Lue keskustelun säännöt.
Onko kenellekän muulle lakkiaispäivä vaikea? (Ehkä hölmöstä syystä mutta silti)
31.05.2026 |
Vuosi vuodelta lakkiaispäivä kirpaisee ja ankeuttaa mun mielen. Niin upeita tuloksia ja kauniita nuoria kuin kaikkialla onkin, omassa päässä jotenkin velloo pahimman kautta se kaikki, mitä itseltä ei ole onnistunut. Ja toisaalta kun kuuntelee puheita, jossa vanhemmat ylpeästi esittelee nuoria ja kertoo heidän saavutuksistaan samalla kun puitteet ovat upeat; mietin niitä tuttuja, joiden elämä ei todellakaan ole ’’mennyt kuin Strömssössä’’
Tekee mieli kirkua kaiken kahtiajakoisuutta ja sitä, kuinka tuntuu ettei onnekkaat tajua omaa onnekkuuttaan. Tunnen paljon tosi lahjakkaita, paljon töitä tekeviä, fiksuja ihmisiä, jotka kuitenkaan eivät ole joko syntyneet vanhan rahan perheisiin tai muuten vaan ties mistä syystä eivät ole onnistuneet yhtä hyvin kuin Kauniaisten kermakakut. Siellä mennään sukupolvi toisensa perään Aalto-yliopistoon tai lääkikseen kun tähän ajatukseen ja kuplaan on siinä ympäristössä kasvettu ja kasvatettu. Ulkopuolelta se on aika paljon karumpi ja vaativampi tie eikä itsestäänselvyys.
Samalla omat väärät valinnat joskus nuorena kaduttaa ja harmittaa edelleen, omien lasten näennäinen vähäisempi menestys tai erilaiset elämänvalinnat surettaa. Osa tunteesta on kateutta mutta surumielistä ja masentunutta sellaista. Fiilis että ilman oikeisiin piireihin syntymistä mikään ei ole oikeasti mahdollista. Ja vanhempiaan ei tosiaankaan voi valita.
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja koulutustani vastaavassa työssä. Myös suvun nuoret ovat lähes kaikki vähintään jo ylioppilaita. Siitä kaikesta huolimatta ylioppilaspäivät ovat minullekin ahdistavia.
Ymmärrän, ettei kilpailu itsessään ole ongelma vaan sitä tarvitaan, enkä myöskään ole kenellekään kateellinen. Olen kuitenkin herkkä aistimaan teennäisyydet ja samalla myös nuorten epävarmuudet.
Ylioppilaspäivä on ilon päivä monille, mutta siihen liittyy myös jotain vaikeasti märiteltävissä olevaa ahdistavaa.Koulutus on sinulla valunut hukkaan, kun koet valtavaa tarvetta määritellä itseäsi vertailemalla toisiin. Mitä jos määrittelisit omat tavoitteesi ja päämääräsi ilman muita? Se on avain todelliseen onneen ja tyytyväisyyteen.
Miksi ihmeessä kuvittelet että vertaan itseäni kehenkään? Ajattelitko että koen ahdistusta itseni vuoksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai lukion suorittaminen nyt nykysuomessa ole mikään kultalusikka suussa syntyneiden etuoikeus tai joku valtava saavutus?! Yli puolet ikäluokastahan käy lukion. En kyllä yhdistä ylioppilasjuhlia mihinkään yläluokkaan, en edes keskiluokkaan. No, ehkä se näkyy jossain isojen kaupunkien huippulukioissa, mutta niitähän on Suomessa vain muutamia. 95 % lukioista on täynnä ihan tavallisten perheiden tavallisia lapsia. Ja juhlittiinhan eilen kaikkia muitakin valmistuneita, ei vain jotain menestyneitä 8 ällän ylioppilaita.
Kateus ja katkeruus ovat hirveitä piirteitä ihmisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja koulutustani vastaavassa työssä. Myös suvun nuoret ovat lähes kaikki vähintään jo ylioppilaita. Siitä kaikesta huolimatta ylioppilaspäivät ovat minullekin ahdistavia.
Ymmärrän, ettei kilpailu itsessään ole ongelma vaan sitä tarvitaan, enkä myöskään ole kenellekään kateellinen. Olen kuitenkin herkkä aistimaan teennäisyydet ja samalla myös nuorten epävarmuudet.
