MIksi monille vanhemmille ihmisille kelpaa vain omien lasten tai lapsenlapsien seura?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valittavat lapsilleen yksinäisyyttä, vaikka miltei joka päivä soitellaan ja kerran viikossa tai kahdessa käydään. Samassa talossa tai viereisissä asuisi heidän naapureinaan kuitenkin paljon muitakin jopa tuttuja vanhuksia. Mikseivät seurustele toistensa kanssa aikansa kuluksi? Ei lapset voi alkaa tuntikaupalla monta kertaa viikossa pelkästään pitämään seuraa vanhemmilleen. 

Kuitenkin vaativat lastenhoitoa, että pääsevät ilman lapsia bilettämään ja lomareissuille? Ja sitten kitistään, kun isovanhemmat eivät osallistu ja auta, vaikkei heiltä ole kysytty mielipidettä lasten hankintaan. Siitä kitistään paljon enemmän, kun isovanhemmat matkustelee ja menee omia menoja, eivätkä ole hoitamassa jannea ja miinaa..

Enenevissä määrin monet nuoret jättää vapaaehtoisesti lapset tekemättä nykyään, niin ei tarvita edes mitään lastenhoitoapua. Hankkikaa homekorvat ikäisiänne ystäviä kuten me nuoremmat, niin ei tarvitse vinkua meiltä seuraa ja valittaa yksinäisyyttä.

Ilmeisesti joitakin haittaa että puoliso käy vanhempaansa / vanhempiaan tapaamassa, mutta jos itse tapaa vanhempiaan tai heistä toista niin se ei tunnut haittaavan eikä saa haitata sitä avo-/aviopuolisoakaan. Se jota se haittaa ei haluaisi jakaa ihmissuhdetta edes sen toisen osapuolen kanssa jonka kanssa asuu. Kas kummaa, oma vanhempi käy kyllä hyvinkin usein heillä kylässä. Sitten jos kerran toinen osapuoli käy kerran tai kaksi vuodessa niin sitten maristaan ettei tämä vanhempi ihminen osaa olla yksinään / kaksistaan ( riippuu statutksesta ).

Kasvakaa aikuiseksi ja jokainen ihminen on oma maailmansa, mutta älkää puuttuko toisten elämään ja älkää myös rajoittako sitä toisten suhteen osapuolta joka käy 1 - 2 kertaa vanhempaansa / vanhempiansa tervehtimässä, max tunti tai puolet siitä. Liiallinen omistushalu ja toisen elämään ( vaikka oman siippansa ) puuttuminenkin voi olla sairaus jos siinä ei ole tervettä suhtautumista. 

Vanhempi kyllä huomaa jos toinen puhuu siippansa suulla tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valittavat lapsilleen yksinäisyyttä, vaikka miltei joka päivä soitellaan ja kerran viikossa tai kahdessa käydään. Samassa talossa tai viereisissä asuisi heidän naapureinaan kuitenkin paljon muitakin jopa tuttuja vanhuksia. Mikseivät seurustele toistensa kanssa aikansa kuluksi? Ei lapset voi alkaa tuntikaupalla monta kertaa viikossa pelkästään pitämään seuraa vanhemmilleen. 

Vaikutat siltä, ettet ymmärrä vanhenevan ihmisen psyykestä mitään.  Voi olla peiteltyä  pelkoa tulevaisuudesta, avuttomuutta joka lieventyy vain tuttujen ja rakkaiden perheenjäsenten kanssa. 

Mitä suuremmassa määrin ymmärrän. En voi kuitenkaan 24/7 olla viihdyttämässä ja seuraa pitämässä hänelle. 

Minäkin olen jo aika vanha, yli 60-vuotias, minulla on sairauksia ja lastenlasten hoitoa omien töitteni lisäksi. Minullakin kuuluisi olla omaa elämää, aikaa hoitaa kuntoani ja terveyttäni ja aikaa levätä. Olen todella väsynyt. Joka päivä soitellaan ja kerran viikossa pyrin käymään, vaikka se käy voimilleni. Joka toinen viikko olisi parempi, mutta sitä valituksen ja ulinan määrää, kuinka en koskaan käy eikä hän saa koskaan minua nähdä ei kestäisi Erkkikään. 

