Eikö teitä häiritse se, että kansa on nykyään jakautunut huono-osaisiin ja hyväosaisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

Jälleen kerran lässytystä ja olkiukkoilua muiden kielenkäytöstä. Oikeinko uuninluukut kolisee? Kamalaa, nyt äkkiä miljoonatuet laiskottelijoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on 57000 korkeakoulututkinnon suorittanutta työttömänä.

Kuinka moni näistä on akateemisia ja kuinka moni joltain järkevältä alalta (stem)?

Se, että opistojen nimi muutettiin korkeakouluksi ei muuta substanssia.

Ylivoimainen enemmistö noista työttömistä on naistutkijoita ja muita joille ei ole yksityisellä sektorilla mitään kysyntää koska eivät osaa yhtään mitään markkinoitavaa taitoa.

Yliopistotutkinto antaa valmiudet opetella monia erilaisia työtehtäviä työelämässä ja toisaalta ihan melkein ilman mitään koulutusta voi myös edetä työelämässä pitkälle jos onnistuu hakeutumaan alalle ja työtehtäviin mitkä kiinnostavat itseä ja minkä tehtävän suorittajana on hyvä. Jotkut ovat hankkineet tutkinnon jollekin alalle, mutta päätyneet työelämässä lopulta ihan toisiin työtehtäviin mihin ovat kouluttautuneet.  Sitten, kun on jo saanut jalkansa kunnolla työelämässä johonkin oven rakoon tutkintoa enemmän painoarvoa on kokemuksella työelämästä ja eri tötehtävistä siellä sekä joillakin aloilla myös hyvän tekijän maineesta jos on sellaisen saavuttanut. Työelämä ei ole niin mustavalkoinen kuin jotkut luulevat. Jos työtön ei löydä oman alansa töitä kannattaa miettiä mitä muita töitä voisin opetella ja oppia omilla tiedoillani ja taidoillani ja sitten vain rohkeasti hakemaan jotain mikä kiinnostaa ja mitä on valmis opettelemaan.

Minkä hyödyllisen taidon naistutkija on luennolla oppinut?

1. Kuinka paljon pitäisi kelasta saada kuukausittain, että olisi reilumpaa?

2. Mistä tähän hankitaan varat, eli kuka maksaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Ja uusi ad hominem 😃

Älä missään tapauksessa laita mitään asiapitoista tekstiisi, keskity jatkossakin syyttämään muita dehumanisoivasta puheesta.

Kokeillaan tätä:

Jokainen kelaloinen on pyhä ja yhteiskunnan ylintä kermaa. Muut olemme matoja, emme yksinkertaisesti voi päästä heidän moraaliselle tasolle, ovat yli-ihmisiä sekä älyllisesti että moraalisesti.

Onko sinulla nyt antaa konkreettista esimerkkiä valtarakenteista jotka tekevät heistä meitä kaikkia muita parempia ja samalla työttömiä? Onko sinulla antaa määritelmää sille mitä empatiavaje tarkoittaa ja miten se vaikuttaa heidän ylevyyteensä?

Et voi nyt syyttää minua devumanisoivasta kielestä. Katsotaan saako kivapuheellakaan ulos mitään substanssipitoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Mitä sinä haluat noilla rakenteellisilla ongelmillasi? Mihin lopputulemaan niistä pitäisi päätyä? Miten yhteiskunnan pitäisi niitä huomioida? Kaikki ne tietää. Ei kuusikymppisen työllistyminen ole kovin yleistä ellei satu olemaan vaikkapa lääkäri tai sosiaalityöntekijä, mutta mihin sinä pyrit latelemalla niitä kerta toisensa jälkeen?

Ap hyvä, elämä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Ja uusi ad hominem 😃

Älä missään tapauksessa laita mitään asiapitoista tekstiisi, keskity jatkossakin syyttämään muita dehumanisoivasta puheesta.

Kokeillaan tätä:

Jokainen kelaloinen on pyhä ja yhteiskunnan ylintä kermaa. Muut olemme matoja, emme yksinkertaisesti voi päästä heidän moraaliselle tasolle, ovat yli-ihmisiä sekä älyllisesti että moraalisesti.

Onko sinulla nyt antaa konkreettista esimerkkiä valtarakenteista jotka tekevät heistä meitä kaikkia muita parempia ja samalla työttömiä? Onko sinulla antaa määritelmää sille mitä empatiavaje tarkoittaa ja miten se vaikuttaa heidän ylevyyteensä?

Et voi nyt syyttää minua devumanisoivasta kielestä. Katsotaan saako kivapuheellakaan ulos mitään substanssipitoista.

Ja taas sama vanha temppu: kukaan ei ole väittänyt työttömiä “paremmiksi ihmisiksi”, mutta sinun pitää vetää koko keskustelu absurdiksi “pyhät kelaloiset” -karikatyyriksi, koska et kykene käsittelemään mitään ilman olkiukkoja ja pilkkaa.

Valtarakenteilla tarkoitetaan ihan konkreettisia asioita kuten työmarkkinoita, rekrytointia, koulutusta, terveyttä ja alueellista eriarvoisuutta, eli tekijöitä jotka vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin pärjätä. 

