Lue keskustelun säännöt.
Läheisen menettäneet, mikä teitä ärsyttää toisten ihmisten käytöksessä?
24.05.2026 |
Esimerkiksi se kun ihmiset sanovat että hekin ovat menettäneet läheisen.
Kommentit (209)
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää miksi jotkut haluavat yrittää sanella sitä että mitä läheisen kuoleman jälkeen saa tai ei saa tehdä. En usko että on olemassa mitään tiettyä kaavaa mitä pitää noudattaa läheisensä menettäneen seurassa, minusta oli parasta se että kaikki olivat ihan tavallisesti. Halusin itsekin tehdä ihan tavallisia asioita, tuntui että niiden kautta saa jotain tekemistä ja ajateltavaa, ja ne tavallisten asioiden hetket tuntui tärkeiltä.
Esimerkiksi se että lähdettiin kaverin kanssa vaateostoksille, muutama päivä läheisteni kuoleman jälkeen. Kaverin äiti oli luullut että aiemmin sovittu ostoksille lähteminen olisi peruutettu tilanteen vuoksi, mutta koska hänelle vakuutettiin että asia on ok niin suostui. Mikä oli hyvä, sain viettää ihan tavallisen, kivan ja huolettoman päivän kaiken keskellä, varsinkin kaverin seura oli hyväksi.
Suruaikana onkin tarkoituksena olla kotona ja keskittyä suremiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en sano mitään, varmaan siitäkin joku ottaa nokkiinsa, kyllä olen niitä jotka välttelee ihmisiä joista tietää että on menettänyt läheisen, tekisi mieli vaihtaa kadullakin toiselle puolelle vain siksi etten sano enkä tee mitään väärää. Kun mikään ei kelpaa kuitenkaan. En juuri kenellekään maininnut aikoinaan kun isäni kuoli, parempi niin, halusin ja haluan edelleen että minua kohdellaan niin kuin muitakin. Ja kyllä vaikka läheinen on kuollut, voi muustakin puhua, elämä jatkuu meillä jotka ollaan vielä hengissä
Vierailija kirjoitti:
Onhan perintö seurausta vanhempien omasta ahkeruudesta ja kun vanhemmat ovat ahkeria ovat yleensä lapsetkin. Ei perintö tyhjästä tule kenellekään vaan se on täytynyt ansaita siksi sitä on turha kadehtia Yleensä perintöä vanhemmiltaan saaneiden lasten vanhemmat on tehneet kovasti töitä ja pitkää päivää töissä. Lapset puolestaan ovat joutuneet osallistumaan kotitöihin ja esim pitämään huoneensa siistinä. Ne vanhemmat joilta ei jää perintöä ovat valinneet toisenlaisen tavan elää.
Luuleeko joku ihan tosissaan, että pienipalkkaiset matalapalkka-aloilla työtä tekevät ihmiset eivät ole olleet ahkeria tai tehneet pitkää päivää? Eikä heidän lapsensa ole joutuneet tekemään vaikka niitä kotitöitä?
Vierailija kirjoitti:
Minä en sano mitään, varmaan siitäkin joku ottaa nokkiinsa, kyllä olen niitä jotka välttelee ihmisiä joista tietää että on menettänyt läheisen, tekisi mieli vaihtaa kadullakin toiselle puolelle vain siksi etten sano enkä tee mitään väärää. Kun mikään ei kelpaa kuitenkaan. En juuri kenellekään maininnut aikoinaan kun isäni kuoli, parempi niin, halusin ja haluan edelleen että minua kohdellaan niin kuin muitakin. Ja kyllä vaikka läheinen on kuollut, voi muustakin puhua, elämä jatkuu meillä jotka ollaan vielä hengissä
Totta. Läheisen kuollessa huomaa että maailma ei pysähtynytkään, vaan jatkuu koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Turha laittaa jotain ”osanottoni” viestejä jos ei oikeasti aio ottaa osaa suruun ja sillä tarkoitan tapaamista surevan kanssa, läsnäoloa ja kuuntelemistaa, ehkä viedä kukkia tai muistaa jollain pienellä eleellä surevaa. Kun äiti oli kuolemassa ja laitoin kaverille viestiä, niin hän käänsikin asian itseensä, alkoi vuodattamaan äitinsä monta vuotta aiempaa sairastumista ja sitten keskustelu kääntyikin hänen ongelmiin puolisonsa kanssa. Ja sit häneltä tuli ”osanotto” viesti kun äiti kuoli, ei mitään muuta. Onneksi oli ystävä joka jaksoi olla läsnä ja kuunnella ja kysellä vointia. Toinen kaveri tuli kylään ja kun krrroin että olin juuri haudannut äiti, niin hän alkoi puhumaan pmasta 90v äidistään joka on vielä niin pirteä jne. Olin ihan ällikällä lyöyty että joku voi olla niin itsekeskeinen. Suuri osa ihmisistä ikävä kyllä on.