Äitini on on ollut minuun  ripustautuja aina, dementoitumisen myötä tämä piirre on vain pahentunut. 

Mieheni edesmennyt mummo huokailit pitkälle yli ysikymppisenä, että ei niistä muista niin väliä, kunhan saa omia lapsiaan nähdä. Elämän kapeutuessa vain rakkaat ihmiset merkitsevät. Moni alkaa viimein keskittyä myös siihen, mikä on itselle todella tärkeää. Tällä en tarkoita sitä, ettäkö ei olisi hyvä olla mukana vanhusten riennoissa. Onhan se olennaista, että ei myöskään roiku aikuisissa lapsissaan. Tämä ei poista sitä, että ne ovat ne ainota merkitykselliseksi koetut ihmissuhteet. 

Viisas huolehtii ensin lähimmistään. Puolisosta, lapsista, lapsenlapsista, omista vanhemmista ja isovanhemmista. Hyvistä ystävistä myös. Sitten jos edellämainittuja ei ole tai aikaa jää, voi laajentaa siitä tarkasti valikoiden tai jos joku todella on avuntarpeessa, niin tietysti autetaan vaikka kadunmiestä.

Kai se on se ihmissuhteiden laatu, mikä merkitsee. Toisaalta, meitä on paljon, joilla ei lähipiiriä ole. On pakko yrittää sitä sosiaalista puolta hoitaa muilla keinoin. Ehkä en jaksaisikaan sitä sisäänlämpiävyyttä, mikä noissa pelkästään sukulaistensa kanssa sosialisoivilla on.

Vierailija kirjoitti:

Viisas huolehtii ensin lähimmistään. Puolisosta, lapsista, lapsenlapsista, omista vanhemmista ja isovanhemmista. Hyvistä ystävistä myös. Sitten jos edellämainittuja ei ole tai aikaa jää, voi laajentaa siitä tarkasti valikoiden tai jos joku todella on avuntarpeessa, niin tietysti autetaan vaikka kadunmiestä.

Sisaruksista myös. Lisäys edelliseen.

Ikääntyessä voi muuttua jääräpäiseksi ja hankalaksi. Vieraat ihmiset ei siedä tällaista oikuttelevaa käytöstä, vaan antavat palautetta. Sitä taas iäkäs ei siedä kuulla. Omaiset joutuu häntä sukulaissuhteen vuoksi sietämään. He on ainoat, jotka jää jäljelle. Ei vanhus aina kaipaa aitoja ihmissuhteita, vaan likasankoja, joihin voi katkeruutensa kaataa. Ei koske kaikkia.

Läheiset on rakkaimpia ja heidän elämässä haluaa olla mukana, ei vieraiden. Hyvänpäiväntuttuja kyllä riittää mutta he eivät ole rakkaita läheisiä.

Itselläni on muutama pitkäaikainen ystävä, joiden kanssa olen enemmän tekemisissä, mutta parhaiten viihdyn puolison, lapsen ja lapsenlasten, omien sisarusten ja muutaman muun sukulaisen kanssa. Ennen tuli helposti ystävyttyä erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa elämänvaiheissa, mutta sellainen toiminta on ikääntymisen myötä jäänyt kokonaan pois. Ei kiinnosta enää tutustua uusiin ihmisiin, ja laatu korvaa määrän tässäkin asiassa. 

Olemme vielä työelämässä ja vapaa-ajalla on usein lasten ja lasten lasten, synttäreitä yms. perhejuhlia. Talkoita, rakennusprojekteja yms. 