Ja empatiavaje tarkoittaa juuri tätä keskustelua: kyvyttömyyttä nähdä köyhyys, työttömyys tai sairaus muuna kuin moraalisena vikana.

Ironista kyllä, samalla kun huudat “substanssia”, koko oma viestisi oli pelkkä tunnepurkaus, ivaa ja olkiukkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Mikä olisi sopivampi terminologia kun puhutaan yksilöiden välisistä eroissa kyvykkyydessä ja tuottavuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Mikä olisi sopivampi terminologia kun puhutaan yksilöiden välisistä eroissa kyvykkyydessä ja tuottavuudessa?

Kyse ei ole siitä etteikö ihmisillä olisi eroja kyvykkyydessä tai tuottavuudessa. Ongelma alkaa siinä vaiheessa, kun taloudellisesta hyödyllisyydestä tehdään moraalinen mittari ihmisarvolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Mikä olisi sopivampi terminologia kun puhutaan yksilöiden välisistä eroissa kyvykkyydessä ja tuottavuudessa?

Kyse ei ole siitä etteikö ihmisillä olisi eroja kyvykkyydessä tai tuottavuudessa. Ongelma alkaa siinä vaiheessa, kun taloudellisesta hyödyllisyydestä tehdään moraalinen mittari ihmisarvolle.

Harva oikeasti rikas on kerryttänyt omaisuutensa palkkatöissä. Pitäisi tienata 400000 kymmenen vuotta putkeen, että alkaisi jäämään sukanvarteen. Verot ovat niin kovat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on häiritsevää. Lisäksi suurin osa köyhistä on tavallisia työntekijöitä. Lait on tehty vähemmistön näkökulmasta ja ne hyödyttävät vain rikkaita.

On häiritsevää, että kauppojen hinnat ja palkat on aina määritelty siten, että työntekijät pidetään varpaillaan ja hermostuneina 24/7. Palkat on asetettu niin, että ne kestävät palkasta toiseen, jolloin ylelliseen elämään ei jää juurikaan aikaa. Jos haluat enemmän, sinun täytyy ottaa lainaan. Nämä lainat ovat loputtomia, emmekä puhu 300 000 euron lainaamisesta kotiin, vaan yksinkertaisesti urheiluvälineiden ostamisesta lapsille, puhumattakaan auton korjaamisesta jn.e.

Esimerkki:
Kun kaikki laskut on maksettu, palkasta jää muutama sata. Ammattini on sairaanhoitaja. Autoni hajoaa ja joudun ottamaan 3 000 euron lainan sen korjaamiseen, koska en pysty maksamaan sitä palkallani. Minun täytyy vaihtaa talvirenkaani, jotka maksavat 350 - 400 euroa, ja minun on otettava toinen laina, koska muuten joudun leikkaamaan ruokaa ja lasten taskurahaa.

Rikkaiden ja rahattomien ohjelma lisää jatkuvasti bensaa liekkeihin.

Tämä tekee köyhistä entistä katkerampia ja kateellisempia.

Minusta on hämmentävää ja suorastaan pelottavaa, että AMK-tasoisesti koulutettu ja maassamme keskituloisia edustava sairaanhoitaja osoittaa olevansa näin pihalla henkilökohtaisen talouden hoidosta.

"Lait on tehty vähemmistön näkökulmasta" - Lait on säädetty eduskunnassa enemmistöpäätöksin, ja kansanedustajat valittu puolueiden voimasuhteiltaan edustamaan kansan enemmistön tahtoa.

"kauppojen hinnat ja palkat on aina määritelty siten, että työntekijät pidetään varpaillaan" - Missä on se salaliitto, jonka arvelet määrittelevän työntekijöiden palkkatasoja. Nyt valoja.

"Palkat on asetettu niin, että ne kestävät palkasta toiseen, jolloin ylelliseen elämään ei jää juurikaan aikaa." - Mitä tämä virke edes tarkoittaa?

"Jos haluat enemmän, sinun täytyy ottaa lainaa" "kun kaikki laskut on maksettu" - Tai sitten on vain tyydyttävä vähempään. Kulutusluottojen ottaminen se vasta suistaakin ihmisiä ulosottoihin.

"Rikkaiden ja rahattomien ohjelma lisää jatkuvasti bensaa liekkeihin." - Kuka edes voi pitää tällaista viihteellistä tosi-tv-ohjelmaa jonkinlaisena tiedonlähteenä?

Aika tyrmistyttävää luettavaa. Ihminen kuvaa ihan tavallista keskituloisen hoitajan talousstressiä nyky-Suomessa, ja sinun ensimmäinen reaktiosi on käytännössä “haha olet vain huono taloudenpidossa”.

Juuri tuollaista dehumanisoiva talouspuhe on. Ihmiset lakkaavat olemasta ihmisiä joilla on epävarmuutta, lapsia, pakollisia menoja ja stressiä, ja muuttuvat sinun silmissäsi vain moraalisiksi onnistujiksi tai epäonnistujiksi.

