Lue keskustelun säännöt.
Läheisen menettäneet, mikä teitä ärsyttää toisten ihmisten käytöksessä?
24.05.2026 |
Esimerkiksi se kun ihmiset sanovat että hekin ovat menettäneet läheisen.
Kommentit (209)
Perintö helpottaa elämää vaikkei se valittajien omaan nega-asenteeseen vaikutakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei häiritse ihmisten kömpelöt lohdutusyritykset. Eivät ihmiset aina osaa, mutta onhan se ihan sympaattista, että edes yrittävät.
Eniten ärsyttää ilmiselvä kateus perinnöistä. Se on epäempaattista ja todella vastenmielistä.
Miksi se ärsyttää? Eiköhän perintö aina ole plussaa.
Ei ole aina.
Mutta kateellisia ihmisiä ei kukaan kaipaa ympärilleen. He ovat aina miinusta.
Eihän sitä perintöä mikään pakko ole ottaa vastaan, perinnöstä voi luopua. Joten mikä ongelma?
Kateus on ongelma. Ehdotatko siis, että ihan vain muiden ihmisten kateuden vuoksi ei pitäisi ottaa perintöä vastaan? No huh huh.
Tosiaan, kateus vie kalatkin vedestä.
Ei, vaan että jos kokee perinnön olevan ongelma, niin siitä voi valittamisen sijaan luopua. Jostain kumman syystä harva kuitenkaan tekee niin, vaan yleensä perintö otetaan vastaan.
Ei sanottu, että perintö on ongelma, vaan kateus perinnöstä.
Perinnöt voivat olla monellakin tapaa työläitä, ja setvimiseen menee aikaa ja energiaa. Joillakin menee myös ihmissuhteita, kun joku perillinen ilmaisee suruaan tappelemalla tavarasta ja varoista.
Tällaisesta sitten joku täysin ulkopuolinen ihminen jaksaa olla kateellinen.
Kyllä. Minä olen yksi kateellinen. Minulta kuoli vanhemmat parin vuoden välein. Molemmat käytännössä varattomia. Toinen ulosotossa. Maksoimme veljeni kanssa hautajaiset. Kaverini vanhemmat kuolivat. Peri veljensä kanssa ensin äidiltään 500 000€ molemmat. Sitten isältään n. 2 miljoonaan euroa molemmat. Kaverilla vaikea suhde vanhempiinsa. Meillä henkistä ja fyysistä väkivaltaa oli. Nyt kuulemma on vain oikeus ja kohtuus, että on helpompi elämä ja saa korvausta paskoista vuosista. Jopa joo. Tasan ei mene nallekarkit. Kaveri muuttui äkkirikastumiset takia myös täysin kusipääksi. En ole enää tekemisissä.
Näinhän se on elämässä, että nallekarkit eivät mene tasan.
Ei me ihmiset koeta täysin samaa lapsuutta, olla yhtä lahjakkaita, kauniita ja yritteliäitä. Jotkut joutuvat ponnistelemaan hirveästi koko elämänsä. Joillekin syntyy lapsia, joiden ongelmia hoitaessa meneekin loppuelämä. Joku kokee paljon sairautta, kuolemaa tai väkivaltaa. On kaikenlaisia elämänkohtaloita. Ei kai se mikään yllätys ole?
Kateus rahasta ja muusta omaisuudesta ei mitenkään muuta tätä asiaa, ainakaan parempaan suuntaan. Siinä kadehtija vain hapattaa itsensä ja ihmissuhteensa.
Eikä se ole mitenkään epätavallista, mutta omaiselle raskasta havaita siinä vaiheessa, kun on itse surun keskellä kuormitettu ja haavoittuvainen.
Haukut nyt väärää puuta, tuossahan se kirjoittajan kaveri oli muuttunut negatiiviseen suuntaan saamansa perinnön myötä.
Niinhän tietysti kadehtija asian itselleen selittää. Onhan kateus valtavan iso tunne, joten täytyyhän sille joku syyllinen keksiä.
Tosiasia on kuitenkin, että sillä toisen ihmisen perinnöllä ei ole mitään tekemistä tämän kadehtijan elämän kanssa. Hän ei ole ollut siinä mitään saamassa, joten hänen on aivan turha pohtia koko asiaa ylipäätään.
Miksi haluat yrittää noin kovasti kieltää asiaa, että kirjoittajan perinnön saanut kaveri olisi voinut toimia typerästi?