Meillä on puolisoni kanssa myös harrastuksia ja muutama ystäväpariskunta, joiden kanssa vietämme aikaa. Enemmälle ei aika riittäisi. Ystäviksi on jäänyt samanhenkiset, liikunnalliset ja vastavuoroisuuden ymmärtävät ihmiset. 

Minä-minä ihmiset, jotka eivät koskaan kysy muiden kuulumisia, puhuvat vain itsestään tai eivät järjestä vastavuoroisesti mitään, joka vaatii aikaa tai rahaa, on jäänyt elämän varrella pois.

Vierailija kirjoitti:

Omilla vanhemmillani ei ole ikinä ollut mitään muuta elämää kuin me lapset. Nyttemmin lapsenlapset. Ihan kiva, että on hoitoapua ollut aina ja nyt jo teini-ikäisillä lapsillani on läheiset suhteet isovanhempiinsa, mutta onhan tuo outoa.  Lapsettomalla tädilläni on laaja sosiaalinen verkosto. 

Mitä vanhempasi tekivät tai harrastivat ennen teidän lasten syntymistä? Jotenhan he aikansa kuluttivat. Minulla on ympärilläni samoja ihmisiä kuin nuorena ja ennen avioliittoa. Miehenikin tapasin harrastuspiirissä, meillä on siis paljon yhteisiä ystäviä edelleen.

Mun vanhemmat ovat juuri tuollaisia. Nyt eläkkeellä elämän tulisi täyttyä lapsista ja lapsenlapsista, harmi vaan että itse en ole kovin kiinnostunut viettämään heidän kanssaan aikaa. Eivät onnistuneet vanhempina kovin hyvin. Toivoisin, että löytäisivät toisista eläkkeellä olevista seuraa. En tajua, miksi ne elämän viimeiset vuodet pitää käyttää takertumalla johonkin olemattomaan.

Mitenkähän vanhoja ihmisiä ap tarkoittaa? Itse olen 60 v ja en työn päälle jaksais juuri mitään rientoja, juhlia, ihmismassoja ym. Omat lapset tarvitsevat apuja lastenlasten kanssa ja lapsenlapset haluavat usein mummon kanssa viettää aikaa. Heidät jaksaa, koska ovat mulle läheisiä ja rakkaita ja minäkin heille. Mutta mitään jonninjoutavia kissanristiäisiä en kaipaa, enkä jaksa. Oma aikakin ja ihan yksinolokin tuntuu koko ajan arvokkaammalta. Yksinäisyttä en tunne edes yksin ollessani.

Eihän se rakkaus omiin lapsiin tai lapsenlapsiim vähene iän myötä. Jos tapaa harvoin, on ikävä. Se on vähän niin, että ensin niitä kantaa sylissään ja hetken päästä enää vain sydämessään. Tämä viisaus on peräisin omalta mummoltani, joka kuoli 97 vuoden iässä. Ei hänkään halunnut käydä missään eläkeläisten kerhoissa. Hänelle oli törkeitä omat lapset, lapsenlapset ja lopulta myös lapsenlapsenlapset. Toki sisarukset oli olleet tärkeitä, mutta ei niistä elänyt enää kuin yksi siinä vaiheessa kun mummo täytti 90 vuotta, ja se yksi oli ihan sairas ja heikko puhumaan enää. Siitäkin oli surua, muistan sen. 

Jokainen tietysti miettii mikä itselleen parhaiten sopii, mutta mielestäni on tietynlaista itsekkyyttäkin se, että kelpuuttaa vaan sen nk. oman porukan . Olettaa että joulut ja juhannukset vietetään aina sen oman porukan kanssa, eikä tule mieleenkään että niillä omilla aikuisilla lapsilla saattaa olla omat ja mieluisat ystäväpiirit ,joiden kanssa haluaa viettää juurikin nuo juhla-ajat.

