Läheisen menettäneet, mikä teitä ärsyttää toisten ihmisten käytöksessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun veli kuoli 27-vuotiaana. Olin käynyt yhden miehen kanssa kerran treffeillä ja kerroin sille tästä ja sanoin että nyt on vähän rankkaa, enkä tiedä jaksanko nyt tapailla ketään. Se pahoitteli ja kysyi: "Saanko kysyä, miten se kuoli?". Ymmärrän, että 27-vuotiaan kuolema herättää kysymyksiä eri tavalla, kuin 80-vuotiaan kuolema, mutta tollainen utelu ei tuntunut kivalta.

Minusta taas tuollainen kysymys on ihan ymmärrettävä, sen voisi ottaa myös välittämisenä. Tavallaan tosi luonnollinen kysymys.

Minusta myös. Ja tuo oli vielä sillä tavalla kysytty, että siihen voisi oikein hyvin vastata, että "en jaksaisi nyt keskustella siitä" tms.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö tähän keskusteluun tehdä ohjeistus siitä mitä läheisen menettäneelle saa sanoa?

Onnea yritykselle.

Aina kun näistä lukee tai kuulee, niin joillakin ihmisillä on aivan valtavan voimakkaita reaktioita aivan tavallisiin keskusteluihin.

Lähestulkoon jokaisella on ne omat asiansa, joista loukkaantuvat, kun ovat herkässä tilassa. On vaikeaa löytää mitään yleispäteviä sääntöjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun suru oli tuoretta, aivan kaikki ärsytti. Erityisesti se, että osalla kaikki läheiset olivat vielä elossa, mutta valittivat heistä jotain turhanpäiväistä. Hyvin vähän tuli oikeasti tahditonta kommentointia kuitenkaan.

Kuka sen sitten päättää mistä saa valittaa? Joskus voi olla helpompaa valittaa arkisemmista asioista.

Oli helpompaa valittaa siitä että sain vaan kasin kokeesta, tai siitä että shoppailureissulla ei löytynyt just oikeanlaista paitaa kuin siitä, että kotona oli alakuloinen isä joka varmaan ajatteli itsemurhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun suru oli tuoretta, aivan kaikki ärsytti. Erityisesti se, että osalla kaikki läheiset olivat vielä elossa, mutta valittivat heistä jotain turhanpäiväistä. Hyvin vähän tuli oikeasti tahditonta kommentointia kuitenkaan.

Kuka sen sitten päättää mistä saa valittaa? Joskus voi olla helpompaa valittaa arkisemmista asioista.

Oli helpompaa valittaa siitä että sain vaan kasin kokeesta, tai siitä että shoppailureissulla ei löytynyt just oikeanlaista paitaa kuin siitä, että kotona oli alakuloinen isä joka varmaan ajatteli itsemurhaa.

Näinhän se varmasti on. 💔 Onneksi on ystäviä, joille valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö tähän keskusteluun tehdä ohjeistus siitä mitä läheisen menettäneelle saa sanoa?

Onnea yritykselle.

Aina kun näistä lukee tai kuulee, niin joillakin ihmisillä on aivan valtavan voimakkaita reaktioita aivan tavallisiin keskusteluihin.

Lähestulkoon jokaisella on ne omat asiansa, joista loukkaantuvat, kun ovat herkässä tilassa. On vaikeaa löytää mitään yleispäteviä sääntöjä.

Tuntuu olevan aika mahdoton tehtävä. Ei saa sanoa niin tai näin, ei ottaa osaa, ei kannata kysyä kuolemaan liittyvistä asioista, joitain ärsyttää se että toisilla on läheiset elossa. Toisaalta sitten sekään ei ole hyvä jos ei puhu eikä kysele.

Kuten ketjusta näkee, niin kaikki myötätunnon imaisuksi tarkoitetut kommentit ärsyttää. Sekin ärsyttää, jos ei sanota mitään. Ihan sama mitä teet, niin kuittauksia tästä mokasta saat kuulla niin kauan kuin pidät yhteyttä tähän henkilöön.

Toisten mielestä pitää mennä auttamaan läheisiä arjen askareissa ja viemään ruokaa, koska oletetaan ettei surun ja hautajaisjärjestelyiden jälkeen riitä jaksamista. Toiset taas tulkitsevat, että lähiomaisille pitää antaa aikaa surra rauhassa. Mitä tahansa teetkin, niin turha kuvitella, että myöhemmin väärästä tavasta ei kuittailla.