Ja ironisinta on, että samalla puhut “arkirealismista”, vaikka et tunnu hyväksyvän edes sitä todellisuutta, että Suomessa täysin tavallinen työssäkäyvä ihminen voi olla jatkuvassa talousstressissä. Sinulle realismi näyttää tarkoittavan lähinnä sitä, että kaikki ongelmat pitää palauttaa yksilön vikaan, koska silloin järjestelmän oikeudenmukaisuutta ei tarvitse kyseenalaistaa ollenkaan.

Mutta juuri se, että palkka ei enää automaattisesti takaa turvallisuutta tai puskuria yllättäviin menoihin, on tämän hetken realismia. Sen sijaan että kohtaisit tuon ilmiön, päätit käyttää koko viestin siihen että yrität nolata ihmisen joka kertoi olevansa ahdingossa. Aika kylmää tavaraa.

Sairaanhoitaja taitaa tienata nykyisin 3500-5000/kk. Kausirenkaiden vaihto tiedetään ainakin puoli vuotta etukäteen. Jos tuosta palkasta ei saa ilman lainaa kokoon muutamaa satasta puolessa vuodessa, on täysin realistista todeta, että taloudenpidossa on isoja ongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on 57000 korkeakoulututkinnon suorittanutta työttömänä.

Kuinka moni näistä on akateemisia ja kuinka moni joltain järkevältä alalta (stem)?

Se, että opistojen nimi muutettiin korkeakouluksi ei muuta substanssia.

Ylivoimainen enemmistö noista työttömistä on naistutkijoita ja muita joille ei ole yksityisellä sektorilla mitään kysyntää koska eivät osaa yhtään mitään markkinoitavaa taitoa.

Yliopistotutkinto antaa valmiudet opetella monia erilaisia työtehtäviä työelämässä ja toisaalta ihan melkein ilman mitään koulutusta voi myös edetä työelämässä pitkälle jos onnistuu hakeutumaan alalle ja työtehtäviin mitkä kiinnostavat itseä ja minkä tehtävän suorittajana on hyvä. Jotkut ovat hankkineet tutkinnon jollekin alalle, mutta päätyneet työelämässä lopulta ihan toisiin työtehtäviin mihin ovat kouluttautuneet.  Sitten, kun on jo saanut jalkansa kunnolla työelämässä johonkin oven rakoon tutkintoa enemmän painoarvoa on kokemuksella työelämästä ja eri tötehtävistä siellä sekä joillakin aloilla myös hyvän tekijän maineesta jos on sellaisen saavuttanut. Työelämä ei ole niin mustavalkoinen kuin jotkut luulevat. Jos työtön ei löydä oman alansa töitä kannattaa miettiä mitä muita töitä voisin opetella ja oppia omilla tiedoillani ja taidoillani ja sitten vain rohkeasti hakemaan jotain mikä kiinnostaa ja mitä on valmis opettelemaan.

Suoritettu yliopistotutkinto kertoo lähinnä siitä, että ihminen on riittävän älykäs ja pitkäjänteinen jotta on valmistunut akateemisesta opinahjosta.

Sen sijaan valmiuksia työelämään tuolta saa vaihtelevasti. Itse kun opiskelin tietojenkäsittelytiedettä, niin tuolla oli selvä kosketus työelämässä tarvittaviin taitoihin. Matematiikan osalta ei niin mitään hyötyä, kun algebraa ja differentiaalilaskentaa ei nyt normaalissa työelämässä juuri tarvita. Enemmän tuo oli akateemista osaamista ilman reaalimaailman kosketusta. Ja tämä pätee useimpiin tiedekuntiin.

Itseasiassa ajatus siitä, että opetellaan 7 vuotta jotain tiedettä ja haetaan töitä ihan toisaalta, wtf. Mitä järkeä tuossa on tuhlata 7 vuotta elämästään jonkun opiskelemiseen, jos opittuja tietoja ei voi koskaan soveltaa työelämässä?  Tämä oli syy miksi en lähtenyt lukemaa historiaa yliopistoon vaan päädyin opiskelemaan ja tekemään softaa.

Kyl mua häiritsee. Ennen köyhätkin otti opintolainoja ja lukivat itsensä maistereiksi, nyt ne makaa sohvalla ja valittaa kun tuet pienenee eikä voi ostaa iutta iPhonea ja Riikka pakottaa töihin. Äitiiii!

Kuulun hyväosaisiin ja siitä saan kiittää pitkälti itseäni. Mietin jo yläkoulussa 90-luvulla, missä työssä olisi varma työllistyminen, halusin opettajaksi ja haalin harrastuksia, jotka tukivat tavoitetta (erilaiset kerhonohjaajan tehtävät, musiikki jne.). Ahkeroin yläkoulussa ja lukiossa että pääsin okl:een. 

En valinnut puolisoksi jännämiestä vaan vakaan ja turvallisen ihmisen, jolla perhearvot ovat tärkeimmät ja jolla on hoksottimia hyvään koulutukseen ja työpaikkaan. 

Huolehdin terveydestäni hyvin.

