MIksi monille vanhemmille ihmisille kelpaa vain omien lasten tai lapsenlapsien seura?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu vanhetessaan. Osalla muutokset voivat vaikuttaa sosiaalisuuteen: ei enää halua tutustua uusiin ihmisiin tai olla tekemississä muiden kuin lähisuvun kanssa.

Vanhuus tekee myös haavoittuvaiseksi. Vanhuksia on helppo huijata ja hyväksikäyttää, joten on helpompi turvautua vain oman porukan seuraan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole lapsia, eikä edes sukulaisia, jotka meitä kävisivät katsomassa. Suhteet on katkenneet perintöjuttuihin.  Meidän täytyy tyytyä toistaiseksi toisiimme. Sitten kun toinen on poissa on etsittävä seuraa muualta. 

Meillä ei ole edes tuttuja. 

Niin kauan kuin kykenen kävelemään, 78-vuotias, on kaikki hyvin. 

Tyypillistä 60-luvun luterilaisuutta! Alatko sitten etsimään muuta seuraa kun jäät yksin noin iäkkäänä? Onneksi et edes ymmärrä mitä menetät, joten oikeastaan mitä väliä.

Vierailija kirjoitti:

Luulen ymmärtäväni vanhempia ja isovanhempia, jotka eivät onnistu tai innostu korvaamaan omaa jälkikasvuaan uusilla random-tuttavuuksilla. 

 

Omaan eläkkeelle jäämiseen on vielä vuosia, mutta se jännittää. Omista eläkevuosistani saattaa tulla jos ei aivan yksinäisiä, ainakin yksitoikkoisia.  En silti jaksa pitää määräänsä enempää etäyhteyksiä sukulaisiin ja vanhoihin kavereihin vain varastoidakseni sosiaalista pääomaa eläkevuosille. Tuntuu veden kantamiselta kaivoon: jonkin tasoinen luonnollisuus, luontevuus ja vastavuoroisuus kanssakäymisessä pitäisi olla. 

Ymmärrän tavallaan mitä tarkoitat. Mulle ei oo väliä oisko ne mulle rakkaimmat ihmiset sukua vai ei, mut kaipaan aitoja ja rehellisiä ihmissuhteita, joissa juuri olis nuo kuvailemasi ominaisuudet. Ongelma on niiden löytäminen! Siis jonkinlaisia ihmissuhteita koen suht helpoksikin löytää, mutta miten onnistuisin löytämään nuo timantit, jotka ihan oikeasti haluaa puolin ja toisin pitää elämässään?

Kokemusteni myötä mulle on tullut olo, että olis tosi hyvä ellei jopa välttämätön aidon luottamuksen muodostumiselle ja kunnolliselle tutustumiselle (ja ehkä kiintymisellekin?), että uuden ihmisen kans olis joku ajanjakso jolloin olis jotenkin tiiviimmin tekemisissä ja nähtäis toisemme myös silloin kuin ei olla mitenkään parhaimmillaan. Silloin tulis kummastakin esiin myös ne huonot puolet, ja mun mielestä ne on tärkeää nähdä ja se miten ihminen itse osaa niiden kanssa olla ja minkälainen hän on paineen alla ja miten sovitaan yhteen. Mut harvinaista kai se on, että tollasta ajanjaksoa jonku kans tulee. Sit se jää vähän hämärän peittoon ja voi tulla yllätyksiä myöhemmin vaikka ois vuosia jo tuntenu - kokemuksella, mut kokemusta viisaampana. 

Miksi ihmeessä pitäisi sietää alkeellisia houruja tai tutustua oksetuksiin jotka ovat lähinnä rasitteita joka tavalla?! Mua kiinnostavat vain omat lapset ja toisaalta omat juuret. Juu*talaiset, sipe*rialaisetjamuut kehi*tysmaalaiset saavat kykkiä hlvttiin ihmettelemään miksi eivät kiinnosta ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen ymmärtäväni vanhempia ja isovanhempia, jotka eivät onnistu tai innostu korvaamaan omaa jälkikasvuaan uusilla random-tuttavuuksilla. 

 

Omaan eläkkeelle jäämiseen on vielä vuosia, mutta se jännittää. Omista eläkevuosistani saattaa tulla jos ei aivan yksinäisiä, ainakin yksitoikkoisia.  En silti jaksa pitää määräänsä enempää etäyhteyksiä sukulaisiin ja vanhoihin kavereihin vain varastoidakseni sosiaalista pääomaa eläkevuosille. Tuntuu veden kantamiselta kaivoon: jonkin tasoinen luonnollisuus, luontevuus ja vastavuoroisuus kanssakäymisessä pitäisi olla. 

