Lue keskustelun säännöt.
Kannatatko aborttia downin syndrooman takia?
10.06.2026 |
Minusta abortti 12 viikon jälkeen pitäisi sallia vain siinä tilanteessa, että lapsi on niin vaikeasti sairas että kärsisi kovista kivuista ja kuolisi pian syntymän jälkeen. En ymmärrä tätä että saat abortin vaikka 20 viikolla, vain siksi että sikiö on vammainen. Jotkut lapset saattaa paljastua vaikeasti vammaiseksi vasta taaperona, eikä sillekään mitään voi. Aina raskaaksi tullessa on ymmärrettävä se mahdollisuus, että voi saada vammaisen lapsen. Sitten miettiä, onko valmis ottamaan sen riskin.
Kommentit (487)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Tietenkin siinä mielessä, että kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, niin kyllä hän yleensä on rakas vanhemmilleen joka tapauksessa ja hänet hoidetaan. Eihän siinä ole edes vaihtoehtoja. Ja se on ihan reaalimaailmaa. Vanhemmat tietysti käyvät läpi hyvin monenlaisia tunteita ja alkuun tunne voi olla se, että tämä on maailmanloppu. Pikkuhiljaa elämä ja tunteet tasaantuvat ja elämästä vammaisen lapsen kanssa tulee sen perheen normaali.
Vauva-aika on aika usein (tietysti vamman laadusta riippuen) ihan samanlaista kuin muissakin vauvaperheissä. Rankemmaksi se muuttuu vasta lapsen kasvaessa ja erojen suurentuessa. Siinä vaiheessa myös terapiat ja terapeutit, vammaispalvelu, apuvälineet, tukihakemukset, lääkärinlausunnot, avustajat yms yms alkavat täyttää perheen arkea. Ja nämä ovat asioita, joista on aikaisemminkin pitänyt taistella ja nykyään ilmeisesti vielä enemmän, kun joka paikassa säästetään. Joten, jos tarkoitit tätä tuolla kommentillasi, niin se pitää paikkansa.
Sinulla on todella realiteetit hukassa. Kuinka monessa perheessä vauva aika vietetään erilaisissa leikkauksissa ja asutaan lastensairaalassa? Veljeni leikattiin kolmesti ennen vuoden ikää ja niitä leikkauksia, tutkimuksia, osastojaksoja jne. On ollut lukuisia myös tuon jälkeen ihan aikuisiälle asti. Toki sydän ongelmat isoimpina hoidettiin jo sen ensimmäisen elinvuoden aikana, kun muuten ei elinkelpoinen olisi ollut. Myös esim. oikaisuleikkaukauksia toiseen alaraajaan on ollut useita, ihan ensi vuodesta asti. Ilman ei olisi kävelystä tullut koskaan mitään, vasti lukuisia leikkauksia ja kuukausien kuntoutusjaksoja. Vanhempani lähes asuivat ensimäisen kymmenen vuotta sairaalassa. Olin kahdeksan kun pikkuveljeni syntyi ja muistan silti kuinka raskasta aikaa alituisesti sairaalassa ramppaaminen oli minullekin, puhumattakaan siitä kun en juuri vanhempiani muualla nähnyt. Koen edelleen lapsuuteni olleen pelkkää sairaalaa, kuntoutusta, erilaisia terapioita, vanhempien väsymystä, aivosumua, ulkopuolelle jäämistä, itkua ja veljeni kärsimystä joka purkautui minuunkin väkivaltana. Puhumattakaan siitä kuinka rankkaa se on vanhemmilleni ollut. Niin rakas kun hän minulle onkaan, myönnän että olen lukuisia kertoja toivonut ettei hän olisi koskaan syntynyt. Koen että olisin saanut ilman häntä kokea lapsuuden ja vanhempani olisivat saaneet elää suht tavallista elämää, ja hän itse olisi säästynyt niiltä valtavilta kivuilta joita lukuisat leikkaukset on aiheuttaneet.
- Sen yhden downin sisko
Minä sanoinkin, että vammasta riippuen. Oma kokemukseni vaikeasti monivammaisen lapsen äitinä oli tuo. Sairaalassa kävimme ensimmäisen vuoden aikana vain pari kertaa. Nekin taisivat olla polikliinisia tutkimuskäyntejä. Myöhemmin epilepsian puhjetessa ja toistuvien keuhkokuumeiden alkaessa käyntejä olikin sitten sitä enemmän. Joten älä luule, että sinun kokemuksesi on ainoa totuus vammaisuudesta.