Lopputulemana meillä on 5-kymppisinä pitkä ja vakaa avioliitto, hyvät turvatut työpaikat ja taloudessa yht. liki kymppitonnin kuukausitulot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Toistan, että sanavalinta 'hyödyllisyysluokka' ihmisiin viitattaessa oli lainaamani kirjoittajan sanavalinta, ei minun. Tuotannontekijä taasen on kansantaloustieteen vakiintunut termi, jossa ei ole mitään dehumanisoivaa. Taloustiede tarkastelee ihmisten toimintaa nimenomaan resurssien hallinnan ja vaihdannan näkökulmista,  sosiologia (mm. Bourdieu tai Marx) sitten kokonaan muista näkökulmista.

Edelleen, olen kiinnostunut reaalimaailman tulonjako- tai työmarkkinakysymyksistä, en utopiasta. "Askel kohti yhteiskuntaa" jne on kielipeliä ja sanaseinää, jolla on paikkansa lähinnä kantaaottavien pamflettien joukossa. Tosin edes vasemmistoliiton think tank ei lähtisi keskustelemaan yhteiskunnan moraalista tai oikeudenmukaisuudesta, vaan tarttuisi konkreettisiin kysymyksiin, joihin poliittisin päätöksin voidaan vaikuttaa. 

Ymmärrän nyt paremmin tätä olkiukkoihin ja adhominemeihin ajautunutta metakeskusteluakin. Arkirealistin on niin vaikea saada tarttumapintaa idealistisen haaveyhteiskunnan pilvilinnoihin, ja vice versa.

Hauskaa tässä on se, että kutsut omaa ideologista kehystäsi “arkirealismiksi” ikään kuin olisit jotenkin onnistunut nousemaan politiikan ja moraalin yläpuolelle. Et ole. Sinä vain pidät omaa maailmankuvaasi niin luonnollisena, ettet enää tunnista sitä ideologiaksi.

Ja juuri tuo on se pointti, jonka esimerkiksi Bourdieu yrittää tehdä näkyväksi. Kun ihmisistä aletaan puhua ensisijaisesti tuotannontekijöinä, hyödyllisyytenä ja markkina-arvona, samalla tehdään moraalinen valinta siitä millä perusteella ihmisen asema yhteiskunnassa oikeutetaan. Se ei ole neutraalia realismia vaan tietty tapa nähdä ihminen.

Lisäksi on aika ironista vähätellä tätä “kielipelinä”, kun koko keskustelusi pyörii itse asiassa juuri kielen ympärillä: “tuotannontekijä”, “markkinarealismi”, “kannattavuus”, “hyödyllisyys”. Kieli ei ole tässä mikään sivuseikka vaan juuri se mekanismi, jolla eriarvoisuus normalisoidaan näyttämään luonnolliselta ja ansaitulta.

Eli ei, kyse ei ole siitä että toinen puhuu realismista ja toinen utopiasta. Kyse on siitä, että toinen tunnistaa markkinapuheen sisältämät moraaliset oletukset ja toinen kuvittelee niiden olevan vain neutraalia luonnonlakia.

Sinä et puhu mitään. Et ole määritellyt käsitteitä ja oletat muiden tietävän mitä ne sinun pikkuisessa päässäsi.

Sinulta jos kysytään yhtääkään esimerkkiä, ja sitten sanot että se on dehumanisoivaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyl mua häiritsee. Ennen köyhätkin otti opintolainoja ja lukivat itsensä maistereiksi, nyt ne makaa sohvalla ja valittaa kun tuet pienenee eikä voi ostaa iutta iPhonea ja Riikka pakottaa töihin. Äitiiii!

Nykyiset opintolainat on keskimäärin moninkertaiset siihen nähden mitä 10-20 vuotta sitten valmistuneilla oli. Lisäksi maisterin koulutus ei takaa tänä päivänä töitä, ja siellä on paljon maistereita ja jopa tohtoreita hakemassa samoihin Puuiloihin kuin kaikki muutkin. 

Vierailija kirjoitti:

Näin pitääkin olla. Kaikilla ei kuulukaan olla siedettävä elämänlaatu

Lähes kaikilla on tällä hetkellä edelleen siedettävä elämänlaatu.

Huono elämänlaatu on vain vakavasti sairailla ja muilla täysin muiden hoivan varassa olevilla, asunnottomilla, vangeilla ja päihdekierteessä olevilla.

Käytännössä kaikilla muilla on asiat siedettävästi. Jos siis et ole kipeä, koukussa, linnassa tai täysin avuton, niin elämäsi on mitä todennäköisimmin hyvin siedettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyl mua häiritsee. Ennen köyhätkin otti opintolainoja ja lukivat itsensä maistereiksi, nyt ne makaa sohvalla ja valittaa kun tuet pienenee eikä voi ostaa iutta iPhonea ja Riikka pakottaa töihin. Äitiiii!

Nykyiset opintolainat on keskimäärin moninkertaiset siihen nähden mitä 10-20 vuotta sitten valmistuneilla oli. Lisäksi maisterin koulutus ei takaa tänä päivänä töitä, ja siellä on paljon maistereita ja jopa tohtoreita hakemassa samoihin Puuiloihin kuin kaikki muutkin. 

Kyllä opintolainaa oli ennenkin. Inflaatio on myös laukannut villisti.