Ehkä pitäisi kysyä vainajan lähiomaisilta itseltään, miten he toivovat tehtävän, mutta miten tuonkaan voi tehdä ellei jotain osanottoa esitä. Toisaalta joidenkin mielestä ei pidä kysyä tarvitseeko apua tai kertoa olevansa valmis auttamaan, koska avun tarvitsija ei kehtaa tarttua tarjottuun apuun.

Nopeasti keskustelu eteni perintöön, vaikka perinnöt yleensä jaetaan vasta hautajaisten jälkeen. Kun tuo perintö on niin kauheaa ja  ajaa perinnön saajat taloudelliseen konkurssiin, niin eikö tuon voisi ihan lailla siirtää valtion perittäväksi. Voihan tuon ajatella, että ihminen sai enemmän kuin tarvitsi elämänsä aikana, joten ylimääräinen palautetaan valtion kassaan ettei perillisille aiheudu perinnön suhteessa enemmän veromaksuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun suru oli tuoretta, aivan kaikki ärsytti. Erityisesti se, että osalla kaikki läheiset olivat vielä elossa, mutta valittivat heistä jotain turhanpäiväistä. Hyvin vähän tuli oikeasti tahditonta kommentointia kuitenkaan.

Tuota kai kutsutaan herkistymiseksi

Joidenkin kohdalla tuota voi kutsua jopa itsekkyydeksi.

Mun isä kuoli ja naapurin kakaralle järjestetään synttärijuhlat jo viikon kuluttua hautajaisista...  törkeää käytöstä. Minä ja minun suruni, joten koko maailman on pidättäydyttävä kaikesta omaan elämään liittyvästä ja osoitettava myötätuntoa minun suureen suruuni.

Koomista, pitää tarjota apua mutta ei saa kysyä tarvitseeko apua, ei myöskään auttaa kysymättä.

Vierailija kirjoitti:

Kuten ketjusta näkee, niin kaikki myötätunnon imaisuksi tarkoitetut kommentit ärsyttää. Sekin ärsyttää, jos ei sanota mitään. Ihan sama mitä teet, niin kuittauksia tästä mokasta saat kuulla niin kauan kuin pidät yhteyttä tähän henkilöön.

Toisten mielestä pitää mennä auttamaan läheisiä arjen askareissa ja viemään ruokaa, koska oletetaan ettei surun ja hautajaisjärjestelyiden jälkeen riitä jaksamista. Toiset taas tulkitsevat, että lähiomaisille pitää antaa aikaa surra rauhassa. Mitä tahansa teetkin, niin turha kuvitella, että myöhemmin väärästä tavasta ei kuittailla.

Ehkä pitäisi kysyä vainajan lähiomaisilta itseltään, miten he toivovat tehtävän, mutta miten tuonkaan voi tehdä ellei jotain osanottoa esitä. Toisaalta joidenkin mielestä ei pidä kysyä tarvitseeko apua tai kertoa olevansa valmis auttamaan, koska avun tarvitsija ei kehtaa tarttua tarjottuun apuun.

Nopeasti keskustelu eteni perintöön, vaikka perinnöt yleensä jaetaan vasta hautajaisten jälkeen. Kun tuo perintö on niin kauheaa ja  ajaa perinnön saajat taloudelliseen konkurssiin, niin eikö tuon voisi ihan lailla siirtää valtion perittäväksi. Voihan tuon ajatella, että ihminen sai enemmän kuin tarvitsi elämänsä aikana, joten ylimääräinen palautetaan valtion kassaan ettei perillisille aiheudu perinnön suhteessa enemmän veromaksuja.

Ongelma ei ole perintö, vaan tosiaan se joissakin heräävä kateus. Se ärsyttää. Perintöhän on ihan normaalia elämää ja jatkumoa.

Vierailija kirjoitti:

Kuten ketjusta näkee, niin kaikki myötätunnon imaisuksi tarkoitetut kommentit ärsyttää. Sekin ärsyttää, jos ei sanota mitään. Ihan sama mitä teet, niin kuittauksia tästä mokasta saat kuulla niin kauan kuin pidät yhteyttä tähän henkilöön.