En yhtään kiellä. Hän voi olla aivan megatyperä ihminen. Hän on kuitenkin kirjoittajan kaveri, joka on typeryyksineen päivineen kelvannut kirjoittajan kaveriksi ennen perintöä. Nyt kirjoittaja kadehtii, eikä kaveri enää kelpaa.
Jos on taipumusta kateuteen, niin kannattaa valita ystävät sellaisista, jotka ovat takuuvarmasti rumia, tyhmiä ja köyhistä perheistä. Ei sitten tule pettymyksiä.
Sinulle on siis ihan mahdotonta käsittää, että kaverin muuttunut käytös on se ongelma? Ok.
Kirjoittaja itsekin kertoo, että hän on kateellinen. Se on siis hänen ongelmansa.
Kaverin kanssa hän ei ole enää tekemisissä, joten kaverin käytös ei ole hänelle enää mikään ongelma.
Etkö sinä näe, miten ongelmallista on kadehtia muiden asioita? Ei ole enää edes kaveria, mutta kateus on jäljellä.
Etkö sinä näe miten ongelmaista on perinnöllä brassailua? Sehän tuohon tilanteeseen oli johtanut. Kaveri piti omaa perintöään itsestäänselvyytenä ja kipurahoina vaikeasta suhteesta vanhempiinsa. Kirjoittaja ei moista katkeraa valitusta jaksanut ja jätti valittajan seuran.
Eihän tuo ole mitään perinnöllä brassailua. Se on suruprosessin läpikäyntiä. Kaveri ei vain kateudeltaan pystynyt minkäänlaiseen empatiaan, vaan häipyi potemaan kateuttaan. Se oli varmasti loppupeleissä perijän etu.
Kuten sanottu, hädässä ystävä tunnetaan.
Eikö orvokai jääneet alaikäiset alisteta aina huostaanottoon? Koska alaikäinen ei voi olla ilman huoltajaa tulee huostaanottopäätös. Mahdollisesti voidaan sijoittaa sukulaisille, mutta huostapäätöstä se ei poista ja lasuasiakkuus jatkuu automaattisesti.
Vierailija kirjoitti:
Perintö helpottaa elämää vaikkei se valittajien omaan nega-asenteeseen vaikutakaan.
Ei se aina helpota. Mutta tietysti, jos elämän tärkein asia on raha, niin sittenhän sellainen muutama tonnia tarkoittaa sitä, että taivas aukeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei häiritse ihmisten kömpelöt lohdutusyritykset. Eivät ihmiset aina osaa, mutta onhan se ihan sympaattista, että edes yrittävät.
Eniten ärsyttää ilmiselvä kateus perinnöistä. Se on epäempaattista ja todella vastenmielistä.
Miksi se ärsyttää? Eiköhän perintö aina ole plussaa.
Ei ole aina.
Mutta kateellisia ihmisiä ei kukaan kaipaa ympärilleen. He ovat aina miinusta.
Eihän sitä perintöä mikään pakko ole ottaa vastaan, perinnöstä voi luopua. Joten mikä ongelma?
Kateus on ongelma. Ehdotatko siis, että ihan vain muiden ihmisten kateuden vuoksi ei pitäisi ottaa perintöä vastaan? No huh huh.
Tosiaan, kateus vie kalatkin vedestä.
Ei, vaan että jos kokee perinnön olevan ongelma, niin siitä voi valittamisen sijaan luopua. Jostain kumman syystä harva kuitenkaan tekee niin, vaan yleensä perintö otetaan vastaan.
Ei sanottu, että perintö on ongelma, vaan kateus perinnöstä.
Perinnöt voivat olla monellakin tapaa työläitä, ja setvimiseen menee aikaa ja energiaa. Joillakin menee myös ihmissuhteita, kun joku perillinen ilmaisee suruaan tappelemalla tavarasta ja varoista.
Tällaisesta sitten joku täysin ulkopuolinen ihminen jaksaa olla kateellinen.