Jos joku on itsekeskeinen niin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ärsyttää kun tuntemattomat tai hyvän päivän tutut sanovat ottavansa osaa.
Mitä haluaisit heidän sanovan/tekevän?
En odota ottavan mitään kantaa. Mielestäni on todella tekopyhää ja raivostuttavaa.
Se ettei ketään kiinnostanut. Ihan kuin kyseessä olisi pikkujuttu. Nyt kun heiltäkin alkaa kuolla läheisiä niin ovat hyvin dramaattisia ja ottavat osanottoja kyynelsilmin vastaan, mutta edelleenkin minun menetykseni oli vain pikkujuttu, vaikka minä olin nuori ja he nyt jo aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ärsyttää kun tuntemattomat tai hyvän päivän tutut sanovat ottavansa osaa.
Mitä haluaisit heidän sanovan/tekevän?
En odota ottavan mitään kantaa. Mielestäni on todella tekopyhää ja raivostuttavaa.
Minusta olisi todella kiusallista, jos kertoisi suuresta vastoinkäymisestä ja toinen vain katselisi vihellellen kattoon ja vaihtaisi puheenaihetta.
Vierailija kirjoitti:
Perinnöllä kehuskelu on typerää ja niin roskaa. Yksi alaikäisenä orvoksi jäänyt peri vanhempansa, päivitti joskus someen kuvan upouudesta kalliista autosta ja kuvatekstiksi hardworking. Todellisuudessa oli elänyt alaikäisenä sossun ja huoltajiensa kustannuksella, aikuisena tekee pienipalkkaista työtä.
Tämä. Tuommoisia tyhjäntoimittajia kannattaa elämässään vältellä. Ei todellakaan jatkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Turha laittaa jotain ”osanottoni” viestejä jos ei oikeasti aio ottaa osaa suruun ja sillä tarkoitan tapaamista surevan kanssa, läsnäoloa ja kuuntelemistaa, ehkä viedä kukkia tai muistaa jollain pienellä eleellä surevaa. Kun äiti oli kuolemassa ja laitoin kaverille viestiä, niin hän käänsikin asian itseensä, alkoi vuodattamaan äitinsä monta vuotta aiempaa sairastumista ja sitten keskustelu kääntyikin hänen ongelmiin puolisonsa kanssa. Ja sit häneltä tuli ”osanotto” viesti kun äiti kuoli, ei mitään muuta. Onneksi oli ystävä joka jaksoi olla läsnä ja kuunnella ja kysellä vointia. Toinen kaveri tuli kylään ja kun krrroin että olin juuri haudannut äiti, niin hän alkoi puhumaan pmasta 90v äidistään joka on vielä niin pirteä jne. Olin ihan ällikällä lyöyty että joku voi olla niin itsekeskeinen. Suuri osa ihmisistä ikävä kyllä on.
Mulle riittää kyllä ihan vain tuo viesti, että ottaa osaa. Voinhan sitten itse ottaa yhteyttä tuohon ihmiseen jos haluan ja hakeutua seuraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten ketjusta näkee, niin kaikki myötätunnon imaisuksi tarkoitetut kommentit ärsyttää. Sekin ärsyttää, jos ei sanota mitään. Ihan sama mitä teet, niin kuittauksia tästä mokasta saat kuulla niin kauan kuin pidät yhteyttä tähän henkilöön.