Ymmärrän tavallaan mitä tarkoitat. Mulle ei oo väliä oisko ne mulle rakkaimmat ihmiset sukua vai ei, mut kaipaan aitoja ja rehellisiä ihmissuhteita, joissa juuri olis nuo kuvailemasi ominaisuudet. Ongelma on niiden löytäminen! Siis jonkinlaisia ihmissuhteita koen suht helpoksikin löytää, mutta miten onnistuisin löytämään nuo timantit, jotka ihan oikeasti haluaa puolin ja toisin pitää elämässään?

Kokemusteni myötä mulle on tullut olo, että olis tosi hyvä ellei jopa välttämätön aidon luottamuksen muodostumiselle ja kunnolliselle tutustumiselle (ja ehkä kiintymisellekin?), että uuden ihmisen kans olis joku ajanjakso jolloin olis jotenkin tiiviimmin tekemisissä ja nähtäis toisemme myös silloin kuin ei olla mitenkään parhaimmillaan. Silloin tulis kummastakin esiin myös ne huonot puolet, ja mun mielestä ne on tärkeää nähdä ja se miten ihminen itse osaa niiden kanssa olla ja minkälainen hän on paineen alla ja miten sovitaan yhteen. Mut harvinaista kai se on, että tollasta ajanjaksoa jonku kans tulee. Sit se jää vähän hämärän peittoon ja voi tulla yllätyksiä myöhemmin vaikka ois vuosia jo tuntenu - kokemuksella, mut kokemusta viisaampana. 

Musta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ihmissuhteet vaatii multa nimenomaan vaivannäköä. Nuorena sitä meni näkemään ihmisiä ihan ilokseen, nykyään se tuntuu usein vaivalloiselta tai raskaalta ajatukselta. Siitä huolimatta haluan kuitenkin panostaa siihen, että minulla on paljon ihmissuhteita, koska olen nähnyt, miten yksin ihminen voi jäädä eläkeiässä, jos ainoat suhteet ovat työkavereihin.

Ihannemaailmassa minulla olisi niitä syviä tosiystäviä, mutta vuodet ovat heitelleet niin, että ei sellaisia oikein tunnu olevan omaa puolisoa lukuun ottamatta. Ruuhkavuosien kiireet tempoivat vanhat ystävät erilleen ja nykyään ei tunnu, että meillä olisi niin paljon yhteistä kuin ennen oli. Olen kuitenkin tyytyväinen, että minulla on silti ystäviä, vaikka he eivät olisikaan täydellisiä.

Vierailija kirjoitti:

Anoppi on loistava esimerkki. Ei yhtään ystävää. Todella ynseä omia sisaruksiaan kohtaan. Riitautui jo avioliiton alkuaikoina omien appivanhempien kanssa ja miehen siskon kanssa. Nyt aviomies on haudassa ja anoppi on todella vihamielinen meitä lastensa puolisoita kohtaan, mutta soittaa lapsilleen kiusaksi asti ja lähettelee vappuna jotain marttyyriviestejä, että kaikkien vaipat vaihdoin, mutta kukaan ei toivota edes vappua. 

 

Olen päättänyt jo aikaa sitten, että kun anoppi ei enää jaksa vääntää joulua, meille on turha tunkea. Voin vain kuvitella kuinka marttyyriksi sitten heittäydytään. 

 

Sitä niittää mitä kylvää. 

 

Aikuisten tehtävä on löytää myös omaa elämää ja ystäviä kun lapset muuttavat pois kotoa ja perustavat omia perheitään tai sitten hyväksyä, että aina ei kutsuta ja sen pitää kelvata. 

Osa ihmisistä on toksisia/henkisesti väkivaltaisia eivätkä siitä muuksi muutu. Tosin viestissäsi vähän särähti korvaan tuo että anoppi näkee kuitenkin joulun eteen teillä ilmeisesti vaivaa, onko se joulun vietto ikävää vai kivaa hänen kanssaan? 

Vierailija kirjoitti:

En halua pyöriä vieraiden vanhusten kanssa.  Omat lapset ja lapseniapset ovat niin rakkaita.