Toisten mielestä pitää mennä auttamaan läheisiä arjen askareissa ja viemään ruokaa, koska oletetaan ettei surun ja hautajaisjärjestelyiden jälkeen riitä jaksamista. Toiset taas tulkitsevat, että lähiomaisille pitää antaa aikaa surra rauhassa. Mitä tahansa teetkin, niin turha kuvitella, että myöhemmin väärästä tavasta ei kuittailla.

Ehkä pitäisi kysyä vainajan lähiomaisilta itseltään, miten he toivovat tehtävän, mutta miten tuonkaan voi tehdä ellei jotain osanottoa esitä. Toisaalta joidenkin mielestä ei pidä kysyä tarvitseeko apua tai kertoa olevansa valmis auttamaan, koska avun tarvitsija ei kehtaa tarttua tarjottuun apuun.

Nopeasti keskustelu eteni perintöön, vaikka perinnöt yleensä jaetaan vasta hautajaisten jälkeen. Kun tuo perintö on niin kauheaa ja  ajaa perinnön saajat taloudelliseen konkurssiin, niin eikö tuon voisi ihan lailla siirtää valtion perittäväksi. Voihan tuon ajatella, että ihminen sai enemmän kuin tarvitsi elämänsä aikana, joten ylimääräinen palautetaan valtion kassaan ettei perillisille aiheudu perinnön suhteessa enemmän veromaksuja.

En usko, että ihmiset tulkitsevat, että pitää antaa omaisille tilaa surra rauhassa. Yleensä on kyse siitä, että ei koeta, että ollaan niin läheisiä, että voisi luontevasti osallistua toisen suruun. Kun ei muutenkaan olla säännöllisesti tekemisissä, ei osata lähestyä nytkään. Koetaan kiusallisuutta, joten ei edes yritetä.

Ja jotkut eivät viitsi nähdä sitä vaivaa, että joutuisivat mahdollisesti kohtaamaan ikäviä surun tunteita tai avustamaan jollain tavalla. Oma elämä on mukavampaa. Tai omassa elämässä on niin paljon kuormaa, että ei jaksa kannatella ketään toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten ketjusta näkee, niin kaikki myötätunnon imaisuksi tarkoitetut kommentit ärsyttää. Sekin ärsyttää, jos ei sanota mitään. Ihan sama mitä teet, niin kuittauksia tästä mokasta saat kuulla niin kauan kuin pidät yhteyttä tähän henkilöön.

Toisten mielestä pitää mennä auttamaan läheisiä arjen askareissa ja viemään ruokaa, koska oletetaan ettei surun ja hautajaisjärjestelyiden jälkeen riitä jaksamista. Toiset taas tulkitsevat, että lähiomaisille pitää antaa aikaa surra rauhassa. Mitä tahansa teetkin, niin turha kuvitella, että myöhemmin väärästä tavasta ei kuittailla.

Ehkä pitäisi kysyä vainajan lähiomaisilta itseltään, miten he toivovat tehtävän, mutta miten tuonkaan voi tehdä ellei jotain osanottoa esitä. Toisaalta joidenkin mielestä ei pidä kysyä tarvitseeko apua tai kertoa olevansa valmis auttamaan, koska avun tarvitsija ei kehtaa tarttua tarjottuun apuun.

Nopeasti keskustelu eteni perintöön, vaikka perinnöt yleensä jaetaan vasta hautajaisten jälkeen. Kun tuo perintö on niin kauheaa ja  ajaa perinnön saajat taloudelliseen konkurssiin, niin eikö tuon voisi ihan lailla siirtää valtion perittäväksi. Voihan tuon ajatella, että ihminen sai enemmän kuin tarvitsi elämänsä aikana, joten ylimääräinen palautetaan valtion kassaan ettei perillisille aiheudu perinnön suhteessa enemmän veromaksuja.

En usko, että ihmiset tulkitsevat, että pitää antaa omaisille tilaa surra rauhassa. Yleensä on kyse siitä, että ei koeta, että ollaan niin läheisiä, että voisi luontevasti osallistua toisen suruun. Kun ei muutenkaan olla säännöllisesti tekemisissä, ei osata lähestyä nytkään. Koetaan kiusallisuutta, joten ei edes yritetä.