Kyllä. Minä olen yksi kateellinen. Minulta kuoli vanhemmat parin vuoden välein. Molemmat käytännössä varattomia. Toinen ulosotossa. Maksoimme veljeni kanssa hautajaiset. Kaverini vanhemmat kuolivat. Peri veljensä kanssa ensin äidiltään 500 000€ molemmat. Sitten isältään n. 2 miljoonaan euroa molemmat. Kaverilla vaikea suhde vanhempiinsa. Meillä henkistä ja fyysistä väkivaltaa oli. Nyt kuulemma on vain oikeus ja kohtuus, että on helpompi elämä ja saa korvausta paskoista vuosista. Jopa joo. Tasan ei mene nallekarkit. Kaveri muuttui äkkirikastumiset takia myös täysin kusipääksi. En ole enää tekemisissä.
Näinhän se on elämässä, että nallekarkit eivät mene tasan.
Ei me ihmiset koeta täysin samaa lapsuutta, olla yhtä lahjakkaita, kauniita ja yritteliäitä. Jotkut joutuvat ponnistelemaan hirveästi koko elämänsä. Joillekin syntyy lapsia, joiden ongelmia hoitaessa meneekin loppuelämä. Joku kokee paljon sairautta, kuolemaa tai väkivaltaa. On kaikenlaisia elämänkohtaloita. Ei kai se mikään yllätys ole?
Kateus rahasta ja muusta omaisuudesta ei mitenkään muuta tätä asiaa, ainakaan parempaan suuntaan. Siinä kadehtija vain hapattaa itsensä ja ihmissuhteensa.
Eikä se ole mitenkään epätavallista, mutta omaiselle raskasta havaita siinä vaiheessa, kun on itse surun keskellä kuormitettu ja haavoittuvainen.
Haukut nyt väärää puuta, tuossahan se kirjoittajan kaveri oli muuttunut negatiiviseen suuntaan saamansa perinnön myötä.
Niinhän tietysti kadehtija asian itselleen selittää. Onhan kateus valtavan iso tunne, joten täytyyhän sille joku syyllinen keksiä.
Tosiasia on kuitenkin, että sillä toisen ihmisen perinnöllä ei ole mitään tekemistä tämän kadehtijan elämän kanssa. Hän ei ole ollut siinä mitään saamassa, joten hänen on aivan turha pohtia koko asiaa ylipäätään.
Miksi haluat yrittää noin kovasti kieltää asiaa, että kirjoittajan perinnön saanut kaveri olisi voinut toimia typerästi?
En yhtään kiellä. Hän voi olla aivan megatyperä ihminen. Hän on kuitenkin kirjoittajan kaveri, joka on typeryyksineen päivineen kelvannut kirjoittajan kaveriksi ennen perintöä. Nyt kirjoittaja kadehtii, eikä kaveri enää kelpaa.
Jos on taipumusta kateuteen, niin kannattaa valita ystävät sellaisista, jotka ovat takuuvarmasti rumia, tyhmiä ja köyhistä perheistä. Ei sitten tule pettymyksiä.
Sinulle on siis ihan mahdotonta käsittää, että kaverin muuttunut käytös on se ongelma? Ok.
Kirjoittaja itsekin kertoo, että hän on kateellinen. Se on siis hänen ongelmansa.
Kaverin kanssa hän ei ole enää tekemisissä, joten kaverin käytös ei ole hänelle enää mikään ongelma.
Etkö sinä näe, miten ongelmallista on kadehtia muiden asioita? Ei ole enää edes kaveria, mutta kateus on jäljellä.
Etkö sinä näe miten ongelmaista on perinnöllä brassailua? Sehän tuohon tilanteeseen oli johtanut. Kaveri piti omaa perintöään itsestäänselvyytenä ja kipurahoina vaikeasta suhteesta vanhempiinsa. Kirjoittaja ei moista katkeraa valitusta jaksanut ja jätti valittajan seuran.
Eihän tuo ole mitään perinnöllä brassailua. Se on suruprosessin läpikäyntiä. Kaveri ei vain kateudeltaan pystynyt minkäänlaiseen empatiaan, vaan häipyi potemaan kateuttaan. Se oli varmasti loppupeleissä perijän etu.
Kuten sanottu, hädässä ystävä tunnetaan.
Kirjoittaja otti etäisyyttä katkerasta valittajakaverista. Ainaisten valittajien seura on todella raskasta, varsinkin kun ei osata koskaan nähdä mitään hyvää missään. Ei toisilla ole mitään velvollisuutta olla negatiivisten terapialeluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perintö helpottaa elämää vaikkei se valittajien omaan nega-asenteeseen vaikutakaan.
Ei se aina helpota. Mutta tietysti, jos elämän tärkein asia on raha, niin sittenhän sellainen muutama tonnia tarkoittaa sitä, että taivas aukeaa.