Ylioppilaspäivä on ilon päivä monille, mutta siihen liittyy myös jotain vaikeasti märiteltävissä olevaa ahdistavaa.Koulutus on sinulla valunut hukkaan, kun koet valtavaa tarvetta määritellä itseäsi vertailemalla toisiin. Mitä jos määrittelisit omat tavoitteesi ja päämääräsi ilman muita? Se on avain todelliseen onneen ja tyytyväisyyteen.
Miksi ihmeessä kuvittelet että vertaan itseäni kehenkään? Ajattelitko että koen ahdistusta itseni vuoksi?
Koko on ketju on säälittävää itkua kuinka muut ovat onnistuneet paremmin ja kuinka se syö sinua sisältä. :D
Tekoäly tulee jatkossa kurittamaan kouluttautuneiden yläpäätä enemmän kuin alapäätä. Ns. asiantuntijoiden status tulee katoamaan.
Vierailija kirjoitti:
Palsta ei kyllä koskaan petä siinä, että takerrutaan ihan sivuraiteille… Mutta vänkäyksen takia
- olen itse korkeakoulututkinnon suorittanut, samoin mieheni, vanhempani ja isovanhempani
- omat lapseni ovat korkeakouluopiskelijoita mutta maakuntayliopistoissa kumpikin
Ja silti koen ja tunnen ahdistusta, kateutta ja surua lakkiaispäivänä. Ahdistusta siitä, kuinka epäreilua elämä joskus on -ei välttämättä minulle vaan muille omassa lähipiirissäni-. Surua ja kiukkua siitä, kuinka ne superonnekkaat (vanhan rahan suvuissa varttuneet) ei ymmärrä että pelkkä kova työnteko, asenne tai ahkeruus ei ole mikään tae menestykselle. Menestykseen tarvitaan myös aimo annos onnea, sattumaa, ajoitusta. Ja surua siitä että oma elämä on mennyt miten on mennyt. Siitä lakkiaisten ’’ kaikki ovet ovat auki’’ -uskosta on tullut tehtyä aikoinaan valintoja, jotka jälkikäteen kaduttaa. Tässä vaiheessa elämää kaikkea ei voi aloittaa alusta ja nyt on elettävä sillä mitä on. Mutta suru&kateus on tunteita, joita ei voi pakottaa pois omasta mielestä. Ne joutuu työstämään. ap
Mikä ihmeen vika on esimerkiksi maakuntayliopistossa, miksi se pitää mainita jotenkin vähättelevänä tekijänä? Etkö näe, miten hyvä esimerkki itse olet kiittämättömyydestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitat ilmiöstä, josta moni puhuu paljon vähemmän kuin kokee. Lakkiaiset ovat juhla valmistuneille, mutta ne ovat myös valtava symbolinen näyttämö, jossa näkyvät yhtä aikaa koulutus, perhetausta, raha, verkostot, terveys, persoonallisuus, sattuma ja vuosien aikana kertyneet mahdollisuudet. Silloin huomio ei kiinnity vain siihen, mitä joku saavutti, vaan myös siihen, mitä itse tai omat läheiset eivät saavuttaneet.
Tunnistan tekstistäsi kaksi eri kipua, jotka menevät helposti sekaisin.
Ensimmäinen on yhteiskunnallinen havainto. Ei ole harhaa ajatella, että lähtökohdilla on merkitystä. Suomessa sosiaalinen liikkuvuus on kansainvälisesti melko hyvää, mutta silti vanhempien koulutus, tulot, asuinalue, verkostot ja odotukset vaikuttavat vahvasti siihen, millaisena maailma näyttäytyy nuorelle. On eri asia kasvaa ympäristössä, jossa lääkis tai Aalto ovat käytännössä oletusarvoja kuin ympäristössä, jossa kukaan ei osaa neuvoa pääsykokeisiin, opintotukiin tai edes siihen, mitä vaihtoehtoja on olemassa. Tuo ei ole katkeran ihmisen kuvitelmaa vaan hyvin tutkittu ilmiö.
Mutta tekstissäsi on myös toinen kipu, henkilökohtainen. Se kuuluu lauseissa omista valinnoista, omista lapsista ja siitä, että vuosi vuodelta tämä päivä kirpaisee. Silloin kyse ei ehkä enää ole vain yhteiskunnan epäreiluudesta. Siinä on mukana surua siitä elämästä, jonka kuvitteli itselleen tai lapsilleen.