Lisäksi opintolainan ottajista suurin osa ei ole halunnut säästää elämänlaadustaan, vaan on mieluummin ottanut lainaa kuin elänyt niukasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Ja uusi ad hominem 😃

Älä missään tapauksessa laita mitään asiapitoista tekstiisi, keskity jatkossakin syyttämään muita dehumanisoivasta puheesta.

Kokeillaan tätä:

Jokainen kelaloinen on pyhä ja yhteiskunnan ylintä kermaa. Muut olemme matoja, emme yksinkertaisesti voi päästä heidän moraaliselle tasolle, ovat yli-ihmisiä sekä älyllisesti että moraalisesti.

Onko sinulla nyt antaa konkreettista esimerkkiä valtarakenteista jotka tekevät heistä meitä kaikkia muita parempia ja samalla työttömiä? Onko sinulla antaa määritelmää sille mitä empatiavaje tarkoittaa ja miten se vaikuttaa heidän ylevyyteensä?

Et voi nyt syyttää minua devumanisoivasta kielestä. Katsotaan saako kivapuheellakaan ulos mitään substanssipitoista.

Ja taas sama vanha temppu: kukaan ei ole väittänyt työttömiä “paremmiksi ihmisiksi”, mutta sinun pitää vetää koko keskustelu absurdiksi “pyhät kelaloiset” -karikatyyriksi, koska et kykene käsittelemään mitään ilman olkiukkoja ja pilkkaa.

Valtarakenteilla tarkoitetaan ihan konkreettisia asioita kuten työmarkkinoita, rekrytointia, koulutusta, terveyttä ja alueellista eriarvoisuutta, eli tekijöitä jotka vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin pärjätä. 

Ja empatiavaje tarkoittaa juuri tätä keskustelua: kyvyttömyyttä nähdä köyhyys, työttömyys tai sairaus muuna kuin moraalisena vikana.

Ironista kyllä, samalla kun huudat “substanssia”, koko oma viestisi oli pelkkä tunnepurkaus, ivaa ja olkiukkoja.

Okei, kelaloiset ovat täsmälleen samaa moraalista kermaa kuin minäkin. Olemme täysin identtisiä ja keskenämme vaihdettavia.

Annatko nyt esimerkin valtarakenteesta joka estää heitä menemästä töihin? Terveys ei ole valtarakenne eikä se ole konkreettinen esimerkki.

Empatiavaje kuulostaa minusta hyvältä. Et ole kertonut edes miksi se olisi huono asia, saatika miten se mitä sanon Kelan loisrälssistä estää heitä hakemasta töitä.

Konkreettisia esimerkkejä kiitos. Eli nyt siis ei saa edes kannustaa kelaloisia kehumalla heitä maailman parhaimmiksi ihmisiksi, vaikka luulisi että jos sinun logiikallasi heidän vähätteleminen johtaa siihen että he eivät työllisty, niin heidän ylistämisensä luulisi sitten työllistävän. Mutta kokeillaan sitten josko kykenet antamaan esimerkkiä nyt kun kutsun heitä täsmälleen identtisiksi minun kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liityn seuraamaan keskustelua vasta sivun 38 kohdalla ja hiukan siitä taaksepäin. Ensiksi, kiitokset tällä palstalla harvinaisesta laadukasta suomen kieltä ja mietittyjä argumentteja sisältäneestä debatista niin tälle oman elämänsä sepälle kuin vasemmistoliiton think tankillekin. 

Molemmille ehdotus: ette tätä ettekä muutakaan väittelyä voita toistelemalla ad nauseam omia pointtejanne litanioina uudestaan ja uudestaan, se on vain jankkausta. Lisäksi, sinä-sanan runsas käyttö viittaa siihen, että itse asiasubstanssin sijaan keskustellaan ketjun keskustelijoiden näkyvästä tai kuvitellusta persoonasta. Tämä jos mikä on vinoumaa ja ad hominemia.  

Ja jotten itse unohtaisi sitä substanssia: kyllä, on ilman muuta olemassa työllistymistä estäviä rakenteellisia ongelmia. Mutta kaikki eivät jää näiden rakenteiden vangiksi. Niille, jotka jäävät, kapitalisti tarjoaa ratkaisuksi kovempaa ponnistelua (muuttamista työn perässä, lähellä tukien suuruusluokkaa olevien silppu- ja paskatöiden hyväksymistä), sosialisti tarjoaa lisää rahaa seinästä (mitä kutsutaan eufemismeilla solidaarisuus tai empatia). Keskustelu palautuukin siihen, oletko sosialisti vai kapitalisti. Näistä maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan lähtökuopista on itse kunkin kovin kivulias muunlaiseksi venyä.   

Empatia ei ole sitä että pakotetaan joku elämänsä eteen vaivaa nähnyt töihin jotta voidaan hemmotella kelaloisrälssiä.