Miksi ei helpottaisi? Omasta asenteestahan se vaan on kiinni.
Kun suru oli tuoretta, aivan kaikki ärsytti. Erityisesti se, että osalla kaikki läheiset olivat vielä elossa, mutta valittivat heistä jotain turhanpäiväistä. Hyvin vähän tuli oikeasti tahditonta kommentointia kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun suru oli tuoretta, aivan kaikki ärsytti. Erityisesti se, että osalla kaikki läheiset olivat vielä elossa, mutta valittivat heistä jotain turhanpäiväistä. Hyvin vähän tuli oikeasti tahditonta kommentointia kuitenkaan.
Mikä siinä ärsytti? Ethän sinä voi tietää niiden toisten ihmisten kokemuksista tai menetyksistä.
Vierailija kirjoitti:
Kun suru oli tuoretta, aivan kaikki ärsytti. Erityisesti se, että osalla kaikki läheiset olivat vielä elossa, mutta valittivat heistä jotain turhanpäiväistä. Hyvin vähän tuli oikeasti tahditonta kommentointia kuitenkaan.
Tuota kai kutsutaan herkistymiseksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun veli kuoli 27-vuotiaana. Olin käynyt yhden miehen kanssa kerran treffeillä ja kerroin sille tästä ja sanoin että nyt on vähän rankkaa, enkä tiedä jaksanko nyt tapailla ketään. Se pahoitteli ja kysyi: "Saanko kysyä, miten se kuoli?". Ymmärrän, että 27-vuotiaan kuolema herättää kysymyksiä eri tavalla, kuin 80-vuotiaan kuolema, mutta tollainen utelu ei tuntunut kivalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei häiritse ihmisten kömpelöt lohdutusyritykset. Eivät ihmiset aina osaa, mutta onhan se ihan sympaattista, että edes yrittävät.
Eniten ärsyttää ilmiselvä kateus perinnöistä. Se on epäempaattista ja todella vastenmielistä.
Miksi se ärsyttää? Eiköhän perintö aina ole plussaa.
Ei ole aina.
Mutta kateellisia ihmisiä ei kukaan kaipaa ympärilleen. He ovat aina miinusta.
Eihän sitä perintöä mikään pakko ole ottaa vastaan, perinnöstä voi luopua. Joten mikä ongelma?
Kateus on ongelma. Ehdotatko siis, että ihan vain muiden ihmisten kateuden vuoksi ei pitäisi ottaa perintöä vastaan? No huh huh.
Tosiaan, kateus vie kalatkin vedestä.
Ei, vaan että jos kokee perinnön olevan ongelma, niin siitä voi valittamisen sijaan luopua. Jostain kumman syystä harva kuitenkaan tekee niin, vaan yleensä perintö otetaan vastaan.
Ei sanottu, että perintö on ongelma, vaan kateus perinnöstä.
Perinnöt voivat olla monellakin tapaa työläitä, ja setvimiseen menee aikaa ja energiaa. Joillakin menee myös ihmissuhteita, kun joku perillinen ilmaisee suruaan tappelemalla tavarasta ja varoista.
Tällaisesta sitten joku täysin ulkopuolinen ihminen jaksaa olla kateellinen.
Kyllä. Minä olen yksi kateellinen. Minulta kuoli vanhemmat parin vuoden välein. Molemmat käytännössä varattomia. Toinen ulosotossa. Maksoimme veljeni kanssa hautajaiset. Kaverini vanhemmat kuolivat. Peri veljensä kanssa ensin äidiltään 500 000€ molemmat. Sitten isältään n. 2 miljoonaan euroa molemmat. Kaverilla vaikea suhde vanhempiinsa. Meillä henkistä ja fyysistä väkivaltaa oli. Nyt kuulemma on vain oikeus ja kohtuus, että on helpompi elämä ja saa korvausta paskoista vuosista. Jopa joo. Tasan ei mene nallekarkit. Kaveri muuttui äkkirikastumiset takia myös täysin kusipääksi. En ole enää tekemisissä.
Näinhän se on elämässä, että nallekarkit eivät mene tasan.
Ei me ihmiset koeta täysin samaa lapsuutta, olla yhtä lahjakkaita, kauniita ja yritteliäitä. Jotkut joutuvat ponnistelemaan hirveästi koko elämänsä. Joillekin syntyy lapsia, joiden ongelmia hoitaessa meneekin loppuelämä. Joku kokee paljon sairautta, kuolemaa tai väkivaltaa. On kaikenlaisia elämänkohtaloita. Ei kai se mikään yllätys ole?