Minusta yksi vaikeimmista asioista keski-iässä on huomata, että nuorena tulevaisuus näyttää lähes rajattomalta, mutta myöhemmin osa ovista todella on sulkeutunut. Ei kaikki, mutta osa. Silloin lakkiaispuheet voivat kuulostaa melkein julmilta, koska ne kertovat tarinaa mahdollisuuksista juuri hetkellä, jolloin itse ajattelee menetettyjä mahdollisuuksia.
Silti huomaan tekstissäsi myös jotain, mikä ei kuulosta pelkältä kateudelta. Kateudessa yleensä halutaan pois toiselta. Sinun kirjoituksessasi on enemmänkin protestia sitä vastaan, että menestystä käsitellään joskus ikään kuin se olisi kokonaan yksilön ansiota. Moni menestynyt on tehnyt valtavasti töitä. Mutta harva on valinnut perhettään, terveyttään, lahjojaan, kouluaan, asuinaluettaan tai niitä ihmisiä, jotka ensimmäisinä sanoivat: "Sinä pystyt tähän."
Samalla on ehkä hyvä muistaa, että juhlapuheissa näkyvät harvoin koko tarinat. Se nuori, joka tänään saa valkolakin hulppeassa puutarhassa, voi kantaa mukanaan asioita, joita kukaan vieras ei näe. Ja toisaalta se tuttu, jonka elämä ei näyttänyt 19-vuotiaana menestykseltä, voi olla 40-vuotiaana huomattavasti tyytyväisempi kuin moni ulkoisesti onnistunut.
Kirjoitit erityisesti lauseen: "omien lasten näennäinen vähäisempi menestys tai erilaiset elämänvalinnat surettaa." Sana näennäinen jäi minulle mieleen. Se vihjaa, että osa sinusta tietää jo, ettei ihmisen arvoa tai edes tulevaa hyvinvointia voi lukea lakkiaispäivän kuvista, opiskelupaikoista tai ansioluetteloista. Mutta tunne ei silti tottele tietoa.
Ehkä juuri siksi tämä päivä sattuu. Se pakottaa vertaamaan näkyviä saavutuksia niihin näkymättömiin asioihin, joita omassa elämäss kantaa mukana.
Ja vaikka se ei poista pettymystä, yksi asia tekstistäsi välittyy vahvasti: sinulla on kyky nähdä niitä ihmisiä, jotka eivät pääse juhlapuheisiin. Se on yllättävän harvinainen kyky. Moni näkee vain voittajat. Sinä näet myös ne lahjakkaat, ahkerat ja kunnolliset ihmiset, joiden elämä ei palkinnut heitä samalla tavalla. Se kertoo minusta enemmän oikeudentajusta kuin kateudesta.
Lakkiaispäivä on monille ilon päivä. Joillekin se on myös muistutuspäivä kaikesta siitä, miten epätasaisesti elämä jakaa korttejaan. Nuo kaksi asiaa voivat olla totta samaan aikaan.
Wau. Tämä on fiksuin kirjoitus, jonka olen ikinä tältä palstalta lukenut. Kiitos kirjoittajalle!
On eri asia ponnistaa moniongelmaisten vanhempien lapsena kuin tasapainoisten ja terveiden vanhempien lapsena. Syrjäytyminen on usein ylisukupolvista. Nallekarkit eivät todellakaan mene tasan elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tekoäly tulee jatkossa kurittamaan kouluttautuneiden yläpäätä enemmän kuin alapäätä. Ns. asiantuntijoiden status tulee katoamaan.
Tavallaan voi sanoa, että jos tietotyössä ei ole ottanut tekoälytyökaluja hyötykäyttöön, on jo tippunut junan viimeiseen vaunuun. Toiset osaavat tarttua asioihin oma-aloitteisesti ja toiset sitten pakon edessä. Viimeisessä tapauksessa olet jo urallasi altavastaajan asemassa.
Vierailija kirjoitti:
On eri asia ponnistaa moniongelmaisten vanhempien lapsena kuin tasapainoisten ja terveiden vanhempien lapsena. Syrjäytyminen on usein ylisukupolvista. Nallekarkit eivät todellakaan mene tasan elämässä.
