MIksi monille vanhemmille ihmisille kelpaa vain omien lasten tai lapsenlapsien seura?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän pian ole tekölyrobotit seuranpitäjinä arkiäpäivää. Muistuttavat ja vahtivat lääkkeet ja syömisen, pitävät seuraa, juttevat ja väsymättä vastaavat 100 kertaa samoihin kysymyksiin. Hälyttävät apua tarvittaessa.

Eipä ne ystäviä korvaa. Ei niistä ole keskustelemaan että "Muistatkos Martta, kun silloin 18-19-vuotiaana käytiin tansseissa ja se Tauno sinua aina liehitteli. Minä olin ihastunut Erkkiin, mutta Erkkihän se ei osannut tanssia ollenkaan... "

Eipä tuollaisia pystyisi muistelemaan omien lasten tai lastenlastenkaan kanssa.

Tekoäly pyytäisi kertomaan lisää ja mummo olisi onnessaan saadessaan kertoa

Mutta monilla on vielä ikäisiään ystäviä. Eikä se tekoäly ole sama asia. Se ei osaa esim nauraa,  vaikka sille, kun tanssitaidoton Erkki pyörähteli päin toisia pareja. Eikä osaa kaivaa muistoihin lisää muuten kuin keksimällä niitä ehkä hatusta. Ystävä muistaa aina jotain lisää, joka auttaa taas toista vanhusta muistamaan lisää jne.

Jos kerran on ikäisiään ystäviä, niin eihän vanhus sitten kärsi yksinäisyydestä ja vaadi vain omien lasten ja lastenlasten seuraa. Siitähän tässä avauksessa keskustellaan, huoh

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuu myös siitä ettei haeta apuvalineitä sen kuulon tai näön parantamiseen.

Esim. silmänpohjarappeumaan ei valitettavasti ole parannuskeinoja. 

Mutta lääketiede kehittyy koko ajan kyllä hoitokeino ajan kuluessa varmaan löytyy. Toisille se tulee valitettavasti liian myöhään.

Vierailija kirjoitti:

Omilla vanhemmillani ei ole ikinä ollut mitään muuta elämää kuin me lapset. Nyttemmin lapsenlapset. Ihan kiva, että on hoitoapua ollut aina ja nyt jo teini-ikäisillä lapsillani on läheiset suhteet isovanhempiinsa, mutta onhan tuo outoa.  Lapsettomalla tädilläni on laaja sosiaalinen verkosto. 

Tätä kyllä ihmettelen, koska onhan noillakin ihmisillä ollut elämässään ajanjaksoja, jolloin lapset oli jo isoja, eikä lapsenlapsia ole. Kiitos ehkäisyn heidän pikkulapsiarki ei enää kestänyt kolmeakymmentä vuotta. Vaan päinvastoin, nykyvanhukset tekivät muutaman lapsen lyhyin ikäeroin nuorina aikuisina, eivätkä todellakaan lapsentahtisesti viihdyttäneet ja seuranneet heitä. On sääntö, eikä poikkeus, että tämän hetken keski-ikäiset puhuvat, kuinka he jo viisivuotiaina huitelivat kaiken vapaa-aikansa ympäri kyliä, eivätkä tienneet, mitä vanhempansa tekivät sillä aikaa. Tuskin nämä kolmekymppiset äidit ja isät silloin kuitenkaan istuivat sohvalla surkuttelemassa, että milloin lapset tulevat takaisin sieltä ulkoa viihdyttämään heitä. Ja, jos he niin tekivät, niin oikeasti nyt vanhana on turha harmitella yksinäisyyttä.

Joten epäilen suuresti, että nykyajan vanhuksilla ei olisi ollut lasten lisäksi muuta elämää. Luultavasti nykyisillä 70-80-vuotiailla vanhemmilla on ollut paljon enemmän lapsivapaata, kuin heillä, jotka tällä hetkellä elävät lapsiarkea. Luulen, että parempi selitys on juurikin joku ikään liittyvä viitsimisen ja vastavuoroisuuden puute. Lapset rakastaa vanhempia ehdoitta, eikä heidän kanssaan egot kolise samalla tavalla. Heidän kanssaan on helppo olla vähän hankalampi ja raskaampi ilman, että tarvii pelätä suksien menoa ristiin

Ehkä se pelottaa, ehkä on vamma mitä ei haluta näyttää, hävetään kun on hidas tai kömpelö, ehkä muistisairaus, tarvitaan apua tms. Syyt ovat niin moninaisia kuin vanhukset ovat. Ehkä ulkopuoliselle on vaikeampi kertoa omia asioita.  Ei ole oikeeta vastausta.  Ehkä läheinen voisi toimia siltana harrastuksiin, että sinne mentäisiin pari kertaa yhdessä ja sitten vertaistukiystävän kanssa. Onnistumisia! 