Toisten mielestä pitää mennä auttamaan läheisiä arjen askareissa ja viemään ruokaa, koska oletetaan ettei surun ja hautajaisjärjestelyiden jälkeen riitä jaksamista. Toiset taas tulkitsevat, että lähiomaisille pitää antaa aikaa surra rauhassa. Mitä tahansa teetkin, niin turha kuvitella, että myöhemmin väärästä tavasta ei kuittailla.
Ehkä pitäisi kysyä vainajan lähiomaisilta itseltään, miten he toivovat tehtävän, mutta miten tuonkaan voi tehdä ellei jotain osanottoa esitä. Toisaalta joidenkin mielestä ei pidä kysyä tarvitseeko apua tai kertoa olevansa valmis auttamaan, koska avun tarvitsija ei kehtaa tarttua tarjottuun apuun.
Nopeasti keskustelu eteni perintöön, vaikka perinnöt yleensä jaetaan vasta hautajaisten jälkeen. Kun tuo perintö on niin kauheaa ja ajaa perinnön saajat taloudelliseen konkurssiin, niin eikö tuon voisi ihan lailla siirtää valtion perittäväksi. Voihan tuon ajatella, että ihminen sai enemmän kuin tarvitsi elämänsä aikana, joten ylimääräinen palautetaan valtion kassaan ettei perillisille aiheudu perinnön suhteessa enemmän veromaksuja.
En usko, että ihmiset tulkitsevat, että pitää antaa omaisille tilaa surra rauhassa. Yleensä on kyse siitä, että ei koeta, että ollaan niin läheisiä, että voisi luontevasti osallistua toisen suruun. Kun ei muutenkaan olla säännöllisesti tekemisissä, ei osata lähestyä nytkään. Koetaan kiusallisuutta, joten ei edes yritetä.
Ja jotkut eivät viitsi nähdä sitä vaivaa, että joutuisivat mahdollisesti kohtaamaan ikäviä surun tunteita tai avustamaan jollain tavalla. Oma elämä on mukavampaa. Tai omassa elämässä on niin paljon kuormaa, että ei jaksa kannatella ketään toista.
Tottakai oma elämä on mukavampaa, eihän siinä nyt ole mitään väärää.
Ei tässä ole kyse oikeasta tai väärästä, vaan siitä miksi ihmiset toimivat kuten toimivat.
Ei siinäkään ole mitään väärää, jos omassa elämässä on niin raskasta, että ei koe jaksavansa muiden suruja. Tai siinä, että kokee tilanteen vaivalloisena ja omien taitojen ulkopuolella olevana. Mutta se, että väittää olevansa hienotunteinen, vaikka oikeasti vain suojelee itseään, on lievää itsepetosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se ettei ketään kiinnostanut. Ihan kuin kyseessä olisi pikkujuttu. Nyt kun heiltäkin alkaa kuolla läheisiä niin ovat hyvin dramaattisia ja ottavat osanottoja kyynelsilmin vastaan, mutta edelleenkin minun menetykseni oli vain pikkujuttu, vaikka minä olin nuori ja he nyt jo aikuisia.
Ja sinä vatvot tätä vieläkin. Miksi ihmeessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ärsyttää kun tuntemattomat tai hyvän päivän tutut sanovat ottavansa osaa.
Mitä haluaisit heidän sanovan/tekevän?
En odota ottavan mitään kantaa. Mielestäni on todella tekopyhää ja raivostuttavaa.
Minusta olisi todella kiusallista, jos kertoisi suuresta vastoinkäymisestä ja toinen vain katselisi vihellellen kattoon ja vaihtaisi puheenaihetta.
Aha. Mutta kommenttisi ei auta yhtään. Tunsitko edes kuollutta? Merkitsikö hän mitään sulle? Merkitseekö surijan suru sulle? Asia ei kuulu sinulle. Minä kysyn vastaavassa tilanteessa mahdollisen surijan tuntemuksia ja katson haluaako hän puhua. En ala kertoa muka-osanottoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisille ei kannata jakaa tragedioitaan tai ongelmiaan jos ei halua LISÄÄ ONGELMIA :D sillä muuta ei heiltä saa. Käsittele itse menetys ja sitten ulos leikkimään kun on parempi mieli eikä tarvitse avautua jokaiselle vastaantulijalle menetyksestäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä eniten ärsytti se, että minua ei enää puolisoni kuoltua kutsuttu minnekään juhliin, illanviettoihin jne. Ihmettelin sitä yhdelle ystävälleni, niin hän sanoi, että kun olen sinkku, minut koetaan uhkaksi toisten parisuhteille, pelätään, että vien heidän miehensä. Itselle ei olisi ikinä tullut tuollainen siinä surun keskellä edes mieleen.