Miten ihmeessä ne voisivatkaan mennä? On siitä maailmalla aika paljon raadollisempiakin esimerkkejä kuin suomalaisten väliset koulutuserot. Kannattaa joka tapauksessa olla onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta, mitä on. Ja samoin olla onnellinen muiden puolesta, yksinkertaisesti olla onnellinen kaikesta hyvästä ja toivoa sitä. Eikä tuijottaa siihen, mitä ei ole, ja kadehtia. Silloin asiat yleensä rupeavat sujumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai lukion suorittaminen nyt nykysuomessa ole mikään kultalusikka suussa syntyneiden etuoikeus tai joku valtava saavutus?! Yli puolet ikäluokastahan käy lukion. En kyllä yhdistä ylioppilasjuhlia mihinkään yläluokkaan, en edes keskiluokkaan. No, ehkä se näkyy jossain isojen kaupunkien huippulukioissa, mutta niitähän on Suomessa vain muutamia. 95 % lukioista on täynnä ihan tavallisten perheiden tavallisia lapsia. Ja juhlittiinhan eilen kaikkia muitakin valmistuneita, ei vain jotain menestyneitä 8 ällän ylioppilaita.
Kateus ja katkeruus ovat hirveitä piirteitä ihmisessä.
En ole koskaan ymmärtänyt miksi lukiota edelleen nostetaan niin kovin jalustalle. Mutta ehkä se johtuu siitä, ettei lukio tuntunut oikeasti tuntunut itsestä haastavalta. Edes yliopisto ei tuntunut haastavalta ennen oikeaan tutkimukseen siirtymistä pro gradu työssä.
Minulla oli hieman samanlainen olo omana lakkiaispäivänäni vuonna 2011.
Näiden kuluneiden vuosien aikana olen opiskellut rakastamaani alaa ja väitellyt tohtoriksi, vaikken tule akateemisesta perheestä. Silti minua piinasi jo ylioppilaspäivänä sisäsyntyinen tieto siitä, että kaikki hyvä on takana. Nautin lukio-opinnoista ja koulumaailmasta ja tiesin, ettei edessäni odota mitään hyvää. Minulla on joskus tapana sanoa, ettei aivoissani ole futuuria: en pysty ajattelemaan tulevaa vähimmässäkään määrin positiivisessa mielessä.
Olen aina ollut vähän muita huonompi, vähän enemmän jäljessä, vähän kuutamolla. Lähtökohtani ovat kohtuulliset tavanomaisia perheongelmia (toisen vanhemman tappava alkoholismi) lukuun ottamatta, mutta silti olen koko ajan rahtusen takamatkalla. Nyt olen jäämässä työttömäksi ja suoraan sanottuna toivoisin olevani kuollut.
Sivistysyhteiskunta ja kaikki arvossa pitämäni on kuollut. Minäkin voisin yhtä hyvin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se, joka väittää ettei syntyperällä ole vaikutusta, ei tiedä todellisuutta. Kun kaikki kaverit ja kavereiden perheet on samoista piireistä, joku tietää aina jonkun, jolta voi kysyä työpaikkaa/suosituksia mitä milloinkin. Se Taka-Hikiällä kasvanut lähtee ihan eri lähtökohdasta kuromaan eroa kiinni, opettelee sosiaaliset ympyrät ja tutustuu piireihin. Ja just tätä takamatkaa pk-seutulaiset eivät ymmärrä. Sitä ei todellakaan pysty paikkaamaan kovalla työllä, oikealla asenteella tai millään muullakaan. Kaksi nuorta samoilla yo-arvosanoilla, samalla tahdonvoimalla, sitkeydellä, yritteliäisyydellä ja älykkyydellä ei oikeasti kisaa samassa lajissa.
Osittain on näin, osittain ei. Onhan taustalla merkitystä mutta olennaista on antaako sen vaikuttaa omiin tavoitteisiin ja itsetuntoon. Parasta on jos perhe kannustaisi opiskelemaan ja olisi myönteinen itseään kehittämistä kohtaan mutta ei kaikilla näin toki ole ja kouluttautumista voidaan väheksyä. Mutta paljon lahjakkaita ihmisiä tulee todella sieltä maatilalta tai duunariperheistä ja heillä on selkeänä mitä haluaa ja on akateemista lahjakkuutta menestyä opinnoissa. Minullakaan ei ollut sellaista korkeakoulutaustaista ja siihen maailmaan liittyvää pedagogista tai kulttuurista pääomaa lapsuudesta ja tieteellinen, tutkimukseen perustuva maailmankuva oli aivan vieras asia yliopistoon mennessä. Mutta siellä pärjäsin vaikka takamatkalta lähdin. Moni vastaava opiskelija on nyt tohtori ja työskentelee monella tapaa palkittuna tutkijana, jos nyt akateemisia ansioita käytetään mittarina.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä ongelmaasi. Ryhdy opiskelemaan vaikka iltalukiossa, jos olet töissä ja jos et, mene ammattikouluun. Opiskele siinä ohessa jo jotain sellaista avoimessa yliopistossa, jota haluat mennä opiskelemaan.