Sanat merkitsevät oikeita asioita. Joko keskustellaan asioista niiden oikeilla nimillä, tai vähintään määritellään termit konkreettisesti jos niitä haluaa käyttää. Tuo ad hominemeja viljelevä ei suostu määrittelemään ensimmäistäkään keksimäänsä käsitettä tai termiä koska ainoastaan silloin hän voi keskittyä substanssin sijaan retoriikkaan. Näin tehdessään hän voi aina syyttää toista olkiukkoilusta kun joku koittaa tarjota konkreettista esimerkkiä hänen keksimille häilyville käsitteille, ja tämän taakse hän piiloutuu aivan joka kerta.

Hän ei määrittele yhtäkään valtarakennetta, vaikka niitä kuulemma on jotka estää häntä selaamasta avoimia työpaikkoja. Hän keksii häilyvän empatiavajeen käsitteen, mitä hän ei määrittele, mutta on vissiin olevinaan huono juttu. Tietysti jättää tahallaan kertomatta mikä empatiavaje on ja miksi se olisi ylipäätään huono juttu, ja kun tosiaan arvaa että empatiavaje onkin vain taikaseinävaje, syyttää hän sinua jälleen olkiukkoilusta, mutta ei vahingossakaan kerro mitä se oikeasti tarkoittaa, miten se näkyy tai mitä haittaa sellaisesta edes on konkreettisin esimerkein.

Kyseessä on tyypillinen vasemmistolainen taktiikka missä keskustelua häivytetään mahdollisimman epämääräisiin käsitteisiin, ja hyvin määritellytkin käsitteet pyritään tarkoituksellisesti häivyttämään olemattomiin keksimällä niille omia määritelmiä, kuten esimerkiksi mitä tulee ad hominemin määritelmään jäätyään kiinni siitä ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Tässä vaiheessa olet käytännössä rakentanut kokonaisen fantasiahahmon “taikaseinästä elävästä kelaloisesta” ja väittelet sitä vastaan kuin se olisi oikea ihminen. Kukaan ei ole puhunut keskiluokkaisen elämän “hemmottelusta”, vaan siitä että ihmisillä olisi edes jonkinlainen ihmisarvoinen minimiturva tilanteissa joissa työmarkkinat, sairaus tai elämäntilanne pettävät alta. Mutta sinun maailmassasi kaikki pitää moralisoida “ansaitseviin” ja “loisiin”, koska muuten joutuisit käsittelemään sitä että elämä ei ole meritokraattinen videopeli.

Ja tuo jatkuva performanssi “määritelmien vaatimisen” ympärillä alkaa olla aika läpinäkyvä. Sinulle on jo moneen kertaan määritelty esimerkiksi rakenteelliset ongelmat: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta koska et pysty oikeasti kumoamaan niitä, siirrät keskustelun loputtomaan semanttiseen jankkaukseen sanoista kuten “empatiavaje” tai “ad hominem”.

Ja ironisinta on edelleen se, että sama ihminen joka ulisee jatkuvasti “retoriikasta substanssin sijaan” ei ole itse tuonut juuri mitään muuta kuin moraalista raivoa “kelaloisista”, “vasureista” ja “taikaseinästä”. Se ei ole yhteiskunta-analyysiä vaan katkeroitunutta identiteettipolitiikkaa oikeistolaisessa muodossa.

Ei vieläkään substanssia.

Montako avointa työpaikkaa pitää olla jotta sinä hakisit niistä ensimmäistäkään? Pyöristä lähimpään sataantuhanteen.

Rekrytointisyrjintä ei estä sinua hakemasta töitä. Syrjitäänkö rekrytoinnissa ihmisiä jotka hakevat töitä? Tuolle haluan lähteen. Jos se tarkoittaa jotain muuta, anna konkreettinen esimerkki äläkä syytä olkiukkoilusta kun itse jätit jälleen määrittelemättä tuon.

En sanonut että jokainen työtön on loinen, keksi toinen olkiukko.

Mikä on ad hominem? Onko niitä lisää? Et nimittäin vieläkään tarjoillut mitään substanssia. Jos minun pitää kysyä sinulta määritelmää ja konkreettista esimerkkiä, se tarkoittaa ettet antanut substanssia.

Tässä alkaa näkyä aika selkeästi, ettei sinua oikeasti kiinnosta itse aihe vaan keskustelun kontrollointi. Kukaan ei ole väittänyt, että “rakenteet estävät selaamasta työpaikkoja” tai etteivät työttömät hae töitä. Sinulle on puhuttu siitä, että rakenteelliset ongelmat vaikuttavat siihen saako töitä, miten realistista työllistyminen on ja miten eri ihmisryhmät pärjäävät työmarkkinoilla. Mutta sinä palautat kaiken jatkuvasti samaan olkiukkoon, koska siihen on helpompi hyökätä.

Lisäksi tämä sinun “ei substanssia” -hokemasi alkaa olla aika koominen. Sinulle on annettu konkreettisia esimerkkejä ja ilmiöitä varmaan kymmeniä kertoja: työnhakijoita enemmän kuin työpaikkoja, rekrytointisyrjintä, mielenterveysongelmien vaikutus työkykyyn, alueellinen eriarvoisuus ja matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mutta mikään ei koskaan kelpaa, koska siirrät koko ajan maalitolppia:
“anna tarkempi määritelmä”, “anna toinen esimerkki”, “ei tuota lasketa substanssiksi”.