Ja jotkut eivät viitsi nähdä sitä vaivaa, että joutuisivat mahdollisesti kohtaamaan ikäviä surun tunteita tai avustamaan jollain tavalla. Oma elämä on mukavampaa. Tai omassa elämässä on niin paljon kuormaa, että ei jaksa kannatella ketään toista.

Ihmissuhteet on vastavuoroisia, todennäköisesti siihen on joku syy että ei koeta läheisyyttä.

En usko että kyse olisi tuosta ettei viitsittäisi nähdä vaivaa kohdata ikäviä surun tunteita tai avustaa. Kyse on siitä, kuten tästäkin keskustelusta huomaa, että teet niin tai näin, teet aina jonkun mielestä väärinpäin. Ei ihmiset halua ottaa turhia syytöksiä vastaan edes surevilta.

Turha laittaa jotain ”osanottoni” viestejä jos ei oikeasti aio ottaa osaa suruun ja sillä tarkoitan tapaamista surevan kanssa, läsnäoloa ja kuuntelemistaa,  ehkä viedä kukkia tai muistaa jollain pienellä eleellä surevaa. Kun äiti oli kuolemassa ja laitoin kaverille viestiä, niin hän käänsikin asian itseensä, alkoi vuodattamaan äitinsä monta vuotta aiempaa sairastumista ja sitten keskustelu kääntyikin hänen ongelmiin puolisonsa kanssa. Ja sit häneltä tuli ”osanotto” viesti kun äiti kuoli, ei mitään muuta. Onneksi oli ystävä joka jaksoi olla läsnä ja kuunnella ja kysellä vointia. Toinen kaveri tuli kylään ja kun krrroin että olin juuri haudannut äiti, niin hän alkoi puhumaan pmasta 90v äidistään joka on vielä niin pirteä jne. Olin ihan ällikällä lyöyty että joku voi olla niin itsekeskeinen. Suuri osa ihmisistä ikävä kyllä on.

Onhan perintö seurausta vanhempien omasta ahkeruudesta ja kun vanhemmat ovat ahkeria ovat yleensä lapsetkin. Ei perintö tyhjästä tule kenellekään vaan se on täytynyt ansaita siksi sitä on turha kadehtia Yleensä perintöä vanhemmiltaan saaneiden lasten vanhemmat on tehneet kovasti töitä ja pitkää päivää töissä. Lapset puolestaan ovat joutuneet osallistumaan kotitöihin ja esim pitämään huoneensa siistinä. Ne vanhemmat joilta ei jää perintöä ovat valinneet toisenlaisen tavan elää.

Vierailija kirjoitti:

Turha laittaa jotain ”osanottoni” viestejä jos ei oikeasti aio ottaa osaa suruun ja sillä tarkoitan tapaamista surevan kanssa, läsnäoloa ja kuuntelemistaa,  ehkä viedä kukkia tai muistaa jollain pienellä eleellä surevaa. Kun äiti oli kuolemassa ja laitoin kaverille viestiä, niin hän käänsikin asian itseensä, alkoi vuodattamaan äitinsä monta vuotta aiempaa sairastumista ja sitten keskustelu kääntyikin hänen ongelmiin puolisonsa kanssa. Ja sit häneltä tuli ”osanotto” viesti kun äiti kuoli, ei mitään muuta. Onneksi oli ystävä joka jaksoi olla läsnä ja kuunnella ja kysellä vointia. Toinen kaveri tuli kylään ja kun krrroin että olin juuri haudannut äiti, niin hän alkoi puhumaan pmasta 90v äidistään joka on vielä niin pirteä jne. Olin ihan ällikällä lyöyty että joku voi olla niin itsekeskeinen. Suuri osa ihmisistä ikävä kyllä on.

Mikset sitten itse kertonut miten haluat toisten toimivan? Ei kukaan voi telepatialla tietää mitä juuri sinä haluat, jotkut haluavat omaa rauhaa, jotkut haluavat vertaistukea tai puhua kokemuksistaan, jotkut taas eivät halua osanottokukkia tai eivät halua olla kotons lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten ketjusta näkee, niin kaikki myötätunnon imaisuksi tarkoitetut kommentit ärsyttää. Sekin ärsyttää, jos ei sanota mitään. Ihan sama mitä teet, niin kuittauksia tästä mokasta saat kuulla niin kauan kuin pidät yhteyttä tähän henkilöön.

