Lue keskustelun säännöt.
Onko kenellekän muulle lakkiaispäivä vaikea? (Ehkä hölmöstä syystä mutta silti)
31.05.2026 |
Vuosi vuodelta lakkiaispäivä kirpaisee ja ankeuttaa mun mielen. Niin upeita tuloksia ja kauniita nuoria kuin kaikkialla onkin, omassa päässä jotenkin velloo pahimman kautta se kaikki, mitä itseltä ei ole onnistunut. Ja toisaalta kun kuuntelee puheita, jossa vanhemmat ylpeästi esittelee nuoria ja kertoo heidän saavutuksistaan samalla kun puitteet ovat upeat; mietin niitä tuttuja, joiden elämä ei todellakaan ole ’’mennyt kuin Strömssössä’’
Tekee mieli kirkua kaiken kahtiajakoisuutta ja sitä, kuinka tuntuu ettei onnekkaat tajua omaa onnekkuuttaan. Tunnen paljon tosi lahjakkaita, paljon töitä tekeviä, fiksuja ihmisiä, jotka kuitenkaan eivät ole joko syntyneet vanhan rahan perheisiin tai muuten vaan ties mistä syystä eivät ole onnistuneet yhtä hyvin kuin Kauniaisten kermakakut. Siellä mennään sukupolvi toisensa perään Aalto-yliopistoon tai lääkikseen kun tähän ajatukseen ja kuplaan on siinä ympäristössä kasvettu ja kasvatettu. Ulkopuolelta se on aika paljon karumpi ja vaativampi tie eikä itsestäänselvyys.
Samalla omat väärät valinnat joskus nuorena kaduttaa ja harmittaa edelleen, omien lasten näennäinen vähäisempi menestys tai erilaiset elämänvalinnat surettaa. Osa tunteesta on kateutta mutta surumielistä ja masentunutta sellaista. Fiilis että ilman oikeisiin piireihin syntymistä mikään ei ole oikeasti mahdollista. Ja vanhempiaan ei tosiaankaan voi valita.
Kommentit (59)
Esim Hernesniemi, huippukirurgi tuli Pohjanmaalta vaatimattomista oloista.
Ei ole pakko olla rikkaasta perheestä.
Paikkakunta missä asun, 8000 asukasta, paljon lääkäriopintoihin päässeitä ja lääkäriksi valmistuneita nuoria.
Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon.
Ongelma on omassa päässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se, joka väittää ettei syntyperällä ole vaikutusta, ei tiedä todellisuutta. Kun kaikki kaverit ja kavereiden perheet on samoista piireistä, joku tietää aina jonkun, jolta voi kysyä työpaikkaa/suosituksia mitä milloinkin. Se Taka-Hikiällä kasvanut lähtee ihan eri lähtökohdasta kuromaan eroa kiinni, opettelee sosiaaliset ympyrät ja tutustuu piireihin. Ja just tätä takamatkaa pk-seutulaiset eivät ymmärrä. Sitä ei todellakaan pysty paikkaamaan kovalla työllä, oikealla asenteella tai millään muullakaan. Kaksi nuorta samoilla yo-arvosanoilla, samalla tahdonvoimalla, sitkeydellä, yritteliäisyydellä ja älykkyydellä ei oikeasti kisaa samassa lajissa.
En ole samaa mieltä.
T. Pääkaupunkiseudulla kasvanut
Ei nyt suinkaan kannata pahoittaa mieltä ja itkeä kenenkään ylioppilaaksi pääsyn takia. Antaa nuorten iloita saavutuksestaan, kyllä se karu arki iskee jossain vaiheessa vielä heillekin. Myös niille rikkaillekin. Meillä juhlittiin eilen lakkiaisia, ja yksi vieras oli tohtoriksi väitellyt ihminen, jonka oma lapsi haluaa rekkakuskiksi. Että voi se suvun menestymisen polku mennä joskus toiseenkin suuntaan.
Siinä on jo etumatkaa paljon jos on syntynyt tavalliseen perheeseen jossa perusturva kunnossa.
