisuhteen tarkoitus edes on. Sitäkö että jaetaan arjen kulut ja nurmikonleikkuuvuorot jonkun kanssa?
No ehkä joku sun ystävistä tai vaikka lapsista tykkää patikoida sun kanssa?
Sun miehelläsi on varmasti joku oma harrastus. Eihän sitä parikymppisenä voi tietää, mitä toinen haluaa harrastaa keski-ikäisenä. Oikeasti et voi odottaa, että puolison kanssa teillä on täysin samat harrastuksen ja mielenkiinnon kohteet. Jos henkinen yhteys puuttuu ja jos ette osaa keskustella, niin eipä se yhteinen suorittaminen teitä lähennä.
Suorittaminen? Jos nyt edes olisi joitain asioita joista kumpikin on jollain tapaa kiinnostunut, olkoon vaikka avaruuden mustat aukot tai vaikka orkideoiden kasvatus mutta kun ei ole mitään. En näe erityisen hedelmällisenä parisuhdetta jossa yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei ole. Ei sellainen mitään anna.
Miten on edes voinut päätyä yhteen jonkun noin erilaisen kanssa? Mitä se suhde antoi silloin alkuaikoina? Munaa? Ja luonnollisesti sitten ne lapset?
-eri
Opiskelijabileet ja festarit riitti vapaa-ajalla. Ei sitä oikein kaivannut muuta, eikä ollut rahaakaan.
Menitte yhteen, koska kaikki muutkin pariutui ja niin nyt vain piti tehdä. Nyt sit ihmetellään, kuka tuo toinen oikein on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin käy usein ,kun keskitytään juuri lapsiin ja arjen pyörittämiseen.Romantiikkaa pitää vaalia.Sitä pitää haluta tehdä töitä toisen naaman eteen, ettei se ala kyllästyttää.Nyky maailmassa varsinkin, kun kaikki on vaihdettavissa silmänräpäyksessä ja ärsykkeitä on joka puolella.
Nyky polvi ei ole juuri lainkaan enää sitoutunut parisuhteeseen vaan vaihdetaan ,kun alkaa kyllästyttää,kuin tavara.
No jaa. Jos lapset on kohta aikuisia niin onhan tässä jo parikymmentä vuotta yhdessä pysytty. Että ei nyt ihan jatkuvasti ole vaihdettu. :D
En tarkoittanut vain juuri tätä yhtä perhettä! mutta pääsitpä taas korjaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
No eikö tuo henkinen side sitten ole riittävä? Ellei ole ole joku sairas läheisriippuvuus.
Mutta miten se "henkinen side" tulee esille? Miten se näkyy arjessa? Mies istuu hiljaa känny kädessä, sinä samaten siinä vieressä ja mietit "toi o miun mies <3 ihanaa kun on niin hyvä henkinen yhteys ettei tarvitse sanoa sanaakaan"?
-eri
Mielestäni tuo kuulostaa pikemminkin henkisen yhteyden vastakohdalta. Se, että ollaan fyysisesti vierekkäin mutta kumpikin tuijottaa vain omaa ruutuaan, on vain rinnakkaiseloa, etenkin jos suhde on pääasiassa sitä. Minulle aito henkinen yhteys tarkoittaa aktiivista rakentavaa vuorovaikutusta, syviä keskusteluja pikkutunneille asti ja yhteisten elämysten ja tulevaisuuden suunnittelua.
T. Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
No eikö tuo henkinen side sitten ole riittävä? Ellei ole ole joku sairas läheisriippuvuus.
Mutta miten se "henkinen side" tulee esille? Miten se näkyy arjessa? Mies istuu hiljaa känny kädessä, sinä samaten siinä vieressä ja mietit "toi o miun mies <3 ihanaa kun on niin hyvä henkinen yhteys ettei tarvitse sanoa sanaakaan"?
-eri
Mielestäni tuo kuulostaa pikemminkin henkisen yhteyden vastakohdalta. Se, että ollaan fyysisesti vierekkäin mutta kumpikin tuijottaa vain omaa ruutuaan, on vain rinnakkaiseloa, etenkin jos suhde on pääasiassa sitä. Minulle aito henkinen yhteys tarkoittaa aktiivista rakentavaa vuorovaikutusta, syviä keskusteluja pikkutunneille asti ja yhteisten elämysten ja tulevaisuuden suunnittelua.
T. Eri
Joo. Se oli vitsi. Sarkasmia.
Että kun tämä yksi täällä jankkasi henkisestä yhteydestä mutta sorkkaraudalla piti vääntää että saa esimerkin mitä se tarkoittaa. Niin vitsailin että se "henkinen yhteys" on ihan vaan hänen päässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
No tuo nyt kuulostaa nimenomaan yhteiseltä harrastukselta. Ihan eri tilanne kun meillä joilla ei edes yhteisiä keskustelunaiheita kumppanin kanssa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut hyvin vähän yhteistä mieheni kanssa. Mutta halusin oman perheen, ja aika oli loppumassa, joten otin sen miehen jonka pysyin silloin saamaan.
Tulemme eroamaan satavarmasti jossain vaiheessa, kysymys on enää että milloin.
Kuulostaa vähän surulliselta. Koetko että valintasi oli oikea? Onko perhe täyttänyt toiveesi? Miltä se tuntuu, että lapsissasi on miestä, joka ei ollut varsinaisesti valintasi? Miten yhteinen elämä on sujunut tuolta pohjalta? Varmasti moni nainen miettii tietyssä iässä saman valinnan tekemistä.