Kateus rahasta ja muusta omaisuudesta ei mitenkään muuta tätä asiaa, ainakaan parempaan suuntaan. Siinä kadehtija vain hapattaa itsensä ja ihmissuhteensa.
Eikä se ole mitenkään epätavallista, mutta omaiselle raskasta havaita siinä vaiheessa, kun on itse surun keskellä kuormitettu ja haavoittuvainen.
Haukut nyt väärää puuta, tuossahan se kirjoittajan kaveri oli muuttunut negatiiviseen suuntaan saamansa perinnön myötä.
Niinhän tietysti kadehtija asian itselleen selittää. Onhan kateus valtavan iso tunne, joten täytyyhän sille joku syyllinen keksiä.
Tosiasia on kuitenkin, että sillä toisen ihmisen perinnöllä ei ole mitään tekemistä tämän kadehtijan elämän kanssa. Hän ei ole ollut siinä mitään saamassa, joten hänen on aivan turha pohtia koko asiaa ylipäätään.
Miksi haluat yrittää noin kovasti kieltää asiaa, että kirjoittajan perinnön saanut kaveri olisi voinut toimia typerästi?
En yhtään kiellä. Hän voi olla aivan megatyperä ihminen. Hän on kuitenkin kirjoittajan kaveri, joka on typeryyksineen päivineen kelvannut kirjoittajan kaveriksi ennen perintöä. Nyt kirjoittaja kadehtii, eikä kaveri enää kelpaa.
Jos on taipumusta kateuteen, niin kannattaa valita ystävät sellaisista, jotka ovat takuuvarmasti rumia, tyhmiä ja köyhistä perheistä. Ei sitten tule pettymyksiä.
Sinulle on siis ihan mahdotonta käsittää, että kaverin muuttunut käytös on se ongelma? Ok.
Kirjoittaja itsekin kertoo, että hän on kateellinen. Se on siis hänen ongelmansa.
Kaverin kanssa hän ei ole enää tekemisissä, joten kaverin käytös ei ole hänelle enää mikään ongelma.
Etkö sinä näe, miten ongelmallista on kadehtia muiden asioita? Ei ole enää edes kaveria, mutta kateus on jäljellä.
Etkö sinä näe miten ongelmaista on perinnöllä brassailua? Sehän tuohon tilanteeseen oli johtanut. Kaveri piti omaa perintöään itsestäänselvyytenä ja kipurahoina vaikeasta suhteesta vanhempiinsa. Kirjoittaja ei moista katkeraa valitusta jaksanut ja jätti valittajan seuran.
Eihän tuo ole mitään perinnöllä brassailua. Se on suruprosessin läpikäyntiä. Kaveri ei vain kateudeltaan pystynyt minkäänlaiseen empatiaan, vaan häipyi potemaan kateuttaan. Se oli varmasti loppupeleissä perijän etu.
Kuten sanottu, hädässä ystävä tunnetaan.
Kirjoittaja otti etäisyyttä katkerasta valittajakaverista. Ainaisten valittajien seura on todella raskasta, varsinkin kun ei osata koskaan nähdä mitään hyvää missään. Ei toisilla ole mitään velvollisuutta olla negatiivisten terapialeluja.
Tarina muuttuu koko ajan. Ensin perijä oli kusipää (miten?), sitten brassaili (miten?), sitten valitti vanhemmistaan, ja nyt ei osaa nähdä mitään hyvää missään.
Kun ihminen suree, tunnelmat eivät yleensä ole pääsääntöisesti positiivisia. Silloin ollaan voimattomia ja valitetaan. Ystävät lohduttavat, jos kykenevät empatiaan. Sitten sieltä kivutaan ylös ja jatketaan elämää. Jotkut masentuvat, eivätkä pääse ylös.
Tietenkään kenenkään ei tarvitse olla terapeuttina toiselle, ellei sitten olla ystäviä ja vuorollaan tueta toisiaan. Jos on kovasti kateellinen, niin eihän siihen helposti pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perintö helpottaa elämää vaikkei se valittajien omaan nega-asenteeseen vaikutakaan.