Jos seurustelee pääasiassa vanhempien ihmisten kanssa, niin alkaa tuntea itsensäkin ikäistään vanhemmaksi. Tästä syystä en halua muuttaa mihinkään senioritaloon. Omien jälkeläisten ja muiden nuorempien ihmisten kanssa kun on tekemisissä, niin pysyy ajan hermolla ja kuolema-ajatuksista kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Anoppi on loistava esimerkki. Ei yhtään ystävää. Todella ynseä omia sisaruksiaan kohtaan. Riitautui jo avioliiton alkuaikoina omien appivanhempien kanssa ja miehen siskon kanssa. Nyt aviomies on haudassa ja anoppi on todella vihamielinen meitä lastensa puolisoita kohtaan, mutta soittaa lapsilleen kiusaksi asti ja lähettelee vappuna jotain marttyyriviestejä, että kaikkien vaipat vaihdoin, mutta kukaan ei toivota edes vappua. 

 

Olen päättänyt jo aikaa sitten, että kun anoppi ei enää jaksa vääntää joulua, meille on turha tunkea. Voin vain kuvitella kuinka marttyyriksi sitten heittäydytään. 

 

Sitä niittää mitä kylvää. 

 

Aikuisten tehtävä on löytää myös omaa elämää ja ystäviä kun lapset muuttavat pois kotoa ja perustavat omia perheitään tai sitten hyväksyä, että aina ei kutsuta ja sen pitää kelvata. 

Ei kannata tuomia kovin tuota sodanjälkeistä sukupolvea, sillä kyllä ovat olleet hyvinkin traumatisoituja, kun perheenisä on saattanut olla viisikin vuotta sodassa, nälässä, pelossa, kylmyydessä, ikävässä ja vielä sairastellut vaikka mitä.

Äiti sitten pelännyt kaiken aikaa ja koettanut viedä katrastaan eteenpäin. Se yksinäisyys mikä kohtaa nykyään vanhempia ihmisiä on aika karseeta jo pelkästään tuon historiankin takia etenkin jos lähisukulaisia menehtyi/ vai luuletteko, että tämä yhtkunta huolehti heidän mielenterveydestään??

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä ihanampaa on muistella menneitä. Mitä vanhempi ihminen, sitä vähemmän vanhoja ystäviä, joiden kanssa muistella menneitä. Omien lasten kanssa on yhteinen pitkä historia, josta riittää ammennettavaa, siksi heidän seuransa elähdyttää. Uusien tuttavuuksien kanssa ei yhteistä historiaa enää ehdi muodostua, ja toisen menneisyydestä jää väistämättä ulkopuoliseksi. Et saa mitenkään välitettyä niitä nuoruuden fiiliksiä sellaiselle ihmiselle, joka ei ole niitä kanssasi aikoinaan jakanut. En yhtään ihmettele, jos itse joskus vanhuksena, jonka ystävät kuolo on jo korjannut pois, viettäisin mieluimmin aikaa lasteni kanssa. Katsoisimme valokuvia, muistelisimme heidän lapsuuttaan. Surettaa jo etukäteen ajatella aikaa, jolloin omia ystäviä tapaa enää heidän hautajaisissaan. Ihan kamalaa.

Yksi höyrypäämummo puhui kaksi tuntia ainoastaan lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Ensi kerralla en mene samaan pöytään hänen kanssaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä ihanampaa on muistella menneitä. Mitä vanhempi ihminen, sitä vähemmän vanhoja ystäviä, joiden kanssa muistella menneitä. Omien lasten kanssa on yhteinen pitkä historia, josta riittää ammennettavaa, siksi heidän seuransa elähdyttää. Uusien tuttavuuksien kanssa ei yhteistä historiaa enää ehdi muodostua, ja toisen menneisyydestä jää väistämättä ulkopuoliseksi. Et saa mitenkään välitettyä niitä nuoruuden fiiliksiä sellaiselle ihmiselle, joka ei ole niitä kanssasi aikoinaan jakanut. En yhtään ihmettele, jos itse joskus vanhuksena, jonka ystävät kuolo on jo korjannut pois, viettäisin mieluimmin aikaa lasteni kanssa. Katsoisimme valokuvia, muistelisimme heidän lapsuuttaan. Surettaa jo etukäteen ajatella aikaa, jolloin omia ystäviä tapaa enää heidän hautajaisissaan. Ihan kamalaa.

Mutta uusille tuttavuuksille voisi kertoa vanhat jutut uusina..

Miksi pitäisi hankkia uusia tuttavuuksia ? 

Itse jäin eläkkeelle viime vuonna työstä, joka oli hyvin sosiaalista. Päivittäin olin tekemisissä kymmenien ihmisten kanssa. Melua ja tapahtumia päivät täynnä. Se, jos mikä verottaa niin fyysisiä kuin psyykkisiä voimavaroja.