Ja sitten vaan korkeakoulututkintoa suorittamaan.
Suomi on kaikessa epätasa-arvoisuudessaan kuitenkin siinä mielessä tasa-arvoinen, että ihan jokaisella on mahdollisuus opiskella kykyjensä, halujensa ja omien varojensa mukaan, olipa syntynyt pakolaisperheeseen, työttömien alkoholistien perheeseen (niin kuin minä) tai Kauniaisiin toimitusjohtajan perheeseen.
Ap:n ja kaltaistensa ongelma on se, etteivät he halua ottaa vastuuta elämästään. Marinaa ja ulinaa ja kateutta ja katkeruutta kyllä riittää maailman tappiin, muttei halua ottaa ohjia omiin käsiinsä ja opiskella väninän sijaan. Onkin asia erikseen, jo taidot eivät riitä, mutta ei sekään ole kenenkään muun vika.
Myös elämänasenne on asia, jota voi opetella koko elämänsä. Voi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, oppia näkemään omat arvokkaat ominaisuutensa ja olla ylpeä omasta työstään ja osaamisestaan, vaikka se olisi kaukana akateemisuudesta. Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan, maailma ei toimisi jos kaikki olisivat lukemiseen orientoituneita oppijoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja koulutustani vastaavassa työssä. Myös suvun nuoret ovat lähes kaikki vähintään jo ylioppilaita. Siitä kaikesta huolimatta ylioppilaspäivät ovat minullekin ahdistavia.
Ymmärrän, ettei kilpailu itsessään ole ongelma vaan sitä tarvitaan, enkä myöskään ole kenellekään kateellinen. Olen kuitenkin herkkä aistimaan teennäisyydet ja samalla myös nuorten epävarmuudet.
Ylioppilaspäivä on ilon päivä monille, mutta siihen liittyy myös jotain vaikeasti märiteltävissä olevaa ahdistavaa.Koulutus on sinulla valunut hukkaan, kun koet valtavaa tarvetta määritellä itseäsi vertailemalla toisiin. Mitä jos määrittelisit omat tavoitteesi ja päämääräsi ilman muita? Se on avain todelliseen onneen ja tyytyväisyyteen.
Miksi ihmeessä kuvittelet että vertaan itseäni kehenkään? Ajattelitko että koen ahdistusta itseni vuoksi?
Koko on ketju on säälittävää itkua kuinka muut ovat onnistuneet paremmin ja kuinka se syö sinua sisältä. :D
Jospa nyt avaisin hieman lisää mitä itse tarkoitin. Alkuosaa ketjusta en ole edes lukenut, tulin mukaan vasta hetki sitten.
En omalta osaltani valita mistään, mutta aistin muun muassa ystäväperheen ahdingon aiheeseen liittyen. Heidänkin lapsistaan tuli ylioppilaita, mutta ei ilman painostusta ja pakottamista. Huono-osaisuuden periytyminen oli haluttu siinä perheessä välttää keinolla millä hyvänsä. Tutustuin perheeseen vasta myöhemmin enkä voinut vaikuttaa asiaan. Olen surullinen siitä, miten tilanteet olivat menneet ja miten ne etenivät heidän kohdallaan. Kyse on kuitenkin fiksuista nuorista, joihin yhä uskon. Omassa lukiossani vastaava pakottaminen tuli joidenkin opettajien taholta. Olen täysin itseohjautuva, eikä sitä kunnioitettu.
En aio tulla korjaamaan mahdollisia vääriä tulkintoja.