Äläkä sinä mitätöi toisen kokemusta.
En mitätöi. En myöskään yritä sanella toisille, miten heidän pitäisi toimia tai ajatella.
Olen koko ajan kertonut vaan omia kokemuksiani kehitysvammaisen lapsen äitinä. Ne ovat ihan yhtä todellisia kuin jonkun muunkin kokemukset.
Oletko muuten maksanut palkkatuloillasi lapsesi elämän? Täysin ilman tukia?
Saat sinäkin yhteiskunnan tukia terveydenhoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki vammaiset, jotka saadaan estettyä syntymästä, ovat yhteiskunnalle lottovoitto. Miljoonien kulut valtiolle ja pahimmaassa tapauksessa koko perhe ajautuu yhteiskunnan elätiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kysymys. Minulla on lievästi kehitysvammainen,autistinen 13v tyttär joka syntyi normaalina yhdeksän pisteen vauvana. Rakas toki,mutta joskus on kovin raskasta. Olisinko tehnyt abortin jos tytön sairaus olisi näkynyt ultrassa? En todellakaan tiedä.
Oletko hakenut / saanut tukea jaksamiseen?
Down ihmisillä sitäpaitsi harvemmin on kurja elämä heillä voi välillä olla jopa parempi elämä kuin terveillä
Ja pystyvät kyllä samoihin asioihin kuin terveetkin eivät kaikki mutta ainakin osa tarvitsevat vain tukea
Paljon tukea mutta kuten jo todettu se ei lähtökohtaisesti ole mikään pätevä syy aborttiin
HOO OO JII JII KOO VEE
Vierailija kirjoitti:
Asia ei liity suvaitsevaisuuteen mitenkään vaan venhempien omaan jaksamiseen!
Kestääkö pää teiniä joka on taaperon tasolla? Onhan ne söpöjä ja helppoja vauvoina,mutta sitten äkkiä sinulla onkin 15vuotias jota ei voi jättää valvomatta edes vessareissun ajaksi. Ja itse joutuu paljon selvittämään erilaisia tukia,tuettuja lomia ym joita tarjolla.
Oman pään hoitoonkin on ammattilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää, miltä tämmöinen tuntuu Down-henkilöistä. Miltä tuntuisi itsestäsi, jos muut ajattelisivat, ettet ansaitse elää?
Heidän älykkyytensä ei ole sellaisella tasolla että olisi relevanttia arvioida heidän kykyä arrvioida omaa olemassa oloaan.
Et tiedä mistä puhut. Olen niin väärässä kuin olla voi.
Niinpä. Vammainen ihminen voi olla tunneälykkäämpi kuin moni "terve".
Vierailija kirjoitti:
Abortti on MURHA
Mikset sitten tee asialle mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiasta kymmenenteen. Voiko down ihmisen kanssa olla normaalisti kivaa vai estääkö vammaisuus tasavertaisen kaveruuden?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää, miltä tämmöinen tuntuu Down-henkilöistä. Miltä tuntuisi itsestäsi, jos muut ajattelisivat, ettet ansaitse elää?
Heidän älykkyytensä ei ole sellaisella tasolla että olisi relevanttia arvioida heidän kykyä arrvioida omaa olemassa oloaan.
Et tiedä mistä puhut. Olen niin väärässä kuin olla voi.
Niinpä. Vammainen ihminen voi olla tunneälykkäämpi kuin moni "terve".
Vammainen voi olla myös täysi m*lkku. Sanoisin, että on suorastaan loukkaavaa esittää, että vammainen ei olisi kykenevä kuspäisyyteen tai että he olisivat sisäänrakennetusti iloisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtulapsen tappaminen on aina murha. Down-lapsen abortointi on eugeniikkaa.
Et ilmeisestikään välitä tippaakaan elävien ihmisten kärsimyksistä. Kukaan ei ole itse halunnut tähän maailmaan syntyä. Se, että joku päättää tehdä uuden ihmisen maailmaan tietäen että se ihminen tulee kärsimään elämänsä aikana paljon eikä koskaan pysty normaaliin elämään on käsittämättömän julmaa.