 Nyt olen todella nauttinut, että tuo kaikki on vihdoin takana. Voin itse täysin määritellä, kuinka paljon, kenen/keiden kanssa ja milloin olen tekemisissä. Minulla on hyviä, eri-ikäisiä ystäviä 10 - 30 vuoden takaa sekä myös uudempia ystäviä. Naapureiden kanssa saatetaan jutella, kun törmätään pihalla tai rappukäytävässä. Harrastuksissa tapaan ihmisiä.

Lasten ja lastenlasten kanssa olen tekemisissä tarpeen mukaan. Välillä tiheämmin ja välillä harvemmin.

Lapsia tuetaan suolessa niin paljon kun ovat tottuneet saamaan suuret tukipaketit niiden takia.   perus komuja

Minä olen aina pitänyt luontevimpana saman ikäluokan seuraa, eli sukulaisistakin sisaruksia, kälyjä, lankoja ja serkkuja. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina pitänyt luontevimpana saman ikäluokan seuraa, eli sukulaisistakin sisaruksia, kälyjä, lankoja ja serkkuja. 

Samoilla linjoilla. Asumme talvet Espanjassa ja koko ystäväpiiri koostuu lähinnä suomalaisista senioreista. Elämme todella aktiivista elämää ja liikumme paljon. Suomikerholla mahdollista harrastaa jotain itselleen kiinnostavaa vaikka joka päivä. Lisäksi retket, konsertit, teatterit. 

Kukaan ei jää yksin ja lasten perheitä tulee tavattua näin kesäisin Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina pitänyt luontevimpana saman ikäluokan seuraa, eli sukulaisistakin sisaruksia, kälyjä, lankoja ja serkkuja. 

Samoilla linjoilla. Asumme talvet Espanjassa ja koko ystäväpiiri koostuu lähinnä suomalaisista senioreista. Elämme todella aktiivista elämää ja liikumme paljon. Suomikerholla mahdollista harrastaa jotain itselleen kiinnostavaa vaikka joka päivä. Lisäksi retket, konsertit, teatterit. 

Kukaan ei jää yksin ja lasten perheitä tulee tavattua näin kesäisin Suomessa.

Meillä jo kymmenes talvi Kanarialla. Siellä me vanhat nuorrutaan, kun lenkkeillään 5 km/pv. ja harrastetaan kaikkea kivaa. Paljon oman ikäisiä hyviä ystäviä eri puolilta Suomea naapureina etelän lämmössä. 

Lapset tulevat usein joulu-, tai talvilomalla käymään. Kesällä nähdään kotimaassa. 

Me reissataan papan kanssa ympäri vuoden. Keskim. neljä 2-4 viikon ulkomaan matkaa per vuosi. Lapset ovat siihen meitä kannustaneet ja ollaan pysytty hyvässä kunnossa henkisesti ja fyysisesti.

Kotiin paikalleen ei pidä jäädä happanemaan.

Vierailija kirjoitti:

Me reissataan papan kanssa ympäri vuoden. Keskim. neljä 2-4 viikon ulkomaan matkaa per vuosi. Lapset ovat siihen meitä kannustaneet ja ollaan pysytty hyvässä kunnossa henkisesti ja fyysisesti.

Kotiin paikalleen ei pidä jäädä happanemaan.

Mukava kuulla, teillä on viisaita lapsia kun ajattelevat vanhempiensa parasta. Samalla kaikkien parasta. 🥰

Tämä on kyllä outo ilmiö. Valitetaan yksinäisyyttä. Sittrn kun tullaan käymään, puhutaan naapurien sairauksista, rumista kukka-amppeleista, ja muistellaan aikoja ja asioita, joista meillä nuoremmilla ei ole mitään sanottavaa. 

Sitten kun ollaan suostuteltu, että mennä senioritoimintaan, niin valitetaan kuukausia jälkikäteen. Kuka oli niin vanha ja houraileva, haukutaan rollaattoriin siirtyneet ikätoverit. Kaikki on niin vanhoja hourupäitä, jotka vaan puhuu sairauksistaan ja vanhoista jutuista. No eikös ne sairaudet ja vanhat jutut juuri ole se mielenkiinnon kohde, jossa kaikki puhe liikkuu... 

Vierailija kirjoitti:

Me reissataan papan kanssa ympäri vuoden. Keskim. neljä 2-4 viikon ulkomaan matkaa per vuosi. Lapset ovat siihen meitä kannustaneet ja ollaan pysytty hyvässä kunnossa henkisesti ja fyysisesti.

Kotiin paikalleen ei pidä jäädä happanemaan.

Olisipa ihana tuollainen pappa!