Toisten mielestä pitää mennä auttamaan läheisiä arjen askareissa ja viemään ruokaa, koska oletetaan ettei surun ja hautajaisjärjestelyiden jälkeen riitä jaksamista. Toiset taas tulkitsevat, että lähiomaisille pitää antaa aikaa surra rauhassa. Mitä tahansa teetkin, niin turha kuvitella, että myöhemmin väärästä tavasta ei kuittailla.

Ehkä pitäisi kysyä vainajan lähiomaisilta itseltään, miten he toivovat tehtävän, mutta miten tuonkaan voi tehdä ellei jotain osanottoa esitä. Toisaalta joidenkin mielestä ei pidä kysyä tarvitseeko apua tai kertoa olevansa valmis auttamaan, koska avun tarvitsija ei kehtaa tarttua tarjottuun apuun.

Nopeasti keskustelu eteni perintöön, vaikka perinnöt yleensä jaetaan vasta hautajaisten jälkeen. Kun tuo perintö on niin kauheaa ja  ajaa perinnön saajat taloudelliseen konkurssiin, niin eikö tuon voisi ihan lailla siirtää valtion perittäväksi. Voihan tuon ajatella, että ihminen sai enemmän kuin tarvitsi elämänsä aikana, joten ylimääräinen palautetaan valtion kassaan ettei perillisille aiheudu perinnön suhteessa enemmän veromaksuja.

En usko, että ihmiset tulkitsevat, että pitää antaa omaisille tilaa surra rauhassa. Yleensä on kyse siitä, että ei koeta, että ollaan niin läheisiä, että voisi luontevasti osallistua toisen suruun. Kun ei muutenkaan olla säännöllisesti tekemisissä, ei osata lähestyä nytkään. Koetaan kiusallisuutta, joten ei edes yritetä.

Ja jotkut eivät viitsi nähdä sitä vaivaa, että joutuisivat mahdollisesti kohtaamaan ikäviä surun tunteita tai avustamaan jollain tavalla. Oma elämä on mukavampaa. Tai omassa elämässä on niin paljon kuormaa, että ei jaksa kannatella ketään toista.

Tottakai oma elämä on mukavampaa, eihän siinä nyt ole mitään väärää.

Ei ehkä niin ärsyttänyt mutta kuitenkin, läheiseni kuolivat Kaakkois-Aasian tsunamissa kun olin nuori ja jotenkin tuntui niin turhalta kuunnella sitä kun jotkut olivat lukeneet lehdistä tai netistä niitä ihmetarinoita missä joku oli ollut kauan kateissa mutta olikin sitten löydetty elossa. Tosin tavallaan ymmärrän näitä ihmisiä, heidän tarkoituksensa oli kuitenkin ihan hyvä, todennäköisesti halusivat luoda vielä toivoa.

Multa kuoli pienen aikavälin sisällä kaksi läheistä. Eniten varmaan ärsytti se kun siskoni teeskenteli syvää surua vaikka hänellä oli noihin ihmisiin ollut huonot välit vuosikausia. Työnsi minut ihan syrjään täysin kylmästi.

No kai hän sitten nautti tilanteesta kun sai tölväistä minua jopa julkisesti ja mustamaalata minua.

En ole jaksanut asiasta ruveta tekemään sen suurempaa. Jos ihmiset uskovat häntä mieluummin kuin totuutta, niin tuskin minä sille oikeastaan mitään voisinkaan. Olkoon.

Ehkä ihmisten pitäisi vähän ottaa vastuuta omista tunnereaktioistaan. Suru on iso prosessi, mutta jos ei kestä kuulla "otan osaa", niin pitää tajuta että syy on omassa surussa eikä toisen käyttäytymisessä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ihmisten pitäisi vähän ottaa vastuuta omista tunnereaktioistaan. Suru on iso prosessi, mutta jos ei kestä kuulla "otan osaa", niin pitää tajuta että syy on omassa surussa eikä toisen käyttäytymisessä.

Yleensäkin sietäisi ratkastella omaa suhtautumistaan jos kaikki sanomiset ja tekemiset otetaan ihan noin nurinpäin vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Perinnöllä kerskailu, pidän sellaisia ihmisiä tosi typerinä.

Sinä nähtävästi tekisit sitä...🙄  minä en eikä moni muukaan täällä sitä varmasti tekisi!