Tuo ei enää näytä keskustelulta vaan pakonomaiselta yritykseltä pitää itsesi “tuomarin” roolissa, jossa sinä yksin päätät mikä on hyväksyttävä argumentti. Samalla välttelet koko ajan itse moraalista ydinkysymystä: mitä yhteiskunta on velkaa ihmisille, joilla on heikot lähtökohdat, sairaus tai huono asema työmarkkinoilla.

Ja tuo “en sanonut että jokainen työtön on loinen” on myös aika paljastava muotoilu. Et siis kiistä koko halveksivaa kehystä, vaan yrität vain rajata ketkä kuuluvat siihen ihmisryhmään jota pidät loisina. Siinä näkyy aika selvästi, että koko keskustelun pohjalla on edelleen moraalinen jako “ansaitseviin” ja “epäonnistujiin”, vaikka kuinka yrittäisit naamioida sitä semanttiseksi väittelyksi argumentointitermeistä.

Matalapalkkatyön kannattamattomuus. Mitä tarkoitat tällä?

Työnteko kannattaa holistisesti aina. Se, että lyhyellä tähtäimellä voi olla taloudellisesti kannattavampaa jäädä makaamaan sohvalle (joka on rakenteellinen virhe yhteiskunnassa, joka on korjattava tukia leikkaamalla), ei tarkoita, että kokonaisvaltaisesti se olisi parempi pitkän aikavälin hyvinvoinnin kannalta. Työnteko luo merkitystä ja pitkäksi ajaksi työmarkkinoiden ulkopuolelle jättäytyminen vaikeuttaa työllistymistä ja pitkän aikavälin ansaintamahdollisuuksia. 

Matalapalkka-alojen kannattamattomuus tarkoittaa sitä, että osa töistä on niin huonosti palkattuja ja epävarmoja, ettei niillä pääse pois jatkuvasta talousstressistä vaikka olisi koko ajan töissä. Vuokra, ruoka, lääkkeet ja muut pakolliset menot eivät yhtäkkiä maksa vähemmän vain siksi että ihminen käy töissä.

Ja tässä keskustelussa ongelma palautetaan jatkuvasti työttömien moraaliin eikä itse työmarkkinoihin. Se on vaarallista, koska siinä ihmisarvo aletaan sitoa markkina-arvoon: jos et pärjää työmarkkinoilla, olet “laiska”, “loinen” tai “taakka”. Tuollainen puhe ei enää käsittele 

ihmisiä ihmisinä vaan hyödyllisyysluokkina.

Historiallisesti juuri noin dehumanisointi alkaa. Ensin heikoimmassa asemassa olevista tehdään moraalisesti alempiarvoisia, sitten heidän kärsimyksensä alkaa tuntua ansaitulta.

No nyt aletaan puhua asioista, kiitoksia.

Työmarkkinat toimivat omalakisesti, markkinamekanismin mukaan. Palkat määräytyvät työn kysynnän ja tarjonnan tasapainopisteeseen, toki Suomen kaltaisessa kansantaloudessa määräytyminen tapahtuu paljolti toimialakohtaisten TES:ien mukaan. Eli mikä on se pienin hinta, jolla työnantaja saa työntekijän tulemaan töihin. Markkinamekanismia hillitään yhteiskunnan tuilla, jotka parhaimmillaan asettuvat lähelle ns. matalapalkka-alojen työstä maksettavaa palkkaa. Tämä luonnollisesti kohottaa kynnystä tarttua töihin, jotka koetaan epäarvokkaina silppu- ja paskatöinä.

Luonnollisestikin työmarkkinoilla on kyse markkina-arvosta, ei ihmisarvosta. Työnantajan tehtävä ei ole tehdä laupeuden- tai sosiaalityötä vaan saada tuotannontekijöitä eli työläisiä. Eri työntekijöillä on huomattavia yksilötason eroja, eri syistä, minkä perusteella on perusteltua puhua eri 'hyödyllisyysluokkien' työntekijöistä (sanavalinta ei ole vakiintuneessa käytössä vaan ilmeisesti eräs kirjoittajan kehittelemistä neologismeista). Mitään dehumanisointia tämä ei ole, vaan realismia. Realismia on myös se, että 'hyödyllisyysluokaltaan' matalatasoisen työvoiman taloudellista asemaa jo nyt tuetaan merkittävästi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulonsiirtomallilla.

Tässä näkyy juuri se dehumanisoivan talouspuheen ongelma, mistä olen puhunut. Aluksi yrität tehdä eron ihmisarvon ja markkina-arvon välille, mutta samalla alat puhua ihmisistä “hyödyllisyysluokkina”, “matalatasoisena työvoimana” ja tuotannontekijöinä. Eli käytännössä ihmisiä aletaan hahmottaa ensisijaisesti taloudellisen hyödyllisyyden kautta.

Ja juuri noin dehumanisoiva diskurssi toimii. Kukaan ei sano ääneen “nämä ihmiset eivät ole ihmisiä”. Sen sijaan ihmiset redusoidaan kustannuksiksi, tehokkuusyksiköiksi, työvoiman laaduksi tai markkina-arvon perusteella luokiteltaviksi ryhmiksi. Silloin ihmisarvo alkaa hiljalleen ehdollistua hyödyllisyydelle, vaikka sitä teoriassa kiistettäisiin.