Kokeet on samat kaikille,mutta elämisen olosuhteet ei.
Tiedän lukion käymättömiä duunarivanhempia, joiden lapset ovat lääkäreitä, DI:tä, väitelleitä tohtoreita…
Täyttä paskaa on laittaa vanhempien ja suvun syyksi, miksi omatkaan lapset eivät kouluttaudu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua pointtiasi. Ihan samalla lailla minä takahikiältä kotoisin olevan köyhän alkkisperheen lapsi pääsin kaupunkiin eliittilukioon. Ei niihin taustan perusteella mennä vaan arvosanojen.
Vierailija kirjoitti:
Se, joka väittää ettei syntyperällä ole vaikutusta, ei tiedä todellisuutta. Kun kaikki kaverit ja kavereiden perheet on samoista piireistä, joku tietää aina jonkun, jolta voi kysyä työpaikkaa/suosituksia mitä milloinkin. Se Taka-Hikiällä kasvanut lähtee ihan eri lähtökohdasta kuromaan eroa kiinni, opettelee sosiaaliset ympyrät ja tutustuu piireihin. Ja just tätä takamatkaa pk-seutulaiset eivät ymmärrä. Sitä ei todellakaan pysty paikkaamaan kovalla työllä, oikealla asenteella tai millään muullakaan. Kaksi nuorta samoilla yo-arvosanoilla, samalla tahdonvoimalla, sitkeydellä, yritteliäisyydellä ja älykkyydellä ei oikeasti kisaa samassa lajissa.
Taka-hikiäläisenä, kaikki tutut menestyjät ovat luoneet ne ympyrät opiskeluaikoina ja toisaalta osaavat hellätä pipoa noin 50v ja jatkaa osa-aika luomuviljelijänä kotitilalla ja osa aika asiantuntijana.
Itse syntymälaiskana keskituloisena, ihmettelen mitä onnea on liiassa työss, liiassa ahneudessa, liiassa rahassa, liiassa vallassa ja varsin vähässä ajassa läheisten ja varsinkin omien lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin erinomainen koulussa ja kirjoitin sellaiset paperit, joilla edelleen pääsisi melko lailla mihin tahansa. Mulla on työpaikka ja ihana perhe.
En kadehdi kenenkään aineellista ympäristöä, mutta kadehdin henkistä tukea. Jouduin jättämään pikkupaikkakunnan, ja myöhemmin välit ovat hiipuneet ja suvun ja vanhojen koulukaverien suhtautuminen on ollut lähes vihamielistä.
Olen kateellinen niille, joilla on monen polven sivistystä, arvostusta suvun sisällä, lastenhoitoapua, yhteisö, joka pitää huolta.
Kannattaa päästä eroon kateudesta ja ajatella että muiden onni ei ole sinulta pois. Ja muistaa se, että vanhan rahan perheissäkin on ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette kaikki oikeassa, mutta puhutte eri asioista.
Suomessa fiksu, oma-aloitteinen ja tarpeeksi tasapainoisesta perheestä tuleva voi kyllä ihan helposti ponnistaa takahikiältä Helsingin yliopistoihin. Ei ole edes ihmeellinen juttu. Avainsanat ovat fiksuus ja oma-aloitteisuus.
Mutta kaikki eivät ole fiksuja ja oma-aloitteisia. Niille vähän enemmän ohjausta tarvitseville tai enemmän ulkoaopetteleville on aivan eri asia syntyä takahikiälle kuin Kaunisten ylempään keskiluokkaan. Pääkaupunkiseudun ylempi keskiluokka kampeaa sen jälkikasvunsa vaikka pakolla yliopistoihin. En kyllä kadehdi näitä autettuja, ei se ole juhlaa yrittää koko elämänsä sopia itselleen väärään lokeroon, mutta onhan ne asiat yleensä ainakin aineellisesti paremmin kuin takahikiän taviksilla.