Mä olen 54v ja työelämässä. Mulle riittää se ja perhe. Lomaillessakin vaan muhin ja nautin mökillä olosta. Ei enää kiinnosta Kreikan kiven murikat ja Lontoon tupladeckerit tai Tukholman saaristo. Ne on jo nähty. 

ihmiset järjestäen on k-päitä, joten minimoin kohtaamiseni. En ole valittanut yksinäisyydestä, koska en ole yksinäinen. Mulla on perhe ja työkontaktit. Mun ei tarvii avautua jutuistani kellekään... tai jos tarve tulee,niin sitten on tämä palsta. Te aivottomat ystäväni. <3

Luulenpa, että eläköityminen tulevaisuudessa karsii vielä enemmän pois ihmisiä mun elämästäni. Mietin talviasuttavaa mökkiä tai muuten vaan muuttoa harvempaan asutulle seudulle, mutta järkevän matkan päähän palveluja. Tykkään mä kuitenkin teatterissa vielä käydä ja lätkää ja pesistä kattomassa.

Mulla ei ole yhtään omanikäistä ystävää tai tuttua. Suurin osa on niin kaavoihin kangistuneita. Heidän juttunsa on pelkkää ei niin fiksua juttelua. Nuorempien kanssa keskustelut ovat aivan toista luokkaa. Kaverini ovat noin 20 vuotta nuorempia kuin minä. Heidän kanssaan on hauska viettää aikaa, pitää grillibileitä, nauraa, jutella syvällisiä ym. N.70v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille on hyvin ahdistavaa jos omilla vanhemmilla ei ole elämässään muita ihmisiä kuin lapset, joihin he sitten takertuvat.

Ei sen noin tarvitse olla, vaikka olisikin van läheisten kanssa tekemisissä. Minulla on vain puolisoni, sisarukseni ja lapset+lasten lapset sosiaalisessa verkostossa. Olemmeko takertuneet, no ei. Talvet vietämme Italiassa, puoli vuotta Suomessa jolloin tapaamme lapsia ja lasten lapsia sekä muita läheisiä kerran tai pari. Muuten viestittelemme whatsapilla. 

Talvet Italiassa kuullostaa hyvältä. Tapaatko muita ystävättäriä siellä, vai hiljaiseloa miehen kanssa?

Itselleni sosiaaliset kontaktit ovat aina olleet tärkeitä ja voimaa antavia. Pidän ihmisistä, en tietenkään kaikista, ja tottakai k-päitäkin on , mutta kyllä tunnen enimmäkseen mukavia ja fiksuja ihmisiä. Olen mukana aika laajasti järjestötoiminnassa, urheiluharrastuksessa ja muutenkin on onneksi paljon ystäviä niin aikuisuudesta kuin lapsuudestakin. Leskeydyin suht nuorena, omia lapsia ei ole , joten siksikin koen että on mukavaa että on ihmisiä , joille voi aina soittaa tai muuta.

On tärkeää tiedostaa ,että vaikka onkin se oma rakas puoliso vielä siinä rinnalla, jolle voi lähtö tulla valitettavasti vaikka huomenna, niin ei silti jää täysin yksin.

Itse selvisin puolison äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta paljolti juurikin ystävien tuella.

Vain perhe merkitsee jotain, kun on vanha. Tai hyvin pitkäaikaiset ystävät. Elämä on vienyt kaikki muut merkittävät asiat ja ihmiset jo. Uusiin vieraisiin ihmissuhteisiin panostaminen on järjetöntä, koska mikään suhde ei ehdi syventyä enää ennen kuin jo loppuu taas. Kuolema, sairaudet, muutto, talon myynti tai dementia vie uudet kaverit. Vain ikävä jää. 

Parasta seuraa ovat puoliso, lapset ja lastenlapset, ne kaikista rakkaimmat ihmiset maan päällä. 

Mitäs sitten kun kuolema korjaa heitä. Jos olemme jo iällä, toinen lähtee ennen toista, ja ikävä kyllä olen joutunut todistamaan läheltä sitäkin kun kuolema korjaa nuorempiakin, syövän tai liikenneonnettomuuden kautta. Voi lähteä lapsi tai lapsenlapsi, niin kauheaa kuin se onkin. Elämällä ei ole takuuta.

minun mummoni oli tuollainen ja valitti sitten yksinäisyyttä koko ajan. en oikein ymmärrä, mutta ehkä se oli sukupolvijuttu. toisaalta joskus kun kuunteli näitten samanikäisten jutustelua niin se oli kilpalaulantaa lapsenlapsista eli kai se oli vähän yks ja sama. ehkä hän ei heistä innostunut eikä harrastuksiakaan oikein ollut.

Ei kai ne samoja ihmisiä ole, jotka valitsevat erakkouden ja valittavat yksinäisyydestä?