Tähän liittyy hyvin myös Bourdieun ajatus siitä, miten yhteiskunnalliset erot alkavat oikeuttaa itseään. Hyväosaisuus alkaa näyttäytyä merkkinä ahkeruudesta, rationaalisuudesta ja moraalisesta paremmuudesta, kun taas huono-osaisuus alkaa näyttää henkilökohtaiselta epäonnistumiselta eikä rakenteelliselta ilmiöltä. 

Markkina-asema muuttuu vähitellen moraaliseksi kategoriaksi. Juuri siksi puhe “matalatasoisesta työvoimasta” ei ole neutraalia realismia vaan symbolista vallankäyttöä, jossa ihmisten arvoa aletaan mitata heidän taloudellisella hyödyllisyydellään.

Lisäksi tuo “työmarkkinat toimivat omalakisesti” on ideologinen väite naamioituna realismiksi. 

Työmarkkinat eivät ole luonnonvoima vaan poliittisesti rakennettu järjestelmä: lait, TES:t, verotus, sosiaaliturva ja yritysten valta-asemat muovaavat niitä jatkuvasti. Kun markkinoiden seuraukset esitetään vain “realismina”, samalla yritetään häivyttää pois moraalinen kysymys siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen.

Ja juuri siinä kohtaa tämä muuttuu vaaralliseksi. Kun ihmisistä puhutaan ensisijaisesti markkina-arvon kautta, heikoimmassa asemassa olevien kärsimys alkaa näyttäytyä luonnollisena, ansaittuna tai ainakin yhdentekevänä sivutuotteena. 

Historiallisesti juuri tuollainen kieli on ollut ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ei enää ole universaali vaan ansaittava ominaisuus.

Toistan, että sanavalinta 'hyödyllisyysluokka' ihmisiin viitattaessa oli lainaamani kirjoittajan sanavalinta, ei minun. Tuotannontekijä taasen on kansantaloustieteen vakiintunut termi, jossa ei ole mitään dehumanisoivaa. Taloustiede tarkastelee ihmisten toimintaa nimenomaan resurssien hallinnan ja vaihdannan näkökulmista,  sosiologia (mm. Bourdieu tai Marx) sitten kokonaan muista näkökulmista.

Edelleen, olen kiinnostunut reaalimaailman tulonjako- tai työmarkkinakysymyksistä, en utopiasta. "Askel kohti yhteiskuntaa" jne on kielipeliä ja sanaseinää, jolla on paikkansa lähinnä kantaaottavien pamflettien joukossa. Tosin edes vasemmistoliiton think tank ei lähtisi keskustelemaan yhteiskunnan moraalista tai oikeudenmukaisuudesta, vaan tarttuisi konkreettisiin kysymyksiin, joihin poliittisin päätöksin voidaan vaikuttaa. 

Ymmärrän nyt paremmin tätä olkiukkoihin ja adhominemeihin ajautunutta metakeskusteluakin. Arkirealistin on niin vaikea saada tarttumapintaa idealistisen haaveyhteiskunnan pilvilinnoihin, ja vice versa.

Hauskaa tässä on se, että kutsut omaa ideologista kehystäsi “arkirealismiksi” ikään kuin olisit jotenkin onnistunut nousemaan politiikan ja moraalin yläpuolelle. Et ole. Sinä vain pidät omaa maailmankuvaasi niin luonnollisena, ettet enää tunnista sitä ideologiaksi.

Ja juuri tuo on se pointti, jonka esimerkiksi Bourdieu yrittää tehdä näkyväksi. Kun ihmisistä aletaan puhua ensisijaisesti tuotannontekijöinä, hyödyllisyytenä ja markkina-arvona, samalla tehdään moraalinen valinta siitä millä perusteella ihmisen asema yhteiskunnassa oikeutetaan. Se ei ole neutraalia realismia vaan tietty tapa nähdä ihminen.

Lisäksi on aika ironista vähätellä tätä “kielipelinä”, kun koko keskustelusi pyörii itse asiassa juuri kielen ympärillä: “tuotannontekijä”, “markkinarealismi”, “kannattavuus”, “hyödyllisyys”. Kieli ei ole tässä mikään sivuseikka vaan juuri se mekanismi, jolla eriarvoisuus normalisoidaan näyttämään luonnolliselta ja ansaitulta.

Eli ei, kyse ei ole siitä että toinen puhuu realismista ja toinen utopiasta. Kyse on siitä, että toinen tunnistaa markkinapuheen sisältämät moraaliset oletukset ja toinen kuvittelee niiden olevan vain neutraalia luonnonlakia.

Sinä et puhu mitään. Et ole määritellyt käsitteitä ja oletat muiden tietävän mitä ne sinun pikkuisessa päässäsi.

Sinulta jos kysytään yhtääkään esimerkkiä, ja sitten sanot että se on dehumanisoivaa.

Kerro nyt ihmeessä ne määriteltävät käsitteet, jotka sulta puuttuu?