Tuolla logiikalla ei pidä tehdä lapsia lainkaan, koska moni terveenä syntynytkin kärsii eikä pysty normaaliin elämään.
https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/haviavatko-down-ihmiset-kokonaa…
Jos vaikka tuon artikkelin lukuja katsoo, niin aika selvää on, mikä on enemmistön mielipide siinä vaiheessa jos omalle kohdalle osuu. Ja hyvä näin. Tästä kun vielä päästään kehittämään diagnostiikkaa pitemmälle niin moneen muuhunkin perheeseen saadaan terve lapsi tai parikin, sen sairaan ja vanhempiensa kaikki voimat sitovan tilalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannatan. T. Down lapsen kummitäti jonka äiti on uskomattoman uupunut
Tässä on hyvä pointti. Kyse ei ole vain "oikeudesta elämään", vaan pitää myös miettiä omaa ja puolison jaksamista ja elämän laatua, miten vammainen lapsi vaikuttaisi mahdollisten muiden lasten elämään sekä sen vammaisen lapsen elämän laatua.
Oikeus elämään menee kaiken muun ohi. Sen jälkeen tulee vasta muut asiat. Ne eivät ole samanarvoisia.
Oikeus päättää omasta kehosta menee tärkeysjärjestyksessä tuon ohi.
Entä lapsen keho? Hänellä ei sitten kuitenkaan ole oikeutta päättää siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannatan. T. Down lapsen kummitäti jonka äiti on uskomattoman uupunut
Tässä on hyvä pointti. Kyse ei ole vain "oikeudesta elämään", vaan pitää myös miettiä omaa ja puolison jaksamista ja elämän laatua, miten vammainen lapsi vaikuttaisi mahdollisten muiden lasten elämään sekä sen vammaisen lapsen elämän laatua.
Oikeus elämään menee kaiken muun ohi. Sen jälkeen tulee vasta muut asiat. Ne eivät ole samanarvoisia.
Oikeus päättää omasta kehosta menee tärkeysjärjestyksessä tuon ohi.
Entä lapsen keho? Hänellä ei sitten kuitenkaan ole oikeutta päättää siitä.
Sopiiko sinulle sitten, että sille sikiölle annetaan oikeus ja vapaus elää itsenäistä elämäänsä irtonaisena toisen ihmisen kehosta? Eikö se olisi kompromissi, nainen on vapaa raskaudesta, sikiö saa tehdä mitä sikiö haluaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Down-seulonnat on melkoisen turhia, muut kehityshäiriöt sitten eri asia. Down vertautuu monimuotoiseen oppimishöiriöön, eikä heistäkään puhuta monivammaisina ja epäkelpoina vaikka pulmat on usein haastavampia.
Ei vertaudu. Oppimishäiriöisellä (joista siis moni ei ole mitenkään älyllisesti kehitysvammainen, päinvastoin voi olla jopa huippuälykäs) on normaali määrä kromosomeja. Downilla on 47 kromosomia kun normaalilla ihmisellä 46. Simpansseilla, gorilloilla ja bonoboilla eli ihmisen lähisukulaisilla on 48. Eli kyse on ihan perustavanlaatuisesta poikkeamasta.
Entä sitten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moniko tässä keskustelussa oikeasti elää vammaisen lapsen kanssa? Taitaa olla taas näitä moralisoijia jotka eivät omaa kokemusta asiasta. Se on jokaisen oma asia miten uutisen kuullessaan asiaan suhtautuu, tuskin kenellekään helppo päätös. Omalla sisarellani on vaikeasti vammainen lapsi ja jokaisesta "avusta" saa tapella oli se sitten lakisääteinen tai ei. Ja ei, kyseinen vamma ilmeni vasta synnytyksen jälkeen joten abortti ei silloin tullut mieleenkään. Lapsi on heille rakas, mutta toinen on kotona omaishoitajana. Lapsi ei pärjää yksin, ei hallitse tunteitaan, ei juurikaan kävele eikä osaa oikeasti puhua. Nyt kun ovat jo 60-vuotiaita, on huoli siitä miten lasta hoidetaan ja mihin joutuu kun heistä aika jättää.
En, mutta sivusta seurannut, kun samaan perheeseen syntyi esikoiseksi kv ja kuopukseksi syvästi autistinen lapsi. Eri asioita toki kuin down, ikäviä ylläreitä molemmat. Ihan järkyttävä kohtalo.
"Vammaisillakin on oikeus" -jankkaajat voisivat oijeasti käydä katsomassa, minkälaista tuollaisten perheiden elämä on. Varsinkin tuota autistia sai pelätä, oli hyvin aggressiivinen eikä mikään puhe mennyt perille. Esim joku Ikeasta ostettu sänky ei pysynyt ehjänä, kun sen verran rajusti riehui. Mitään ei voinut keittää hellalla, ettei lapset polta itseään tai todennäköisemmin jotain muuta. Joitain viikonloppuja saivat lapset hoitoon laitokseen. Silloin pystyi jopa keittämään kotonaan pottuja!