Ei se aina helpota. Mutta tietysti, jos elämän tärkein asia on raha, niin sittenhän sellainen muutama tonnia tarkoittaa sitä, että taivas aukeaa.
Muutama tonni riittää hädintuskin kuolinpesän hautauskuluihin, mutta oma velaton asunto, kesäasuntokiinteistö jostain vesistön rannalta, jonkin verran metsäomaisuutta ja pankkitilin saldona kiva summa helpottavat omaa elämää kummasti.
Vierailija kirjoitti:
Mun veli kuoli 27-vuotiaana. Olin käynyt yhden miehen kanssa kerran treffeillä ja kerroin sille tästä ja sanoin että nyt on vähän rankkaa, enkä tiedä jaksanko nyt tapailla ketään. Se pahoitteli ja kysyi: "Saanko kysyä, miten se kuoli?". Ymmärrän, että 27-vuotiaan kuolema herättää kysymyksiä eri tavalla, kuin 80-vuotiaan kuolema, mutta tollainen utelu ei tuntunut kivalta.
Minusta taas tuollainen kysymys on ihan ymmärrettävä, sen voisi ottaa myös välittämisenä. Tavallaan tosi luonnollinen kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, ihan kauheeta, että ne saattaa hämmentyneenä ja yllätettynä kommentoida jotain kömpelön positiivista, että elämä jatkuu.
Pitäisi kauhistua ja vollottaa, koska just sun menettämäsi läheinen on ainoa tapaus maailmassa. Kukaan muu ei koskaan ole menettänyt läheistään.
Ihme kitisijöitä taas. Itse olen jo siinä iässä, että vanhempia läheisiä on laonnnut viime vuosina ikävää tahtia. Kavereille, kaukaisemmille sukulaisille ja tutuille en yleensä sano mitään ja jos jostain syystä tullut puheeksi, en odotakaan mitään. Kaikkein läheisimmille tietysti kerron, koska selittää, miksi olen allapäin seuraavan ajan x. Jos jollain kaveriporukalla pitäisi noita asioita vatvoa, olisi aika ankeat kaveritapaamiset, kun käytäisiin aina läpi kaikkien ikinä kokemat menetykset. Itse nuo täytyy käsitellä omalla tavallaan ja jos taakka käy liian kovaksi, ammattilaiset auttaa. Ihan todella itsekästä kaataa taakkaa jollekin kavereille ja vielä arvostella reaktioita. Ankeaa porukkaa.
Se ärsyttää kun tuntemattomat tai hyvän päivän tutut sanovat ottavansa osaa.
Vierailija kirjoitti:
Kun suru oli tuoretta, aivan kaikki ärsytti. Erityisesti se, että osalla kaikki läheiset olivat vielä elossa, mutta valittivat heistä jotain turhanpäiväistä. Hyvin vähän tuli oikeasti tahditonta kommentointia kuitenkaan.
Kuka sen sitten päättää mistä saa valittaa? Joskus voi olla helpompaa valittaa arkisemmista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perintö helpottaa elämää vaikkei se valittajien omaan nega-asenteeseen vaikutakaan.
Ei se aina helpota. Mutta tietysti, jos elämän tärkein asia on raha, niin sittenhän sellainen muutama tonnia tarkoittaa sitä, että taivas aukeaa.
Miksi ei helpottaisi? Omasta asenteestahan se vaan on kiinni.
Noh, tuota. Kun kyseessä on läheisen kuolema, niin siihen liittyy yleensä surua. Suruprosessi voi sisältää todella syvien ja rankkojen tunteiden käsittelyä. Silloin ei välttämättä riitä pirteää asennetta maallista omaisuutta kohtaan.
Toisen ihmisen surua ei voi ulkopuolelta ohjata, tai sanoa mikä olisi oikea asenne.
Vierailija kirjoitti:
Se ärsyttää kun tuntemattomat tai hyvän päivän tutut sanovat ottavansa osaa.
Mitä haluaisit heidän sanovan/tekevän?
Pitäisikö tähän keskusteluun tehdä ohjeistus siitä mitä läheisen menettäneelle saa sanoa?
Etkö sinä näe miten ongelmaista on perinnöllä brassailua? Sehän tuohon tilanteeseen oli johtanut. Kaveri piti omaa perintöään itsestäänselvyytenä ja kipurahoina vaikeasta suhteesta vanhempiinsa. Kirjoittaja ei moista katkeraa valitusta jaksanut ja jätti valittajan seuran.