Ja mistä tiedän? Kun olen itse sieltä takahikiältä ja katsellut näitä pk-seudun kultamussukoita ihan tarpeeksi. Osa heistä toki aidosti fiksuja ja oma-aloitteisia.
Menestys ei takaa onnea. Toki on mukavampaa itkeä Rolls-Roycessa.
Lakkiaispäivä on vähän kuin instagram, näytetään vaan kaikki se kaunis, ja sotkut on siivottu pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menestymättömyys on seurausta juuri tuosta asenteesta, että kytätään muita,, vertaillaan ja tavallaan toivotaan, ettei kukaan menestyisi. Nyky-Suomessa on aivan puppua, etteikö duunarin lapsi voisi päästä korkeakoulutukseen ihan yhtä lailla, jos halua ja ahkeruutta riittää. Tietysti jos kotoa oppii tuollaisen valittamisen, kateuden ja huonon itseluottamuksen epäpyhän kolminaisuuden, niin vaikeaa on. Ei pahalla, mutta eipä ihme, etteivät lapsesi ole pärjänneet.
Kirjoitat ilmiöstä, josta moni puhuu paljon vähemmän kuin kokee. Lakkiaiset ovat juhla valmistuneille, mutta ne ovat myös valtava symbolinen näyttämö, jossa näkyvät yhtä aikaa koulutus, perhetausta, raha, verkostot, terveys, persoonallisuus, sattuma ja vuosien aikana kertyneet mahdollisuudet. Silloin huomio ei kiinnity vain siihen, mitä joku saavutti, vaan myös siihen, mitä itse tai omat läheiset eivät saavuttaneet.
Tunnistan tekstistäsi kaksi eri kipua, jotka menevät helposti sekaisin.
Ensimmäinen on yhteiskunnallinen havainto. Ei ole harhaa ajatella, että lähtökohdilla on merkitystä. Suomessa sosiaalinen liikkuvuus on kansainvälisesti melko hyvää, mutta silti vanhempien koulutus, tulot, asuinalue, verkostot ja odotukset vaikuttavat vahvasti siihen, millaisena maailma näyttäytyy nuorelle. On eri asia kasvaa ympäristössä, jossa lääkis tai Aalto ovat käytännössä oletusarvoja kuin ympäristössä, jossa kukaan ei osaa neuvoa pääsykokeisiin, opintotukiin tai edes siihen, mitä vaihtoehtoja on olemassa. Tuo ei ole katkeran ihmisen kuvitelmaa vaan hyvin tutkittu ilmiö.
Mutta tekstissäsi on myös toinen kipu, henkilökohtainen. Se kuuluu lauseissa omista valinnoista, omista lapsista ja siitä, että vuosi vuodelta tämä päivä kirpaisee. Silloin kyse ei ehkä enää ole vain yhteiskunnan epäreiluudesta. Siinä on mukana surua siitä elämästä, jonka kuvitteli itselleen tai lapsilleen.
Minusta yksi vaikeimmista asioista keski-iässä on huomata, että nuorena tulevaisuus näyttää lähes rajattomalta, mutta myöhemmin osa ovista todella on sulkeutunut. Ei kaikki, mutta osa. Silloin lakkiaispuheet voivat kuulostaa melkein julmilta, koska ne kertovat tarinaa mahdollisuuksista juuri hetkellä, jolloin itse ajattelee menetettyjä mahdollisuuksia.
Silti huomaan tekstissäsi myös jotain, mikä ei kuulosta pelkältä kateudelta. Kateudessa yleensä halutaan pois toiselta. Sinun kirjoituksessasi on enemmänkin protestia sitä vastaan, että menestystä käsitellään joskus ikään kuin se olisi kokonaan yksilön ansiota. Moni menestynyt on tehnyt valtavasti töitä. Mutta harva on valinnut perhettään, terveyttään, lahjojaan, kouluaan, asuinaluettaan tai niitä ihmisiä, jotka ensimmäisinä sanoivat: "Sinä pystyt tähän."