Nuo lapset ovat jo aikuisia, täysin autettavia laitosasukkeja molemmat.
En soisi tuollaista elämää kenellekään, en lasten enkä vanhempien roolia.
Nykyään sentään voi käyttää kommunikointiin kuvia ja laitteita. Helpottaa autistinkin oloa kun tulee ymmärretyksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Tietenkin siinä mielessä, että kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, niin kyllä hän yleensä on rakas vanhemmilleen joka tapauksessa ja hänet hoidetaan. Eihän siinä ole edes vaihtoehtoja. Ja se on ihan reaalimaailmaa. Vanhemmat tietysti käyvät läpi hyvin monenlaisia tunteita ja alkuun tunne voi olla se, että tämä on maailmanloppu. Pikkuhiljaa elämä ja tunteet tasaantuvat ja elämästä vammaisen lapsen kanssa tulee sen perheen normaali.
Vauva-aika on aika usein (tietysti vamman laadusta riippuen) ihan samanlaista kuin muissakin vauvaperheissä. Rankemmaksi se muuttuu vasta lapsen kasvaessa ja erojen suurentuessa. Siinä vaiheessa myös terapiat ja terapeutit, vammaispalvelu, apuvälineet, tukihakemukset, lääkärinlausunnot, avustajat yms yms alkavat täyttää perheen arkea. Ja nämä ovat asioita, joista on aikaisemminkin pitänyt taistella ja nykyään ilmeisesti vielä enemmän, kun joka paikassa säästetään. Joten, jos tarkoitit tätä tuolla kommentillasi, niin se pitää paikkansa.
Sinulla on todella realiteetit hukassa. Kuinka monessa perheessä vauva aika vietetään erilaisissa leikkauksissa ja asutaan lastensairaalassa? Veljeni leikattiin kolmesti ennen vuoden ikää ja niitä leikkauksia, tutkimuksia, osastojaksoja jne. On ollut lukuisia myös tuon jälkeen ihan aikuisiälle asti. Toki sydän ongelmat isoimpina hoidettiin jo sen ensimmäisen elinvuoden aikana, kun muuten ei elinkelpoinen olisi ollut. Myös esim. oikaisuleikkaukauksia toiseen alaraajaan on ollut useita, ihan ensi vuodesta asti. Ilman ei olisi kävelystä tullut koskaan mitään, vasti lukuisia leikkauksia ja kuukausien kuntoutusjaksoja. Vanhempani lähes asuivat ensimäisen kymmenen vuotta sairaalassa. Olin kahdeksan kun pikkuveljeni syntyi ja muistan silti kuinka raskasta aikaa alituisesti sairaalassa ramppaaminen oli minullekin, puhumattakaan siitä kun en juuri vanhempiani muualla nähnyt. Koen edelleen lapsuuteni olleen pelkkää sairaalaa, kuntoutusta, erilaisia terapioita, vanhempien väsymystä, aivosumua, ulkopuolelle jäämistä, itkua ja veljeni kärsimystä joka purkautui minuunkin väkivaltana. Puhumattakaan siitä kuinka rankkaa se on vanhemmilleni ollut. Niin rakas kun hän minulle onkaan, myönnän että olen lukuisia kertoja toivonut ettei hän olisi koskaan syntynyt. Koen että olisin saanut ilman häntä kokea lapsuuden ja vanhempani olisivat saaneet elää suht tavallista elämää, ja hän itse olisi säästynyt niiltä valtavilta kivuilta joita lukuisat leikkaukset on aiheuttaneet.
- Sen yhden downin sisko
Eipä kuulosta kovin rakkaalta.
En voi sanoa kannattavani, mutta todennäköisesti itsentwkisin.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi naisella on oikeus päättää abortista tässä maassa, oli syy mikä hyvänsä. Miksi vammaisen, mahdollisesti elinkelvottoman (ilman järkyttävän kalliita hoitoja ja leikkauksia) sikiön oikeus elämään menisi vanhempien, elävien ihmisten ja veroja maksavien oikeuksien edelle päättää haluavatko he sellaista elämää? Tätä en ole koskaan ymmärtänyt.
Eli sinun mielestäsi toisen ihmisen voi tappaa, jotta toisten rahaa säästyy ja elämäntapa säilyy? Etkö oikeasti näe tuossa mitään outoa tai väärää? Huh...
En ehdointahdoin valitsisi vaikeampaa polkua.
Abortti on MURHA