Itse aikoinaan kärsin tästä ja kilttinä ihmisinä aina tunsin huonoa omaatuntoa, jos en halunnutkaan viettää vaikkapa Juhannusta omien , erittäin iäkkäiden sukulaisten parissa. Samaa ovat kokeneet monetkin ystäväpiirissä. Jos omaa voimakasluonteisen äidin ,anopin ukin tai vastaavan, jotka automaattisesti olettavat että tottahan te nyt tulette meille, kun näin on aina ennenkin tehty, niin tekee siitä normaalista kodista irtautumisesta vaikeamman, puhumattakaa marttyyriudesta ja syyllistämisestä. Tällaiset lapsiinsa jääneet roikkujat ovat yleensä tosi taitavia tässä ja sitten saa kuulla sitä "että täällä aivan yksin istun juhannusyönä/jouluna/uutenavuotena/vappuna, voi minua raukkaa. 

Kyllä mielestäni on aivan tervetta ja suotavaa, että vanhemmilamme ja isovanhemmilamme on myös omaa ikäistään , mieleistä seuraa. Jos sitten on itse halunnut vieroittaa itsensä sosiaalisesta elämästä syystä x tai y, älkää vierittäkö sitä yksinäisyyttänne omille lapsillenne. Muistakaa laulu, lapset ovat vain lainaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ovat juuri tuollaisia. Nyt eläkkeellä elämän tulisi täyttyä lapsista ja lapsenlapsista, harmi vaan että itse en ole kovin kiinnostunut viettämään heidän kanssaan aikaa. Eivät onnistuneet vanhempina kovin hyvin. Toivoisin, että löytäisivät toisista eläkkeellä olevista seuraa. En tajua, miksi ne elämän viimeiset vuodet pitää käyttää takertumalla johonkin olemattomaan.

Onneksi mun läheiset välittävät minusta, vaikken täydellinen vanhempi tai isovanhempi olekaan. 

Ja onneksi ymmärtävät myös sen, että kun se oma vanhempi tai isovanhempi kuolee, jää parempi olo itsellekin, vaikka joskus puoliväkisinkin olisi pitänyt yhteyttä.

Useimmat vanhemmat kasvattavat lapsensa parhaan ymmärryksensä mukaan sen hetkisessä tilanteessa. Usein jälkeenpäin voi itsekin huomata, että toinen tapa olisi ehkä ollut parempi. 

Mutta elämä opettaa elämisen myötä. Niin teitä nuoria, kuin meitä vanhempiakin.

Itse en vaan jaksa tutustua syvemmin uusiin ihmisiin. Käyn harrastuksissa, juttelen small talkia, mutta en halua tavata muina aikoina.

Olen onnellinen ja kiitollinen että minulla on lapset ja lapsenlapset, sekä muistisairas vanhempi vielä elossa.

Heidän kanssaan kuluu ilosta ja onnesta huolimatta energiaa niin, etten vieraita enää jaksa.

Eli se laulun "elämä opettaa jollei muuta, niin hiljaa kävelemään" sopii oikein hyvin ikääntymiseen, niin henkisesti, kuin  fyysisesti.

Yksinäisyyttä en koe, pikemminkin nautin, kun saan välillä olla itsekseni kotona.

Ainut, joka välillä pelottaa on, jos sairastun vakavasti, etten olisi sitten riesaksi muille.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tietysti miettii mikä itselleen parhaiten sopii, mutta mielestäni on tietynlaista itsekkyyttäkin se, että kelpuuttaa vaan sen nk. oman porukan . Olettaa että joulut ja juhannukset vietetään aina sen oman porukan kanssa, eikä tule mieleenkään että niillä omilla aikuisilla lapsilla saattaa olla omat ja mieluisat ystäväpiirit ,joiden kanssa haluaa viettää juurikin nuo juhla-ajat.