Vierailija kirjoitti:
Palsta ei kyllä koskaan petä siinä, että takerrutaan ihan sivuraiteille… Mutta vänkäyksen takia
- olen itse korkeakoulututkinnon suorittanut, samoin mieheni, vanhempani ja isovanhempani
- omat lapseni ovat korkeakouluopiskelijoita mutta maakuntayliopistoissa kumpikin
Ja silti koen ja tunnen ahdistusta, kateutta ja surua lakkiaispäivänä. Ahdistusta siitä, kuinka epäreilua elämä joskus on -ei välttämättä minulle vaan muille omassa lähipiirissäni-. Surua ja kiukkua siitä, kuinka ne superonnekkaat (vanhan rahan suvuissa varttuneet) ei ymmärrä että pelkkä kova työnteko, asenne tai ahkeruus ei ole mikään tae menestykselle. Menestykseen tarvitaan myös aimo annos onnea, sattumaa, ajoitusta. Ja surua siitä että oma elämä on mennyt miten on mennyt. Siitä lakkiaisten ’’ kaikki ovet ovat auki’’ -uskosta on tullut tehtyä aikoinaan valintoja, jotka jälkikäteen kaduttaa. Tässä vaiheessa elämää kaikkea ei voi aloittaa alusta ja nyt on elettävä sillä mitä on. Mutta suru&kateus on tunteita, joita ei voi pakottaa pois omasta mielestä. Ne joutuu työstämään. ap
Hmm, valitsit siis nuoruudenuskossasi huonosti työllistävän alan, jotain kulttuuria tms, ja olet aikuisiällä tajunnut, että monet opiskelutovereista tulevat vanhan rahan suvuista ja todellisuus onkin ihan toinen. Ei auttanut että olit fiksu, lupaava ja täynnä intoa. Ja sinun taustallasi olisi kannattanut valita varmasti työllistävä ala.
Onhan se raskasta, jos koko työura on rimpuilua.
Mutta oikeasti: tosi monet uudelleenkouluttautuvat aikuisiällä. Ei pidä takertua johonkin ajatukseen elämänkaaresta. Ehkä katsot tätä hetkeä 20 vuoden päästä ja ihmettelet valintojasi?
Katsokaa Hanna Pakarista; siinä oikea esimerkki kaikille kitisijöille. Menkää ja tehkää perässä. Ponnistelkaa. Itkekää ja tuskailkaa. Ja stressatkaa yo-kokeissa. Sillä tavalla se valkolakki ja juhlinta voi saavuttaa teidätkin.
https://www.is.fi/viihde/art-2000011997870.html
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja koulutustani vastaavassa työssä. Myös suvun nuoret ovat lähes kaikki vähintään jo ylioppilaita. Siitä kaikesta huolimatta ylioppilaspäivät ovat minullekin ahdistavia.
Ymmärrän, ettei kilpailu itsessään ole ongelma vaan sitä tarvitaan, enkä myöskään ole kenellekään kateellinen. Olen kuitenkin herkkä aistimaan teennäisyydet ja samalla myös nuorten epävarmuudet.
Ylioppilaspäivä on ilon päivä monille, mutta siihen liittyy myös jotain vaikeasti märiteltävissä olevaa ahdistavaa.Koulutus on sinulla valunut hukkaan, kun koet valtavaa tarvetta määritellä itseäsi vertailemalla toisiin. Mitä jos määrittelisit omat tavoitteesi ja päämääräsi ilman muita? Se on avain todelliseen onneen ja tyytyväisyyteen.
Miksi ihmeessä kuvittelet että vertaan itseäni kehenkään? Ajattelitko että koen ahdistusta itseni vuoksi?
Koko on ketju on säälittävää itkua kuinka muut ovat onnistuneet paremmin ja kuinka se syö sinua sisältä. :D
Jospa nyt avaisin hieman lisää mitä itse tarkoitin. Alkuosaa ketjusta en ole edes lukenut, tulin mukaan vasta hetki sitten.
En omalta osaltani valita mistään, mutta aistin muun muassa ystäväperheen ahdingon aiheeseen liittyen. Heidänkin lapsistaan tuli ylioppilaita, mutta ei ilman painostusta ja pakottamista. Huono-osaisuuden periytyminen oli haluttu siinä perheessä välttää keinolla millä hyvänsä. Tutustuin perheeseen vasta myöhemmin enkä voinut vaikuttaa asiaan. Olen surullinen siitä, miten tilanteet olivat menneet ja miten ne etenivät heidän kohdallaan. Kyse on kuitenkin fiksuista nuorista, joihin yhä uskon. Omassa lukiossani vastaava pakottaminen tuli joidenkin opettajien taholta. Olen täysin itseohjautuva, eikä sitä kunnioitettu.