Samalla on ehkä hyvä muistaa, että juhlapuheissa näkyvät harvoin koko tarinat. Se nuori, joka tänään saa valkolakin hulppeassa puutarhassa, voi kantaa mukanaan asioita, joita kukaan vieras ei näe. Ja toisaalta se tuttu, jonka elämä ei näyttänyt 19-vuotiaana menestykseltä, voi olla 40-vuotiaana huomattavasti tyytyväisempi kuin moni ulkoisesti onnistunut.
Kirjoitit erityisesti lauseen: "omien lasten näennäinen vähäisempi menestys tai erilaiset elämänvalinnat surettaa." Sana näennäinen jäi minulle mieleen. Se vihjaa, että osa sinusta tietää jo, ettei ihmisen arvoa tai edes tulevaa hyvinvointia voi lukea lakkiaispäivän kuvista, opiskelupaikoista tai ansioluetteloista. Mutta tunne ei silti tottele tietoa.
Ehkä juuri siksi tämä päivä sattuu. Se pakottaa vertaamaan näkyviä saavutuksia niihin näkymättömiin asioihin, joita omassa elämäss kantaa mukana.
Ja vaikka se ei poista pettymystä, yksi asia tekstistäsi välittyy vahvasti: sinulla on kyky nähdä niitä ihmisiä, jotka eivät pääse juhlapuheisiin. Se on yllättävän harvinainen kyky. Moni näkee vain voittajat. Sinä näet myös ne lahjakkaat, ahkerat ja kunnolliset ihmiset, joiden elämä ei palkinnut heitä samalla tavalla. Se kertoo minusta enemmän oikeudentajusta kuin kateudesta.
Lakkiaispäivä on monille ilon päivä. Joillekin se on myös muistutuspäivä kaikesta siitä, miten epätasaisesti elämä jakaa korttejaan. Nuo kaksi asiaa voivat olla totta samaan aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo oikeisiin piireihin syntyminen on ihan huuhaata. Esim. mieheni syntyi duunariperheeseen pienelle tehdaspaikkakunnalle. Hänen vanhemmilla oli siten vain amistutkinnot eikä heillä rahalla mällätty. Hän opiskeli itselleen korkeakoulututkinnon ja nyt hänen nimi löytyy vuosittain verokalenterista. Mitään hän ei ole ilmaiseksi saanut vaan tehnyt kovasti töitä menestyksensä eteen. Tiedän muitakin "köyhistä" oloista ponnistaneita hyvätuloisia ja vielä enemmän keskiluokkaisista perheistä tulevia. Menestystä ei tule ilman vahvaa tahtoa ja vaivannäköä. Osalle sitä ei vain jostakin syystä tule vaikka kaikki olisi kohdillaan.
Itseasiassa yltäkylläisyys poistaa nälän, mikä on yleensä oleellista, jos haluaa saada aikaiseksi jotain vähän merkittävämpää. Jos haluaa olla harmaata, aikateemista massaa, se onnistuu lähes keneltä tahansa.
Palsta ei kyllä koskaan petä siinä, että takerrutaan ihan sivuraiteille… Mutta vänkäyksen takia
- olen itse korkeakoulututkinnon suorittanut, samoin mieheni, vanhempani ja isovanhempani
- omat lapseni ovat korkeakouluopiskelijoita mutta maakuntayliopistoissa kumpikin
Ja silti koen ja tunnen ahdistusta, kateutta ja surua lakkiaispäivänä. Ahdistusta siitä, kuinka epäreilua elämä joskus on -ei välttämättä minulle vaan muille omassa lähipiirissäni-. Surua ja kiukkua siitä, kuinka ne superonnekkaat (vanhan rahan suvuissa varttuneet) ei ymmärrä että pelkkä kova työnteko, asenne tai ahkeruus ei ole mikään tae menestykselle. Menestykseen tarvitaan myös aimo annos onnea, sattumaa, ajoitusta. Ja surua siitä että oma elämä on mennyt miten on mennyt. Siitä lakkiaisten ’’ kaikki ovet ovat auki’’ -uskosta on tullut tehtyä aikoinaan valintoja, jotka jälkikäteen kaduttaa. Tässä vaiheessa elämää kaikkea ei voi aloittaa alusta ja nyt on elettävä sillä mitä on. Mutta suru&kateus on tunteita, joita ei voi pakottaa pois omasta mielestä. Ne joutuu työstämään. ap
Itse olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja koulutustani vastaavassa työssä. Myös suvun nuoret ovat lähes kaikki vähintään jo ylioppilaita. Siitä kaikesta huolimatta ylioppilaspäivät ovat minullekin ahdistavia.