Itse aikoinaan kärsin tästä ja kilttinä ihmisinä aina tunsin huonoa omaatuntoa, jos en halunnutkaan viettää vaikkapa Juhannusta omien , erittäin iäkkäiden sukulaisten parissa. Samaa ovat kokeneet monetkin ystäväpiirissä. Jos omaa voimakasluonteisen äidin ,anopin ukin tai vastaavan, jotka automaattisesti olettavat että tottahan te nyt tulette meille, kun näin on aina ennenkin tehty, niin tekee siitä normaalista kodista irtautumisesta vaikeamman, puhumattakaa marttyyriudesta ja syyllistämisestä. Tällaiset lapsiinsa jääneet roikkujat ovat yleensä tosi taitavia tässä ja sitten saa kuulla sitä "että täällä aivan yksin istun juhannusyönä/jouluna/uutenavuotena/vappuna, voi minua raukkaa. 

Kyllä mielestäni on aivan tervetta ja suotavaa, että vanhemmilamme ja isovanhemmilamme on myös omaa ikäistään , mieleistä seuraa. Jos sitten on itse halunnut vieroittaa itsensä sosiaalisesta elämästä syystä x tai y, älkää vierittäkö sitä yksinäisyyttänne omille lapsillenne. Muistakaa laulu, lapset ovat vain lainaa.

Vai olisiko kuitenkin niin, että itse olet riippuvainen noista "vaativista läheisistäsi", etkä ole osannut irrottautua, kasvaa aikuiseksi?

Muut eivät syyllistä sinua, on omalla vastuulla jos syyllistyy. Eli ehkä jokin on omassa kasvussa kesken, jollei aikuisten välillä voi puhua asioita selviksi.

Esimerkkinä: meillä käydään viidennessä sukupolvessa vanhimpien luona 1-2 viikkoa ennen joulua porukalla syömässä, niin kauan kuin he haluavat/jaksavat järjestää. Sen jälkeen todennäköisesti tapa siirtyy seuraavalle polvelle.

Muun jouluajan kukin viettää sovitusti tahoillaan.

Juhannukset kaikki viettävät tahoillaan kuten haluavat, ikääntyneillä ja nuoremmilla on omat tapansa juhlia.

Eiköhän ihmiset ole yksilöitä, joku haluaa/jaksaa tutustua vielä ikääntyneenäkin uusiin ihmisiin,toiset taas ei. Äitini suku oli Karjalan evakoita, halusivat kovasti olla omassa porukassaan, kyllähän sen jotenkin ymmärtää kun oli sama kokemuspohja kaikilla. Isäni oli introvertti joka vaivaantui näissä tapaamisissa ja lähti joskus kesken pois. Itse olen nyt kohta 70, en jaksa kovin paljon hässäkkää ympärilleni, sairaudet/lääkkeet väsyttää,helpompi netin ja kännykän kautta pitää yhteyttä.Mutta joillakin samanikäisillä on kalenterit täynnä menoa, eivät väsy tapaamisista ja uusista ihmisistä,saavat vaan lisää energiaa (tai sitten eivät myönnä että väsyttää, ja ehkä tyhjä kalenteri tuntuu jopa ahdistavalta?) Niin erilaisia me ollaan...

Vierailija kirjoitti:

Kun jo tässä keski-iässä on jo kyllästynyt ihmisten näkemiseen, voin vain kuvitella, miten se tympäsee vanhana. 

Samaa mietin.

Sanotaan, että kaveripiiri muuttuu elämäntilanteen mukaan, ainakin osittain. Ennen esim. lasten saannin myötä osa jäi ja tuli uusia, sama opiskeluaikoina, työpaikoissa, omissa ja lasten harrastuksissa, jne. Nyt keski-iässä olen huomannut, että en jaksa suurinta osaa ihmisistä. Joku kaveri voi olla alunperin lasten kautta tutustuttu, mutta nyt havahtuu, että ei meillä ole mitään yhteistä. Osa on suorastaan sietämättömiä, tai sitten ovat muuttuneet, tai itse olen. Ja mitä ennen, enää ei tule uusia tuttavuuksia tilalle, koska ei kiinnosta tutustua uusiin. On pari lapsuudesta asti mukana kulkeneita ystäviä, jotka tuntuvat ihan perheeltä, ja he riittävät oman perheen lisäksi.