Tiedän, että valintani oli oikea. Lapseni ovat paras asia elämässäni, ja jos en olisi tyytynyt mieheeni, olisin melko varmasti jäänyt lapsettomaksi, ja se olisi tuhonnut minut henkisesti.
Lapsemme ovat fiksuja ja terveitä, joten ainakin siinä mielessä valitsin oikean miehen, vaikka en häneen ikinä ollutkaan aidosti ihastunut tai rakastunut.
Vierailija kirjoitti:
Miten joku edes menee parisuhteeseen ilman että alussa oli yhteistä, kumppani myös kuin paras ystävä? En ymmärrä.
Siten, että haluat omia lapsia, ja ikä alkaa tulla vastaan.
Minä olin tuossa tilanteessa, ja päätin ottaa sen miehen jonka pystyin saamaan, sen sijaan että olisin haikaillut sen miehen perään, jonka olisin oikeasti halunnut.
Miksi pitää väkisellä roikkua toisessa kiinni jos ei ole enää mitään yhteistä, paitsi koti? Erilleen vaan ja kumpikin tekee mitä huvittaa. Monet onnistuu oikein hyvin ja kestävät olla samassa juhlatilassa muutaman kerran vuodessa, jopa uudet puolisot mahtuu mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
No tuo nyt kuulostaa nimenomaan yhteiseltä harrastukselta. Ihan eri tilanne kun meillä joilla ei edes yhteisiä keskustelunaiheita kumppanin kanssa ole.
En halua olla ilkeä, mutta miten ihmeessä voi pariutua/hankkia perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei jaa mitään yhteisiä keskustelun- ja/tai kiinnostuksen aiheita?! Eikö tällainen asioitten laita tule ilmi jo tutustumisen ensi metreillä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä, miksi sen yhteisen on oltava nimenomaan yhteistä tekemistä? Olen ollut naimisissa vuosikymmeniä miehen kanssa, joka on paljon sosiaalisempi kuin minä. Hän lähtee mielellään kaiken maailman kissanristiäisiin, ja minä saan jäädä kotiin, jos haluan... no problem. Yhteistä löytyy tavasta tulkita elämää ympärillämme. Vaihdamme ajatuksia, keskustelemme silloin kuin satumme olemaan samassa paikassa. ;) Näin oli ennen lapsia, ja näin on jatkunut lasten aikuistuttua.
No ehkä te ette tarvitse toisianne muuhun, sinä viihdyt kotona ja miehellä on muuta seuraa rientoihin. Minä kaipaan puolisosta muutakin kuin sen että on aamiaispöydässä joku seurana.
Jep, ihmiset ja sitä myötä parisuhteet ovat erilaisia. Meillä se yhteinen löytyy enemmän ajatusten, maailmankatsomusten tasolta. Toisaalta, kun on kyse jonkinlaisesta henkisestä yhteisymmärryksestä, se ei kovin helposti katkea, vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet monta kertaa. Olemme olleet naimisissa liki 50 vuotta.
En nyt tiedä teistä tarkemmin mutta jos mietin omia vanhempiani jotka olleet samoin n. 50 vuotta naimisissa niin heillä se koko parisuhteen konsepti on jotenkin aivan erilainen kuin nuoremmilla. En usko että heillä on koskaan ollut mitään varsinaisia yhteisiä harrastuksia mutta heillä on niin perinteiset sukupuoliroolit että he tarvitsevat toisensa ihan tavalliseen arjen pyörittämiseen. Itseäni en pysty kuvittelemaan tuollaiseen mutta he ovat kasvaneet siihen hyvin nuoresta.
Me kumpikin selvittäisiin kyllä arjen pyörittämisestä ihan omin nokkinemmekin. En muista, että olisin avioliittomme aikana koskaan esimerkiksi leiponut mitään (mieheni on joskus). En ole todellakaan mikään kotitalousihminen! Kyllä se taitaa olla vaan niin, että meillä on jonkinlainen keskinäinen henkinen side, joka pitää meitä yhdessä.
Niinhän sinä kerroit mutta et avaa asiaa tarkemmin. Onko teillä pitkiä keskusteluja yhdessä vai mitä?
Kyllä, meillä nimenomaan on pitkiä keskusteluja yhdessä. Olemme molemmat aina olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisista ilmiöistä (minä olen väitellytkin yhteiskuntapolitiikasta), erilaisista elämänkatsomuksista, filosofisista kysymyksistä ja sen sellaisesta. Toki tällainen orientaatio edellyttää myös jonkinlaista lukeneisuutta. Ehkä nämä tällaiset jutut ovat sitten se meidän yhteinen harrastuksemme?! Mene ja tiedä.
Olispa ihana tuollainen puoliso tai edes ystävä. Meikäläisen lähipiirissä vaan juorutaan paskaa muista, puhutaan kirppistelystä tai kissan tempauksista. Ei mitään älyllistä keskustelua, pohtimista, ajatuksilla leikkimistä edes. Kaikki on naurettavaa ja turhaa.
Ihmiset kasvavat ja monesti eri suuntiin. Yhtäkkiä huomaa, ettei puolison tai lapsuuden kaverin kanssa ole enää mitään yhteistä.
Miten joku edes menee parisuhteeseen ilman että alussa oli yhteistä, kumppani myös kuin paras ystävä? En ymmärrä.