Ymmärrän, ettei kilpailu itsessään ole ongelma vaan sitä tarvitaan, enkä myöskään ole kenellekään kateellinen. Olen kuitenkin herkkä aistimaan teennäisyydet ja samalla myös nuorten epävarmuudet.
Ylioppilaspäivä on ilon päivä monille, mutta siihen liittyy myös jotain vaikeasti märiteltävissä olevaa ahdistavaa.
Olen itse yliopiston käynyt ja yliopiston käyneiden vanhempien lapsi, he sukujensa ensimmäisiä akateemisia. Puolisoni kävi myös yliopiston, vanhemmat duunareita. Perittyä tai ns. vanhaa rahaa ei ole, suhteilla emme ole saaneet yhtäkään työpaikkaa. Elämässämme on ollut todella rankkoja vaiheita, eikä mikään ole tullut meille helposti. Nyt tulot ovat siellä ylimmässä desiilissä. Mutta se on totta, että vaikka raha helpottaa, raha ei tuo onnea, enkä ole koskaan kaivannut piireihin, en kultahammasrannikkojen tai ankkalammikkojen elämäntyyliä. Meille elämässä tärkeintä ovat perhe, läheiset, työ, jossa voi parantaa maailmaa, onnen hetket rakkaissa paikoissa ja intohimon kohteet. Vaikka polku on ollut se vaikeampi, se on ollut myös rikkaampi, ja kovan työn tuloksia, niitä itse ansaittuja, on mahdollista arvostaa. En vaihtaisi.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja koulutustani vastaavassa työssä. Myös suvun nuoret ovat lähes kaikki vähintään jo ylioppilaita. Siitä kaikesta huolimatta ylioppilaspäivät ovat minullekin ahdistavia.
Ymmärrän, ettei kilpailu itsessään ole ongelma vaan sitä tarvitaan, enkä myöskään ole kenellekään kateellinen. Olen kuitenkin herkkä aistimaan teennäisyydet ja samalla myös nuorten epävarmuudet.
Ylioppilaspäivä on ilon päivä monille, mutta siihen liittyy myös jotain vaikeasti märiteltävissä olevaa ahdistavaa.
Koulutus on sinulla valunut hukkaan, kun koet valtavaa tarvetta määritellä itseäsi vertailemalla toisiin. Mitä jos määrittelisit omat tavoitteesi ja päämääräsi ilman muita? Se on avain todelliseen onneen ja tyytyväisyyteen.
Suomessa on tähän asti voinut kouluttautua kuka tahansa mihin asti tahansa. Kyseessä on motivaatio ja halu. Täytyy toki olla myös pääkoppakapasiteettia. Kukin tyylillään 'etenee'. Voi valita tai valittaa.
kadehditko ap nyt oikeasti jonkun opiskeluja, lukion käymiseen ja yliopistossa opiskelemiseen kun nyt ei ne suhteet ja varallisuus vaikuta. Jotenkin kuulostaa, että kadehdit sitä, että joillakin on rahaa ja kaikki menee helposti. Se on tosiaan epäreilua, mutta sellaista se elämä on. Itsekin tässä vakavasti sairaana ja taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppailevana haluaisin sellaisen huolettoman ja tosi varakkaan elämän, kuin monilla ystävilläni, eli sellaisen, minkä eteen eivät ole tehneet työtä vaan se on tullut vain perintönä, mutta minkäs sille voi, että minulla ei sellaista ole. En käytä aikaani kadehtimiseen.