En aio tulla korjaamaan mahdollisia vääriä tulkintoja.
Virheesi on olettaa, että ulkopuoliset pystyvät asiaan vaikuttamaan. Motivaatiota joko on tai ei ole. Jos sitä pystyisi antamaan hopealautasella, maailmaa todellakin muokkaisivat uuteen uskoon ja vallankumoiuksellista tekniikkaa esittelisivät siniveriset vesat. Mutta näinhän ei ole, kaikki modernin teknologian läpimurrot ovat keskiluokkaista työtä, joita ovat ennen pörssiin listautumista rahoittaneet kunnianhimoiset riskisijoitusyhtiöt. Vanha raha elelee linnoissaan autuaallisen tietämättömänä. Vanha raha ei ole synnyttänyt 1000 miljardin markkina-arvon yhtiöitä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hieman samanlainen olo omana lakkiaispäivänäni vuonna 2011.
Näiden kuluneiden vuosien aikana olen opiskellut rakastamaani alaa ja väitellyt tohtoriksi, vaikken tule akateemisesta perheestä. Silti minua piinasi jo ylioppilaspäivänä sisäsyntyinen tieto siitä, että kaikki hyvä on takana. Nautin lukio-opinnoista ja koulumaailmasta ja tiesin, ettei edessäni odota mitään hyvää. Minulla on joskus tapana sanoa, ettei aivoissani ole futuuria: en pysty ajattelemaan tulevaa vähimmässäkään määrin positiivisessa mielessä.
Olen aina ollut vähän muita huonompi, vähän enemmän jäljessä, vähän kuutamolla. Lähtökohtani ovat kohtuulliset tavanomaisia perheongelmia (toisen vanhemman tappava alkoholismi) lukuun ottamatta, mutta silti olen koko ajan rahtusen takamatkalla. Nyt olen jäämässä työttömäksi ja suoraan sanottuna toivoisin olevani kuollut.
Sivistysyhteiskunta ja kaikki arvossa pitämäni on kuollut. Minäkin voisin yhtä hyvin olla.
Eli olit jo alkujaan orientoitunut haikailemaan mennyttä ja "kuollutta sivistysyhteiskuntaa". No ei vissiin ihme, ettei susta tullut mitään. Yhyy, kun maailma menee eteenpäin eikä odota MINUA.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hieman samanlainen olo omana lakkiaispäivänäni vuonna 2011.
Näiden kuluneiden vuosien aikana olen opiskellut rakastamaani alaa ja väitellyt tohtoriksi, vaikken tule akateemisesta perheestä. Silti minua piinasi jo ylioppilaspäivänä sisäsyntyinen tieto siitä, että kaikki hyvä on takana. Nautin lukio-opinnoista ja koulumaailmasta ja tiesin, ettei edessäni odota mitään hyvää. Minulla on joskus tapana sanoa, ettei aivoissani ole futuuria: en pysty ajattelemaan tulevaa vähimmässäkään määrin positiivisessa mielessä.
Olen aina ollut vähän muita huonompi, vähän enemmän jäljessä, vähän kuutamolla. Lähtökohtani ovat kohtuulliset tavanomaisia perheongelmia (toisen vanhemman tappava alkoholismi) lukuun ottamatta, mutta silti olen koko ajan rahtusen takamatkalla. Nyt olen jäämässä työttömäksi ja suoraan sanottuna toivoisin olevani kuollut.
Sivistysyhteiskunta ja kaikki arvossa pitämäni on kuollut. Minäkin voisin yhtä hyvin olla.
Eli olit jo alkujaan orientoitunut haikailemaan mennyttä ja "kuollutta sivistysyhteiskuntaa". No ei vissiin ihme, ettei susta tullut mitään. Yhyy, kun maailma menee eteenpäin eikä odota MINUA.
Tuntemani 5-lapsen työttömän yhärin vanhin lapsi ajautui surkeista lähtökohdistaan huippukoulujen kautta yhden arvokkaimman sveitsiläisen yrityksen palkkalistoille. Todellista lahjakkuutta on vaikea kahlita, mutta se on myös äärimmäisen harvinaista.
Juuri näin sisäistä draivia ja tahdonvoimaa ei saa rahalla tai lukemalla kirjoista.