Ehkä siinä on vain kyse vakiintuneista kuvioista. Pariskunnat seurustelevat pariskunnittain. Hirveän epäempaattista. Mutta surun hetkellä huomaa, ketkä ovat niitä oikeita ystäviä.
Ja tuo samahan koskee eronneita, pariskuntien
illanviettoihin ei enää kutsuta, jos sinusta on tullut sinkku.
Vierailija kirjoitti:
Minua lähinnä ärsyttää se sureminen ja ruikutus. Miksi surra asiaan johon ei voi vaikuttaa ja joka on jokaisen kohtalona. Minulla on kuollut todella läheisiä ihmisiä, mutta kertaakaan en ole edes itkenyt, mutta silti kaipaan heitä. Ei se vollottaminen ketään takaisin tuo, joten turha haaskata moiseen energiaa ja omaa jaksamista. Silti toista voit kaivata ja muistella.
Se että sinä olet tunnevammainen niin kaikki muut eivät ole. Ei tämä sun vollottamisen ihmettely meitä muita miksikään muuta, joten turhaa haaskasit energiaasi moiseen kirjoitteluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ettei ketään kiinnostanut. Ihan kuin kyseessä olisi pikkujuttu. Nyt kun heiltäkin alkaa kuolla läheisiä niin ovat hyvin dramaattisia ja ottavat osanottoja kyynelsilmin vastaan, mutta edelleenkin minun menetykseni oli vain pikkujuttu, vaikka minä olin nuori ja he nyt jo aikuisia.
Ja sinä vatvot tätä vieläkin. Miksi ihmeessä?
Vastasin aloituksen kysymykseen. Onko se vatvomista? Ja asia on sikäli tuore, että luulin läheisen kuoleman olevan pikkujuttu viimeiset 20v ystävilleni, enkä siksi puhunut asiasta heille tai edes ajatellut sitä sen enempää, mutta nyt kun heillä on ihan viime aikoina kuollut läheisiä niin ei se ilmeisesti olekaan enää pikkujuttu kun se tapahtuu heille itselleen.
Se, kun lähisukulaiset eivät noteeranneet asiaa mitenkään vaikka tiesivät toisen vanhempani kuolleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ettei ketään kiinnostanut. Ihan kuin kyseessä olisi pikkujuttu. Nyt kun heiltäkin alkaa kuolla läheisiä niin ovat hyvin dramaattisia ja ottavat osanottoja kyynelsilmin vastaan, mutta edelleenkin minun menetykseni oli vain pikkujuttu, vaikka minä olin nuori ja he nyt jo aikuisia.
Ja sinä vatvot tätä vieläkin. Miksi ihmeessä?
Vastasin aloituksen kysymykseen. Onko se vatvomista? Ja asia on sikäli tuore, että luulin läheisen kuoleman olevan pikkujuttu viimeiset 20v ystävilleni, enkä siksi puhunut asiasta heille tai edes ajatellut sitä sen enempää, mutta nyt kun heillä on ihan viime aikoina kuollut läheisiä niin ei se ilmeisesti olekaan enää pikkujuttu kun se tapahtuu heille itselleen.
Sinua siis kaihertaa se että itse et mielestäsi saanut tarpeeksi osanottoja ja huomiota läheisen kuollessa silloin 20 vuotta sitten ja nyt he saavat? Ok. Minkä ikäisiä olitte?
Ajattelin vain tuoda esille sen, että surun alkuvaiheessa tunnereaktio voi herätä mistä vain, eikä se toisten syytä ole. Selkiää varmasti, jos luet vielä uudelleen ajatuksella tuon ensimmäisen viestini.