Vierailija kirjoitti:

Mieheni edesmennyt mummo huokailit pitkälle yli ysikymppisenä, että ei niistä muista niin väliä, kunhan saa omia lapsiaan nähdä. Elämän kapeutuessa vain rakkaat ihmiset merkitsevät. Moni alkaa viimein keskittyä myös siihen, mikä on itselle todella tärkeää. Tällä en tarkoita sitä, ettäkö ei olisi hyvä olla mukana vanhusten riennoissa. Onhan se olennaista, että ei myöskään roiku aikuisissa lapsissaan. Tämä ei poista sitä, että ne ovat ne ainota merkitykselliseksi koetut ihmissuhteet. 

Niin, meillä ainakin ongelma on se, että näiden kyseisten ihmissuhteiden pitäisi NYT alkaa olla yhtäkkiä  merkityksellisiä. Ei äitiäni ole ihmeemmin minun tai lasteni seura aiemmin kiinnostanut, eli silloin kun pohja hyville ja läheisille ihmissuhteille olisi luotu. Nyt taasen kun hän on vanhentunut ja puolisonsakin muutti hoivakotiin, pitäisi ollakin läheiset ja tiiviit välit.

Ei se nyt kuitenkaan ihan niin mene. Jos siis haluaa että ne välit on läheiset vanhana, pitää niitä hoitaa ajoissa silloin nuorempana.

Ei minuakaan kiinnosta muiden ihmisten lapsenlapset. Muutaman vanhan ystävän kanssa tavataan hyvin harvoin, koska he ovat kiinni lastenlasten hoitamisessa, ihan kuin omat vanhemmat eivät hoitaisi lapsiaan ollenkaan.

Työpaikalla tullut yliannostus lapsenlapsistaan taukoamatta puhuvista ihmisistä, eikä sekään riitä, niiden kuvia pitää olla jatkuvasti katselemassa. Kahvihuoneen oma tauko pilalla aina, kun nämä puuhakkaat isovanhemmat saapuvat paikalle. Juonkin kahvini nykyään omalla työpisteelläni.

Koska ihmiskunta on tyhmentynyt, en kestä normo ääliöitä, omat lapset viisaita...

Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän kiinnostaa lähisukulaisten seura.

Oma rauha ja omat ystävät kiinnostavat enemmän. Sori siitä.

IhmIset ovat erilaisia, joillakin lapsillakin on välit poikki omiin vanhempiin/sisaruksiin, ja se on ihan luvallista. Ei kenelläkään ole mitään pakkoseurusteluvelvoitteita, ja jos olisi, muuttaisin muualle.

Jos joku vanhus tai pystyytai haluaa olla tekemisissa vain omien lastensa kanssa, niin eipä siihen kenelläkään ole nokan koputtamista.

Kukin taaplaa tyylillään, ja tyylejä on moneksi.

Ystävyys- ja kaverisuhteet on luotava silloin, kun on vielä voimissaan ja toimintakykyinen. Kun mittarissa on 80+, liikkuminen vaikeaa ja muisti alkaa huonontua, ei ihminen enää jaksa paneutua uusien ystävien hankkimiseen. Meillä on lähipiirissä kaksi 85+ -ikäistä leskirouvaa. Molemmat asuvat kaupunkimaisessa ympäristössä, jossa olisi helppo osallistua sosiaaliseen toimintaan ja tavata ihmisiä. Sillä leskirouvalla, joka liikkuu kehnosti rollaattorin kanssa, on useita tuttavia ja ystäviä. Hän käy seurakunnan ja vapaaehtoisjärjestöjen järjestämissä kerhoissa 2xvko, ja hänellä käy naapureita kylässä harva se päivä. Hän oli tosin jo työelämässä ollessaan aktiivinen, osallistui yhdistystoimintaan jne. Toinen puolestaan liikkuu hyvin, mutta muisti ei pelaa. Hän on aina ollut eristäytyvä ja on viihtynyt ainoastaan oman perheen ja lähisuvun seurassa. Nyt tilanne on se, että saamme päivittäin kymmeniä puheluita, joissa hän valittaa yksinäisyyttään. Vanhana ja hauraana yksinäisyys luo turvattomuutta. Kun aiemmin ehdotin korttelikerhoon lähtemistä, vastaus oli ehdoton ei. Sitä saa, mitä tilaa, voisi kai sanoa. Niille, jotka eivät pidä toisten ihmisten seurasta, suosittelen miettimään vanhuutta vähän edeltäkäsin.

Kokemukseni mukaan juuri niitä.

Ensin oli työntäyteinen ja kiireinen elämä. Oli myös ne ystävyyssuhteet oman ikäisten kanssa, risteilyt, teatterireissut ja lomamatkat. Kesällä mökkeily. Ihan ymmärrettävää, että ei riittänyt aikaa lapsille ja lapsenlapsille. Niille on aikaa sitten, kun oma vauhti hidastuu. 

Siinä vaan jää huomaamatta, että lapset ja lapsenlapset ovat nyt omassa kiireisessä vaiheessaan ja ihmissuhteetkin ovat ohentuneet etäisiksi kiireisten vuosikymmenten tiimellyksessä. Ei kohtaa tarpeet ja toiveet.